Hämmästelyä: mitä tapahtuu teatteri- ja elokuvamaailmassa?

Raimundo de Madrazo y Garreta:
Travesuras de la modelo. c.1885

Olen kirjoittanut muutaman kerran otsikolla Hämmästelyä ilmiöistä ja tapahtumista, jotka saivat ällistymään, säikähtämään, kauhistumaan tai huvittumaan ja joskus kaikkea tätä yhtä aikaa. 

Lisääntymään päin oleva taiteen vapauden rajoittaminen on kauhistuttanut minua jo jonkin aikaa, viimeksi kun luin Oscar-elokuville asetetuista vähemmistövaatimuksista ja heti muutaman päivän kuluttua lukiessani Kansallisteatterin näytelmän roolittamiseen kohdistuneesta kriittisestä somekampanjoinnista, jonka vuoksi näyttelijä vaihdetaan ja ensi-ilta siirtyy muutamalla viikolla. 

Kyseessä on Pedro Almodóvarin elokuvaan Kaikki äidistäni perustuva näytelmä. Elokuvassa seksityöläisenä työskentelevän transnaisen Agradon roolin esittää nainen. Kansallisteatteri oli valinnut Agradon rooliin miehen, ja nyt, ennen kuin yhtään esitystä on nähty, on noussut häly siitä, että roolissa pitäisi olla transnainen tai nainen. Siis ennen kuin on edes nähty, miten Janne Reinikainen toteuttaa roolin. 
Kaiken lisäksi Kansallistetterin näytelmä perustuu brittiläiseen käsikirjoitukseen, jossa ei ole transnaista vaan transvestiitti.
Erehtyikö ensimmäinen asiasta somessa ärhäköitynyt ja toiset seurasivat harkitsemattomasti perässä? Sellaista on tapahtunut ennenkin. Kannatetaan tai vastustetaan, kiivaillaan ottamatta asioista selvää. Onhan ne nyt ihan eri asioita, transihminen ja transvestiitti. 
Kun kyseessä on transvestiitti, niin mieshän on hyvä valinta, koska transvestiitit ovat naisten vaatteisiin pukeutuvia miehiä. Saman näytelmän transvestiitin roolin on tehnyt mies Englannissa ja Australiassa. Eikö Suomessa siis mies saa esittää edes miestä?
Sitäpaitsi eikö tärkeintä sentään ole roolisuoritus eikä näyttelijän sukupuolinen identiteetti tai seksuaalinen suuntautuminen! 

Minusta Kansallistetterin pääjohtajan Mika Myllyahon ei olisi pitänyt ryhtyä tässä mihinkään toimenpiteisiin, vaan esittää näytelmä suunnitellusti ja jättää somekohina omaan arvoonsa. Janne Reinikainen oli jopa valmistautunut rooliinsa kysymällä transvestiiteista Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksesta.  

Miesnäyttelijä voisi minun mielestäni sopia ihan hyvin esittämään myös transnaista (josta tässä näytelmässä ei siis ole kyse), jos näytelmässä pyritään realistisuuteen, koska vasta murrosiän jälkeen naiseksi korjatut miehet ovat yleensä useammin miehekkäitä kuin naisellisia. Jos taas kyseessä on muu tyylilaji kuin realismi, niin keskitytään muihin asioihin. Näköisyys voidaan kääntää jopa nurinpäin, karnevalistisesti; farssissa hento nainen voi esittää muskeliäijää ja könsikäs prinsessaa.
Leea Klemola esittää uskottavasti mieheksi syntynyttä, naiseksi korjattua Maaritia elokuvassa Kerron sinulle kaiken osittain juuri siksi, että hänessä on androgyynisyyttä ja maskuliinista karheutta. 

Jos kukaan ei saa esittää muuta kuin sukupuolisesti tasan tarkkaan itsensä kaltaista ihmistä, niin mitä rooleja sukupuoleltaan korjattu tai muu-termillä määritelty, tarkemmin määrittelemätön muunsukupuolinen, sitten saa totisena aikanamme esittää?
Paljonko näytelmissä on rooleja transihmisille, vai pitääkö niitä ryhtyä varta vasten kirjoittamaan?

Nyt tekee mieli sanoa, että järjen käyttö on sallittu. 
Eihän rooleja täytettäessä pitäisi edes kysyä ihmisten intiimiasioita, katsoa vain kuka näyttelee roolin parhaiten. 

