1939 - odotuksen vuosi

Muutama kirjoitus sitten tarkastelin vanhoja lehtiä ja lupasin kirjoittaa aiheesta lisää. En unohtanut, tässä tulee. 
Tarkastelen nyt kuvassa näkyvää Suomen Kuvalehden vuosien 1938 ja 39 taitteeseen sijoittuvaa kaksoisnumeroa.

Pysähdyin liikuttuneena artikkeliin 1939 - odotuksen vuosi. Siinä lehden nimimerkki Hoviennustaja päättelee, miten hyvin kaikki menee vuonna 1939. 
     Tosin on Japanilla ja Venäjällä jälleen ristiriitoja, mutta ne sovitetaan. Saksa toivoo innokkaasti siirtomaita ja näyttää siltä kuin se sellaisia saisikin. 
     Vuoden 1939 loppupäivinä on maailman yleistilanne tavallista parempi. Mutta taloudellinen tilanne ei ole lohduttava. 
     Vuotta 1939 voidaan kutsua "odotuksen vuodeksi".

No, me tiedämme, miten kävi. Ennustus ei olisi voinut huonommin mennä. Toinen maailmansota alkoi, ja Suomi joutui siihen mukaan raskain menetyksin. 
Yhdessä asiassa Hoviennustaja onnistui melko hyvin. Hän veikkasi, että suomalaiset tiedemiehet saavat menestystä ulkomailla ja Nobel on tulossa. Nobel tuli, mutta ei tiedemiehelle vaan kirjailija Frans Eemil Sillanpäälle.

Sekä WSOY että Otava ovat saaneet lehdestä kokonaisen aukeaman, jolla suosittelevat lahjakirjoja pukin konttiin. Molemmilla on listaukset Koko perheelle, Äidille, Isälle, Isolle siskolle, Isolle veljelle ja Perheen pienimmille, Otavalla lisäksi Tädille ja Sedälle. 
Kun tarkastelen näitä listoja, huomaan että scifiä ei ole olemassa ja tietokirjoja on paljon joka ryhmässä. Isolle siskolle suositellaan Alli Wiherheimon Morsiamen kirjaa, Kodin kirjaa ja Syntymäpäiväkirjaa ja Isolle veljelle Erkki Kivijärven tietoteosta Seuraelämän säännöt, Jokamiehen luonnonkirjaa ja voimisteluopasta.
Daphne du Maurierin romaania Rebekka mainostetaan vuoden suurimpana menestysromaanina Englannissa ja Amerikassa. Kirjasta tuli klassikko, jota luetaan tänäkin päivänä. Alfred Hitchcock teki sen pohjalta elokuvan 1940 ja voitti sillä parhaan elokuvan Oscarin. 

Lehtien kansissa ei ollut ennen mainoslauseita sisällöstä. Jossain vaiheessa ne tulivat, ja nykyään kansi on joskus niiden peitossa. 
Kannen kaunottaren nimeä ei ole mainittu, olisiko Ester Toivonen, mutta kuvaajan nimi näkyy vasemmassa yläkulmassa, Marjatta Weöres.  
Lisää tuon ajan lehtien kansia näkyy tässä tilauslipukkeessa, joka oli lehden välissä. Huomatkaa, tilaajan nimi ja osoite riittää. Eihän silloin kaikilla puhelinta ollut.

Mainoksissa on Palmu-saippuaa, Nivea-voidetta, Havin partavaahdoketta, Silon leninkejä, Kestilän turkkeja, Bayerin aspirinia, Sun-Maid-rusinoita ja tupakkaa. 

SF-filmillä on lähes koko sivun mainos Toivo Särkän käsikirjoittamasta ja Wilho Ilmarin ohjaamasta elokuvasta Nummisuutarit, ensi-ilta 25.12. Helsingissä, Tampereella, Turussa, Viipurissa, Lahdessa, Kotkassa, Kuopiossa, Porissa ja Lappeenrannassa. 
Viipurissa...

Entä artikkelit? Muutaman asiajutun lisäksi lehdessä on useampi novelli, Anni Swanin joulusatu lapsille, kaksi jatkokertomusta, pakinoita, pilakuvia ja pulmatehtäviä. 
Huomiotani kiinnittää Maila Talvion juttu Miten kirja syntyy, ja värikkääseen tyyliin kirjoitetut matkakertomukset ulkomailta. 
Pyhän maan joulu -nimisessä artikkelissa kuvataan,  miten vainotut juutalaiset vyöryvät kristityn mandaattiherran Englannin avustamana maahan, jota arabit ovat hallinneet toista vuosituhatta. Santa Barbaran mustat ruusut ja Kalifornian ruusupappi kertoo liftausreissusta espanjalaista tunnelmaa henkivässä Santa Barbarassa. 
Japanilaisesta runoudesta on kolme sivua pitkä kuvallinen artikkeli, jonka on kirjoittanut T. Vilpponen, Japanilainen runo, "älyn hovikumarrus sydämelle". 
Hyvin paljon kulttuuria sisältävä siis tämä lehti vuosikymmenten takaa. 

