Vähän lisää eiliseen

Eilisen Taivaslaulu-postaukseni jälkeen blogissani oli visiteerarattu illan mittaan 130 kertaa. Minulla  tämä  on ennätys. Eihän minulla ole vielä seuraajiakaan kuin 38, viimeisin joku newmexicolainen, joka ei vaikuta tutulta eikä suomea osaavalta, siis varmaan vitsinä liittynyt ja toivoo minun liittyvän vastavuoroisesti oman bloginsa 4226. seuraajaksi.

Toivoin kommentteja, mutta sillä suunnalla toistaiseksi aivan hiljaista. 

Katsoin juuri Ylen Areenasta vanhan Aamun kirjan, jossa vieraana oli Pauliina Rauhala.  Hän sanoi kirjan vastaanotosta, että paljon on kehuttu kielen kauneutta, mutta sitten on myös sellaista palautetta, että hän kirjoittaa sopimattomia ja asioista, joita ei ole olemassa. Niinpä niin. On olemassa maita, joissa ei ole ollenkaan homoseksuaalisuutta ja on olemassa kouluja, joissa ei ole ollenkaan koulukiusaamista.

Minulla on tapana käydä vielä blogikirjoituksen julkaistuani tiivistämässä, korjailemassa sanamuotoja, metaforia ym. paremmaksi ja osuvammaksi. Näin olen tehnyt nytkin. Kannattaa käydä siis uudestaankin lukaisemassa ja jättämässä kommenttia. Minä olisin niin keskustelutuulella, mutta voihan olla, että tätä kirjaa on jo puitu tarpeekseen ja joudun keskustelemaan itseni kanssa.

Seuraavaksi André Giden muistelmista.

Pauliina Rauhala, Taivaslaulu

Onpas kirjassa kauhea kansi. Ei se ole pensaspalo Australiassa, vaan helvetin lieskat, joihin suurin osa maapallon ihmisistä joutuu. Vain Suomen Pohjanmaalla on ryhmä oikeita ihmisiä, joita odottaa ihana paikka, Taivas, jos vain noudattavat sääntöjä. Jos he hairahtuvat rikkomaan niitä, niin ei kun tunnustavat vain nopeasti jollekulle toiselle heimon jäsenelle, ja kas taivaspaikka säilyy. Romaanin toinen päähenkilö Vilja uskoo tiukasti oman heimon paremmuuteen: "Uskovaiset ovat kauniita kuin kansanlaulu. Metsän puista he ovat pitkiä suoria mäntyjä." Aviomies Aleksi sen sijaan on alkanut epäröidä ja ryhtyy pohtimaan, sopisiko metsään ehkä monenlaisia puita. 

Viljalla ja Aleksilla on jo neljä lasta, joiden kanssa Vilja juuri ja juuri jaksaa. Sitten Viljan pelko toteutuu: viideskin on tulossa, viides ja kuudes, kaksoset.  Ai, miten niin on tulossa? No, kun yksi tärkeimmistä säännöistä on ehkäisykielto. Uskotaan, että jossain henkimaailmassa on olemassa vauvavarasto, josta putkahtaa kullekin naiselle hänelle sopiva määrä lapsia. Lapset on otettava vastaan, vaikka äidin terveys olisi uhattuna. Jos äiti kuolee synnytykseen, niin sehän ei ole mikään paha juttu; hän pääsee automaattisesti hyvään paikkaan.

Yhteisön ihmisten seksuaalisuutta valvotaan tarkasti. Murrosikäisiä poikia varoitetaan onanoinnista - se on vanha sana, joka tarkoittaa itseensä tutustumista itsetyydytyksen kautta - siemenen hukkaan heittämisestä. Oikein kasvatetut tytöt eivät tietenkään ajattele seksiä ennen avioliittoa. Seksistä tulee ryhmän nuorille ahdistava asia. Rakastuminen saattaa Aleksinkin paniikkiin. Kun ollaan avioliitossa seksiä saa ja pitääkin harrastaa yllin kyllin. Vähän aikaa on ihanaa, mutta pian lapsia on liikaa ja ollaan tilanteessa, jossa koko perhe kärsii. Vilja joutuu sairaalan psyykkiselle osastolle ja  Aleksi harkitsee suurta syntiä, vasektomiaa. Aleksin kirjoiteltua nimettömänä blogia, jossa selvittelee ajatuksiaan, toiset heimolaiset saavat asiasta vihiä ja järjestävät nuhteluryhmän paikalle, kuten tapana on. Yksi ryhmän aktiivisista jäsenistä on Aleksin oma isä, joka ei edes huomaa kaksosvauvoja, niin kova huoli hänellä on poikansa taivaspaikan säilymisestä.

Tämä kuulostaa dystopialta tai muinaistarinalta, mutta sitä se ei ole. Tällainen kuva tämän päivän vanhoillislestadiolaisuudesta aukeaa lukijalle Rauhalan kirjasta.

Yksijumalaisissa uskonnoissa on yliluonnollinen olento jumala - Jumala, Jahve, Allah - joka näkee kaiken ja jonka tuomion pelossa toimitaan oikein. Tämä ei ole kovin kestävä periaate, valvonnan takia oikein toimiminen. Ihmisen pitää toimia oikein, koska niin on kaikille hyvä. Vanhoillislestadiolaisuudessa on keksitty kätevä vippaskonsti, maallikkorippi, jossa valitaan kuka tahansa uskovainen, esim. oma puoliso, jonka niskaan syydetään tehty rikos, jolloin hänen on annettava se jumalan edustajana anteeksi. Tällaisia anteeksiannettuja rikoksia ovat olleet mm. pedofilia ja insesti, mutta ehkäisy ilmeisesti ei. Se on siis pedofiliaakin pahempaa. Mielestäni tämä on niin hirveää naisten oikeuksien loukkaamista, että minun on melkein mahdoton kirjoittaa tästä! 

