Elokuista elämääni

Kävelykenkkini varrelta: Reunan kirjakaupan sivuseinän
muraali

 

Nyt on jäänyt bloggarilla kirjoittaminen kakkoseksi sosiaalisen elämän ollessa vilkasta. Lukeminen on tietenkin jatkunut kaiken aikaa.

Vietin mukavan viikonlopun joensuulaisen ystäväni (myös mieheni ystävä) seurassa. Yövyimme ensimmäisen yön meidän mökillä Luumäellä, saunoimme ja keskustelimme aiheista laidasta laitaan - siis hän saunoi ja ui ja olisi tehnyt sitä nautiskellen yöhön asti, jos olisi ollut yksin mökillä, mieheni piipahti vedessä, minä en enää tarennut (eiköhän se Jaakko ole jo heittänyt kylmän kivensä myös Luumäen Kivijärveen!).
Kävimme Luumäellä myös presidentti Svinhufvudin kotimuseossa Kotkaniemessä ja ajelimme sitten tänne meille Myllykoskelle. Keskustelu kävi kiihkeänä kaiken aikaa.
Syyskuun puolivälissä minä puolestani matkaan tämän ystäväni luo jatkamaan juttua siitä mihin jäimme ja osallistumaan Joensuun kirjallisuustapahtumaan. Tule sinäkin, tämän kirjoitukseni lukija! Suomen paras kirjallisuusseminaari (niistä mihin olen tutustunut) viettää juhlavuottaan, 25 vuotta mitä kiinnostavimpia teemoja ja alustuksia. Tämän vuoden aihe on juhlavuoteen sopivasti Aika. 

Ystäväni lähdettyä kävimme päiväseltään Virolahdella toisten ystävien mökillä.
Meren rannassa on eri tunnelma kuin järvien rannoilla. Kiikaroimme merimetsoja ja nautimme tunnelmasta Suomenlahden poukamassa. 

Eläköön pitkäaikaiset ystävyyssuhteet!  

Sosiaalinen meno jatkui hoitamalla muutaman päivän ajan lievästi flunssaista lapsenlasta. Pelailimme Junior Aliasta ja muita pelejä, luimme, hän J. K. Rowlingin kirjaa Harry Potter ja Azkabanin vanki ja minä Abdulrazak Gurnahin Kivisydäntä, mieheni Gurnahin romaania Hylkääminen. 
Tein Gurnahin romaaneista, tästä ja aiemmin lukemistani, sellaisen havainnon, että Gurnahin kirjat ja viime aikoina lukemani Camilla Nissisen Rihmasto ja Annamari Marttisen Tapahtui mitä tahansa ovat kerrontatyyliltään hyvin samanlaisia, hyviä lukuromaaneja kaikki. Se että Gurnah on Nobel-kirjailija ja Marttisen kirjoja mainostetaan lukuromaaneina johtuu ehkä globaaleista aiheista, pakolaisuus ja maahanmuutto. Tosin, onhan Marttisellakin sama aihe romaanissaan Vapaa.
Genrejaot ja niistä johtuva arvostus on ongelmallinen asia, jaottelu kun on usein kliseistä ilmaisua käyttääkseni "veteen piirretty viiva".

Nyt on edessä viikonloppu omaa arkea ennen kuin lähdemme mieheni kanssa jo kerran sairauden vuoksi perutulle Baltian reissulle. Hieman jännittää pysymmekö terveenä. Sen olen oppinut, että matkalle ei pidä lähteä, ainakaan minun, jos on vähäisintäkään kurkkukipua tai muuta sairastumisen oiretta. Hotellit ja laivaliput on helppo perua; junaliput, bussi Tallinna - Riika ja lentomatka ovat hankalampia, mutta niistäkin saa melkein kaiken takaisin vakuutuksen kautta. Matkalla olo on vaativampaa kuin kotoilu ja miksi olla puolinaisesti raihnaisena mukana siinä, minkä haluaa kokea täysillä. 
Seuraava kirjoitukseni on siis matkakertomus, joskus syyskuun puolella - jos kaikki menee hyvin. "Inshallah" sanovat islaminuskoiset ja "jos Jumala suo" sanoi moni suomalainen kristinuskoinen ennen vanhaan, mm. oma isoäitini lähes kaikkeen mitä oli suunnitteilla.

Vielä lyhyesti edellä mainitsemistani kirjoista, jotain, mikä on jäänyt päällimmäiseksi mieleeni.

