Omat sanat

Joël Dickerin jännitysromaanissa Totuus Harry Quebertin tapauksesta on joka luvun alussa vanhemman kirjailijan ohje nuorelle kirjoittamisessaan jumiin jääneelle kollegalle. Ohje nro 15 käsittelee sanoja. 

   - No, sana on sana, ja sanat kuuluvat kaikille. Sen kun avaa sanakirjan ja valitsee sieltä mitä haluaa. Mutta sen jälkeen asia käykin kiinnostavaksi. Pystytkö tekemään valitsemastasi sanasta aivan erityisen?

Mentori Quebert selittää oppipojalleen Marcus Goldmanille, että jos tämä valitsee kirjoittaessa jonkin sanan, vaikka sanan "lokki", toistaa sitä ja tekee siitä omansa, niin ihmiset alkavat aina lokkeja nähdessään ajatella niitä Goldmanin lokkeina.  

Vasta silloin tiedät, että siitä mitä kirjoitat alkaa tulla jotain. Sanat kuuluvat kaikille, kunnes pystyt todistamaan, että ne ovat sinun sanojasi. Siitä tuntee kirjailijan. Ja tulet huomaamaan, että vaikka jotkut haluavat uskotella, että kirjassa on kyse sanoista, he ovat väärässä: kirjassa on  kyse vuorovaikutuksesta.

Mietin, yhdistänkö mitään sanaa tiettyyn kirjailijaan. No, madeleine-leivos on tietenkin Marcel Proustin. 

Elokuvamaailmasta minulle tulee mieleen "rosebud". Tämä englanninkielinen sana vetää heti ajatukset Orson Wellesin upeaan elokuvaan Citizen Kane ja pieneen rattikelkkaan. Liikutuin elokuvan lopusta ja siksi kaikki kelkat jotka muistuttavat elokuvan päähenkilön lapsuuden kelkkaa tuovat mieleeni siihen maalatun tekstin Rosebud. 

Maalaustaiteessa on yksi merkityksen luoja ylitse muiden, Picasso ja hänen rauhankyyhkynsä.

Ai niin, onhan minulla kirjallisuudessa yksi vahvasti tiettyyn kirjailijaan liittämäni sana: verbi "helliä" nostaa mieleeni oitis Forrest Carterin ja hänen romaaniinsa Pikku Puun kasvatus luoman pienen perheen Cherokeevuorilla, Pikku Puun, tämän ukin Walesin ja mummin Kauniin Kimalaisen.
Tämä helliminen ei ole sillä tavalla yleinen kuin nuo aiemmat esimerkkini, ehkä vain minä yhdistän tämän sanan Forrest Carteriin, ehkä se on toisille yhdentekevä.   
 
    Minä tiesin, että kun ukki yöllä sanoi:"Minä sinua hellin, Kaunis Kimalainen", että hän tarkoitti: "Minä rakastan sinua",  koska sanat tuntuivat siltä. 
    Ja kun he keskustelivat mummi saattoi kysyä: "Hellit sinä, Wales?" ja ukki vastasi: "Hellin minä", se tarkoitti: "Kyllä minä ymmärrän". Heille rakkaus ja yhteisymmärrys oli yksi ja sama.  

Puistotie on lähes sula. Kohta lapset pääsevät leikkipuiston laitteisiin. Vein nastakengät varastoon. Vielä on yöpakkasia, mutta valo lisääntyy ja kevät koittaa. Kuulin tänään titityyn. 
 
Hyvin moni on sanonut, että tämä talvi on ollut erityisen raskas. Se on niin myös omalla kohdallani.

Jos olisin kirjailija pyrkisin tekemään auringosta oman sanani.  

Ukki sanoi, että jos sanoja ei olisi niin viljalti, maailmassa olisi paljon vähemmän murheitakin. Hän sanoi minulle kahden kesken ollessamme että kaiken maailman hupsut vasiten keksivät sanoja, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin ärsyttää ihmisiä.
Ja niin kai se on. 

PS Linkki aiempaan kirjoitukseeni Pikku Puun kasvatuksesta (klik).

