Leena Paasio, Melkein äiti

Nyt on pitkästä aikaa tässä blogissa vuorossa perinteinen kirja-arvostelu, ainakin jotain sen suuntaista.

Leena Paasion romaani Melkein äiti (2015) on kertomus Anu Lindforsista, joka rakastuu Jani Niemelään ja menee tämän kanssa naimisiin. Avioliiton mukana Anu saa myös miehensä lapsen, esikoululaisen Siirin. Anu rakastuu lapseen ensi tapaamisella, onhan hän ehtinyt jo odottaa omaa lasta ja kohdannut keskenmenon edellisessä parisuhteessaan. Lapsi on yhteishuollossa, jossa vanhemmuus jakautuu kahden perheen kesken. Lapsen biologinen äiti Mira ja tämän uusi aviomies ovat myös hyviä vanhempia.

Anun mielenrauhaa häiritsee se, että hän on vain puoliksi äiti Siirille, joka toisen viikon äiti, eikä osaa ottaa paikkaansa tasaveroisena vanhempana. 

Kerronta etenee kahdessa ajassa, siinä kun Siiri oli pieni ja suloinen esikoululainen ja nykyajassa, jolloin hän on mököttävä lyhytsanainen murrosikäinen. 

- Oliko teillä tänään ne hissan kokeet?
- Joo.
- Miten meni?
- Ihan okei.
- Mitä kysytttiin?
- No kaikenlaista.

Tyttöä kuskataan voimisteluharjoituksiin ja kilpailuihin, uusperhe viettää lomia purjehtien ja mökillä, perhejuhlia järjestetään. Pidän siitä, että tässä romaanissa kuvataan realistisesti nykyajan keskiluokkaista kaupunkilaisperheen elämää. Anu on matematiikanopettaja ja Jani diplomi-insinööri.

Välillä homma menee naisten kilpailuksi siitä, kenellä on tarjota Siirille parempaa. 
Anu lukee Miran täydellisen elämän blogia Rakkaudella, Mira ja kommentoi sinne peitenimellä ihaillen, oikeastaan piruillen. 
Itse hän kuvittelee kirjoittavansa miehensä kanssa lehtipalstaa tai kirjaa Vinkkejä uusperheen vanhemmille. Jokaisen jälkiviisaan ohjeen jälkeen seuraa esimerkki siitä, miten pieleen kaikki meni, kun oli toimittu väärin ilman ohjeita. Blogi ja kuvitellut konsulttimaiset ohjeet toimivat hyvin yhdessä ja saavat aikaan chicklit-hauskaa tunnelmaa. 

Tervetuloa Miran lifestyleblogiin nauttimaan elämästä, perheestä, tyylistä, naiseudesta, työstä, terveydestä ja kodista. Kirjoittaja on ikuinen optimisti, joka uskoo, että elämään mahtuvat niin haastava työ kuin kaunis koti, aktiiviset teinit ja onnellinen parisuhdekin. 

Tänä vuonna emme ehtineet valmistautua vappupiknikille sellaisella pieteetillä kuin yleensä. Ruokalistalla oli juustotäytteisiä taateleita, kinkku-meloniveneitä. hunajaisia broilerinuijia, friteerattuja jättikatkarapuja, sitruunamangoa, camembertiä ja viikunahilloa sekä pähkinäisiä vappumunkkeja.  .... Vappuiloa kaikille! Kultaa ja kuplia ystävät!

Iloista vappua Mira! Olet kultasi ja kuplasi ansainnut! - June

Alun ironisen ja koomisen tunnelman jälkeen teksti vakavoituu. Anu tuntee voimakasta pätemättömyyttä ja pettymyksiä.
Hän kokee keskenmenon toisensa jälkeen. Olo tuntuu tyhjältä ja perhe vajaalta. Toisessa kodissa Siiri on saanut äitinsä uuden liiton myötä myös veljen. 
Anu pohtii, saako koskaan omaa lasta? Hän ei saa puhutuksi asiasta muille kuin miehelleen ja anopilleen. Lukija harmittelee, miksi. Ehkä se on niin kipeä ja uhkaava asia ja monelle kerrottuna lopullisemmalta tuntuva. 

Tästä pidän kirjassa:
1. Ajankohtainen ja tärkeä aihe. Lisääntyneiden avioerojen myötä syntyy uusperheitä ja perhekuviot mutkistuvat. Luulen, että tämän kirjan tilanne ja Anun tunteet ovat tuttuja ja tarjoavat samaistumispintaa, jopa vertaistukea monelle. Fiktiota lapsettomuudesta löytyy ainakin Eve Hietamieheltä ja Anna-Leena Härköseltä. Uusperhekuvio sen sijaan on melko uusi kirjallisuudessa.
2. Todentuntuista ja nautittavaa dialogia.
3. Keskenmenokuvaukset vahvoja, jättävät surullisen olon.  
4. Päähenkilöstä syntyy kerronnan myötä elävä ja monitahoinen hahmo. Tuntuu aivan siltä,  että tunnen Anu Lindforsin. Pidän hänestä. Anulla on hyvä, kannustava anoppi, josta myös pidän. Mahtavia naisia.
5. Anun äidin hyvä elämänohje: Löydä onni aina ensin itsestäsi. Tämän Anu kirjoittaa myös pienen Siirin ystäväkirjaan, mistä Mira saa syyn raivota paremmintietävästi, ettei tuollaista itsetutkiskelupaskaa kirjoiteta lapsen kirjaan. Miksi ei? Tämä ohje sopii kaikille. 
6. Myös Miran hahmo kasvaa eikä jää stereotyyppiseksi. 

