Edith Södergran, runoilija ja valokuvaaja

 

Kävin jokin aika sitten Laterna Magicassa katsomassa Edith Södergranin (1892 - 1923) valokuvien näyttelyn ja selailin myös kirjaa Maailma on minun, johon oli koottu Södergranin runoja ja valokuvia.
Kotiin tultua harmittelin, etten ostanut kirjaa, mutta sain sen kohta kirjastosta. Kiitos hyvä Suomen kirjastolaitos!
Kirjan ovat toimittaneet Agneta Rahikainen ja Eira Sillanpää.

Runoilijana tunnettu Edith Södergran oli myös melko taitava valokuvaaja. Jossain vaiheessa hän oli jopa suunnitellut valokuvausta ansiomielessä, mikä ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Kirjan toimittaneet Rahikainen ja Sillanpää kertovat esipuheessaan, että Suomen valokuvaajain liittoon kuului 1923 - 1930 yhtä paljon nais- ja miesjäseniä. Moni nainen paitsi harrasti valokuvausta myös työskenteli valokuvaajana omissa studioissaan tai museoissa. 

Södergran on ottanut suurimman osan kirjan kuvista kotioloissa Raivolassa ja pitkillä parantolavierailuillaan Sveitsissä. Kuvat ovat paitsi esteettisiä, niin myös dokumentaarisia taltiointeja.  Niissä on paljon tuntemattomia ihmisiä työssä ja vapaalla, useimmiten naisia, maisemia ja kissoja. Omakuvat Södergran on ottanut itselaukaisijalla, jotkut kuvista ovat hänen äitinsä ottamia.

Runo toisella ja valokuva toisella puolen aukeamaa kertovat usein enemmän kuin kumpikin erikseen. Lukijan mieli alkaa luoda lisää kuvia ja miettiä aikakautta. 

Tunnen hyvin ennestään jylhänkomeat runot Maa jota ei ole ("Ikävöin maahan jota ei ole, sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan...") ja Olemisen riemu ("Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä....").
Myös uhmakas ja vahva Vierge moderne on tuttu ("En minä ole nainen. Olen neutri. Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös, olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa..."), mutta en tiennyt, että Edith Södergran kirjoitti runoissaan myös aivan arkisista asioista kuten kuukautisista - 1900-luvun alussa! 

Nyt neidolla avaruuden
kai hankalat päivät on,
ja valkean paidan helma
tahran punaisen saanut on 
(runosta 13. joulukuuta)

Södergranin runoissa on aiheina mm. oman minän tutkailua, joka laajenee universaaliksi, alppimaisemien ja suomalaisen luonnon kuvausta, sairauden käsittelyä (hurja runo ruumiinavauksesta!), kuoleman aavistelua, naisen roolin pohtimista ja sodan kauhujen kuvaamista.

Runossaan 7.5. 1908 hän kuvaa miten hänen kuollut ruumiinsa viedään professori Lasshaftille avaukseen. Ruumiin avaus on kuvattu erittäin realistisesti, liha halkaistaan ja eri sisäelimiin mennään järjestyksessä, keuhkot todetaan mustiksi kuin vereen kastettu maa, mutta myös aivojen kaaos nähdään osasyynä kuolemaan. Hurjan biologisen kuvauksen ohessa runossa on myös kritiikkiä yläluokan naisten toimettomuutta kohtaan.  

Hän sanoo. "Tämä tyttö
ei korsettia käyttänyt,
ei saanut koskaan lapsia, 
eivät kätensä tunteneet työtä."

Södergran kuvasi mielellään "uutta naista", joka on aktiivinen tekijä, pukeutuu housuihin, hiihtää ja tekee töitä, kuten allaoleva tuntematon nainen, joka lakaisee huvilan kattoa.

Sveitsin kuvissa on hiihtäviä naisia. Södergran ei ollut Sveitsin vierailuillaan mikään sänkypotilas, vaan liikkui ja kuvasi. Sen ajan lääketieteessä uskottiin ajan ja suotuisan ilmaston parantavan tuberkuloosia.
Alla olevassa kuvassa on arveltu olevan uusiseelantilainen nainen joka opetti Södergranille englantia Davosissa. 

Runojen oheen sijoitetussa proosatekstissä modernisti Södergran selittää runouttaan ja vapautta mitallisuudesta. 
Minun runoni on otettava huolettomina käsivarapiirroksina. Mitä sisältöön tulee, annan vaistoni rakentaa valmiiksi sen minkä avoimena odottava älyni näkee. Itsevarmuuteni johtuu siitä että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen. 

Hyvä, että Södergran ehti todeta oman arvonsa ja elää monipuolisesti heikoista keuhkoistaan huolimatta. Häntä on katsottu paljon sairauden ja kuoleman kautta, mutta tähän kirjaan valitut runot ja kuvat osoittavat, että niiden tekijä oli reipas naisasianainen ja aikansa virtausten tuntija.
Voimme kysyä, mitä hän olisikaan saavuttanut, jos olisi elänyt pitempään. 