Camilla Nissisen Rihmasto on sukutarina, joka kertoo sukupolvelta toiselle siirtyvästä kivusta ja rakkaudesta.
Kirjan Ilmari, vaatimaton pientilallaan töitä paiskiva, valtavan henkisen kestävyyden omaava mies, toi mieleeni oman isäni. Joskus kirjallisuudesta löytää tällaisia yhtäläisyyksiä. Kun vielä kirjaa lukiessani Helsingin Sanomissa sattui olemaan juttu ja kuvia perinteisestä pohjalaistalosta, niin minun mieleeni alkoi nousta haikeita muistoja lapsuudenkodistani, punamullalla maalatusta pitkästä talosta, jossa ison tuvan oven suussa oli penkki taloon poikkeaville ja katossa leipäorsi. Voi kunpa sen talon tilalle ei olisi rakennettu uutta, paljon tylsempää, ja kunpa edes se olisi entisellään kauniine pihoineen: koivukuja, ruusupenkit, meillä tytöillä lautakeinut portin pielessä (ai niin nämähän olivat sen vanhan talon aikana, äidin eläessä), tien toisella puolen liiteri ja postilaatikko, sellainen iso koppi, johon me siskoni kanssa ahtauduimme jännittyneinä odottamaan postiautoa, josta postipoika viskasi sanomalehden ja kirjeet meidän päällemme. (Olimme kyllä pieniä silloin, miten me mahduimme... olenko keksinyt tämän?) 

Luulen, että muistot ovat kuin kaitafilmikameran nauha. Ne kuumenevat ja sulavat, rätisevät inhottavasti ja värjäytyvät valkoisilla läiskillä, jotka jokainen täyttää parhaan taitonsa mukaan. Kronologia häviää, tapahtumat menevät päässä sekaisin, aikamuodot menettävät merkityksensä.

Aina kun muistelemme jotakin tapahtumaa, rakennamme sitä mielessämme uudestaan. Poistamme ja lisäämme yksityiskohtia, kehittelemme tapahtumien välille narratiivin, jonkinlaisen järjellisen syy-seuraussuhteen. Muistot rakentuvat kerroksiksi toistensa päälle, ja hiljalleen ne muuttuvat. 

Kävelylenkkini varrelta: tienvarren
ruusuja

Annamari Marttisen romaanissa Tapahtui mitä tahansa on mielenkiintoinen asetelma: eronnut isä on juuri päässyt jaloilleen vaikean eron jälkeen ja aloittanut leppoisan eläkeläisen elämän, kun yksi lapsista  tekee rikoksista pahimman, murhan. Miten rikos vaikuttaa läheisiin ja onko tästä tilanteesta mahdollista selvitä? 

Isla, Roni ja Aida ajattelivat varmaankin minusta nyt samalla tavalla kuin olin itse ajatellut omista vanhemmistani. Aikaa oli loputtomasti ja vanhemmat pysyivät siellä missä olivatkin kuin vanhat puut. Heihin saattoi ottaa etäisyyttä, heidät saattoi jättää huomiotta pitkiksi ajoiksi, joskus vuosiksi. Silti he pysyisivät.
Sama päti sisaruksiin. He pysyisivät. 

Aikuiset lapset ovat kukin eri tavalla läheisiä itselle. Sydämessä syvällä he ovat kaikki, sieltä ei pääse eikä päästetä pois, se on syvä kuin meren syvin pohja. Mutta kun he tulevat aikuisiksi ja muuttavat pois, läheisin on se, joka pitää itsensä lähimpänä ja haluaa olla siinä, ja joka näkee sinut ihmisenä. Tässä on silloin sama kuin ystävyydessä.
 

Olen lukenut myös erään psykologisen rikoskirjallisuuden mestarina tunnetuksi tulleen kirjailijan monipuolisen ihmissuhderomaanin, jossa on aivan hykerryttävä ja paljastava kohta siitä, miten seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen käsitetään väärin. Kirja on Karin Alvtegenin Todennäköinen tarina.

Laput silmillä kulkeva, ahdasmielinen Anna-Karin ei ole tajunnut, että hänen poikansa Niklas, joka asuu Jonaksen kanssa, ei olekaan Jonaksen kämppäkaveri vaan rakastettu ja ollut lapsuudesta asti homo. Niklaksen sisar on tiennyt asian aina, kuten moni muukin, vain homovitsejä kertovalle äidille siitä ei ole voinut puhua.

Kun Jonas käyttää itsestään vahingossa termiä poikaystävä Anna-Karinin kuullen, tämän maailma hajoaa. Hänen poikansa on vietelty!