Virpi Pöyhönen, Doe

Hengitän syvään. Tämä saattaa olla elämäni tärkein hetki. Se, mikä saa kaiken palaamaan oikeaan suuntaan. Joskus elämän tärkein hetki on se, joka pysäyttää kaiken paikoilleen, jonka jälkeen voi ainoastaan pyristellä kohti liikettä tai lamaantua kokonaan. Pysähtyä. Mutta minun tärkein hetkeni on se, joka todistaa, että minä voin elää tässä maailmassa. Että minulle on paikka. Tai vähintään lupa, että paikka löytyy.

Yllä siteeraamani on minulle tämän kirjan tärkein kohta, mikä johtuu varmaan siitä, että jotain samaa on tapahtunut omassakin elämässä. Uskon myös, että tämä tunne tärkeästä hetkestä on yhteistä ja universaalia nuorten ihmisten hapuilussa aikuisuuteen ja ihmisten elämässä yleensäkin. 

Virpi Pöyhösen romaanin Doe tapahtumapaikka on pikkukaupunki USA:n syrjäseudulla. Kaupunkia reunustaa White Buffalo -reservaatti. Ihmiset ovat köyhiä ja niin osattomia, että monella heistä ei ole edes sukunimeä ja etunimeäkin vaihdetaan omaa tietä ja vapautta etsittäessä.

Ensimmäinen osa on Patty Jonesin tarinaa. Hän on seitsemän lapsen äiti, joka ei ole saanut kunnon otetta kuuteen ensimmäiseen, poikiinsa. Nämä ovat kuin pelottavia kulkukoiria, joita myös liikkuu kaupungissa laumoittain. Seitsemäs lapsi on tyttö, jonka Patty haluaa kasvattaa hyvin ja jota hän suojelee vimmaisesti kaikelta ympäristön pahalta, mutta ei ymmärrä tekevänsä juuri ylisuojelevuudellaan pahaa tytölle, jonka vapaudenkaipuu kasvaa vankeudessa ylivoimaiseksi vastustaa. Veljien joutuminen jonnekin kauas koulukotiin tai vastaavaan, on myös tytölle käsittämätön asia ja valtava menetys. 

Toinen osa on tyttären tarina. 

MINUN NIMENI ON MARY JONES ja minä olen elossa. Nimeni saattaa olla myös Anastasia Stormwind. En siis tiedä, mikä nimeni on, mutta tiedän olevani elossa. Se kuulostaa ensi alkuun oudolta, mutta ei loppujen lopuksi ole sitä. Nimen voi muuttaa sellaiseksi, mikä tuntuu omalta, mutta jokin nimi on valittava. Ihmisellä on oltava yksi nimi, enkä osaa päättää, mikä se minun kohdallani on. 

Lasten isä Mahkah asuu reservaatissa. Hänelle on tärkeää Liike ja marssit vääryyttä vastaan. Mahkahin isoisosisä White Buffalo on laittanut rastin paperiin, koska vaihtoehtoa ei ollut, ja suostunut siihen, että heimo sulloutuu reservaattiin. Hänen nimensä elää reservaatin nimessä, mutta tekoa ei pidetä kunniakkaana. Isoisoisä tunsi tekonsa painon ja karkoitti itse itsensä alkuperäisten amerikkalaisten yhteisöstä. Patty vierailee aika ajoin miehensä luona rauhoittumassa. Reservaatissa hän on Iibis, lintu joka laulaa äänettä. 

Rakenne on kirjassa hyvin onnistunut. Pattyn osuuden herättämät kysymykset saavat osittain selityksensä Maryn tarinassa. Jännite ja mystiikka kantavat loppuun asti. 
Kaikelle ei ole pätevää selitystä. Sellaista elämä on. Mitä on tapahtunut veljille? Miksi äiti ei vain pysty toteuttamaan tytön toivetta ja järjestämään yhteisiä syntymäpäiviä, joissa olisivat myös kaivatut velipojat Ash, Ben, Cee, Dan, Evy ja Foo? Ehkä on sellaista, mitä Mary ei tiedä. 
Jotkut asiat ovat erilaisia äidin ja tyttären muistoissa. Suhtautuminen intiaanitaustaan ja isään on hämmentävä asia kasvavalle tytölle. Puoliverisenä ei ole helppoa elää reservaatin ulkopuolella. Asioista vaikeneminen sekä äidissä leimahteleva viha häiritsevät ja jähmettävät.

