Teuvo Pakkalan Lapsia julkaistiin vuonna 1895. Kirjan alaotsikko on Kokoelma novelleja lasten parista. Poimin kirjan hyllystäni ja luin kansiliepeen esittelyn, jossa kerrotaan, että kirja kuuluu Suomalaisia mestareita -sarjaan, jossa julkaistaan kiistattoman maineen saavuttaneita, eniten luettuja suomalaisia teoksia ja sarjaa suositellaan koulujen äidinkielen tunneille. Käänsin sivua - oih, siellä ylälaidassa minua tervehti tuttu nimikirjoitus pitkine ala- ja ylälenkkeineen, Marjatta Korpela, 1964. No niin, terve teini-Jatta!
Olin juuri lukenut ruotsalaisen Agneta Pleijelin vuonna 1989 julkaistun romaanin Kevään valoa (Hundstjärnan), jossa tyttö yrittää selvitä ja ymmärtää perhettään. Kyseessä on sosiaalitapaus, mutta Ingertillehän kaikki on vain elämää, hänen elämäänsä.
Mietin, että olisi kiinnostavaa tarkastella näitä kahta kirjaa osittain rinnakkain ja pohtia, miten suhtautuminen lapseen on muuttunut ja onko lapsen kuvaus 1800-luvun lopulla hyvinkin erilaista siitä, mitä se oli sata vuotta myöhemmin, mikä sekin on nyt jo taaksejäänyttä elämää. Asenne lapsiin on kyllä pysynyt aika samana parisenkymmentä vuotta.
Pikku Jaakolle oli tulossa hauska joulu. Hänellä oli äidille joululahja. Arvokas lahja, joka oli riemastuttava äidin.
Kunniasanansa annettuaan oli hän varma itsestään, ja salaisuutensa oli kuin lukon takana.
Heti alussa vanha kieli ihastuttaa juhlavalla futuurillaan "oli riemastuttava", käännetyllä sanajärjestyksellään "oli hän" ja omistuspronominin poisjättämisellä "salaisuutensa".
Minusta on hauskaa välillä lukea vanhaa suomea. Luin lapsena paljon vanhoja kirjoja, koska sain niitä käsiini helpommin kuin lastenkirjoja, ja tämän tyylinen kieli tuo minulle mukanaan tuttuuden tunnun.
- Äiti! Kun minä saan kudotuksi paljo nauhaa ja saan siitä rahaa, niin ostetaan riisryynejä ja keitetään riisryynipuuroa. Te kerrotte sitte isästä!
Elsa muistelee hukkunutta isäänsä ja haaveilee riisipuurosta novellissa Syntinen joulupuuro. Pakkalan novellien maailmassa lapset teitittelevät vanhempiaan. Tämä tapa oli voimissaan vielä minunkin lapsuudessani 50- ja 60-luvuilla isovanhempien suhteen. Minä teitittelin isäni vanhempia ja myös isäni ja äitini teitittelivät heitä, vaikka asuimme samassa taloudessa. En ikinä tekisi sitä nykyään yleistä virhettä että käyttäisin teitittelyssä verbiä monikkomuodossa.
Kirja sisältää kymmenen novellia, joissa kaikissa paljastuu lasten elämän vakavuus. Joistain tuli eräänlaisia paljon lainattuja kulttitekstejä, kuten Poikatyttö-novellista, jonka Liisasta raisuus ei lähde piiskaamallakaan, koska jotkut tytöt vain haluavat "tapella jutistaa" poikien kanssa mieluummin kuin leikkiä nukeilla ja Vanha koti -novellista, joka selittää parempiin oloihin pelastetun tuskaa ja syyllisyyttä. Aappo, kerjäläispoika, saa uuden kodin rikkaan rouvan luona ja kun hän menee hienossa uudessa puvussaan käymään vanhassa kodissaan, resuinen pikkuveli huutaa toisten säestäessä "Eipään oo Aappo!" Aappo jäisi nyt mieluiten kotiin, mutta isä ajaa hänet uuteen kotiinsa. Muistan, miten itkeä tyrskin yhdessä Aappon kanssa sitä, että hänellä ei enää ollut kotia.
Novelli Ihme ja kumma, joka myös tunnettiin nimellä Kymmenellä pennillä siirappia kertoo siitä, mitä jännitys ja vanhemman ankaruuden pelko aiheuttavat lapselle ja miten lempeys vapauttaa.