Jos he olisivat kertoneet jotain jo silloin, kun Niklas oli ollut toisella kymmenellä, ehkä hän olisi pystynyt tekemään asialle jotain. Pitänyt huolen siitä että poika olisi saanut apua ennen kuin homous vei hänet kokonaan. Nyt hän itse oli homon äiti, ja sen sijaan että Niklas olisi tuonut kotiin miniän, joka pystyisi antamaan hänelle lapsenlapsia, poika oli valinnut lapsettoman, seksikeskeisen elämäntavan. 

Hehee, "seksikeskeinen elämäntapa", homostelu! Käy ilmi, että Anna-Karinin käsitys homoista perustuu Pride-kulkueisiin, joissa on aina räikeä ja värikäs karnevaalimeininki. Toden totta, meillä Pohjoismaissa karnevaalit ovat tuntematon asia! Onko niitä edes muita kuin Pride?
Ehkä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asiaa pitäisi tuoda enemmän esille vakavien foorumien muodossa.
Anna-Karin -parka on hädissään. Kun hän on haukkunut Jonaksen, nuoret miehet päättävät jättää vierailun kesken ja mennä hotelliin, mutta sehän pitää estää. Mitä jos ihmiset saavat tietää.

Tämmöistä elokuuta täällä. Kesä kesti tänä vuonna yhden kuukauden, ihanan heinäkuun. Nyt laskeudumme kohti syksyä. Kunpa se olisi lämmin - syksyksi lämmin - ja värikäs. 

Kävelylenkkini varrelta tämäkin: loppukesän
orvokkeja

Nostalgiamatka Kuhmoon, kuvin ja sanoin

Lähdimme Kuhmosta millenniumvuonna 2000 asuttuamme siellä 23 vuotta, pisimmän ajan elämästämme, ne tärkeät vuodet, ns ruuhkavuodet. Nyt alkaa Kouvolassa olo olla jo kestoltaan pitempää.

Miehelläni on valtavasti kuvia yhteiseltä Kuhmon vuosien työpaikaltamme isolta peruskoulun yläasteelta (nykyinen yläkoulu). Hänellä oli tapana pitää kameraa mukanaan ja kuvata elämää välitunneilla ja käydä myös omilla vapaatunneillaan luokissa kuvaamassa. Kun hän on näyttänyt näitä kuviaan ystävillemme ja nykyisen kameraseuransa valokuvaajakavereilleen, kaikki ovat kannustaneet tekemään kuvilla jotain. 
Nyt se tapahtui.

Ajoimme lähes 500 km kirpeässä talvisäässä Airbnb:n kautta vuokraamaamme taloon, josta starttasimme aamulla hyvien yöunien jälkeen virkistäytyneinä Kuhmo-talolle näyttelyn pystytykseen.
Jo siinä työn ohessa tapasimme useita tuttuja, jotka tulivat tervehtimään. Seuraavana päivänä näyttelyn avajaisissa ja vielä illalla konsertissa tapasimme monia, joita emme olleet nähneet sitten muuttomme. Saatoimme kuulostella tutun kuuloista ääntä, kunnes välähti ja tiesimme kääntyessä kenet tapaamme. 

Kuhmo-talon Juttua-kahvio yläkerrasta kuvattuna

Kuhmon kulttuuritalo, Kuhmo-talo, on erittäin kaunis rakennus kaksine saleineen, iso Lentua-sali ja pienempi Pajakka-sali. Aula ja kahvio ovat valoisia, avaria tiloja, kuten myös yläkerran aula, josta on kulku parvelle.
  
Mieheni näyttely käsittää 32 isoa vedosta, joista 22 on ala-aulassa ja 10 ylhäällä. Avajaisissa pyöri isolla näytöllä lisäksi viitisenkymmentä kuvaa. 

Ystävämme Anneli auttoi kuvien
ripustamisessa.

Entinen oppilas Mari löysi itsensä kuvasta. 

Poseerasimme Annelin kanssa
kuusen katveessa.

Unton kuvat ovat suurimmaksi osaksi 80-luvulta, jolloin koulu oli osin erilainen kuin nykyään. Isossa koulussa oli kolme erityyppistä erityisluokkaa palvelemassa oppilaita ja heidän perheitään. Nykyään erityisluokat on paljolti hävitetty ja erityistä tukea tarvitsevat oppilaat siirretty yleisluokkiin, joissa on enemmän tai vähemmän avustajia, usein vähemmän. Jaksolukua ja digiä ei ollut.
Kuhmossa puuhasteltiin paljon, oli kerhoja ja oppilaskunnan sekä tukioppilaiden järjestämiä teemapäiviä, naamiaisia ja muuta hauskaa. Meidän aikanamme koulussa oli aluksi oppilaita lähes tuhat ja meidän lähtiessämme noin 700, rinnakkaisluokkia oli tusinan verran. Koulussa oli myös asuntola pitempimatkalaisia varten, kunnes se korvattiin taksikyydeillä. 

