Tuomo Pirttimaa, Kaksi kärpästä

 

Tuomo Pirttimaa on pohjoisen kirjailija.  Hän on syntynyt Nivalassa ja asuu nykyään Kuusamossa vapaana toimittajana. Pirttimaa on kirjoittanut kolme romaania. Kaksi ensimmäistä, Hete (2021) ja Tirri (2022) muodostavat kokonaisuuden, mutta toimivat myös itsenäisinä rikosromaanena. Seura-lehden toimittaja Petri Korhonen on kuvannut esikoisteosta jännityskirjaksi, joka olisi voinut syntyä Timo K. Mukan ja  Quentin Tarantinon yhteistyönä. 

Kaksi kärpästä (2024) on herkkä kuvaus rajaseudun nuorista, jotka ovat saaneet aika vähän eväitä elämäänsä ja yrittävät elää niin hyvin kuin niillä antimilla pystyvät. 
Jokivarren kylässä on kaksi taloa lähekkäin. Isä vie 17-vuotiaan pojan kesäksi harventamaan taimikkoa kotitilalle Ala-Hamaraan, jota perhe on käyttänyt harvakseen kesäasuntona. Naapuritalo Pihlaja on ollut täysin hylättynä pitkään, mutta sinne on palannut hieman aiemmin yksi entisistä asukkaista, kymmenen vuotta poikaa vanhempi Neela, johon poika oli eräänä lapsuuden kesänä ihastunut. Samana kesänä oli tapahtunut jotain traagista, minkä vuoksi taloon ei koskaan palattu. 
Neelalla on ollut pari vuotta elämässään turistireissunsa jälkeen Lappiin jäänyt poikakakaveri Jan, jota ei näy enää talossa. Neela kertoo hänen lähteneen Norjaan töihin.
 
Ensimmäinen puolikas kirjasta on pojan tarina. Hänen nimensä ei tule esiin missään kohtaa, ja toinen osa on Neelan kertomus. Neelalle poika on hellästi rääpäle, edelleen. Poika ei ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Neelaa. 

Pidin tulijan leikkipyssyn tähtäimessä koko matkan omasta pihastaan meille. Hän nosti paimenpojan lankaa ja tuli laitumen yli, katsoi alas jokaisen askeleen, vaikka lehmänläjiä ei enää tänä kesänä ollut.
    Nuori nainen kulki pehmeästi. Se tuntui minussa uudella tavalla. Naapurin tyttö oli ollut kaveri ja samanvertainen, nyt yhtäkkiä nainen, ylivoimainen.
    Sitten hän oli vieressä ja kaikki pysähtyi. 
   "Mitä jätkänrääpäle tähtäilee?" nainen sanoi ystävällisesti.

Kahden päähenkilön ohella kirjassa esiintyy isä, joka kertoo tarinoita, mutta jättää kaikkein tärkeimmän tarinan kertomatta ja joukko kohdattuja ihmisiä, joilla on rupeutumattomia haavoja.
Väkivalta on usein lähellä. Neelakin on oppinut turvautumaan väkivaltaan, kun ei muuten osaa ilmaista tunteitaan. 

Nuoripari Neela ja Jan elävät kädestä suuhun. Neelan on vaikea pysyä pitkään missään työssä ja Janin työt ovat kausitöitä turistibisneksessä ja rakennuksilla. Syksyllä he kalastavat ja marjastavat sekä itselleen talven varalle että myyntiin.

Pariskunnalla on tapana käydä kerran kuussa ulkona syömässä ja suunnitella  millä ja miten elävät seuraavan kuukauden. Siellä he taas istuvat pizzalla. Jan on tullut suoraan rakennuksilta työhaalareissa ja turvakengissä pölyisenä.
Samassa paikassa on syömässä etelän turisteja, pariskunnittain untuvatakit samaa väriä. Turistit metelöivät ja kertovat ironisesti Koskenkorvan ostamisestaan. Neelasta he näyttävät rikkailta, huolettomilta ja älykkäiltä, ihmisiltä joilla on varaa suhtautua ironisesti siihen mikä paikallisille on kärsimystä.

    Ne kuuluivat luovaan luokkaan.  

    Yksi sellainen untuvatakki maksoi enemmän kuin minä olin laittanut vaatteisiin moneen vuoteen, tai ehkä koskaan. Kuvittelin miltä untuvatakki tuntuu päällä. Antaisiko se minullekin viisi senttiä lisää pituutta? Tuntee, että sen sisällä on turvassa ja voi tehdä mitä vain?
   Puhua kovaan ääneen vieraalla maalla, josta ei tiedä mitään? 