Pakkalan lapsilla on vahva auktoriteettipelko. Auktoriteetteja ovat isä ja äiti, kaikki vanhemmat ihmiset ja Jumala. He ovat jatkuvasti syyllisyydentunnossa, pelkäävät rikkomustensa paljastuvan ja lupaavat olla kilttejä loppuelämänsä, jos vain selviävät kulloisestakin kiipelistä.
Lapsen luonto vetää telmimään ja rikkomaan asetettuja rajoja, jotka eivät aina ole kovin lapsen ominaisuuksia ymmärtäviä. Myös mielikuvitus ja lapselle tyypillinen maaginen ajattelu ovat asioita, joita kaikki vanhemmat eivät tajua, vaan puhuvat valehtelusta.
Kun tytöt novellissa Valehtelijoita? kulkevat kaupungilla hienoina rouvina muka uusissa kevättakeissa, oikeasti äitinsä villatakkeihin kääriytyneinä, niin valehtelusta järkyttynyt täti ryntää jo edeltä vaatimaan tytöille rangaistusta päin naamaa valehtelusta.
Ja aivan kuin puhtainta totta vastasi Lyyli varmasti:
- Uudet kevättakit. Nämä ovat samallaista vaatetta kuin äidin röijyt, ja sen vuoksi tätikin luuli, että nämä ovat äidin röijyt, vaan ei nämä ole. Äiti kyllä saa näitä lainata, aina kun tarvitsee...
Äiti oli kuin neuvoton. Mutta isä sanoi hänelle ja tädille, että lapsilla ei ollut valetta, vaan vahva usko.
Mietin esittelytekstin kohtaa, jossa kiistattoman maineen saavuttaneet ja eniten luetut ovat samoja kirjoja. Nykyään mainetta ja palkintoja saaneet ovat usein aivan eri kirjoja kuin eniten luetut.
Teuvo-Pentti Pakkala, kirjailijan pojanpoika, hänkin jo edesmennyt, on tehnyt päällyksen herkän piirroksen vuoden 1962 painokseen. Takakannen kuvassa on kirjailija ja pojanpoika vuonna 1922.
Agneta Pleijelin romaanin kannessa on kuva Edward Munchin maalauksesta Yksinäinen vuodelta 1896.
Kirja on raastava kuvaus lasten elämästä perheessä jossa molemmat vanhemmat ovat juurettomia.
Äiti Siiri on reväisty Karjalasta sodan aikana turvaan Ruotsiin ja isä Lamek, nimen perusteella afrikkalaistaustainen, on lapsena liian paljon, myös sopimattomalla tavalla, ylpeän ja vahvan äitinsä rakastama pystyäkseen kieltäytymään yhdenkään hänelle tarjoutuvan naisen rakkaudesta.
Tytär Ingert kokee, että koti on täynnä salaisuuksia ja koittaa saada lyhyitä keskusteluja kuuntelemalla mahdollisimman paljon selvää vanhemmistaan. Välillä Siiri intoutuu kertomaan lapsille värikkäitä tarinoita ja tarinan sirpaleita, joista Ingert yrittää keriä lisää totuuksia hänen elämästään ennen perheen perustamista. Pikkuveli, hauras Hugo, säikkyy nurkissa ja riippuu Siirin helmoissa.
Hän oli tavannut Lamekin ja saanut hunajaa kaikkiin jäseniinsä ja ruumiinosiinsa (sillä tavoin hän tapahtumasta kertoi) tanssilavalla nimeltä Skansen, hän oli yksinkertaisesti muuttunut kokonaan makeaksi hunajanokareeksi jonka Lamek heti nuolaisi.
Kun Siiri katoaa, lapsille ei kerrota minne. Myöhemmin he saavat tietää, että uneton, ylitouhukas ja taukoamatta puhunut äiti on joutunut parantolaan ja että näitä käyntejä on ollut aiemminkin.
Jo ennen tätä tietoa Hugo on alkanut kertoa omaa tarinaansa piirtäen kuin vimmattu.
Paperit lentelivät hänen ympärillään, minun oli pengottava kaappeja ja laatikoita löytääkseni hänelle uusia kun lehtiö oli lopussa, muuten hän kävi levottomaksi ja hankalaksi. Hänellä oli kiire vangita talteen kaikki lävitseen kulkevat tuoksut, unet ja muistikuvat.
Sillä tavoin me istuimme ruusuvahakankaan ääressä monta viikkoa, Hugo ja minä, sillä aikaa kun Siiri oli poissa ja isä kulki poispäinkääntyneitä ratojaan, molemmat meidän saavuttamattomissamme.