 

 

Tämä koulu on edelleen käytössä remontoituna, nyt yläkoulun ja lukion yhteisessä käytössä. Lukiolla on tiloja myös läheisessä kirjastossa. Samassa pihassa vanhan koulun takana on myös uusi kaunis puukoulu, jossa toimivat päiväkoti ja alakoulu.  

Kuhmon nykyisen kirjastotalon rakentamista varten järjestettiin 1980-luvulla arkkitehtikilpailu, jonka voittajaksi valittiin Nurmela-Raimoranta-Tasa -arkkitehtitoimiston suunnittelema Atalante. Nimi tulee Jean Vigon samannimisestä elokuvasta, jossa Atalante on jokilaiva. Kirjasto sijaitsee Pajakkakosken rannalla, jossa se tuo entisajan laivojen tavoin tietoa ja taidetta maailmalta. Ensimmäinen kirjasto Kuhmossa oli toiminut jo 1880-luvulla. 

Atalante sillalta kuvattuna

Atalante sisältä parvelta kuvattuna

Kuhmon keskusta oli kaunis jouluasussaan. Jo kauan sitten kaupungissa päätettiin, että kukin liike ja virastotalo pystyttää perinteisesti valaistun joulukuusen. Kymmenet joulukuuset ja pehmeä lumi saivat iltakävelijälle olon kuin olisi astellut satumaassa.
Kävimme jo ennen majoittumista hakemassa iltapalaa Kaesan kahvilasta, joka on kuuluisa rönttösistään, lohikukoistaan ja kasvis- ja poro-aurajuustoquicheistään. Lounastimme ystävien kanssa filippiiniläisravintolassa, jossa oli hyvin maukas ruoka ja runsas koristeellinen sisustus. 

Kuhmo on kulttuurikaupunki, jossa tunnetun kamarimusiikkifestivaalin lisäksi on paljon muutakin kulttuuria, mm kalevalaisen kulttuurin informaatiokeskus Juminkeko, Luontokeskus Petola ja Talvisotamuseo. Kuhmo-talossa näyttää olevan tapahtumia ja vaihtuvia näyttelyitä kaiken aikaa.
Kuhmon erämaaluonto retkipolkuineen on ainutlaatuinen kaikkina vuodenaikoina. Nykyään on tarjolla paljon järjestettyjä elämyksiä, kuten eläinten katselu- ja kuvausretkiä.
No, nämä Kuhmo-kehut saavat riittää, googlaamalla löytyy lisää. 

Viimeisenä Kuhmon reissumme aamuna kävimme kuvaamassa entiset kotimme.
Asuimme ensin koulun pihassa vastapäätä koulua sijaitsevassa pienkerrostalossa, sitten parissa rivitalossa Saarikosken lähiössä ja lopuksi isossa omakotitalossa. Muutimme aina perheen koon kasvaessa. Rivitaloasuntojen käytyä ahtaaksi poikien kasvaessa löysimme juuri meille sopivan talon, jossa oli yllin kyllin tilaa kaikille perheenjäsenille levittäytyä ja vaalia yksityisyyttään. 

Kuhmon koti nro 1

Kuhmon koti nro 4, viimeisin ja rakkain

Koti nro 4 on vaikea kuvattava, vallankin talvella lumen vuoksi. En siis edes yrittänyt mennä pihaan ja pyytää kuvauslupaa. Siellä se häämöttää.
Mieheni istuttama pikkukuusi oikealla kuvassa on kasvanut valtavaksi. Se on jokin jalokuusi, emme aavistaneet että siitä tulee näin valtava. Onhan sillä ollut tilaa ja valoa kasvaa symmetrisesti joka suuntaan. 
Pihan puolella meillä oli olohuone, eteisaula, keittiö ja sauna takkahuoneineen. Toisella puolen oli neljä makuuhuonetta matkustajakotityyliin peräkkäin ja talon päässä iso ikkunallinen vaatehuone. Autotallin vieressä oli lämmin varasto, jota emme pitäneet lukossa, kuten emme taloa yleensä muutenkaan. Oi niitä aikoja! Joskus Pullo-Kalle oli hakenut varastosta tyhjiä pulloja, mutta ei muuta. Soimme sen hänelle. Tänne muutettuamme unohdin jatkuvasti avaimeni.   
Ehkä jonain kesänä käyn pyytämässä päästä sisälle muistelemaan.

