Elina Hirvosen romaani Punainen myrsky kertoo erään pojan, myöhemmin miehen, näkökulmasta, millaista on kokea lapsuus perheessä, jossa isä on mukana vastarintaliikkeessä, kokea pakolaisuus, asettuminen uuteen maahan ja haasteellinen työ, jossa joutuu kohtaamaan oman perheensä vainoajia.
Ilahduin Hirvosen kauniista kielestä ja pakolaisuuden ytimen kuvaamisesta.
Kirjan irakilainen poika joutuu lapsena pelkäämään, että paljastaa vahingossa isän salaisuuden. Ihmiset jakautuvat diktaattorin kannattajiin ja vastustajiin. Vastustajat joutuvat pitämään mielipiteensä piilossa ja elämään paljastumisen pelossa varpaillaan.
Uudessa demokraattisessa kotimaassa Suomessa taas on aivan eri säännöt olemiselle, mikä hämmentää murrosikäistä. Poika haluaa kiihkeästi olla kuten kaikki muut ja harmittelee, ettei pysty ilmaisemaan itseään uudella kielellä kuten haluaisi. Ainoa paikka, jossa hän on saattanut rentoutua oli välietappi, pakolaisleiri aavikolla. Sinne paenneet olivat kaikki diktaattori Saddamia vastustavia. Lasten ei tarvinnut varoa puheitaan.
Nyt tiedän, että juuria ei ole. Olen hukassa, enkä tiedä keneltä kysyä tietä. Isä ja äiti ovat vielä enemmän hukassa kuin minä, he joutuvat pinnistelemään ymmärtääkseen sanoja, reittejä, ihmisiä, heidän ympärillään on kaiken peittävä sumu, jonka keskeltä välkkyy heikko valo, he eivät tiedä, miten sen luokse löytää. Vanhempien epävarmuus musertaa minut. Haluaisin pysyä heistä kaukana, antaa heille tilaa surra rauhassa, leikkiä, että en näe.
Poika vihaa sitä, miten yksinkertaisia monimutkaiset asiat suomalaisille nuorille ovat ja miten hän jää yhä uudelleen ulkopuolelle.
Heillä on palestiinalaishuivit, rauhanmerkit ja varmat mielipiteet. Niinä päivinä vihaan heitä kaikkia. Vihaan sitä, miten varmoina, itsetietoisina, ylimielisinä he puhuvat maasta, joka minulle on kuvia poranteristä ja pommien silpomista lapsista, ja kodista, jonka joudun joka ilta kuvittelemaan uusiksi.
Kun päähenkilö on jo nuori mies ja naimisissa vaimo pyytää häntä poraamaan seinään taitettavan hoitotason pian syntyvälle vauvalle. Pora tuo heti miehelle mieleen Saddamin kidutussellin tappomenetelmän, jossa vangin selkärankaa porattiin toisten vankien odottaessa rivissä vieressä. Myös lihamylly on hänen muistoissaan aivan muuta kuin kaupan lihatiskin kone.
Hän miettii, mitä pitää tehdä, jos mieli on täynnä kauhuja, joiden pelkää tuhoavan kaiken. Oman minän mustuuden paljastuminen ja huijarisyndroomainen pelko siitä, että ei täytä odotuksia, vaivaavat häntä työssäänkin, jossa tarvitaan rautaisia hermoja.
Kukaan ei tiedä, miten paljon pimeää minuun mahtuu.
Petyin kirjan alun hitaaseen käynnistymiseen, eräänlaiseen paikallaansutimiseen. Ensin on kaksi mottoa, kursiivilla painettu tarina minä-kertojan isän ja tämän kaverin painajaismaisista kokemuksista irakilaisessa vankilassa sekä vielä kirjailijan äänellä kerrottu luku, jossa kuvaus nyky-Suomesta, sitten vasta päästään itse tarinaan, joka jakautuu kahdeksaan osaan. Lopussa on kirjailijan jälkisanat 3.6.2019.
Joidenkin lukujen alussa on kirjailijan katsaus tilanteeseen Irakissa, Suomessa tai maailmalla kulloisenakin aikana ja sitten päähenkilön minä-muotoista kerrontaa.
Minusta kirjan alussa on aina hyvä mennä suoraan tarinaan, ja tässä tarina on todellakin tarpeeksi vahva sellaisenaan, ilman koristeluja.
Jälkisanoissaan Hirvonen kertoo, miten pohti Isiksen nousua ja pakolaisuutta vuonna 2015 ja kaavaili dokumenttielokuvaa. Hän suunnitteli kysellä näistä asioista eri ihmisiltä, yksi heistä olisi CMI:llä työskentelevä Hussein al-Taee. Yllättäen al-Taee lähestyikin häntä ja pyysi kirjoittamaan sairastuneen äitinsä tarinoihin perustuvan kirjan. Hirvonen kiinnostui ideasta ja lupasi kirjoittaa romaanin, jonka lähteinä hän käyttäisi al-Taeen perheen tarinoita.
Hirvonen alkoi kerätä materiaalia ja tapasi vuosien ajan Hussein al-Taeeta ja hänen Suomessa asuvia äitiään, tätejään ja siskojaan ja Irakissa sinne palanneita isää ja veljiä. Hän päätti rajata katseen lapsen katseeksi. Näin alkoi rakentua kirja Punainen myrsky.