Aika - sinä murhaajatar - väisty luotani!
aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.
(Loppu runosta Olemisen riemu,1916)

Helsingin kirjamessujen aarteita, vasta nyt

En voinut paljastaa hienointa messuostostani ennen Isänpäivää. Löysin messuilta lähes kaksi kiloa painavan valokuvateoksen Beauty in Decay II, joka näyttää kauneuden rappeutumisessa. Heti kun näin kirjan, tiesin, että se on täysosuma isänpäivänlahjaksi miehelleni, joka kuvaa mielellään autiotaloja ja hylätyn näköisiä kujia. 

Kirjan etukannen sisäpuolella on niin pitkät uhkaukset kopioinnista, että en uskalla julkaista kuin kansikuvan. Kerron muutamista kuvista.

- Vanha hiljakseen rappeutuva englantilaiskartano kirjastoineen, joissa joku on käynyt heittelemässä osan nahkakantaisista teoksista pitkin lattiaa - tämä näky raastaa kirjanystävän sydäntä - ja tanssisaleineen, joissa peilit ovat himmenneet, mutta vanha eleganssi on vielä selvästi kuviteltavissa. Ennen I maailmansotaa tällaiset kartanot olivat oma maailmansa. Maailma on muuttunut, ja monellekaan kartanolle ei löydy enää ylläpitäjää.

- Valtaisa tehdassali, jossa isot koneet ovat hiljenneet, ja omistaja on jättänyt kaiken siihen tilaan, missä se on. Purkaminen ei ole ilmeisesti kannattanut. Tätä kuvaa katsellessa herää kysymys, miten käy ikkunastani näkyvälle, pari vuotta sitten hiljentyneelle Myllykoski Paper -paperitehtaalle ja sen lukuisille rakennuksille. On hulppeita pomojen taloja sekä vaatimattomia, kodikkaita työväen asuntoja; on kerhotalo ja ylväs klubitalo roomalaispylväineen ja suihkulähteineen; on funkkistyylinen Seuratalo, ruokala, terveystalo, tenniskenttä, iso puisto. Tälle alueelle voisi perustaa yliopiston kampuksineen. 

- Iso halli. Mitä ihmeen kuppeja, sadoittain, melkein silmänkantamattomiin, ketjujen päässä? Hiilikaivostyöläisten riisuutumistila. Mainarit laittoivat vaatteensa ja muut tavaransa metallikuppeihin, jotka hinattiin työajaksi katonrajaan. Siitä he siirtyivät muualle pukeutumaan maan alla käytettäviin työvaatteisiin. Karskia.

The people, in reality, have moved on. These fragments remain, decaying scenes from the theatres in which their lives played out, their work, their suffering, and their joy.

  - Hylätyn rakennuksen harmaalla kiviseinällä loistaa kirkkaissa väreissä tuntemattoman taiteilijan maalaama jättikokoinen muraali. Taiteilija on saanut tehdä työtään kenenkään häiritsemättä autioituneella paikalla. Kuvassa on siro bambi. Bambin kuva toistuu ylösalaisin lammessa, joka on muodostunut rankkasateissa talon eteen. Kaunista.

- Ikkunasta siivilöityy valoa yksinäiselle pyörätuolille isossa aulassa. Kyseessä on englantilainen mielisairaala. Makuusalikuvassa on sänky toisensa vieressä, onpas ahdasta. Tekstissä kritisoidaan sitä, että Thatcherin hallitus lopetti laitossairaalat ja heitti potilaat "avohoitoon" oman onnensa nojaan, koska mitään avohoitoa ei ollut. Vanhanaikaisissa laitoksissa huolehdittiin aivan kaikesta avuttoman ihmisen elämässä, hiusten leikkuusta hammashoitoon. Hmm, jotenkin tämä tuntuu tutulta. 

It is said society can be judged by how we treat our weakest; how will history look back and judge us?

- Valtavan kaunis sairaala, kuin lomahotelli, ihanine maisemineen. Miksi sekin on jätetty rappeutumaan? Kuva on keuhkoparantolasta, jossa rikkaammat ihmiset hoitivat keuhkosairauksiaan, ajan kanssa. Sitten tuli ihmelääke, antibiootti! Ei tarvitse enää makoilla suotuisassa ilmastossa, männyntuoksua henkäillen. Voisi siellä silti makoilla, mutta enää ei kenellekään suoda aikaa toipua pitkään.

  Tällaisia ajatuksia tämä maailman kaunein valokuvakirja herätti minussa. Mieheni tutkailee kuvien teknisiä ominaisuuksia, valoja ja varjoja. Taitaa olla 
mielessä retket rappiopaikoille.

Koska kirjan kuvia ei saa lainata, niin onhan meillä näitä omia.
Ohessa Unto Mentulan kuva "Kylmät kengät". Kengät löytyivät hylättyinä Repoveden kansallispuistosta.