Tästä en pidä:
1. Kirjassa on minun makuuni hieman liikaa aineksia: syntymäpäiväkirjeitä ja kirjeitä syntymättömille ja vanhoja taruja. Ihmissuhdekuvaus, blogi ja uusperheohjeet olisivat riittäneet. 
2. Liian tarkkoja purjehtimisen kuvauksia. Jos lukija ei ole alan harrastaja, niin kiinnostus ei kestä. 
3. Miesten hahmot jäävät ohuiksi.

Kaiken kaikkiaan hyvä romaani, johon eläydyin lujasti, vaikka en ole kokenut avioeroa enkä keskenmenoja, mutta olen kokenut kolmesti  pakottavan halun saada lapsi. Neljäskin halu oli alullaan, mutta tukahdutin sen. Jotain rajaa. 
Lapsen haluaminen on kuin rakastumista, pakottavaa, vaistonvaraista tunnetta. Miehilläkin on vauvakuume. Olen nähnyt sen myös.
Kaikille naisille ja miehille ei tätä halua tule, eivätkä he ole sen huonompia ihmisiä.

Voi miten onnellinen olin syksyllä 1976. En välittänyt mistään, mitä maailmassa tapahtui. Minun maailmani oli minussa. Tämän kuvan otosta ei mennyt kuin pari viikkoa siihen, kun pieni nyytti oli sylissäni nuuhkittavana. Voin sanoa, että olen ollut onnellisimmillani silloin kun perheessä on ollut pieni vauva. 

Raskaana olemiseen ja lapsen saamiseen liittyy mielenkiintoisia asioita. Minä aloin järjestellä ja puuhata joka kerta ennen synnytystä, ikäänkuin valmistaa pesää. Kolmannella kerralla mieheni ihmetteli eräänä iltana puhjennutta touhukohtaustani, ei kai vain jo nyt. Synnytykseen piti olla vielä kaksi kuukautta, mutta niin vain taas ensin siivoiltiin kiihkeästi ja sitten lähdettiin.  

Paasion kirja sai minut muistelemaan ja kaivamaan esiin vanhoja valokuva-albumeita. Kun kuvittelen, että olisin eläytynyt odottamaan lasta ja sitten pettynyt kerta toisensa jälkeen, en voi kuin ihmetellä Anun jaksamista. Hän muistelee usein menetyksiään. Kesken tavallisen arkipäivän hän ottaa kaupan pihassa mainosilmapallojen jakajalta nipun käteensä, pallon jokaiselle syntymättömälle lapselleen ja ajaa niiden kanssa meren rantaan. 

Haistoin sen, kun avasin auton oven. Kipakka lounaistuuli pyyhki kasvojani noustessani kalliolle. Meri oli niin harmaa, että se limittyi miltei saumattomasti taivaaseen. Avasin toisen käteni ja päästin vihreän ilmapallon lentoon. Se rimpuili tuulessa ja karkasi kauas. Sinulle Elle-tyttö. Irrotin nahkahanskan puristuksesta seuraavat kaksi rimpuilevaa palloa. Teille Emiliina ja Eelis. Ja viimeinen oli sinulle pikku-Elina. 

---------------

Lisäys 3.9. aamulla

Muistelin kirjoittaneeni johonkin muistikirjaan Helena Anhavan mietteen, joka liittyy lasten haluamiseen. Kirjoitin tuolla edellä vaistonvaraisesta halusta, mutta sitten on myös tämä.

Teemmekö me lapsia
jotta olisi motiivi joka kiristää
meitä pysymään koossa?

Älä hyväksy pahaa

Tänään on Suomen luonnon päivä, jonka kunniaksi liputetaan. 
Samoilin eilen kaupungissa, kaupunkiluonnossa, Tampereella tuntikaupalla. Poikkeilin taidenäyttelyssä ja  designkaupoissa. Näin Finlaysonin taidegalleriassa hienon videon, jossa on kuvattu elämää Suomessa ja Kiinassa. Videon ovat tehneet yhdessä Nanna Susi, ja Canal Cheong-Jagerroos, ja se on osa heidän taideprojektiaan Blue and Red. Taiteilijat matkustivat molemmissa maissa dokumenttikuvaaja P. J. Piipon kanssa ja kokosivat kuvamateriaalista mielenkiintoisen kokonaisuuden, jossa molemmat toimivat kertojina. 
Ihailin Verkatehtaalla käsityön tekijöitä ja ostin eräästä pikkukaupasta Globe Hope päähineen ja suloisen Suomi-saippuan, joka olkoon tämän kirjoitukseni kuvituksena. Ostan aina saippuoita matkoillani. Koin Tampereen reissunkin matkana. Matkan päätarkoitus oli sisartapaaminen Huittisissa, mutta vietin sen päälle turistipäivän Mansessa. Hieno kaupunki, hyvinvoipa ja kauniisti rakennettu. Pidän uuden ja vanhan yhdistelmästä. 
  
Nyt on paasattu medioissa Suomen sulkemisesta. 
Ihmettelen, että niin monet poliitikotkin ovat menneet tähän huutoon mukaan. Suljettu yhteiskunta ei ole enää vapaa paikka ja oikeusvaltio - kenellekään. Onko mietitty mitä se sulkeminen tarkoittaa? Millaista olisi tänä aikana elää eristyksissä muusta maailmasta?

Kaikkein pöyristyttävimpänä pidän kokoomuspoliitikkojen ehdotusta niiden rankaisemisesta, jotka ovat "salaa" auttaneet paperittomia. Kirkon hyväntekijät, ilmaisklinikoilla ihmisiä auttaneet lääkärit, yksittäiset yösijaa ja ruokaa tarjonneet ihmiset, hekö ovat rikollisia? Tästä ehdotuksesta tulee mieleeni jotkut muut ajat ja maat.

Paperittomuutta ei täysin ymmärretä. Se on täydellinen väliinputoamisen tila. Täällä et saa olla, mutta muuallekaan et pääse. Entinen kotimaa on sekasorron tilassa eikä paperittomaksi pudotetuilla ole aina edes asiakirjoja, joiden avulla palata sinne, mistä pakenivat. He ovat ihmisiä kuten mekin.

