Kerään naistenviikon kunniaksi lyhyesti ajatuksiani naiskirjailijoiden kirjoittamista kirjoista, joita olen viime aikoina lukenut ja joista kirjoittaminen on jäänyt muiden puuhastelujen alle. On myös muutamia mieskirjailijoiden kirjoja, joita haluaisin kommentoida, mutta kun nyt on naistenviikko, niin sen kunniaksi nämä!
Onnittelut nimipäiviänsä viettäville ja pitäkäähän huoli, ettei Jaakko heitä teidän jälkeenne sitä kuuluisaa kylmää kiveä vesiin. Minä vielä vähän polskuttelisin.
Nina Wähän Perintö (2020)on vetävästi kirjoitettu tarina Tornionjokilaaksossa Suomen puolella elävästä suurperheestä. Yksi tyttäristä, Tukholmassa asuva Anni, matkustaa kotiinsa maatilalle jouluksi. Monenlaista tapahtuu, perheenjäsenet pääsevät vuorotellen päähenkilöiksi ja näemme asiat eri näkökulmista.
Kirjassa on kolme osaa, joilla on englanninkieliset nimet ja tarinassa vilisee välillä englanninkielisiä fraaseja, miksi - se selviää lopussa miellyttävänä yllätyksenä.
Kirjan luvuilla on hauskoja nimiä ja lukujen alussa uteliaisuutta nostattavat alkusanat.
Risat lappuhaalarit
Anni (tai Esko?) yrittää koota perheen. Lauri-veli esitellään ja hänen mukanaan saadaan lisää draamaa draamaa draamaa.
Mitään ei kuitenkaan ole vielä tapahtunut.
Ruotsissa Testamente ylti August-ehdokkaaksi 2019. Kirjan taitava suomennos on Sanna Mannisen.
Kuvasta huomaa, että olen lukenut belgialaisen Adeline Dieudonnén romaanin Oikeaa elämää (La vraie vie) jo alkukesästä. Sijoitin kirjan suloisesti mansikankukkien keskelle kontrastiksi sen sisällölle, joka on kaikkea muuta kuin auvoisa lapsuudenkuvaus. Kertojana on huippuälykäs tyttö, joka yrittää pelastaa järkyttävässä tilanteessa traumatisoineen pikkuveljensä.
Koitti seuraava kesä.
Gillesin tilassa ei ollut tapahtunut parannusta. Hänen silmiensä tyhjiö oli vähin erin täyttynyt jollain mikä kiilui, viilsi ja pisti. Se mikä asui hyeenan sisällä oli asteittain muuttanut pikkuveljeni päähän. Sinne oli asettunut kokonainen yhdyskunta villejä otuksia, jotka saivat ravintonsa hänen aivoistaan. Niiden elinvoimainen armeija lisääntyi vauhdilla, poltti poroksi aarniometsät ja keitaat ja muutti ne mustanpuhuviksi suomaisemiksi.
Tämä kirja tuo lapsuuden kuvauksen hurjuudessaan mieleeni toisen kiinnostavan belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin. Eräässä arvostelussa kirjaa kuvataan romaanina jossa satujen viattomuus kohtaa Stephen Kingin trillereiden kauhun.
Dieudonné on saanut romaanistaan lukuisia palkintoja, kirkkaimpana niistä Belgian suurin kirjallisuuspalkinto Prix Victor-Rossel.
Kirja julkaistiin 2018 ja suomeksi se ilmestyi tänä vuonna.
Taitava suomennos ranskan kielestä on Saara Pääkkösen.
Luin ranskalaisen Pauline Harmangen pamfletin Miksi vihaan miehiä (2020) kummastellen ja huvittuneena. Jotkut ovat kirjoittaneet kirjasta esseenä, mutta itse en näe sitä esseenä. Kohupamflettina tästä kirjasta sen takakannellakin kirjoitetaan.