Pleijelin kuvaamilla lapsilla ei ole auktoriteetteja. Heillä on kaveriäiti ja poissoleva isä. Turvattomuuden tuntu on niin käsinkosketeltava, että lukijan tekee mieli ottaa Hugo syliin ja istua Ingertin viereen kertomaan hänelle, mitä kaikkea hän ei tiedä, niin ettei hänen tarvitsisi arvailla.
Lapsilla ei ole myöskään yliluonnollisen pelkoa, kuten Pakkalan 1800-luvun lapsilla, mutta heillä on pelko yksin jäämisestä.
Pakkalan vanhemmat ovat kuin muureja, Pleijelin tuulessa heiluvia aukkoisia pensasaitoja.
Pakkalan poikatyttö Liisa on päättänyt ryhtyä isona merimiehen akaksi, se on jo Tepon Iikan kanssa sovittu. Pleijelin Ingert ei halua kasvaa aikuiseksi, koska hän näkee, että aikuiset sotkevat kaikki asiansa rakkauden tähden. Hän tietää opetelleensa puhumaankin niin pian kuin suinkin kykeni vanhempiaan auttaakseen ja hänen pitäisi säilyttää valppaus ja selkeys heitä ja veljeään varten. Nyt hän kuitenkin tuntee kehossaan, että määräaika on pian loppumassa.
Minä olen pieni, kuiva, kova ja koskemattomissa. Minä olen kertomuksissa ja tarinoissa joita itse luon vaikka en aina tiedäkään mistä ne tulevat.
Minä olen meidän ympärillämme leijuvan näkymättömän kerääjä ja välittäjä. Ruumis on ikävä kyllä valinnut toisen tien.
Nautin kovasti Pleijelin kielestä. Kansiliepeessä Pleijelin romaania kuvataan kimaltavaksi kertomukseksi (Sören Sommelius, Helsingborgs Dagblad) ja aikansa kauneimmaksi ja herkimmäksi proosaksi (Magnus Ringgren, Aftonbladet).
Ansiokkaan suomennoksen on tehnyt Saara Villa.
. . . .
Pakkalan novellit antavat ehkä yhdessä kuvan oman aikansa keskivertolapsuudesta, Pleijelin romaani ei niinkään. Ingertin perhe on vain yksi perhe ja marginaaliperhe, silti se kuvaa hyvin joitain uudemman lapsikäsityksen piirteitä, kuten lapsen kohtaamista tasavertaisena ja vastuun antamista lapselle varhaisessa vaiheessa. Liian tasavertaisena, liian varhain?
Onpas mielenkiintoinen vertailu! Minäkin olen sen verran lukenut vanhempia lastenkirjoja, että tunnistan noita piirteitä. Nimenomaan ajatuksen, että lapset oikein pahuuttaan "valehtelevat" aikuisille, vaikka oikeasti pienille lapsille on normaalia sekoittaa arkitodellisuus ja kuvitelmat.
VastaaPoistaMuistan myös sen, että ihan Suomessakin aikoinaan pidettiin lukuharrastusta "joutilaisuuden syntinä", ainakin köyhemmissä perheissä. Myös ainakin L. M. Montgomeryn kirjoissa aikuiset pitävät tyttöjen romaaniharrastusta hirvittävänä ja turmelevana asiana. Pahimpia tässä lajissa nimenomaan ranskalaiset romaanit :D Mitähän menneisyyden ihmiset tuumisivat älylaitteista...
Olen kuullut, että jotkut oikein häpesivät lapsiaan, jos he "sepittelivät" julkisesti. Mieheni on kertonut, että hän nolasi äitinsä neljä-viisivuotiaana katselemalla ikkunasta syntymäpäiväkutsuilla ja raportoimalla kovalla äänellä, miten näkee Sonnien perheenkin olevan tulossa kemuihin. Sonnit oli hänen mielikuvitusporukkansa, joka usein seikkaili siellä missä hänkin.
PoistaLukemista pidettiin maalaisoloissa turhana ajanvietteenä, joka harhautti pois työnteosta. Lapset olivat "nenä kiinni kirjassa", kun olisi pitänyt tehdä jotain hyödyllisempää. Lyhyessä ajassa asia on kääntynyt päinvastaiseksi. Nyt kysellään vinkkejä, miten saisi lapset lukemaan.