Terrorismi on sotaakin pahempi asia, koska siinä ei ole mitään sääntöjä.
Sodassa voidaan istua neuvottelemaan.

Mielestäni avuliaat ja ystävälliset tahot ja ihmiset ovat parhaita terrorismin torjujia. Jos minä päätyisin avuttomana toiseen maahan pakolaisleirien ja katuelämän jälkeen, niin se, mitä minä kaipaisin, olisi ystävällisyys. Viharyhmät taas lietsovat vihaa osoittamalla turvapaikkaa hakevalle, että et saa olla turvassa täälläkään. 

Terroristit tulevat maista, joissa ei ole rauhaa eikä järjestystä. Heillä on ollut kaksi pakotietä: Isisin unelmavaltio, joka näyttää värvääjien videoissa samalta kuin jehovantodistajien lehtisten kanteen piirretty utopia ja länsimaiden unelmavaltiot, joiden oloja he ovat ihailleet televisiolähetyksissä ja salakuljettajien kertomuksissa. 

Pettymys ulkopuolisuudesta ei oikeuta väkivaltaan, mutta se siellä varmaan taustalla yhtenä syynä on. Mitä muuta, sitä on syytä tutkia. 

Toinen asia mitä ihmettelen Suomen sulkemisen lisäksi (ainahan minä ihmettelen) on se, että välillä kuulee, miten terroriteoista ja viharikoksista pitäisi vaieta mediassa ja keskusteluissa ja että asioiden esillä pitäminen yllyttäisi pahantekoon, koska "sitä ne toivovat", esilläoloa.   
Minusta tämä kuulostaa samalta kuin koulukiusaamisen salliminen ohittamalla. Vaikeneminen on välinpitämättömyyttä ja hiljaista hyväksymistä. 

On helppoa ja ylimielistä valita se rooli, että on kaiken yläpuolella. Me elämme yhteisöissä, emme pääse siitä mihinkään, samassa kylässä, samassa maassa ja maanosassa, ja viime kädessä samalla pallolla. 

Ymmärrän, että joku herkkä ihminen haluaa kääntää katseensa ja sulkea korvansa pahuudelta, mutta eikö käy rasittavaksi työntää asioita jonnekin aivojensa kaukaisimpaan sopukkaan? Kyllä ne siellä kuitenkin painavat.

No, itse en nyt osaa ihan vielä kirjoittaa muusta kuin näistä aktuelleista ongelmista. Ehkä minun aivoni ovat niin täynnä vanhaa pois työnnettyä, että uutta ei mahdu.  
Olen lukenut paljon ja kirjapostauksia on tulossa, kunhan tästä toivun. 

Minusta meidän pitää tuomita kaikki rasismi selvin sanoin, kuten erään kahvilan ovenpielen taulussa, jonka kuvasin Budapestissä pari vuotta sitten.

Jos olet rasisti, seksisti, aggressiivinen, naisvihaaja tai muu paskiainen, niin äläpä tule tänne! 'Misogynist' on kirjoitettu väärin, samoin 'aggressive', mutta mitä se haittaa.
Tämä on selkeä kannanotto. 

Luin hiljattain yhdysvaltalaisen historioitsijan Timothy Snyderin ajankohtaisen kirjan Tyranniasta (20 opetusta 1900-luvulta). Kirjassa on 20 ohjetta, joilla välttää luisuminen tyranniaan.  Snyder on laatinut ne, koska huomaa USA:n olevan menossa kovaa kyytiä väärille raiteille. Olen hieman kriittinen kirjan naiiviin tyyliin, mutta ehkä Snyder on kirjoittanut kirjansa tarkoituksella selkokielisen oloiseksi, kaikille sopivaksi, kuten kristinuskon katekismus, jossa on kymmenen käskyä selityksineen. 

Snyderin opetus nro 4:
Kanna vastuusi maailmaa kohtaan
Tämän päivän symbolit tekevät mahdolliseksi huomispäivän todellisuuden. Huomaa hakaristit ja muut vihatunnukset. Älä käännä pois katsettasi, älä totu niihin. Hävitä ne itse ja näytä muille esimerkkiä tehdä samoin.  

Tuolla alkukuvan sulotuoksuisella saippualla otetaan Suomi-symbolit haltuun, oikean isänmaanrakkauden käyttöön, yksinomaan siihen, pois viharyhmiltä. 
Sillä pestään myös joidenkin pahanpuhujien ja vastakkainasettelua harrastavien suut, en viitsi mainita nimeltä, heissä on muun muassa poliitikkoja.

Turku ja Barcelona

Kuljin perjantai-iltana Kouvolan Taiteiden yön tapahtumissa. Olin katsomassa valokuvanäyttelyä ja mietin juuri, joko pitäisi kiirehtiä Kymi Sinfoniettan konserttiin, johon tiesin olevan tungosta. Kaupunki tarjosi ilmaisen konsertin, jossa Jaakko Ryhänen lauloi suomalaisten rakastamia vanhoja suosikkilauluja Merikannon Elämälle-laulusta George de Godzinskyn Äänisen aaltoihin.
Vilkaisin puhelintani ja huomasin viestin pojalta Turusta "Terrori-iskuja Turussa, kunnossa ollaan". Mieheni oli jäänyt juttelemaan jonkun näyttelyvieraan kanssa vähän matkan päähän. Hän katsoi kysyen minuun, koska huomasi epätavallisen totisuuteni ja naurahti, että vaimo on sen näköinen, että nyt pitää jo mennä. Vaikka tämä oli odotettavissa (miksi Suomi olisi poikkeus), niin kyllä se kosketti.