Elokuva-alalta kuuluu myös kummia. 
Jos haluaa saada tulevaisuudessa elokuvan Oscar-ehdokkaaksi, pitää paitsi tarkistaa, että näytelmässä on tarpeeksi naisia (miehiä ei ole mainittu), niin myös että siinä on vammaisia ja sukupuolisuudeltaan tai seksuaaliselta suuntautumiseltaan vähemmistöihin kuuluvia. Prosenttiosuus on tärkeä paitsi rooleissa niin myös näyttelijöissä ja koko tuotantoryhmässä avustajia myöten. 
Onko Oscar-elokuvissa siis hylätty taito joidenkin omituisten korrektiivisuussääntöjen alle? Ketkä niitä sääntöjä laativat? Onko Oscar-elokuvista tulossa vitsi? Onko taiteesta ylipäänsä tulossa vitsi, jonkinlainen karrikatyyri? Tästä keskustelimme Lukutaidon päivänä -kirjoitukseni kommenteissa, josta lainaan ystäväni Merin hyvän Junnu Vainio -sitaatin: 
"Alvar antenninsa latvaan veti näreen / kaikki filmit ajoissa hän taltioi / sillä aavisti tään ajanhengen äreen: / holhousyhteiskunta kaiken sensuroi."

On paljon elokuvia jotka haluaisin taltioida, kaiken varalta, esim. elokuvan Anna hyvän kiertää siltä varalta, että mieleenpainuvasti roolinsa esittäneen Kevin Spaceyn tilalle muutetaan digitaalisesti Brad Pitt (ellei häntä ole jo hylätty) tai jokin täysin rakennettu hahmo (kai sellaistakin jo voidaan tehdä!).
Myös tiettyjen ohjaajien hyvät elokuvat ovat vaarassa joutua roskakoppaan, koska  ohjaaja on persoonaltaan epäilyttävä, ollut ilkeä näyttelijöille tai tehnyt tuomittavia tekoja. 

Ääh, en jaksa enää...välistä tuntuu, että taiteen maailmassa tapahtuva on jotain dystopiaa, ei todellista. Yritän sitä selvittää sanoittamalla hämmennykseni.  
Mitä te blogini lukijat ajattelette? Onko mielestänne kaikki mallillaan esittävän taiteen ympärillä? 

Kävin viikonloppuna katsomassa uuden suomalaisen Metsäjätti-elokuvan. Ohjaaja Ville Jankeri ei ole ehkä huomannut kysellä elokuvaa tehdessään, onko elokuvassa ja tuotantoryhmässä Oscar-elokuvaan vaadittavia vähemmistöprosentteja. Kohta ne voivat olla kaikilta elokuvilta vaadittuja. 

Kiitos Ville Jankeri ja näyttelijöistä erityisesti Jussi Vatanen ja Hannes Suominen! 

Kirjoitukseni alussa on kuva Málagan Carmen Thyssen museossa ostamastani postikortista. Maalauksen nimi on suomeksi 'Mallin kepponen'. Se tuntui jotenkin sopivan tähän. 

Lisäys :
Pari tuntia sen jälkeen, kun olin julkaissut tämän, uutisoitiin, että Kansallisteatteri esittää näytelmän, kuten oli alun alkaen suunniteltu. Hyvä!

Poissaoloilmoitus ja vähän Klemolasta ja J.D. Salingerista

Poissaoloaika: 31.3. eteenpäin, ehkä kuukausi, ehkä kesään asti
Poissaolon syy: Käden lepuutus
Huoltajan allekirjoitus: ... 

Käsi on oireillut viimekeväisestä epäonnisesta leikkauksesta asti. Leikkautin vasemman peukaloniveleni ensin edellissyksynä nähdäkseni, tuleeko siitä hyvä, ja kun siitä tuli aivan loistava, kivut hävisivät, nipistysote onnistuu, puristusvoima normaali, niin uskaltauduin samaan operaatioon, resektioartroplastiaan, oikean käden kanssa. 
Tällä kertaa  ei mennyt hyvin. Olin jo lähdössä pois, kun kipsin läpi alkoi syöstä verta, ja ei kun takaisin osastolle ja korjausleikkaukseen. Valtimo oli nirhautunut ja tuntohermo mennyt poikki. Vietin yön sairaalassa ja ajattelin, että eihän se mitään, pientä seikkailua, hyvä, etten ehtinyt kotimatkalle kun veri alkoi pulputa. Valtimo on korjattu ja hermon päät löydetty ja yhdistetty jonkin putken sisälle kasvamaan kiinni, kyllä se siitä. 

No, kun käsi ei toipunut odotetusti, siirryin käyttämään etupäässä vasenta kättä, mikä on johtanut oikean olkavarren heikkenemiseen ja kipuiluun. Olen hakenut siihen kerran kortisonipiikin, voidellut kipuvoiteilla ja ottanut kuurina särkylääkkeitä. Jokin aika sitten kävin käsiin erikoistuneella lääkärillä kuulemassa, mitä olisi tehtävissä. Hän mittasi puristusvoiman, joka oli puolet normaalista ja kehotti hankkimaan kevyttuen, kallis pieni häkkyrä, ja hakeutumaan fysioterapiaan, tyyristä sekin. 