 

Koskettava konsertti, joka kävi mielessäni vuoropuhelua juuri lukemani kirjan kanssa

 

Uskalsin lähteä eilen konserttiin, vaikka hieman toipilas vielä olenkin. En yskinyt kertaakaan. Konsertin jälkeen huomasin, että huimasi. Ei ihme, enhän ollut lähtenyt omasta kotipesästä ulos aikoihin mutta huimaava olo saattoi (ja saattaa, vieläkin sitä on) johtua myös kaikista niistä tunteista, mitä koin konsertin aikana.

Laila Kinnunen lienee tuttu laulajanimi ainakin kaikille vähän vanhemmille suomalaisille. Hän oli erittäin menestynyt iskelmälaulaja, jonka haave oli esiintyä musikaaleissa ja tehdä musiikkia koko sillä kapasiteetilla mikä hänellä oli. Laulajan yksityiselämä oli villiä ja elämä stressaavaa. Kun alkoholi sai yliotteen, niin alamäki oli väistämätön. 

Laulajan tytär Milana Misic on valmistanut lauluista ja tarinoista koostuvan esityksen Lailan laulut, jossa hän kertoo äitinsä elämäntarinan ohessa myös omastaan ja isovanhempiensa elämästä. Äiti ei pystynyt hoitamaan lastaan,mutta onneksi oli jaksavat ja rakastavat isovanhemmat. 

Esityksen ensimmäinen puolisko oli keveä ja hauska. Siinä nuori Laila nauroi ja lauloi ja rakastui palavasti miehiin, joita mummin oli vaikea hyväksyä. Misic kertoi lämpimällä huumorilla, että äidin tavattua jugoslavialaisen muusikon äkkirakastuneet viettivät heti kaksi viikkoa hotellihuoneessa ja että tarina on täyttä totta, koska todiste siitä seisoo tässä lavalla edessänne. 

Väliajan jälkeen itkin melkein koko ajan. Äiti ei jaksanut olla äiti, ja hän karkotti käytöksellään myös nuoren miehensä. Isovanhemmat saivat kuulla, että asunnossa oli jatkuvat bileet ja pelastivat pikku tytön. He kasvattivat tämän aikuiseksi asti.

Seinälle heijastetut isot valokuvat olivat humoristisia, helliä ja liikuttavia. 

Misic lauloi tässä konsertissa sekä tunnettuja että vähemmän tunnettuja äitinsä lauluja kuhunkin elämäntarinan vaiheeseen sovittaen ja lopuksi oman kauniin laulunsa Aikoja sitten, jossa hän kertoo äidilleen antaneensa anteeksi elisen aikoja sitten. 

Eräs minua tässä konsertissa liikuttanut laulu oli Sound of Music -musikaalin My Favorite Things siitä erityisestä syystä, että eräs upeaääninen Inkeroisten yhteiskoulun oppilas lauloi sen minulle läksiäislauluksi eläkkeelle jäädessäni. Nenäliinoja kului ja itku teki hyvää, se huuhtoi pois konsertin pintaan nostamia haikeita tuntoja ja suruja.

When the dog bites, when the bee stings
When I'm feeling sad
I simply remember my favorite things
And then I don't feel so bad

Kunpa Lailakin olisi muistanut elämänsä hyvät asiat ja löytänyt keinon selvitä, kun elämä murjoi. Oliko hänellä ehkä sotalapsuudesta aiheutunut trauma? Hän oli yksi Ruotsiin lähetettyjä, jonka piti sopeutua sodan jälkeen takaisin köyhään Suomeen. Ruotsin kielen vaikutus kuuluu ensimmäisissä lauluissa vokaalien kapeutena.

Milana totesi olevansa iloinen, että hän on "tavallinen ihminen".

Olen juuri lukenut upean kirjan Sirpa Kähkösen 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia. Kirja on omaelämäkerrallinen romaani, jossa asetelma on sama kuin Milana Misicin elämäntarinassa. Kirjan tytöllä on äiti, joka on vaarallinen lapselleen, mutta onneksi hänelläkin on ihana mummo ja ukki, jotka hoitavat hänet lähes viisivuotiaaksi. Vaikka tyttö joutuu isovanhempien voimien hiipuessa takaisin arvaamattoman äidin luo, hän selviää neuvokkuutensa avulla. Syvällä aikuisuudessa äidin kuoltua hän asettuu vihdoin, paljon muuta kirjoitettuaan ja paljon koettuaan, kirjoittamaan äidilleen pitkää kirjettä, jossa yrittää selvittää syitä äidin holtittomuuteen ja käy läpi oman suvun historiaa. 