Maila Talvio kertoo kirjastaan Itämeren tytär seuraavasti:
Kirjan ilmakehä tahtoo olla kauttaaltaan historiallinen, s.o. syntynyt aikansa tomusta ja asiallisten tietojen pohjalla. Mutta tämä, samoinkuin ihmiskohtalotkin, ovat käyneet mielikuvituksen valohämyn läpi.                                                               . . . . . .

Arvatkaas mikä päivä huomenna on? - Maanantai - juu, mutta  myös minun blogini kuusivuotispäivä.

Mihin se  aika meni? No, lukemiseen, kirjoittamiseen, kuvien tekemiseen, asioista selvän ottamiseen, kuten nyt, kun etsin tietoa ihmisistä noiden tummentamieni nimien takana, toisten blogeissa vierailemisiin ja kommentointiin, oman blogini kommentteihin vastailemisiin. KIITOS teille, jotka olette käyneet lukemassa ja monet jopa kommentoimassa! Olen niin nauttinut keskusteluista kanssanne.

Jokin aika sitten, vuoden alussa, koin blogiaikani ensimmäisen turhautumisen blogin pitämiseen, mutta se meni nopeasti ohi. Aioin silloin hidastaa, mutta kyllästymisen tunteeni tunnustaminen veikin uuteen innostukseen.  
On tämä kirjoittelu vaan niin kivaa. Poden parhaillaan lieviä flunssaoireita ja onnittelen itseäni harrastuksesta, jota voi tehdä puolikuntoisenakin. Jos olisin himohiihtäjä, niin olisin ehkä tyytymättömämpi tällä hetkellä, kun ulkona paistaa aurinko ja on mitä upein ulkoilusää.

Antoisaa sunnuntaita kaikille! 

Mä lehden luin ... ja lopuksi SusuPetalin hajatelman ... ajatuksia vanhenemisesta

Tämä otsikko on Voi Hyvin -lehden nro 6 erään artikkelin otsikko. 
Luin muutaman aikakauslehden ja hämmästyin niiden vanhenemista koskevista artikkeleista. No, nehän toistivat sitä samaa puppua, mikä on ollut linja jo pitkään yli viisikymppisistä ihmisistä, varsinkin naisista, puhuttaessa, koskaan et muuttua saa, mutta tyyli on käynyt niin naiiviksi, että tulee mieleen, onko tämä vitsi. Vanhenevia miehiä ehkä kunnioitetaan vielä tällä hetkellä enemmän. 

Olen muutaman kerran kirjoittanut naistenlehtien kyselyihin toivomukseni artikkeleista, joissa haastateltaisiin tiedenaisia ja taiteilijoita ja juttuja joissa verrattaisiin naisten arkipäivää eri maissa. 
Olen myös maininnut, että miehistä ja nuorista ihmisistä voisi olla myös juttuja ja ehdottanut, että ruokajutut voisi heittää hittoon, nehän ovat yleensä samoja, jokin ainesosa muutettu ja annettu sapuskalle uusi hieno nimi. 
Kuvaajien työtä ihailen kovasti. He saavat kuvan kuin kuvan säihkymään. Jos kuvat ovatkin kehittyneet, niin jutut ovat vastaavasti lyhentyneet ja pätkitty väliotsikoiden alle.

Tilasin kauan sitten Voi Hyvin -lehteä, jopa säilytin vuosikertoja. Silloin se keskittyi hyvinvointiin, ja lehdessä oli kivoja neuleohjeita. 
Tässäkin ostamassani numerossa on neulehuivin/ponchon ohje, joka kutkuttaa kokeilla. Minähän olen luopunut rakastamistani käsitöistä käsien nivelrikon vuoksi. Otin tuon ohjeen talteen ja tänään ostan kampaajareissun ohessa langat. Nyt on sormissa rauhallinen vaihe. Tuskin maltan odottaa että saan kuvion näkyviin!

Olen pitänyt aikakauslehtien lukemisesta. Syy kyllästymiseen on varmaan myös minussa, ei vain lehdissä. En oikein löydä niistä paljon lukemista.  

On hokemia, joita ei edes pysähdytä ajattelemaan, toistellaan vain. Ikä on vain numero? Ei ole! Se on muutos ihmisessä. Ikä tuntuu kehon kulumisena ja muutoksina ulkonäössä. Sen kieltäminen on kuoleman pelkoa tai uhmaa tyyliin "minähän en vanhene". 

Miksi tuota heppoisesti käytettyä sanontaa ei koskaan sitten ajatella toisin päin, niin että arvostettaisiin nuorempaa ihmistä, joka haluaa olla tyyliltään vanha?
Ei, näinhän tuota hokua ei käytetä. Sillä pahoitellaan vanhenemista, lohdutetaan vanhenevaa ja kannustetaan ikipirteyteen.