   Kaikki oli päätetty ja ratkaistu jo kauan ennen kuin synnyin. Minä näin sen kuluneesta  mustasta hupparistani, linttaan poljetuista kengistä, kositun katseesta. Kosijan katseesta. Sitä ne eivät tienneet, etten edes halunnut niiden maailmaan. Niiden halujen ja rahojen takia tästä tunturista on tehty lähtöä tekevän avaruusaluksen näköinen himmeli: jotta ne pystyvät tulemaan kaukaa ja jättämään tänne osan rahoistaan.

Kun komea, kovaääninen etelän mies samppanjanvärisessä untuvatakissaan laskeutuu polvilleen kosimaan täydellisen kaunista hohtavakasvoista naistaan koko baarin läsnäollessa, Neelan mitta on täysi. Pian baari on täynnä kevyttä untuvaa. 

En saa tätä baarikohtausta pois mielestäni. Siihen kiteytyy paljon kirjan tragediasta.
Entä jos sanavalmis Neela olisi syntynyt vakaampaan perheeseen ja saanut paremman itsetunnon?
Entä jos Ala-Hamaran isä olisi paljastanut salaisuutensa muiden tarinoitten joukossa vaikenemisen sijaan, pelkuri. 

Kirja on taitavasti rakennettu. I osa Poika jättää lukijalle paljon kysymyksiä, joihin II osa Neela antaa vastauksen, polveillen ja välillä sivupoluille harhautuen, mutta vääjäämättömästi kohti totuutta edeten.   
    
Kesän alku oli kaiken loppu.
     Numero oli valmiina ja sormi vihreän luurinkuvan päällä kun näin pihalla liikettä. Poika oli tullut Ala-Hamarasta laitumen poikki ja käveli Silokiven päälle niin kuin kymmenen vuotta ei olisi mitään. 

Tekee mieli lukea nyt myös nuo Pirttimaan aiemmat kirjat. Ne kertovat rujosta  elämästä kuten tämä uusinkin, joka siitä huolimatta on haikean kaunis rakkausromaani - mielestäni. 

Kirjan tyyli on vähillä sanoilla vahvoja tunnelmia rakentavaa ja psykologisesti uskottavaa. Nautin dialogista, joka toistaa puhutun kielen niin hyvin kuin sitä on mahdollista toistaa.

"Ei ne taho tarttua", sanoin Jumiskolle.
"Mikkä?"
"Uuet nimet?"
"Nii."
Koetin vielä tiristää pannusta, mutta tuli vain pöönävelliä. 
"Tiiäkkö sinä", Jumisko kysyi, "Vittupää-Rämiälle sen nimen anto oma äiti?"
"Kaikkihan sen tietää."
Mietittiin sitä.
"On se vähä kovaa", minä sanoin.

Tuomo Pirttimaa on minulle tuttu Kuhmosta. Hän oli lyhyen aikaa töissä paikallislehti Kuhmolaisessa ja oli myös tärkeässä inspiroijan roolissa, kun perustimme Romuvaara-liikkeen. Tämä kansanliike vastusti ydinjätteen kuljettamista Etelä-Suomesta Kuhmon Romuvaaraan. Mieletön ajatus kuljettaa rekoilla viisisataa kilometriä vaarallista ainetta paikasta toiseen. Ja miksi Kuhmoon, kun kallioperän vakuuteltiiin olevan vakaata kaikkialla Suomessa? Asiahan ratkesi niin, että Onkalo rakennettiin sinne missä ydinvoimaa tuotetaankin, Eurajoelle. Kun myös voimaloista tulee joskus jätettä, niin näinhän se on järkevintä. 

Kiitän kirjan kanssa kuvaamallani ruusulla Tuomo Pirttimaata hyvästä kirjasta ja ajasta Kuhmossa.  

- - - - - - -

PS, seuraavana aamuna
Enpä huomannutkaan, että kirjoitin näin pian edellisen juttuni jälkeen. Saa käydä edelleen kommentoimassa sielläkin.
Näitä kahta kirjoitustani yhdistää yksi tärkeä sana: myötätunto.
Tuomo Pirttimaa kirjoittaa myötätuntoisesti ja lämpimällä huumorilla rosoisista, eri tavoin haavoittuneista ihmisistä, ja opettajan työhän ei onnistu ilman myötätuntoa, myötätuntoa oppilaita kohtaan, koska he ovat vasta kasvamassa eivätkä aina hallitse itseään ja myös myötätuntoa ja armollisuutta itseään kohtaan, koska kukaan ei tee kasvattajan työtä täydellisesti ja erehtymättä.    

Tuomo Pirttimaa, Hete

 
Kiinnostuin Tuomo Pirttimaan romaanista Hete kirjailijan nimen vuoksi. Onko hän s e Tuomo Pirttimaa, jonka tunsin paikallislehti Kuhmolaisen virkeänä nuorena toimittajana?  - ON!  