Molemmat naiset, Milana Misic ja Sirpa Kähkönen ovat kertoneet äideistään tyylikkäästi ja hyvällä maulla rankimpiakaan asioita kaihtamatta. Muistelut ovat rakkaudentunnustuksia omalle äidille.
Miten kauniisti Milana Misic toistikin tarinoissaan sanaa Äiti. 

Tämä konsertti ja tämä kirja käyvät keskustelua mielessäni.
Olen kaiken lisäksi keskustellut erään blogiystävän blogissa siitä, miten läheisistä voi kirjoittaa elämäkerrassa. On niin monta tapaa muistella. Pahimpia ovat mielestäni turhia paljasteluita sisältävät elämäkerrat, joiden rohkeilla anekdooteilla ei ole mitään laajempaa merkitystä.   

Lopuksi ote Laila Kinnusen laulusta Tiet, jonka suomenkieliset sanat on kirjoittanut Saukki (Sauvo Puhtila). Mummi oli sanonut, että tätä esittäessään Laila ennusti oman kohtalonsa. 

Tietä kaitaa toiset käydä saa, aron laitaa kulkee ja askel syvään vajoaa.

Tietä suoraa harva vaeltaa, harjanteiden kautta kun kukassa on koko maa.

Edessäsi tiesi löydät ja päähän sen kuljet.

Valita ei tietä saata se annettu on.

Muistikuvista, taiteesta, elämästä

Istun omassa huoneessani, omassa talossa. Takanani on tuhansia sanoja. Minä minusta minuun, nominatiivi elatiivi illatiivi. Sanat ovat vaellusta joka ei pääty, kiertoliike sekin. On huhtikuu; uusi elämä alkaa. 

Enää ei kesä ole ääretön.

Näin päättyy Ritva Siikalan omaelämäkerrallinen teos Rauhoitu nyt vihdoinkin, jossa hän sanoo myös näin: "Kaikki kirjassani on valhetta, mutta minulle totta."  Siinä ilkikurinen vastaus heille, jotka kysyvät, onko kaikki varmasti muistelmissa totta. Nykyään on alettu vaatia fiktioltakin, että kaikki kirjoitettu pitäisi olla totta ja itselle tapahtunutta - muutoin ei saa  kirjoittaa tai pitää ainakin pyydellä kovasti anteeksi tunkeutumista tuntemattomille elämänalueille. 

Kävin jokin aika sitten katsomassa Lahden taidemuseo Malvan näyttelyitä. Ehdin juuri vielä nähdä upeat Nanna Suden ja Marjatta Tapiolan näyttelyt. 
Marjatta Tapiolalla oli kiinnostava näyttely Toisin sanoin, johon hän oli maalannut uusia versioita 1980-luvulla maalaamistaan kipeitä elämänvaiheita kuvaavista tauluista. 

Marjatta Tapiola,
Pääsiäinen, Easter, 1980

Tähän työhön Tapiola on maalannut itsensä tuskaisena käsi silmillä huolissaan siitä, miten pärjää kaksostytärtensä kanssa yksinhuoltajana. Toinen tytöistä tasapainoilee ammeen reunalla ja toinen on vasta pyrkimässä sinne. Maalatessaan taiteilija huomasi sommittelun muistuttavan klassisen taiteen pääsiäisaiheita, siitä nimi. Sama työ muistona parikymmentä vuotta myöhemmin on aivan eri sävyinen. 

Marjatta Tapiola,
Pääsiäinen, Easter, 2022

Olen tyhjentänyt lehtileikearkkuani, mikä tehtävä tulee vastaan aika ajoin, kun se pursuaa niin, että alan kasata "tärkeitä juttujani" sen päälle.  Arkusta löytyi osa vanhaa Anna-lehden artikkelia, jossa on haastateltu kirjailija Tua Forsströmiä. Forsström kertoo, että muisto siitä, kuinka viisivuotiaana varasti appelsiineja ja sai selkäänsä ei nosta enää häpeän punaa poskille vaan näyttäytyy koomisena. Hän on kirjailijana ajatellut paljon muistikuviaan ja pitää tärkeänä tarkastella niitä.

   - Muisti on kuin sisäinen huone, jota kalustamme taukoamatta. Joskus huoneessa pidetään hurjia juhlia, joskus verhot on vedetty ikkunoiden eteen ja asukkaat näyttävät muuttaneen muualle. Se, mitä muistamme, muuttuu koko ajan.
   Sellainenkin, joka muistoissamme liittyy johonkin vaikeaan, kuten kuolemaan, näyttää myöhemmin toisenlaiselta. Tuskakin voi saada ylleen valon.
   - Jotta voisi muistaa, mitä olen muistanut, pitää tehdä ahkerasti muistiinpanoja. Muutoin unohdan juuri ne asiat, jotka ovat käyttökelpoisimpia. 