Kun Ryhänen lauloi komealla bassollaan Merikannon säveltämää laulua Merellä ja musiikki vyöryi kappaleen lopussa valtavalla voimalla, minä täytyin yhtäaikaa monista tunteista, surusta, rakkaudesta, huolesta, voimasta olla hyvän puolella, yhteisöllisyyden tunteista ja onnellisuudesta.
Lopussa konserttia Ryhänen lauloi Rauno Lehtisen Muuttuvat laulut. Sen sanoissa on joitain kysymyksiä, jotka pyörivät mielessä tänä päivänä.

Muuttuvat laulut vuosien mennen
Aika pois paljonkin vie
Muuttuuko ihminen ja mihin suuuntaan 
Voi viedä huomispäivän tie
On kenties vaikeaa, kun myrskyt pauhaa
Jos etsii päivää kirkkaampaa

Kuva on Turusta Tall  Ship -tapahtumasta, jossa kävin heinäkuussa. Rantakatu oli niin täynnä ihmisiä, että eteneminen kävi hitaasti. 

Barcelonassa oli päivää ennen Turkua vielä pahempi terroristi-isku. Barcelonalaiset ovat laulaneet katalaaniksi "No tenim por" ja turkulaiset sanovat samaa "Me emme pelkää". Elämä jatkuu niin La Ramblalla  kuin Turun toreillakin. Ihmiset ovat auttaneet toisiaan ja tarjonneet tukeaan. 

Eräs asia, jota en hyväksy on se, että maahanmuuttovastaiset liikkeet Suomi ensin ja Ilja Janitskin presidentiksi (olen luullut, että tämä on vitsi) aloittivat pian aamun hiljaisen hetken jälkeen Turussa mökänsä ja vihahuutonsa kaikkia maahanmuuttajia vastaan. 
Ei minkäänlaista kunnioitusta, tästäkin tilanteesta pitää saada vauhtia omalle viha-agendalle. 
Ei ole myöskään annettu arvoa sille, että terroristia on ollut takaa-ajamassa huomattava määrä maahanmuuttajataustaisia, ja ne kaksi miestä, jotka loukkaantuivat puukoniskuista naisia suojatessaan olivat nimeltään Hassan ja Hasan.  
Turun torille hiljaiseen hetkeen pyörätuolilla saapunut Hassan Zubier sanoi medialle, että on surullinen ihmiskunnan puolesta. Hänen sanomansa viharyhmille kuuluu:
Se olin minä, jonka nimi on Hassan ja toinen, jonka nimi on Hasan, muiden lisäksi, jotka tekivät parhaansa auttaakseen. Ihmisten pitäisi ajatella sitä, kun tuntee vihaa uskontoa ja maahanmuuttajia kohtaan.

En tiedä, miten paljon minusta olisi auttajaksi tuollaisen tilanteen ollessa päällä. Sen ainakin tiedän aivan varmasti, etten pystyisi seisoskelemaan ja kuvaamaan kylmästi uhreja ja tekijää. 

Alla on kuva Barcelonan kuulusta kävelykadusta La Ramblasta, josta käytetään myös monikollista nimeä Las Ramblas tai katalaaninimeä Les Rambles. Kuva on vuodelta 2004 iltavalaistuksessa, jolloin pidin siitä eniten kadun hienon kiiltävän pinnan vuoksi.  Ajat muuttuvat, kuljin tuolloin ison videokameran kanssa. Sellaisia ei enää käytetä.

Toinen kuva on otettu samana vuonna, sekin illalla, suurten pankkirakennusten edessä. Nämä vesipaadet tuovat mieleeni Ryhäsen muhkean basson ja orkesterin väkevät vyörytykset. Seuraavana kesänä olivat kaikki suihkulähteet kiinni kuivuuden vuoksi, ja vuonna 2008, jolloin vierailimme kaupungissa vielä kerran, vain pienimmät olivat toiminnassa. Kuvan valtavat vesiteokset olivat edelleen, vai taasko, poissa käytöstä. 
Ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat ilmiöt on akuutti asia, jonka tärkeyden useimpien maailman maiden johtajat jo näkevät. Nykyinen USA:n presidentti Donald Trump ei ikävä kyllä näe.

Kaikesta huolimatta, jatketaan elämää yhdessä eteenpäin. Katsotaan mitä huominen tuo.

Lisäys 21.8. 
Luin tämän tekstini uudelleen korjaten välimerkkejä. Täytyy vielä lisätä yksi selitys, jos joku ihmettelee, miten tunsin konsertissa myös onnellisuutta surun seassa. Se oli onnea siitä, että meillä on taidetta, joka lohduttaa.
Alla on hyvää keskustelua. Kannattaa lukea ja kommentoida, jos haluaa. Olen saanut tästä keskustelusta paljon, kuten myös Kyöstin blogissa (klik) käydystä. 

Väinö Linna, Tuntematon sotilas (Kirjablogit ja 101 kirjaa, vuosi 1954)

Kuva: Tuntematon sotilas, Elokuvapainos, 1956

Väinö Linnan suomalaisista sotilaista kertova romaani Tuntematon sotilas, 1954, on itsenäisyytemme symboli ja yksi Suomen kirjallisuuden ikoneita Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ja Nummisuutareiden, Juhani Ahon teosten ja niinikään Linnan kirjoittaman Täällä Pohjantähden alla -trilogian kanssa.  