Olen tehnyt kuntoutusohjelmaani tunnollisesti, mutta nyt on sellainen tilanne, että käsi kipeytyi taas kerran pahasti. Määrään itseni kirjoituskieltoon, siitä voi olla apua. Sormille kirjoitus on vain hyväksi, mutta ruipelo käsivarteni tarvitsee ensin lepoa ja sitten jumppaa käsipainoilla vahvistuakseen.

Ilon kautta 1: neljä vuotta bloggausta, pieni loma virkistää, löydän jotain uutta.
Ilon kautta 2: Vasen käsivarsi on nyt niin vahva, ettei koskaan oikean vallitessa.

Kannattaa varmaan pitää ainakin kuukausi lomaa. Palailen, kun olkavarsi kestää hyvin kaikkea muuta tekemistä.
Yritän palata lyhytproosatyylillä tai ehkä sähketyylillä (jotain uutta blogistaniassa). Vloggaukseen en aio ryhtyä. Siihenkin pitäisi ensin kirjoittaa, ainakin suhraista jotakin muistiin ennen kuin alkaa posottaa, ja laittautua kuin tv-juontaja. 

Nyt kun olen laatinut ja julkistanut poissaoloilmoitukseni, ei tule houkutusta rientää kertomaan mitä pidin Leea Klemolan näytelmästä Vaimoni Casanova, jonka näen huomenna Riihimäellä (vierailunäytös Kuopiosta), ja Salingerin Siepparista, jota luen parhaillaan vuosikymmenten jälkeen uudestaan. 
Ihailtavaa, miten Salinger on saanut puhekielen vangituksi kirjoitettuun asuun. Kirjahan ilmestyi 1951, tyyli on ollut silloin varmaan jotain aivan uutta. 
Holden on niin rakastettava kaveri nuoruuden alakulossaan ja harhailussaan. Hänelläkin on huono käsi, joka ei puristu kunnolla, koska hän nyrkitti autotallin lasit rikki paljain käsin veljen kuoltua. 
My hand still hurts me once in a while, when it rains and all, and I can't make a real fist any more - not a tight one, I mean - but outside of that I don't care much. I'm not going to be a goddam surgeon or a violinist or anything anyway.
Boy, miten tuo kielii elää. if you know what I mean. 

On tässä paljon muitakin syitä saada käsi kuntoon kuin blogi. Haluan helliä läheisiäni, nostaa pienintä, haluan kantaa laukkuni, kun lähden saamaan aurinkohoitoa Välimerelle ja paukuttaa käsiäni kunnolla yhteen hyvän esityksen jälkeen. Haluan, haluaisin kovasti, pysyä kädellisten joukossa. 

Klemolan näytelmä on eroottinen komedia seksistä ja vallankäytöstä. Hän ei esitä näytelmäänsä Helsingissä. Nyt teidän stadilaisten pitää kuulkaas uskaltautua maakuntiin "oikeitten immeisten" joukkoon. Kevään näytökset on loppuuunmyyty, mutta jospa syksyllä olisi lisäsesityksiä.
Tässä (klik) Klemola kertoo miksi hän valmisti tämän näytelmän Kuopiossa ja tässä (klik) hän sanoo, että toivoo näytelmän herättävän katsojassa armollisuutta.  

Kätöset

Koska maailma on totta: valokuvaa, elokuvaa ja teatteria

Koska maailma on totta on 2015 DocPoint -festivaalin tunnuslause. Se sopii kaikkeen viikonlopun Helsingin matkalla kokemaani, valokuvaan, elokuvaan ja teatteriin.

Kuva on Valokuvataiteen museon juuri avatusta poliittisen kuvan näyttelystä Kolmanteen polveen. Ensimmäisessä kuvassa on näkymä afgaaninaisen burkaristikon sisältä. Tämän verran siis nainen näkee näyteikkunan muotivaatteista kulkiessaan ikkunan ohi. Toisessa kuvassa pistää silmään kengät, edes jotakin kaunista. Ja minulla herää kiukkuinen kysymys: viekoittelisiko käsivarsi tai vapaana laskeutuvat hiukset enemmän kuin tuo siro jalka kauniissa sandaalissa?

Kolmanteen polveen näyttelyssä on valokuvaajia, jotka haluavat vaikuttaa kuvillaan maailmaan. He käsittelevät kuvissaan naisten, lasten ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien asemaa, ruoan puutetta ja Bhopalin teollisuusonnettomuuden jälkiä.