No niin, nyt voin rauhassa heittää pois tuon lappusen, kun sen sisältö on tallella täällä blogijutussani. 
Jatkan noiden paperikasojen kanssa. Niistä huomaan selvästi, mitä olen pitänyt tärkeänä. Joitain uutisjuttuja ja tiedeartikkeleita säilytän vuodesta toiseen, samoin osuvia mielipiteitä ajan ilmiöistä ja joitain kauniisti muotoiltuja esseetekstejä. 

Jotkut viestipalstojen jutut jaksavat yllättää ja naurattaa yhä uudelleen, kuten tämä tuntemattoman lukijan Kouvolan Sanomien Napakoihin lähettämä ajatus: "No, eihän sitä väkivaltaisin maa ja onnellisin kansa yhdistelmää voi muuten ymmärtää kuin että väkivalta tekee onnelliseksi."

Muistoihin liittyen vielä eräs TV-sarja, jota olen katsonut ja haluan suositella, ruotsalaisen kirjailijan Kerstin Ekmanin romaaniin perustuva Tapahtui veden äärellä. Sarjassa ollaan vuoroin 70-luvulla ja 90-luvulla, selvitellään rikosta ja yritetään muistaa, mitä tapahtui. On huikeaa, että Pernilla Augustin ohella hänen kaksi tytärtään näyttelevät sarjassa, toinen hänen roolihahmoaan nuorena (Asta Kamma August) ja toinen tämän aikuista tytärtä (Alba August). 

NANNA SUSI,
RAIVOISA RAKKAUS, FURIOUS LOVE,2022

NANNA SUSI,
MEREN ÄÄRELLÄ, BY THE SEA, 2022

  

Joonatan Tola, Hullut ihanat linnut

 

    Yhtenä aamuna äiti heilui pikkuhousuissa ja t-paidassa, ei nyt ilkialasti mutta budjetinlaskijasisko joutui muistuttelemaan, että äiti nyt pitää jo pukea päivävaatteet päälle.
    "Ime", sanoin, ja sytytin äidin tupakan. "Nyt on kedkipäivä", sanoin. "On kedkipäivän adkadeiden aika."
    Kun äiti meni kauppaan, varjostin koko matkan kolmenkymmenen metrin päässä, piilouduin puiden taakse. 
    "Mikä se on?" äiti kysyi myöhäisen lounaan jälkeen. "Se millä kirjoitetaan?"
    "Kidjoitudkone", ehdotin. 

Joonatan Tolan omakohtaisen romaanisarjan toinen osa Hullut ihanat linnut jatkuu siitä, mihin ensimmäisessä osassa Punainen planeetta päädyttiin.
Äidin elämän keskipiste, omalaatuinen taiteilijamies, on tehnyt itsemurhan ja äiti on jäänyt selviämään MS-tautia sairastavana kotiäitinä neljän lapsensa kanssa. Tarinan kertojana on kuusivuotias Jonttu. Isosisko, vasta kymmenvuotias, hoitaa kaikki asiat, huolehtii äidin terapia-ajat, siivoaa kodin, laskee rahat ja huolehtii pikkusisaruksista. Jonttu on itsekin melkoinen huolehtija. Nuoremman isosiskonsa ja pikkuveljen hän kuvaa vastuunpakoilijoina, mutta kaikki lapset ovat kyllä ikäänsä aikuisempia huolestuneisuudessa ja kodin askareiden hoitamisessa.
 
Vastuunpakoilijasisko toteaa jossain vaiheessa, kun lapset ovat jo laitoksessa, että kaikki on hyvin, kun ei enää tunne mitään. Hän on pitkään heijannut itseään ja nykinyt sängyssä. Isosisko alkaa posottaa Jeesuksesta, ja äidinpoika Jonttu riippuu äidissään imien tämän yöpaidan reunaa. Hän pitää tehtävänään pelleillä ja pitää äitiä hyvällä tuulella peläten kaiken aikaa tämän kuolevan. Iltaisin hän pyörii äidin vieressä sängyssä tätä kutitellen ja kissanpoikaa leikkien. Missähän pikkuveli on, ehkä isosisko laittaa hänet nukkumaan.