Linna suunnitteli kolmiosaista teosta, jonka ensimmäinen osa kertoisi rintaman tapahtumista ja muut kotirintaman tapahtumista ja sotilaiden sodan jälkeisestä elämästä. Suunnitelma kariutui liiallisen laajuutensa vuoksi ja yksiosaiseksi muovautuneen teoksen luonne muuttui sotareportaasista henkilökuvauksen suuntaan, kun alikersantti Linna tapasi junassa talvella 1944 lomalta joukko-osastoonsa palatessaan ryhmän puheliaita sotilaita ja kiinnitti huomionsa heidän joukossaan erääseen hiljaiseen mieheen, joka toisten vaiettua puhkesi yhtäkkiä puhumaan. Hän lausui sotilaille tutun rukouksen, jonka lopun muunsi huokaukseksi:"Ja varjele noita Suomen herroja, etteivät ne toista kertaa löisi päätään Karjalan mäntyyn." Vaunullinen sotilaita purskahti nauruun, mutta puhuja itse vaipui esityksensä jälkeen taas hiljaisuuteen. 
Tämä rukous kuullaan Tuntemattoman sotilaan loppupuolella sotamies Honkajoen lausumana ja niin paljon ironisia sävyjä saaneena, että sotamies kutsutaan kuulusteltavaksi ja saa varoituksen sotilashengen heikentämisestä ilveilyllä. 

Jalkaväkirykmentissä palvellut Väinö Linna aloitti sotaromaaninsa kirjoittamisen sodan jälkeen kuumeisesti kuin paineen alla tehdastyönsä ohessa. Hänen tiedetään puhuneen romaaniaan kavereilleen ja tarkkailleen vaikutusta. 
Kirjoittamiseen ajoi halu näyttää, miten väärin on pakottaa ihminen tappamaan ja värittää todellisuus joksikin ylväämmäksi. Hänen kirjoissaan, kaksi kirjaa ennen Tuntematonta ja sen jälkeen laaja sukutrilogia Täällä pohjantähden alla, voidaan nähdä tolstoilaista maailmankäsitystä.  

Linnan nimi näkyy monissa paikannimissä. Tampereella on Väinö Linnan aukio ja Urjalassa Väinö Linnan lukio. Linnan kuva on käynyt tutuksi mm 20 markan setelissä ennen euroaikaa.  
 
Oma Tuntematon sotilaani on elokuvapainos vuodelta 1956. Kirjaa oli jo siihen mennessä, parissa vuodessa, painettu kaksikymmentä painosta, yhteensä 315 000 kappaletta. Nykyään kirjaa on myyty noin miljoona kappaletta.

Kansa ihastui Tuntemattoman sotilaan realismiin, ja sitä ostettiin lähes joka kotiin, niihinkin, joissa ei ollut muita kirjoja kuin Raamattu ja virsikirja.
Sodan kokeneille Tuntematon sotilas on ollut varmaan terapeuttinen lukuelämys. Nykylukijalle se on jännittävä romaani, kiinnostavaa historiaa ja joillekin selitys oman sukulaisen traumatisoitumiselle. Sota ei ole meistä vielä kovin kaukana. Se ei ole myöskään kaukana siksi, että muualla maailmassa käydään niin paljon sotia, jotka tulevat kehittyneen tiedonvälityksen kautta reaaliaikaisesti tietoomme. 
Siitä, onko Linnan romaani pasifistinen, on väitelty. Minusta se on.   

Kustantamossa suhtauduttiin kirjan julkaisemiseen alkuun epäröiden. Sota-aiheisia kirjoja oli ehditty jo julkaista useita. Tyylikään ei viehättänyt kaikkia. 
Linna on itse sanonut, että siinä missä Runeberg kuvasi ihmisiä ideologiansa edustajina, hän antoi miehilleen pään. 
Myös aktiiviupseerit ja kriitikko Toini Havu tyrmäsivät kirjan kysellen, missä on sen ihanteellisuus. 
Linnaa ei kiinnostanut hymistely ja paatos, kuten ei kiinnostanut hänen sankareitaankaan. 

Tuntemattoman sotilaan ytimen muodostaa parinkymmenen miehen kuvaus, päälliköistä rivimiehiin. Heihin tutustutaan sotaan valmistautumassa koulutusleirillä, hyökkäyssodan tilanteissa, uuvuttavassa asemasodassa ja masentavassa peräytymisvaiheessa. Miehet oppivat tappotyöhön, lujittuvat, elleivät säry, ja lakkaavat näkemästä kuoleman moraalisena kysymyksenä. Heillä on omat murteensa ja ideologiansa. Heissä on vakavia ja velikultia. Lukija ihastuu miehiin ja suree heidän kuolemaansa kuin he olisivat tuttuja.

Keskitykset jymisivät, konetuliaseet rätisivät. Miehet kuolivat kukin tavallaan. Jossakin katkesi syöksy kesken. Jossakin hervahti ase kädestä ja pää nytkähti sen päälle. Toiset kuolivat valittaen ja rukoillen, toiset kiroillen ja hampaitaan kiristellen. Joku odotti kuolemaa jonkun kiven takana maaten, loppuun asti lujana ja rauhallisena.
Kilometri kilometriltä ostettiin noiden miesten hengellä itäkarjalaista maantietä, joka kuraisena ja mutkaisena johti Petroskoihin. 

Hahmoista nousevat esiin jäyhän luotettava hämäläinen Vilho Koskela, jonka suvun tarinaan pääsemme perehtymään myöhemmin Täällä Pohjantähden alla -kirjoissa, ihanteita vaaliva Kariluoto, muodollisuuksista piittaamaton ammattisotilaan oloinen karjalaismies Antti Rokka, synkkä tamperelainen Lehto, pelon lamauttama Riitaoja ja pelleilyllä omaansa ja toisten mielenterveyttä hoitava Honkajoki. Ja moni muu. Miehet kuljettavat mukanaan taustaansa ja ihanteitaan.

Linnan sotilaat eivät piittaa pokkuroinnista, mikä ilmenee parhaiten Rokassa. Hän ei teitittele eikä mielistele, hän näkee sodan ytimen, joka on vihollisen voittaminen, ei hierarkia omien piirissä. Hän ei myöskään ymmärrä vartiopaikaltaan karanneiden teloitusta, vaikka itse on peloton ja lähes nauttii sotimisesta. Tässäkin Linna nostaa esiin yksilön. Rokassa on monta puolta, hän suojelee varjona itseään seuraavaa kaveriaan sotamies Sutta, tätä yhtään väheksymättä. 
Nekin sotilaista, jotka suorittavat hämmästyttäviä urotekoja vähättelevät niitä ja ihmettelevät itsekin adrenaliiniryöpyn vallassa suorittamiaan vaikeita tehtäviä, kuten Hietanen tuhottuaan lähietäisyydeltä panssarivaunun.  