Äiti. Minä en halua kadota vihaan. Haluan elää aidan molemmilla puolilla, katsoa totuuteen suoraan ja väistämättä, yrittää nähdä selkeästi. Ja se voi tapahtua ainoastaan ilman vihaa. Vasta sen jälkeen kaikki, ja tarkoitan aivan kaikki, voi muuttua, vasta silloin ruoho lainehtii aidan molemmilla puolilla. 

Doe toi aiheensa vuoksi mieleeni hiljattain lukemani Joyce Carol Oatesin kirjan The Sacrifice, jossa on nuori tyttö köyhissä oloissa USA:n afrikkalaisamerikkalaiseen vähemmistöön kuuluvassa yhteisössä. 
Muistelen myös kaikkien aikojen suosikkiani, intiaanikulttuurista lempeästi kertovaa Forrest Carterin romaania Pikku Puun kasvatus. 
Yksi asia, missä Pöyhösen Doe voittaa nämä molemmat minun lukukokemuksessani on vieläkin kiehtovammin tunnelmia luova kieli. 
Pidän myös toistoista: Koska jonkun on saatava aikaan muutos. Ei asioita voi jättää puolitiehen. Enkö kasvattanut sinusta paremman ihmisen?

Linkki Main postaukseen, jossa korostuu sukupolvelta toiseen siirtyvä juurettomuus.

P.S. Jos joku on ihmetellyt minun outoja kirjoitusaikojani, niin ilmoitan, että olen ollut tähän asti blogissani Tyynenmeren ajassa. Äsken siirryin Helsingin aikaan. Hyvä minä!

Forrest Carter, Pikku Puun kasvatus (1998)

Forrest Carterin Pikku Puun kasvatus on sympaattinen, pieni helmi romaanien joukossa, kuvaus kadotetusta maailmasta. Carter kertoo viisivuotiaana orvoksi jääneen puoliverisen pojan kasvamisesta isovanhempiensa huomassa Cherokee-vuorilla 30-luvun pula-ajan Amerikassa. Pikku Puun maailma on hyvän maailma. Kirjailija välittää tapahtumat hänen positiivisen tajuntansa kautta ilman turhaa tiedon ja ennakkoluulon sälää. Samanlaista lapsen maailman kuvausta olen kokenut muutamalla kirjailijalla, muun muassa Kreetta Onkelilla lapsuudenkuvauksessa Ilonen talo.

    

 Mummin nimi oli Kaunis Kimalainen. Minä tiesin, että kun ukki yöllä sanoi: "Minä sinua hellin, Kaunis Kimalainen" että hän tarkoitti: "Minä rakastan sinua", koska sanat tuntuivat siltä.
   Ja kun he keskustelivat mummi saattoi kysyä: "Hellit sinä, Wales?" ja ukki vastasi: "Hellin minä", se tarkoitti "Kyllä minä ymmärrän". Heille rakkaus ja yhteisymmärrys oli yksi ja sama.

      Ukin ja mummin välillä vallitsi yhteisymmärrys, ja siksi he hellivät ja rakastivat.  Mummi sanoi, että yhteisymmärrys senkun syvenee vuosien myötä ja että vissiin se syvenisi niin, ettei sitä kukaan kuolevainen enää ymmärtäisi tai pystyisi selittämään. He sanoivat sitä sukulaisuudeksi.
     Ukki sanoi, että kauan sitten ennen hänen aikaansa se tarkoitti sitä, että kaksi ihmistä ymmärsi toisiaan sanattomasti ja siksi se tarkoitti myös rakastavaisia. Mutta ihmisistä tuli ajan myötä itsekkäitä ja sana rajattiin koskemaan vain verisukulaisia vaikkei se sitä koskaan ollut edes tarkoittanut.

Pikku Puun kasvatus on kunnianosoitus intiaanien viisaudelle. Lukija voi ihaillen todeta, ettei Pikku Puu olisi voinut saada parempaa kasvatusta kuin mitä hän sai Kauniin Kimalaisen ja Walesin hellässä ohjauksessa. 