Uskalla leikkiä nukeilla? Mitä uskaltamista siinä olisi, jos sellainen sattuisi kiinnostamaan?   

Tässä Ikä on vain numero -artikkelissa on haastattelujen lisäksi myös numeroitu ohjelista, miten lisätä elinvoimaa arkeen. On siinä ihan hyviäkin, esim. Löydä taide, mutta myös höpöjä, Ole sopimaton ja Ole lapsi. Pitäisi kuulemma mennä trampoliinipuistoon lasten joukkoon, seinäkiipeillä ja sutata graffiteja kuten yksi haastatelluista.

ET, Suomen suurin aikakauslehti, on tullut minulle joitain vuosia. 
Viimeisin, numero 14, sisälsi monta luettavaa artikkelia, mutta lopussa floppi. Visuaalisesti hienosti suunnitellulla sivulla on lueteltu kahdeksan omalla alallaan pitkään virkeänä pysynyttä ihmistä ja keskellä on yhteenvetona nro 9, taas se sama "lohdutus" ei ikä menoa hillitse, höpö höpö. Minusta on aika köyhää, jos ei arvostukset ja meno ihmisellä muutu yhtään vuosikymmenten myötä.   

 

Tomeroina ihmisinä luetellaan mm. Suomen eduskunnan vanhin kansanedustaja Miina Sillanpää, joka jätti eduskunnan 82-vuotiaana vuonna 1948 ja maailman vanhin pornotähti, japanilainen Shigeo Tokuda, 82 vuotta, joka oli aloittanut uransa 60-vuotiaana. Sillä lailla! 

Minusta Tokuda on valinnut paremman osan kuin edellä mainittu Voi Hyvin-lehden Oda. Mieluummin porno kuin barbit, aikuisempaa viihdettä vanhoilla päivillä. Mutta on tämä kyllä melkoinen kimara. Mitä ylistämistä siinä on, että joku jaksaa hyvien geeniensä avulla pitempään kuin joku toinen!

Kolmas tutkimani aikakauslehti oli Me Naiset nro 30. Siinä on hyvä artikkeli, "Mitä peilissä näkyy". Lehti oli haastatellut naisia netissä heidän kehonkuvastaan. Joku kuusikympinen vastaa, että hänellä oli ihannevartalo 48 vuotta sitten. Miten paljon elämää tyytymättömänä. Kolmekymppinen kirjoittaa, että iän myötä keho on kulunut ja nyt joutuu koko ajan miettimään, miten peittää rumat kohdat ja häpeämään. Iän myötä, kolmikympinen!

Miksi me naiset olemme tällaisia? Miksi me murehdimme ulkonäköämme niin paljon? Murehtivatko miehetkin? Luulen, että murehtivat nykyään paljon, mutta siitä ei saa puhua. 
Minulla oli viimeisinä työvuosina oppilaana poika, joka ei suostunut riisumaan kevään kuumina päivinä huppariaan, koska häpesi ruipeloita käsivarsiaan. 

Vanhenemisen kieltämisen aikana pidetään kehon kulumiseen liittyviä muutoksia sairauksina, mm. tihentynyt virtsaamistarve ja miehillä erektio-ongelmat kuuluvat näihin. Kun vanhuus on niin pelättyä, niin naistenlehtien kuvissa eläkeikäiset julkkisnaiset hyppelehtivät tennarit jalassa kasvot tuntemattomaksi fotoshopattuina vakuuttaen, että ikä on vain numero.

Roskalehdet, Seiska ja mitä näitä on, määräävät toimittajansa - ja usuttavat lukijoitaan, jopa 500 euroa/kuva - salakuvaamaan tunnettuja naisia ja julkaisevat kuvia, joissa jokin kohta ihosta riippuu - vanhuuttaan - ja ilkkuvat ähäkutti, nyt on saatu tämä nainen kiinni huolimattomuudesta. Joskus taas kehutaan 'ooh, miten nuoren näköinen kuusikymppinen' naista, jolla on tuntemattomaksi kiristetyt sileät kasvot ja kasvojen kanssa ristiriidassa uurteiset laihat käsivarret ja myhkyiset vanhuksen sormet. 

Tähän on nyt jo laitettava mukaan myös jotain kaunista ja hyvää. 
Eräs Me naiset -lehden kyselyyn vastannut vastaa kysymykseen, mikä on parasta kehossasi, näin: "Että on iho, joka tuntee kosketuksen, halauksen, silityksen. Onhan se ihmeellinen luomus, kun alkaa ajatella."

Ja vielä jotain ilkikurisen hauskaa, kuva SusuPetal -nimellä kirjoittavan kirjailijan kirjasta Keskiäkäisiä hajatelmia. Myös kuvitus on SusuPetalin. 

Täällä (klik) sanat biisiin Mä lehden luin.