Kuva: Tuntematon sotilas, Elokuvapainos, 1956

Jotkut kuolemat ja haavoittumiset ovat hirveitä. Lehdon tuskallinen raahautuminen aseensa luo, jotta voisi surmata itsensä ennen vihollista on mieleenjääpä.  
Minua liikuttaa eniten Urho Hietasen kohtalo. Tämä ryhmähenkeä ylläpitänyt älykäs velikulta saa osuman, tajuaa menettäneensä silmänsä ja pyytää toisilta asetta lopettaaksensa itsensä, mutta kun ei saa sitä, niin turvautuu hänelle tuttuun huumoriin ja yrittää keventää järkyttyneiden kavereittensa tunnelmaa: "Silmi ei ol. Ei käy poramine. En mää välit. Mää en hual jumalaut. Mää olen tavalise surutoinen poika. Mää en välit pal semmottist." 
Kun lääkintämiehet kantavat Hietasta paareilla hoitoa saamaan, häneltä pääsee pitkä tuskainen huuto, revittyjen silmien tuska on niin valtava.  Kaiken jälkeen sairasauto ei pääse kovinkaan pitkälle, kun se joutuu tulituksen kohteeksi ja toisia ulos auttava Hietanen kuolee konekiväärisuihkuun. 

Luin Tuntemattoman sotilaan jo lapsena, lähinnä juonikuvauksena. Tämä toinen lukukokemus oli täysin erilainen.
Minusta Tuntemattoman sotilaan parhaita puolia on henkilökuvaus ja luonteva dialogi. Linna on myös onnistunut kuvaamaan, miltä sotilaasta tuntuu taistelutilanteesssa, kun kaikki muu häviää ympäriltä, on vain keskittynyt energia ja toimintaan piiskaava raivo. 

Miehet vetivät henkeä. Jokainen hermo jännittyi ja ruumis valmistautui antamaan kaikkensa täyttääkseen aivojen käskyt. Ei ollut enää kylmä, sillä ruumiin ja hengen ylikiihottunut tila karkotti vilun. Oli taistelun vavahduttavin hetki, jolloin jännityksellä ladattu hiljaisuus yhtäkkiä rämähtää täyteen meluun. Ensimmäinen laukaus aivan kuin säikäyttää kymmeniä ja satoja liipaisimia painavat sormet, ja hetken rätisevät kaikki aseet, kunnes tuli saa vaihtelevamman luonteen.

Kuva: Tuntematon sotilas, Elokuvapainos, 1956

Tuntematon sotilas filmattiin ensimmäisen kerran jo 1955. Katsoin tämän Edvin Laineen ohjauksen viime itsenäisyyspäivänä. Olin karttanut sitä turhaan. Pelkäsin, että siinä olisi nolostuttavaa ylinäyttelemistä. Yllätyin miten paljon pidin tästä tyylipuhtaasta elokuvasta. 
Rauni Mollberg ohjasi Tuntemattomasta uuden elokuvan, nyt väreissä, edelleen samalla nimellä, vuonna 1985. Osa Laineelle uskollisista katsojista karttoi tätä pitkään. 
Ja nyt on tulossa uusin, Aku Louhimiehen ohjaus. Ensi-ilta on 27. lokakuuta, Suomen 100-vuotisjuhlan alla. Oma kuopuspoika oli avustajana tämän elokuvan joukkokohtauksissa. Kuvauspäivät olivat olleet pitkiä ja uuvuttavia, joten sotilaiden väsymys on varmaan luontevan oloista. Luulen, että nykytekniikalla taistelukuvaukset ovat dramaattisia. 
Louhimiehen elokuva pohjaa Linnan alkuperäiseen sensuroimattomaan versioon, jonka nimenä oli Sotaromaani. 
Sotaromaani julkaistiin vasta vuonna 2000. Siinä on paitsi normaalia karsintaa vaatinutta toistoa, niin myös joitain pasifistisia kohtia, jotka hylättiin muutama vuosi sodan jälkeen liian radikaaleina. 
Odotan elokuvaa suuresti kiinnostuneena.

Isäni oli jatkosodassa. Tuntematonta sotilasta lukiessani koen tuttuutta juuri hänen kertomustensa vuoksi. Hän Satakunnan poikana huomasi Linnan tavoin myös erilaiset murteet ja itse rauhallisena luonteeltaan tarkkaili sotamiesten erilaista suhtautumista sotimiseen. Tuntemattoman sotilaan miesten hauskanpito, laulujen sanojen muokkaaminen ja purnaaminen ryhmähengen ylläpitäjinä ovat myös asioita joista isäni kertoi. Hänellä oli vihko täynnä korsukavereitten piirroksia ja runoja. 

He olivat valmiit haukkumaan ja irvistelemään isänmaata ja sen herroja milloin tahansa, mutta jos joku pyrki antamaan irvistelylle ohjelmallista sävyä, nujersivat he sen naurulla. Siinä oli sellainen pieni aste totisuudessa, jonka yli ei saanut mennä. Aivan samoin he tunsivat vastenmielisyyttä sellaista isänmaallisuutta kohtaan, jossa näkyi pienikin intohimon välähdys. "Helvetin hihhuli", sanoivat he valistusupseerista, joka lankesi tuohon syntiin. 