Mummi ja ukki halusivat minun tuntevan menneet, koska: "Sillä joka ei tunne mennyttä ei ole tulevaisuutta. Jos et tiedä keitä sukulaisesi ovat olleet, et tiedä myöskään minne maailma on menossa." Ja niin he kertoivat minulle menneestä melkein kaiken.

Paitsi että Pikku Puulle opetetaan perinnetietoutta ja asioita luonnosta, ukki lainaa jatkuvasti kirjastosta Shakespearea, jota lukutaitoinen mummi lukee ääneen. Pikku Puun pitää myös opiskella sanakirjasta viisi uutta sanaa päivässä, mutta se ei riitä järjestelmälle. Paratiisiin luikertelee käärme, kun Pikku Puu halutaan palauttaa sivistyneeseen maailmaan ja viedään orpokotiin, jossa onkin aivan eri tavat kuin kotona vuorilla. Kun opettaja näyttää luokalle kuvaa, jossa hirvet parittelevat, niin kuvan puuhastelua ei saisi ymmärtää. Toisten lasten tulkitessa kuvan aivan väärin Pikku Puu korjaa, että hetihän tuon nyt näkee, että hirvisonni siinä hyppää astumaan lehmää ja pensaista ja puistakin voi päätellä, että on hirvien kiima-aika. Tästä, kuten niin monesta muustakin syystä, kutsutaan pastori paikalle piiskaamaan paholaista pois pakanasta, huorilapsesta.

The Education of Little Tree julkaistiin USA:ssa jo 1976. Sen suomentamiseen meni parikymmentä vuotta. Kirjaa pidettiin alkuun omaelämäkertana, varsinkin kun siinä oli alaotsikkona A True Story. Totuus on yllättävä. Asa Earl Carter (1925–1979) oli rasistinen valkoihoinen radiokuuluttaja, joka kirjoitti puheita rotuerottelua kannattavalle Alabaman kuvernööri George Wallacelle. Hän oli Ku Klux Klanin aktiivinen jäsen. Kuitenkin hän oli myös lempeä, syvällinen Forrest, joka omisti muisteluilta tuntuvan kirjansa Cherokeille. Kirjailijan persoonan ristiriitaisuus ei vähennä kirjan arvoa, vaan tuo siihen arvoituksellisuutta ja herättää kysymyksiä. Halusiko kirjoittaja pyyhkiä pois Asan ja luoda itselleen uuden henkilöllisyyden Forresterina? Carter oli kirjoittanut muitakin intiaaneja käsitteleviä kirjoja ja oli laatimassa jatkoa Pikku Puulle, kun menehtyi nyrkkitappelussa saamiinsa vammoihin. Hänen elämänvalheestaan on kirjoitettu kirjoja ja artikkeleita. 

Hyvään kirjaan uppoutuessaan lukija miettii aina myös omaa elämäänsä. Luulen, että Pikku Puun kasvatus on vaikuttanut minun arvoihini ja käyttäytymiseeni, toivon ainakin sitä. Olen tehnyt sen ajatuksista useita koulupäivänavauksia. Kirjassa on opetuksia kuin kukkina koomisen arjen kuvauksen ohessa: Rakkaus ja ymmärtäminen ovat sama asia... Jos käyttää elämänsä ahnehtimiseen, sieluhenki kutistuu hikkoripuun pähkinääkin pienemmäksi ...Kun on menettänyt jotakin, on hyvä uupua..

Maailma on täynnä hyviä kirjoja. Ne pitää vain löytää. Pikku Puun kasvatus on eräs löytöni, yksi rakkaimpia.
  
Pikku Puu on juuri tullut isovanhempien luo, kävellyt heidän kanssaan pitkän matkan ja väsynyt, kuten hyvä onkin silloin, kun on menettänyt jotakin. Mummi hyräilee laulua Pikku Puusta ja orpo viisivuotias kuuntelee ja tyyntyy äidin ikävöinnistään.
    Minä tiesin olevani se Pikku Puu ja olin onnellinen siitä että he rakastivat minua ja halusivat minut ystäväkseen. Ja niin minä nukahdin enkä itkenyt. 

Hyvää Ystävänpäivää!