Keväällä 2019 Hussein al-Taeen menneisyydestä löytyy vihakirjoituksia, joita varsinkaan hänen asemassaan olevalla ihmisellä, rauhanneuvottelijalla, ei olisi pitänyt olla. Syntyy kohu ja juuri eduskuntaan valittu al-Taee joutuu pitkälle sairauslomalle. Hirvonen on tekemässä viimeisiä korjauksia käsikirjoitukseensa, eikä halua muuttaa sitä, vaikka tietää joidenkin lukijoiden näkökulman nyt muuttuvan.
Olen pettynyt siihen, että Hirvonen ei ole muuttanut joitain asioita. Kirjassa on monta kertaa, miten päähenkilö tiesi itsessään olevan pahaa ja pelkäsi sen esiintuloa. Nämä kohdat tuntuvat paljastuneiden kirjoitusten jälkeen niiden selittelyltä. Miehen historia kertoo kyllä siitä pimeästä puolesta muutoinkin, ja tapahtumien kuvaus kertoo aina enemmän kuin henkilölle kirjoitetut ajatukset.
Miksi tällainen jälkikirjoitus ylipäänsä? Kun Hirvonen kaiken lisäksi ei kerro vihakirjoituksista mitään, vain että hän on seurannut "Hussein al-Taeen toimintaan liittyviä uutisia surun ja hämmennyksen vallassa", niin mitä ajattelee kirjaa muutaman vuoden päästä lukeva, kun kohut ovat ohi. Mitä uutisia? Mitä kirjailija oikein vihjaa?
Kuten alun pitkän vauhdinoton, niin minusta myös lopun turhan jälkikirjoituksen voisi poistaa ja lopettaa kiitoksiin inspiraatiosta Hussein al-Taeen lapsuudenperheelle. Silloin kirjan lukisi romaanina ja universaalina kuvauksena pakolaisuudesta.
Olen pettynyt myös siihen, että Punaisen myrskyn näkökulma ei ole toivomuksen mukaisesti äidin tarina, vaan pojan. Isäkin on vahvemmin kuvattu kuin äiti. Äiti on kuin haavekuva kaikkensa muiden hyväksi tekevästä ihmisestä, joka loihtii myrskyn keskellä huojuvaan telttaankin kodin ja pitää lapsensa aina puhtaina. Sivuhenkilöksi jäävä lempeä äiti synnyttää seitsemän lasta, pakolaisleirilläkin syntyy lapsi keskellä punaista myrskyä, mutta nämä asiat vain todetaan.
Miesten pakolaistarinoita on kirjoitettu paljon. Odotan, että joku kirjoittaisi tasokkaan romaanin siitä, miten tytöt ja naiset kokevat pakolaiseksi joutumisen ja sopeutumisen uuteen kulttuuriin.
Kirjassa on muutama herkullinen kohtaus kulttuurien törmäyksestä. Perhe lähtee piknikille, kuten ennen kotona Irakissa, kauniisti puettuina eväskori ja filtti mukana, mutta kun he pääsevät rannalle, heitä kohta uskomaton näky. Ihmiset ovat lähes alasti. Isä kääntää selkänsä rannan ihmisille, levittää kätensä suojaten lapsiaan näyltä ja ohjaa heidät pois. Kotona isä selittää, miten suomalaiset ovat hyviä ihmisiä ja miten heidän on oltava kiitollisia.
Poika palaa näihin sanoihin, kun tuntematon sähisee hänelle "saatanan shiia" ja "jokainen teistä pitäisi tappaa".
Isän sanat jäävät kaihertamaan mieltäni. Ne ovat kauniit, mutta samalla raivostuttavan nöyrät.
Vielä yksi napina. Miksi kannen neliapilassa ei ole yhtään vihreää? Neliapila löytyy Suomesta koulun retkellä ja pieni poika rakastaa Suomen vehreää luontoa. Eikö siinä voisi punaisen myrskyn ohella pilkottaa myös hieman vihreää.
"Tässä on neliapila. Se on harvinainen, teillä kävi tuuri, kun löysimme sen. Etsimme niitä, koska vanhan uskomuksen mukaan neliapila tuo onnea. Tämä taas on sammalta."
Painan kämmeneni sammalta vasten, se on metsän pehmeä, auringonlämmittämä tyyny. Suljen silmäni ja kuulen puiden ja lintujen nimet.
"Nyt elämäni täällä alkaa", ajattelen. Pyydän neliapilan opettajalta ja tutkin sen sydämenmuotoisia lehtiä. Kun lehden kohottaa kohti taivasta, valo kuultaa sen läpi.
-----------------
10.10. Lisäys, kuten tavallista. Saan aina päivän parin päästä jotain uutta mieleeni.
Linkkejä muiden kirjoituksiin: Kirjojen kuisketta, Kirjaluotsi, Lukulaiffii
Joissain blogeissa kerrotaan, että ns. ennakkolukukappaleissa on ollut kirjan alussa myös kustantajan esipuhe. Hyvä, että siitä on luovuttu, kun kirjan alku on muutoinkin raskas.
Haluan lainata tähän vielä yhden kohdan. Ollaan äidin Irakista hankkimalla tontilla ja poika miettii: "Tarvitsisin taikasauvan, jonka kuvittelin äidin käteen pakolaisleirillä. Tarvitsisin hänen kykynsä kulkea kahden maailman välillä, loihtia kauneutta sinne, missä sitä ei näy. Eniten maailmassa haluaisin äidin kyvyn luoda ympärilleen turvaa ja rakkautta. Mutta se kyky on vain hänellä."
Haluaisin kovasti kuulla äidin oman äänen: miksi minä hankin palan maata Irakista, mitä ajattelen lapsistani ja miehestäni, joka kaiken jälkeenkin vielä haluaa kotimaan politiikkaan, olenko onnellinen.