Mieleeni jäi erityisesti David Magnussonin Purity -sarja, jossa on muotokuvia amerikkalaisista teini-ikäisistä tyttäristä ja isistä, jotka antavat toisilleen siveyslupauksen Purity Ball -seremoniassa. Tytöt lupaavat pysyä neitsyinä ja isät suojella tyttäriään.Tätä tapahtuu fundamentalistikristittyjen keskuudessa. Tilaisuudet muistuttavat avioliittoon vihkimistä. Minusta nuo kuvat ovat kammottavia. Isä seisoo tytön takana kädet hänen ympärillään, ihan kuin rakastunut morsiuspari, jossain kuvassa tytöllä on silmät unelmoivasti kiinni. Luulisi, että seksuaalisuus, jos mikä, on nuoren - ja jokaisen ihmisen - omaa aluetta. Kauhea ajatus, isä kärppänä seuraamassa ja kyselemässä tytön seurustelusta. Mutta sekin maailma on totta!

Elokuvatapahtumassa katsoimme miehen kanssa kolmen dokumentin sikermän Kulta-aika, Moments of Silence ja Victory Day. 
Venäläinen Victory Day oli  erittäin koskettava ja ärsyyntymistä nostattava. Pietarin kadulla on menossa Voitonpäivän paraati, pelottavaa sotilasmahdin näyttöä. Samaan aikaan homoparit elävät arkeaan ja kertovat, millaista on elää Venäjällä vuonna 2014. Väliin leikataan homovihamielistä paasausta television keskusteluohjelmista. Eräs haastateltavista on sitä mieltä, että jos ilmapiirin muutos jatkuu samaan suuntaan, niin pian ollaan noitavainoissa. Minua kosketti erityisesti näiden ihmisten miellyttävyys ja ujous. Näki, että he olivat tottuneet kätkeytymään.

Koska maailma on totta!

Kansallisteatterin Maaseudun tulevaisuuden maailma ei ole totta. Leea Klemola on rakentanut groteskin, komediallisen sadun, jossa ihmiset ja eläimet elävät yhdessä tasavertaisempina kuin tällä hetkellä. 
Teurastuslupapykälä on eräänlainen ihmisen ja kesytettyjen lajien välinen YYA-sopimus, ystävyys, yhteistoiminta ja keskinäinen avunanto. Tällainen oli sovittu jo aikojen alussa, mutta ihminen on sen yksipuolisesti pettänyt. Nyt kahteen alueeseen jaetun Suomen pohjoisessa läänissä ihminen ja eläin pyrkivät tekemään yhteistyötä.

Näyttämönä on Maksimi Kuorikosken (Klaus Klemola), entisen Kari Vepsän bändin rumpalin, vanhaan kirkkoon perustama lammastila. Hänellä on ainoana työntekijänään uuhi Hattara ja Hattaran paimenena koiransa Bertil. Kirkon kryptassa kokoontuu käsityökerho, jossa tutustutaan alueen ihmisiin ja  eläimiin. 

YYA ei suju kovin hyvin. Läänintaiteilijan hevonen MyDream Diablo hakkaa isäntänsä moneen kertaan, kunnes lauhtuu, kun löytää poispotkimansa sielun ja kuljettaa sitä tyytyväisenä narun päässä. Teinityttöhepat monkuvat uusia korokepohjakenkiä. Hattara on alkoholisoitunut eikä sen villa kelpaa enää mihinkään, mutta se suostuu sentään tapaamaan irlantilaisen panomiespässin. Viimeisillään raskaana oleva luottamusmies, vuohi Malviina pakenee Maksimin tilalle naapuritilan vallankumousta ja isäntänsä eroottista rakkautta. Maksimin suojeluseläin, kuollut suomenhevonen Jarmo Asserdahl (mahtava suoritus Jukka Puotilalta!) pyrkii määräilemään isäntäänsä vähän liikaa. Koska maatila ei tuota mitään, isäntä alkaa suunnitella avaavansa terveyskeskuksen, jonne kummitushevonen on kovasti myös pyrkimässä mukaan, mutta joutuu ehkä tyytymään näköispatsaaseen laitoksen pihassa.
Malviina pakenee Fär-saarille, jossa ollaan pitemmällä hyväksynnässä ja ehkä jo valmiimpia ottamaan vastaan ihmisen ja eläimen rakkauden hedelmä. 

Näytelmässä on paljon melskettä, kiroilua, alastomuuttakin.
Bertil-koiralta lentävät housut pois heti, kun Laura-narttu laahustaa näyttämölle, tietäähän sen, leikkaamaton uroskoira. Alastomuus tuntui aivan luonnolliselta, koska Miko Kivinen oli niin koira. 
Vitun hokeminen sopi hyvin teineille, mutta jäi sellainen kuva niin kuin vanhemmatkin olisivat käyttäneet samaa sanaa tiuhaan. Vanha lammas voisi noitua vaikka herrajjestas ja sussiunakkoon, tai ehkä sanasto on köyhtynyt tulevaisuuden paimenidyllissä.