Jossain on lisäksi nähty romanttisten viihderomaanien saavan tytöt odottamaan liikaa elämältä ja hukkuvan haaveitten maailmaan.
Minulta löytyy hyllystä Teuvo Pakkalan kertomuksia, jota en ole vielä lukenut. Tämä Lapsia -teoskin kyllä kiinnostaisi. Kivat kannet teoksessa.
VastaaPoistaTeuvo Pakkalalla tuntuu olevan hyvä psykologinen silmä. En tietääkseni /muistaakseni ole lukenut häneltä muuta.
PoistaMinustakin kansi on oikein onnistunut. Se on vain minulla aika repaleinen, irti itse asiassa, koululaukussa muhjaantunut.
Siihen aikaan luettiin koulussa heti lastenkirjojen jälkeen aikuisten kirjoja. Dessulla blogissaan Töölöntorin reunalta on lista kirjoista, joita muistan itsekin lukeneeni ja eiköhän niitä ole yhä hyllyssäkin.
https://roopedessutom.blogspot.com/2024/01/mita-opit-koulussa.html
Kymmenellä pennillä siirappia kuulostaa tutulta. Olisikohan opettajallani ollut tämäkin kirja luokassaan. Sain nimittäin lukea pari ensimmäistä vuotta kirjoja tunneilla, kun muut opettelivat lukemaan ja kirjoittamaan. Kun olin lukenut luokan kirjat, opettaja vei minut kirjastoon ja sieltä lainattiin lisää lukemista. Edelleenkin olen kiitollinen opettajalleni siitä, että hän näki miten tärkeää lukeminen oli minulle. Toki olin jo kotona oppinut lukemaan ja kirjoittamaan. Äiti oli innokas lukija.
VastaaPoistaKasvattajilla on ollut vuosien saatossa erilaisia tapoja kasvattaa lapsia. Lapset ovat aina kärsineet ankarista kasvatustavoista. Positiivisuudella päästään helpommin eteenpäin. Ja neuvottelutaidoilla.
Ankaruudella saadaan aikaan jännittyneitä ihmisiä ja liian lepsulla kasvatuksella turvattomuutta. Siinä välissä on taiteiltava, mikä ei ole helppoa, koska lapset ovat niin erilaisia.
PoistaTurvattomuus ja hylätyksi tulemisen pelko taitaa olla melkeinpä sitä kamalinta lapsuutta. Kasvatusmenetelmistä huonoimmat ovat liian lepsu ja liian ankara ja kaikkein huonoin on epäjohdonmukainen kohtelu, jolloin lapsi ei koskaan voi tietää mistäpäin tuulee ja mitä häneltä odotetaan.
VastaaPoistaKivoja novelleja varmaan tuossa vanhemmassa teoksessa.
Vanhempien teitittelyyn olen tutustunut joissakin TV-sarjoissa. Nyt tulee espanjalainen La Promesa vanhoilta ajoilta, siinä teititellään ihan luontevan tuntuisesti. Ranskankielisestä Kanadasta oli sarja Emilie, jossa niin ikään teititeltiin omia vanhempia.
Auktoriteettipelko ja ylipäätään kaikki mitä lasten pitää pelätä raastaa sydäntä. 🖤
Olen aivan samaa mieltä pelon aiheuttamisesta lapsille. Se on tuomittavaa. Lapset tarvitsevat suojaa ja ohjausta, koska he vasta opettelevat elämään. On lapsen hylkäämistä räväyttää hänen tietoonsa kaikki aikuisten maailman pahuus ja ongelmat ja jättää hänet sitten itse ottamaan selvää siitä, mikä on totta ja mikä ei.
PoistaHyvin paljosta lapset selviävät ja ryhtyvät jopa perheen aikuisiksi, jos vanhemmat ovat avuttomia. Pleijelin kirjan Ingert joutuu tähän rooliin. Siiri on paitsi avuton myös epäjohdonmukainen ja kertoo lapsille aikuisten asioista liian suoraan.
Mielestäni se, että lapsen kasvattajilla on keskenään erilaisia mielipiteitä lasten oikeuksista yms ei ole paha, ihmisethän ovat erilaisia, mutta se hämmentää lasta, jos sama henkilö on välillä yhtä mieltä välillä toista eikä lapsi tiedä, miten hänen kanssaan pitäisi olla. Li Andersson sanoi jossain haastelussa, että eroperheen lapsena hänestä oli vain kivaa, että isän kotona oli eri säännöt kuin äidin kotona. :)
Teitittelymuotoa käytetään pohjoismaiden ulkopuolella edelleen paljon.