Olen elämän ja kasvun kuluttama nainen, nuorena vanhentunut. Peilistä näen vieraan kalpean hahmon, jonka sameisiin silmiin on vaikea kohdistaa katsetta ja jonka kirsikkasuuhun on kasvanut riisipiirakkareuna. Keho, jolle on tapahtunut liian paljon liian lyhyessä ajassa, kohmettuu. Sen täytyy vaientaa sisältä kantautuva meteli.
Itken jo etukäteen katkerasti sitä päivää, kun joku hymähtää minunkin olevan eriparinen mieheni kanssa, toinen vanha, toinen nuori.

Jotkut blogistit ovat tarkastelleet kirjaa ylipäänsä kenen tahansa väsyneen äidin näkökulmasta ja jopa todenneet, että on ihan sama, onko lapsia yksi vai tusina, joku kestää joku ei. Huh huh! Älkää tehkö tätä! Teette hallaa Rauhalan vienolle yritykselle nostaa esiin vanhoillislestadiolaisen liikkeen isoja ongelmia. Jos äidillä on kymmenkunta lasta, on mahdotonta, että hän pystyisi huomioimaan heitä kaikkia. Ei uskovaisuus ylitä ihmisen biologisia ominaisuuksia. Vanhoillislestadiolaisella äidillä ei ole monta syliä eikä moninkertaisesti tunteja päivässä. Vanhoillislestadiolaisilla isovanhemmilla ei myöskään ole mitään mahdollisuutta viettää laatuaikaa monikymmenpäisen lapsenlapsijoukkonsa kanssa. Myös isät väsyvät. Rauhalan kirjan isä on samanlainen moderni isä kuin muutkin nuoret isät Suomessa. Hän haluaa huomioida lastensa yksilölliset tarpeet. 

Taivaslaulun kieltä on kehuttu. Minä pidän kirjan perusproosasta. Lasten leikkien kieli on hauskaa. Tulee mieleen Laura Gustafssonin Huorasadun jotkut tarinat. Sisältö näissä leikeissä on kauhea. Lapset on aivopesty luokittelemaan jopa nukkensa puhtaiksi ja syntisiksi. Ainoita hyviä ovat mollamaijamammat, tavalliset nuket ovat jo pikkuisen liian kevytmielisiä, meikkaavat barbit näitä pahempia ja syntihoukutuksiin, kuten diskotansseihin ja mökämusiikkiin, langenneet bratzit kauheita letukoita. Lapset uskovat etuoikeutettuun asemaansa, mikä näkyy leikeissä uskottomien kanssa.
Ja nyt sää, Anni, yrität kans kiivetä tänne taivaaseen. Me pukataan sut tuliseen järveen, kun sää et oo uskovainen. Pois minun tyköäni, te kirotut! ja sitten sää sanot auts ja oijoijoijoi. 
 
Kirjan runollisista kappaleista en pidä ollenkaan. Yhtäkkiä tavallisen proosan ohessa on kappaleita, joissa lainataan Kalevalaa, Salomon korkeaa veisua Raamatusta, kansanlauluja, tunnettuja runoja ja Siionin virsiä, monesti niin, että puolet lauseesta on lainattua ja puolet uutta; vakuutellaan, miten kaikki on niin hyvin ja oikein. Luontokuvaukset muistuttavat Aleksis Kiven kuvausta Jukolan pihan autereisesta onnesta. Nämä tekstit vesittävät vakavan asian. Vilja on juuri oivaltanut olevansa kahlittu nainen ja sitten se oivallus häviää suloiseen sanahelinään.
Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä. Olen elonleikkuu ja viluinen pelto. Olen lumen alla lepäävä routamulta.
Tällainen teksti herättää, varsinkin tässä yhteydessä, imelyydellään minussa myötähäpeää.

Maailma kulkee radallaan ja päivä purona uomallaan. Kun katson lammessa räpiköiviä linnunpoikia, heinäsorsia ja allin lapsia, en tiedä Syyrian sodasta, Kreikan tukipaketista  enkä Costa Concordian karilleajosta, en perhesurmista, presidentinvaaleista enkä kruununprinsessan syntymästä. Kuu hymyilee pilven takaa, ohrasuurimopuuro hautuu leivinuunissa ja luumukiisseli liedellä, eikä mikään voi viedä rauhaani.
En ymmärrä, miten tällainen voisi olla ihanne! 

Mieleeni on tullut, että ehkä Rauhalan on kirjoitettava näin, korulausein pehmitellen ja suostutellen, että liikkeen sisällä edes vähän ajateltaisiin hänen kirjansa sanomaa. Näihin ajatuksiin olen päätynyt, kun olen käynyt lukemassa toisten bloggareiden postauksien synnyttämiä keskusteluja ja huomannut, että vanhoillislestadiolaiset ovat heti loukkaantuneet, jos ei ole vain ja ainoastaan ihailemassa tätä kirjaa. Ihan kuin he haluaisivat omia kirjan ja kieltää sen  sisältämän kritiikin.
On omahyväistä kieltäytyä keskustelemasta tasavertaisesti muiden kuin samanlaisen elämänkatsomuksen omaavien kanssa. Niinhän se tietysti on, ihan kuin Viljan ja Aleksin lasten leikeissä: on turhaa leikkiä niiden kanssa, jotka joutuvat helvettiin. Minun on vaikea ymmärtää, miten ihminen voi toimia tässä meidän demokraattisessa ja moniarvoisessa  yhteiskunnassamme, jos on mielestään harvinainen uljas suora mänty sekametsän viallisten puiden joukossa.