Harmange kirjoittaa, että viha miehiä kohtaan on tarpeellinen asia ja että vaikka hänkin on naimisissa miehen kanssa, niin tämän on paras olla koko ajan varuillaan ja kehittyä.
Jos naiset ryhtyisivät kaikki misandristeiksi, olemassaolomme kajauttaisi ilmoille mahtavan ja kuuluvan riitasoinnun. Voisimme oivaltaa (mikä voisi alkuun olla hieman kipeäkin huomio) ettemme oikeastaan tarvitse miehiä. Uskon, että saisimme vapautettua odottamattomia voimia - liidellessämme jossain kaukana miesten katseiden ja odotusten tavoittamattomissa voisimme löytää itse itsemme.
Siis puolen ihmiskunnan vihaaminenko johtaa onnelaan?
Tämä kirja vaikuttaa vitsiltä tai äärifeminismin parodioinnilta, mutta ei ole sitä. Ihan tosissaan Harmange kirjoittaa liittäen loppuun vielä tukilistan kirjoja, podcasteja, televisiosarjoja ja elokuvia, joista voi saada lisävahvistusta miesvihalle.
Hieman selittelyn makua hänellä on oman aviomiehensä suhteen. Tämä menettelee, koska ei ole "vongannut seksiä" edes nuorena poikana, vaan on hillinnyt itsensä ja ponnistelee joka päivä oman kehityksensä eteen. Ystävätkin ovat kommentoineet, että helppohan se Harmangen on länkyttää huonoista miehistä, kun oma mies sattuu olemaan "suunnilleen täydellinen".
Kuvasin kirjan virkatuista isoäidinneliöistä kootun sohvatyynyn päällisen päällä, koska Harmange sanoo, että ompeluseurat ovat tärkeitä kokoontumisia, joissa vaalitaan sisaruutta. Samaa mieltä tästä, mutta en siitä, että miehiä pitäisi vihata porukalla, koska heistä jokaisessa piilee sortaja.
Peace Adzo Medie on sukupuolentutkimuksen ja kansainvälisen politiikan tutkija Bristolin ja Ghanan yliopistoissa. Hänen novellejaan on ilmestynyt useissa julkaisuissa ja hän on julkaissut tietokirjan kampanjoista afrikkalaisten naisten aseman parantamiseksi. His Only Wife (2020) on hänen ensimmäinen romaaninsa.
Ghanalainen nuori nainen etsii tietään järjestettyjen avioliittojen ja moniavioisuuden maailmassa. Maailma on muuttumassa ja sukupolvilla on erilaiset käsitykset avioliitosta. Liittoja solmitaan sekä perinteisin menoin että virallisin. Suvut etsivät nuorilleen puolisoa joka ratkaisisi erilaisia ongelmia. Päähenkilö Afin perheessä rikas sulhanen auttaisi ylös taloudellisista vaikeuksista ja sulhasen Elikemin perheessä taas etsitään naista joka vieroittaisi tavoitellun nuoren miehen naisesta, jota suku ei hyväksy, vaikka rakastavaisilla on yhteinen lapsikin.
Kirjailija vie lukijan tutustumaan rikkaaseen Afrikkaan, jossa palvelijat tekevät kaiken kotityön, miehet ovat kiinni bisneksissään ja salasuhteissaan ja naiset ikävystyvät kotona. Lapsen ensimmäisille syntymäpäiville saatetaan vuokrata kokonainen huvipuisto ja vaimolle lahjoittaa liiketila.
Luin kiinnostuneena Afin tarinan ja olin tyytyväinen hänen sisukkuudestaan ja rehellisyydestään kaiken juonittelun keskellä. Kun ihmisellä on omia tavoitteita, hän selviää vaikeissakin olosuhteissa.
Suurteoksia (2021) on Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama teos, johon he ovat pyytäneet 20 suomalaista naiskirjailijaa esittelemään merkkiteoksen, joka on vaikuttanut heihin vahvasti ja ehkä jopa muuttanut heitä ihmisinä ja kirjailijoina.