Tuntemattomasta sotilaasta on tehty ooppera, kuunnelmia ja kesäteatteriesityksiä. Siitä on tehty tutkielmia ja esseitä ja sitä on jopa käytetty johtamiskoulutuksessa. Sitä on siteerattu paljon. Jotkut sitaatit ovat jääneet elämään lentävinä lauseina kuten Antti Rokan ilmoittautuminen palvelukseen: "Kuule vänskä! Mis sie tarvitset oikein hyvvää miestä? Täs siul on sellane." 

Tuntematon sotilas on käännetty 26 kielelle. 
Sitä on verrattu Erich Marie Remarquen kirjaan Länsirintamalta ei mitään uutta, joka kertoo ensimmäisestä maailmansodasta. 

Teatteria uudistanut Kristian Smeds teki Tuntemattomasta sotilaasta samannimisen kokeellisen näytelmän Kansallisteatterille vuonna 2007. Yllättäen tämä esitys sai samantyyppistä kritiikkiä kuin kirja aikanaan. Osa yleisöstä lähti kesken pois, koska katsoi ihanteitaan rienattavan. Näin esityksen ja pidin siitä suurimmalta osin.

Linnalta jäi kuvaamatta kotirintaman osuus, mutta siihen on tulossa paikkausta. WSOY ja viestintätoimisto Ellun kanat julkaisee syksyllä teoksen Toinen Tuntematon (klik). johon on pyydetty kirjailijoilta Tuntemattoman sotilaan miesten takana olevien naisten tarinoita.  

Kirjojen Suomi -projektin osana esitellään Ylen sivuilla kirja joka itsenäisyyden vuodelta (klik) alkaen tuoreimmista ja päätyen vuoteen 1917 ja lopuksi esitellään tämän vuoden Finlandia-palkittu, siitä nimi Kirjablogit ja 101 kirjaa. Tässä kirjat ja perustelut niiden valinnalle (klik). Samoista kirjoista löytyy myös radio- ja tv-ohjelmat (klik), joissa on haastateltavana kirjailijoita ja tutkijoita.   
Tuntematon sotilas on itsestäänselvä valinta vuoden 1954 kirjaksi. Harva kirja on elänyt näin tuoreena yli kuusikymmentä vuotta ja antaa yhä innoitusta eri taidemuodoille.   

Tuntemattoman lukeminen veti bloggaajan vakavaksi

Kysymyksiä, lukeminen ja digiaika

Kirjanmerkki (kuvassa osa siitä) väittää näin, mutta miten on? Tietääkö lapsi?

Folkhälsan teki tutkimuksen, jossa 3 - 6 -vuotiaiden päiväkotilasten vanhemmat kirjasivat viikon ajan lastensa ruutuajan, siis sen ajan, jonka nämä alle kouluikäiset ovat erilaisten ruutujen ääressä, television, videoiden, tabletin, älypuhelimen ja tietokoneen, ja tulokseksi saatiin 1 tunti 51 minuuttia päivässä. Aika paljon minusta, kun tiedämme, mitä kaikkea muuta lasten iltaan pitäisi mahtua. Mahtuuko siihen myös lukemista? Luulen, että ei siinä mitassa kuin ennen digiaikaa.  
Onko asiasta oltava huolissaan vai ei?

Miten mahtaa eniten ruutuaikaa käyttävillä lapsilla olla digilaitteiden käyttö hallinnassa myöhemmin, nuorena? Miten paljon viihdekäyttö on heillä lisääntynyt? Ja tehdäänkö koulutehtävätkin silloin verkossa? Onko noin suuri laitteiden käyttö haitaksi? 

Onko huolehtiminen aiheellista vai turhaa kohkausta?

Media-arki ja ruutuaika ovat termejä, jotka ovat tulleet kieleen hiljattain. Ilmiöt ovat tarvinneet nimeämisen. 

Lapset ja älylaitteet on  asia, joka pohdituttaa vanhempia monissa maissa. Kiinassa on jo muutaman vuoden ajan järjestetty vieroitusleirejä nettiriippuvaisille lapsille. Suomessakin  jotkut vanhemmat ovat huolissaan, kun näkevät lapsissaan koukuttumisen oireita.

Minä toivon isovanhempana, että ymmärtäisin sitä maailmaa, missä lapsenlapseni seikkailevat ja että heillä säilyisi tarve lukemiseen ja keskustelemiseen. Miksi, no koska itse arvostan sitä. 

Olen lukenut jostain, että kirjat ovat ylivertaisia empatian opettajia. En tiedä, pitääkö se paikkansa. Digipeleistä sanotaan, että ne parantavat reaktionopeutta ja ongelmanratkaisukykyä. Voiko myös niitä kehittää empatiakasvattajiksi?

Kuvasin meidän pienen yövieraan kulkemassa pitkin kirjahyllyn reunaa, joka on sopivalla korkeudella kävelyn opettelemiseen. Hän luki lastenkirjoja kaikilla aisteillaan, maku- ja tuntoaisti edellä vielä tässä vaiheessa, mutta kuunteli myös lukemisen rytmiä ja tarkasteli kuvia.

Oletteko lukijat ymmällänne mistään digiajan ilmiöistä? Omasta mediankäytöstä? Lasten uppoutumisesta laitteisiin?
Toivotan hyvää sunnuntain jatkoa mieluisan valinnan parissa, olkoon se kirja tai älypeli!

Roxane Gay, Hunger

Roxane Gay on nelikymppinen amerikkalainen yliopistonopettaja ja tuottelias kirjailija. Hän sanoo kaarrelleensa monissa fiktiivisissä kirjoituksissaan ja esseissään paino-ongelmansa ympärillä, mutta päätti lopulta kirjoittaa siitä suoraan. Näin syntyi kirja Hunger, A Memoir of (My) Body.

Gay on iso nainen, 6 jalkaa 3 tuumaa eli 191 cm pitkä ja ollut painavimmillaan 577 paunaa eli noin 260 kiloa painava. Häntä nolottaa kertoa nämä luvut, mutta hän haluaa tehdä sen. Häntä on luultu monesti mieheksi, varsinkin koska hän pukeutuu yleensä miesmäisesti, arkuuttaan. 