    "Me ollaan pedheen ildakukkujat", sanoin laskiessani sormella äidin luomia, "ja sä oot pahin iltakukkuja", äiti lisäsi.
    Kysyin, voisiko äiti mennä isona kanssani naimisiin, ja äiti vastasi että toki voisi, mutta ei voi koska muuten hän joutuu sukurutsauksesta vankilaan.
    Kysyin, onko oikea syy se, että äiti kuolee. 

Äidillä on sama periaate kuin isälläkin oli ollut, ei missään nimessä ketään ulkopuolisia sorkkimaan perheen asioita. Sosiaalitoimiston tätien tarkistuskäyntien alla siivotaan ja haetaan ruokaa muulloin aika tyhjänä olevaan jääkaappiin. 
Kun äidin tila pahenee ja perhettä uhkaa hajottaminen, niin äiti keksii, että on löydettävä mies sossunkarkottimeksi. No, sehän on selvä, ettei äidin tilanteessa oleva invalidi, vaikka kaunotar onkin, löydä elättäjää vaan tyhjäntoimittaja Markun. Isosisko talouspäällikkönä murehtii, miten he ruokkivat vielä Markunkin, mutta onneksi kihlaus purkautuu. Äiti pakenee tilannetta kirjoittamalla kirjaa, jonka nimen Joonatan Tola on antanut tälle äitiin keskittyvälle kirjalleen.  

Kun tilanne käy toivottomaksi, perhe siirretään ensin laitosmajoitukseen, nuorisokotiin. Elämä on levotonta ja väliaikaista. Tavarat äidin mekoista isän miekkoihin ja lasten leluihin odottavat varastokontissa laitoksen pihassa. Paikkahan ei ole lapsille suunniteltu, sekä asujat että työntekijät ovat omituisia tyyppejä ja äidin tila heikkenee yhä.
 

Juoksin nuoremman isosiskon perässä käytäville hillumaan, hyppelimme ja pomppelimme niin kuin lapset jotka eivät tajua että huonosti menee. Ihailimme laitoksen kattoa ja loisteputkia ja vitivalkoisia seiniä, kaikkialla oli valkoista kuin unessa, josta on poistettu värit, ja siskon silmissä tuikki vuorille paenneen zeniläisen munkin öljylamppu, ongelmat olivat aina tulleet ja menneet, ihmiset eläneet tai kuolleet, kaikki meni aina päin helvettiä, joten turha oli stressata mistään. Mutta molempien niskat olivat kierrekorkeilla siitä alituisesta ympäristön taka-ajatusten ja mielialojen kyttäämisestä, kasvin lailla piti taipua milloin minnekin, valoon päin.  

Lasten elämän turvallisin vaihe alkaa, kun he pääsevät neuvottelujen jälkeen kaikki yhdessä sijoituslapsiksi perheeseen, jossa on kaikkea. On hyvää ruokaa, urheiluvälineitä, harrastusmahdollisuudet oman valinnan mukaan, isolle perheelle tuunattu farmariauto, retkiä, matkoja ja kivoja uusia sisaruksia ja muita sukulaisia. Jonttu on saanut kavereita, selättänyt puhevikansa ja saanut iloa elämäänsä.
Äitiä käydään katsomassa sairaalassa koko isona perheenä, mutta nykyhetkessä elävät lapset tuskin enää tuntevat häntä. Ja eräänä päivänä kuihtunut äiti nukkuu pois ja tuhkataan. Jontusta tulee täysorpo 11-vuotiaana.

Kirjan toinen aikataso kuvaa Jonttua nuorena aikuisena. Jokainen kirjan viidestä osasta alkaa tilanteella, jossa nuori isä odottaa hyvin ahdistuneena ja erilaisia pelkoja ja kauhua tuntien lapsensa syntymää.   

Tämä aikataso tuo tarinaan paljon lisää. Se kertoo sekä siitä, miten rikkonainen lapsuus näkyy myöhemmin että myös siitä, miten se ei estä elämästä hyvää aikuisen elämää. Tärkeintä on, että on saanut kokea rakkautta. Jonttu on saanut äidiltään emon ihon läheisyyttä ja sijoitusperheessä huolenpitoa ja välittämistä, mitkä myös kuuluvat rakkauteen. 

Joonatan Tolan proosan erityispiirre on sen huumori ja keveys. Traaginen kasvukertomus onkin paras kertoa huumoripitoisesti, koska silloin se on lukijalle helpompaa luettavaa.
Valittu tyyli on varmaan myös se millä kirjoittajan on luontevinta tarkastella kipeää aihetta, elämää joka on hänen omaansa, ja saada siihen järjestystä.   


Linkki kirjoitukseeni Tolan esikoisesta: (klik)