Kirjailija on tuttu, mutta kirjan nimen tulkinnassa erehdyin. Luulin, että kyseessä on neva tai suo, mutta pohjoisessa hete onkin lähde. 
Kirjan kansi on niin luotaantyöntävä, että jos kirjailijan nimi ei olisi kiinnittänyt huomiotani, niin olisin jättänyt tämän loistavan kirjan lukematta. Myyttinen lähde, tai pohjoisen autiotalo kannessa houkuttelisi lukijoita paremmin kuin tämä samea labyrintti ja kiväärit.

Ensivaikutelmani kirjailijan kuljettaessa minua kympintyttö Tirrin ja kapea-alaisesti lahjakkaan Tomin matkassa on, että onpas kiinnostava nuori rikollispariskunta, samalla tavalla paatuneita ja viattomia yhtä aikaa kuin Jari Järvelän Romeo ja Julia, mutta sitten tuleekin mukaan muita umpikujaan itsensä saattaneita, syntymässä säikähtänyt Anja ja erämiehet, vakaa Martti ja hermokimppu Utsunki. Näkökulma laajenee. Tirrin muistellessa lyhyttä, mutta monivaiheista elämäänsä tapaamme saarnaajaveljet, isän ja pojan, joille Tirri on antanut nimen Korppi Ykkönen ja Korppi Kakkonen. Lopuksi kaikkien tiet johtavat metsän keskelle autiotalolle, jossa tapahtuva puhdistava loppukohtaus tuo mieleen antiikin draamat. 

Erittäin viimeistelty hieno romaani, rikosdraama, jonka näen kuin elokuvana. Alussa on kuvaus lopun tilanteesta, jossa vanha sanonta "ei korppi korpin silmää noki" osoittautuu vääräksi. 

      Korkeimman pihamännyn latvaan lensi korppi. Se kallisteli päätään, katseli lähelle horisonttia painunutta aurinkoa ja heläytti sitten erikoisen äänen: kuin jännitettyyn teräsjouseen olisi isketty rautapuikolla. 
      Kun ääni ei aiheuttanut reaktiota kummassakaan ihmisessä, suuri musta lintu lehahti maahan  ja hyppi kuolleen luokse. Se katseli ruumista hetken, mutta jostain syystä vielä hengissä oleva kiinnosti  enemmän. Korppi käveli raskaasti hengittävän ihmisen luokse. Se näki, ettei ihminen mahtaisi sille enää mitään. Vahva ja terävä nokka kiilteli auringossa, lintu odotti. 
      Ihminen raotti luomia.
      Korppi veti pään taakse ja iski.

Sekä kosto että armo ovat läsnä.
Lukijana tunnen surua nurkkaan ahdistettujen ihmisten puolesta. Pahaa harjoittavakin voi olla uhri: olosuhteiden, tietämättömyyden ja manipuloijien uhri. 
Harvoin olen kirjaa lukiessa kokenut niin vahvaa vihaa henkilöhahmoja kohtaan kuin se mitä tunnen uskonveljiä kohtaan näiden "rangaistessa" Tirriä tämän "synnillisyydestä" vinttikamarissa ennen ja jälkeen seurojen. Harvoin olen myöskään tuntenut niin syvästi oikeutetun koston suloisuutta kuin koen Tirrin mukana hänen sylkiessään lopussa raiskaajaansa toistaen saman sanan 'noin' millä tämä oli vauhdittanut Jumalan tahdoksi naamioitua pahoinpitelyään. Ympyrä sulkeutuu.   

Tapahtumapaikkana kirjassa on Lappi. Pirttimaan pohjoisen luonnon tuntemus on vankka. Ei ihme, hän asuu Kuusamossa ja on erikoistunut toimittajana luonto- ja eräaiheisiin. 

Hyväntahtoisen Martin mietiskelemä "On kai ollut aika tavallinen elämä" -elämäkerta on koskettava yksinkertaisuudessaan. Proosarunomainen.
Siitä ote:

Aina oli pihassa koiria, joskus pentuja.
Porot vasoi keväällä tarhassa. Oli lämpimiäkin kesiä.
Toiset ui. Minä en oppinut.
Isä suuttui joskus.
Käytiin kalassa. 
Isä antoi haulikon. Käytiin yhessä lintumettällä.
Alakoulun opettaja oli umpihullu, löi ja tukisti.
Yläkoulussa oli viksumpia.

Hete on julkaistu tänä vuonna, siis aivan tuore teos ja tekijänsä ensimmäinen. En ole huomannut, että kirjasta olisi kirjoitettu vielä blogeissa. Naistenlehdistä olen bongannut kehuvia arvosteluja ja Helsingin Sanomissa oli arvostelu, jossa Antti Majander toteaa, että Pirttimaan ura alkaa lupaavasti. Maakuntalehdissä olisi myös juttuja, mutta ne ovat nykyään maksumuurin takana. Tykkäsin ennen lukea Savon Sanomien arvosteluja, jotka olivat usein paljon jäsennellympiä kuin Hesarin.  
Missä viipyy Helsingin Sanomien iso esikoiskirjailijaesittely?