Yleinen virhekäsitys englanninkielen suhteen on se, että siinä ei olisi teitittelyä. Se ei käy ilmi pronominista vaan puhuttelusanoista kuten 'sir' ja 'madam' tai käyttämällä ammattia tai arvoa ilmaisevaa sanaa, esim opiskelija käyttää opettajastaan sanaa 'professor'.
Mainio ratkaisu tutkailla eri aikojen lapsikuvauksia. Pakkalan tuotanto on minullekin tuttua, samoin Pleijelin joiltakin osin. Aikuisten jyrkkyys yhtä lailla kuin rajattomuus pelottavat lapsia. Näin kertyy aiheita omakohtaisiin kirjoihin.
VastaaPoistaAivan, miten paljon onkaan kirjoitettu lapsuudesta juuri näistä näkökulmista.
PoistaMinulla oli Pleijelin Talvirakkaus kirjastolainana kerran, mutta en ehtinyt lukea. Ehkä joskus kokeilen uudelleen.
luin pakkalan novelleja viime kesänä ja liikutuin siitä miten ne aina asettuvat lapsen puolelle. pakkalaa lukiessani tein aikamatkan omaan 50-luvun lapsuuteeni. todennäköiseltä tuntuu, että kaikki kokemani on tavalla tai toisella lapsuuteni heijastusta.
VastaaPoistaparhaiten muistan sen, että sain olla niin paljon omissa oloissani ja puuhata omia juttujani. periaatteessa en saanut mennä kauemmaksi kuin että koti näkyi, mutta siinä isä ja äiti kyllä luistivat. paras ystäväni pirkko taas ei saanut tehdä oikein mitään; pirkon äiti piti lastaan aina helmoissaan, jonkinlaisen epäterveen, omistavan rakkautensa suojassa.
palaan lapsuuteni maisemiin aina muutaman vuoden väliajoin oikeastaan vain katsoakseni, ovatko ne vielä siellä. viimeksi koko topografia oli mennyt uusiksi; valmistalojen slummit olivat kuristaneet entiset leikkipaikat hengiltä.
Kyllä, Pakkala ymmärtää lapsia ja on ikään kuin heidän tulkkinaan.
PoistaVarmaan enemmän on ymmärretty kuin yleensä luullaan.
Suhtautuminen lapsiin ei ole mennyt suoraviivaisesti parempaa ymmärrystä kohti ja ankaruudesta lempeyteen, esim ei kaikkia 50-luvun lapsia läpsitty, tukisteltu ja piiskattu, minuakaan ei.
Muistan varhaislapsuuteni harmonisena aikana. Istuin paljon isoisäni, Pappan (näin sen taivutimme), sylissä keinutuolissa ja kuuntelin talon ääniä. Isä oli aina töissä ulkona ja Äiti (navettatöitä lukuun ottamatta) sekä Mamma sisällä. Minulta ei vaadittu mitään erityistä. Vasta koulu synnytti kunnianhimon ja silloin tuli paljon muitakin huolia, mm. äitini päänsäryt. Teini-iässä vakavoiduin äidin ja veljen kuoleman vuoksi, aloin murehtia perheen pärjäämistä ja kokea maalla asumisen yhä tukahduttavampana. Haaveilin paljon ja pyrin sieltä pois heti kun kykenin... onneksi oli se hyvä varhaislapsuus.
Minusta tuntuu, että nykyään pieniltä lapsilta vaaditaan enemmän ja heidän elämänsä on aikataulutetumpaa kuin meidän ja meidän lastemme sukupolven.
Minun lapsuudenkotini on ränsistymässä paikalleen ellei ole jo purettu. Kun ajelimme ohi muutama kuukausi sen jälkeen kun talo oli myyty, niin ympärillä oleva metsä oli kaadettu ja talo piharakennuksineen nökötti nyt pienen näköisenä keskellä autiutta. Pian sen jälkeen tiilinavetan puinen osa oli palanut ja tiilinen torso jätetty mustuneena paikalleen. Sain siitä kuvia, uh kauheita. Aikanaan me pesimme koko perheen voimin navetan kesäisin, kun lehmät, vasikat, lampaat, hevonen ja possut pääsivät laitumille. Siellä oli jopa pelakuut ikkunoilla, kiva viileä leikkipaikka. No niin, se oli silloin se.