Kirjan alussa on sisällysluettelo, jossa on tuttuja nimiä, niin esittelijöissä kuin esiteltävissäkin. Helena Sinervo kirjoittaa Herta Müllerin romaanista Ihminen on iso fasaani, Helmi Kekkonen Joan Didionin teoksesta Maagisen ajattelun aika, Riikka Pelo Virginia Woolfin Majakasta ja Saara Turunen Gun-Britt Sundströmin romaanista Suhteista parhain jne. Kirjan toimittajista toinen, Tammen kustannuspäällikkö Petra Maisonen ei ole kirjoittanut omaa kirjoitustaan.
Esipuheen on laatinut Saara Turunen. Siitä ote:
Toivoisin, että antologia toimisi kunnianosoituksena paitsi niille teoksille ja kirjailijoilla, joita olemme käsitelleet, myös niille, jotka ovat olleet teokseemme kirjoittamassa. Olemme pyrkineet haalimaan mukaan sellaisia kirjallisuudentekijöitä, joiden äänessä on jotakin kiehtovaa ja joiden työtä olemme ihailleet, tai sellaisia, joiden ajattelu on tehnyt vaikutuksen, jotka ovat onnistuneet herättämään keskustelua ja ravistelemaan suomalaista kirjallisuuskenttää. Mukana on pitkän kirjallisen uran tehneitä konkareita mutta myös raikkaita uusia ääniä, joista tulemme varmasti kuulemaan lisää vielä tulevaisuudessa.
Esipuheen sävyn vuoksi olisi ollut parempi, jos sen laatija olisi ollut Maisonen eikä Turunen tai että Turunen olisi jättäytynyt pois kirjoittajien joukosta. Itsensä nostaminen harvojen joukkoon tuntuu oudolta ja tyylittömältä.
Esipuheen alussa Turunen toteaa, että toisten kirjoista kirjoittaminen on helpompaa ja kiinnostavampaa kuin omista. "Sitä paitsi ajattelen, ettei taiteilijan tehtävä ole koskaan selittää teoksiaan. Teokset puhuvat puolestaan ja merkitsevät kullekin lukijalle erilaisia asioita." No, onpa hyvä, että Turunen ajattelee nykyään näin. Hänhän juuri loukkaantui kulttuuritoimittajalle, joka ei ymmärtänyt hänen esikoistaan "oikein" ja suunnitteli, että kirjan uusiin painoksiin olisi painettava takakannelle lukuohje, kun lukijatkin lukivat sitä hänen mielestään aivan väärin.
Esipuheessa on sellainen omituinen uhmaava sävy, että nyt laitetaan klassikkolistat uusiksi, koska niissä on liian paljon miehiä.
Eihän klassikoita voi noin vain valita eikä tulevaksi klassikoksi ilmoittautua. Aika näyttää, tuleeko jostain kirjasta klassikko, onko sen sanomassa jotain niin väkevää, että se kestää aikaa ja puhuttelee ihmisiä sukupolvesta toiseen.
Olen lukenut aika monta klassikkoa molemmilta sukupuolilta kiinnittämättä huomiota kirjailijan sukupuoleen. Ei kai se ole tärkeä, vaan se mitä kirja sisältää.
Olen vasta aloittamassa lukea Suurteoksia. Minua kiinnostaa kovasti kirjaan kirjoittaneiden mielipiteet kirjoista, jotka ovat itsellenikin tuttuja. Yritän unohtaa monella tavalla ärsyttävän tendenssimäisen esipuheen.
Yritän myös antaa anteeksi sen, että tähän on valittu kirjoittajat yksipuolisesti sukupuolen mukaan, vaikka sitä ei mainita missään.
Olisihan sinne suurteoksiin jokunen kiinnostava mieskirjailijakin mahtunut.