Gay tulkitsee syömisensä turvapanssarin hankkimiseksi, lohduksi ja lopulta myös itsensä rankaisemiseksi. Kuka käski ihastua 12-vuotiaana väärään poikaan, joka vei hänet kaveriporukkaansa raiskattavaksi, ja miksi hän kaiken lisäksi jatkoi tämänkin jälkeen pojan tapaamista itsetuntonsa menettäen ja tapahtuneen salaten.  
Gay laihduttaa välillä, mutta kauhistuu, kun vaatteet alkavat käydä väljiksi ja lankeaa taas vanhoihin syömätapoihin. Addiktiivinen syöminen näkyy, vaikeuttaa elämää ja lisää häpeää. 

Gayn kirja on tunnustuskirjallisuutta. Se on hyvin paljasta ja karua ja viestii, että kirjailija on väsynyt yksinäiseen taisteluunsa ja haluaa lopultakin kertoa kaiken, purkaa sydäntään ja uskoutua.   
Hän kuvaa konkreettisesti millaisia vaikeuksia kohtaa päivittäin. Hän potee kaiken aikaa kipuja ja hikoilee. Saadessaan kutsun luennoimaan hän joutuu miettimään, pääseekö nousemaan lavalle, onko tuolissa käsinojat ja jos on, niin mahtuuko hän niiden väliin vai joutuuko istumaan reisiensä varassa tuolin etureunalla, kestääkö tuoli. Gay kertoo kokemistaan noloista tilanteista, taistelustaan nälkäänsä vastaan, epätoivosta ja elämättömästä elämästä.
Ylipainoisuus on vaikuttanut hänellä jopa asuinpaikan valintaan. Syrjäisissä paikoissa on helpompaa kuin suurkaupungeissa. 

My body is a cage. My body is a cage of my own making. I am still trying to figure my way out of it. I have been trying to figure my way out of it for more than twenty years. (Kehoni on itse rakentamani häkki. Yritän yhä selvittää tieni ulos. Olen yrittänyt selvittää tieni ulos häkistä yli kaksikymmentä vuotta.)

Millaista on nälkä, joka ei vaimene syömällä? Se on vaihtuvia pakkomielteitä joihinkin ruokiin, se on sitä, että ei ole tajua annoskoosta ja sitä, että ruuan maku suussa ja itse syömistapahtuma tuovat niin paljon mielihyvää, että se voittaa liikasyömisen tuoman pahan olon. 
Sanotaan, että syömäongelmaisella nälkä on mielen asia, mutta Gay korjaa tämän sanomalla, että se on mielen ja kehon, sydämen ja sielun asia.

Nälkä on sana, jota Gay käyttää paljon. Hän tuntee paitsi ruuan nälkää myös nälkää hyviin ihmissuhteisiin, rakastetun löytämiseen ja kauniisiin vaatteisiin. Hänellä on kaksi vaatekaappia, se mistä hän pukee päivittäin päälleen tylsät turvalliset piiloutumisvaatteet ja toinen, paljon isompi, joka on täynnä kauniita värikkäitä, liehuvia ja näyttäviä vaatteita. Niihin hän ei uskalla pukeutua. 
Hän on tyytynyt myös ihmissuhteissaan vähään, niihin ihmisiin jotka viitsivät olla hänen kanssaan uskaltamatta olla itse se, joka valitsee.

The story of my life is wanting, hungering, for what I cannot have or, perhaps, wanting what I dare not allow myself to have. (Elämäni tarina on haluamista, nälkää siihen mitä en voi saada tai ehkä sellaisen haluamista mitä en uskalla sallia itselleni.)

The older I get, the more I understand that life is generally the pursuit of desires. We want and want and oh how we want. We hunger. (Mitä vanhemmaksi tulen sitä paremmin ymmärrän, että elämä on yleensäkin halujen perässä kulkemista. Me haluamme ja haluamme ja voi miten me haluamme. Me koemme nälkää.)

Anoreksiasta on paljon kirjoja, mutta ylipainoisuudesta ei. Tässä Hunger tulee tarpeeseen. 

Kirjan miinuspuolena on viimeistelemätön rakenne. Samat asiat toistuvat, ja tuntuu siltä, että lukujen yhteensovittaminen on jäänyt kesken. Toisaalta tämän ymmärtää juuri tässä kirjassa. Kirjoittaminen on varmaan toiminut myös itsetuntemuksen ja kadotetun itsekunnioituksen löytämisen välineenä, joten ehkä nämä asiat piti sanoa monesti. Ehkä Roxane Gayllä oli tunne, että häntä ei kerrasta kuulla.

Alaotsikon omistuspronomini sulkeissa on mielenkiintoinen, kehoni muistelmat ja kehon muistelmat. Gay tietää, että kertomalla oman tarinansa hän tuo julki myös monen muun ihmisen tarinan. Yhteiskuntamme pitää yllä ulkonäkökeskeisyyttä, mikä lisää stressiä keskimääräisestä poikkeavalle henkilölle - ja kenelle tahansa. Hienotunteisuus ei ole nykyään arvossa, suoraan töräytteleminen on. Gayn esimerkit ihmisten käyttäytymisestä vahvistavat tämän.  

Gayn pohdiskeluista tuli mieleeni eräs Matti Nykäseltä tallennettu lause "Kyllä ne minun juomiseni näkevät, mutta eivät janoani". Näinhän se on. Me annamme helposti toisille helppoja ohjeita heidän ongelmiinsa tajuamatta mitään itse ongelmasta.

Minulle jäi luettuani sellainen tunne, että pidän Roxane Gaystä ja toivon sydämestäni hänelle kaikkea hyvää. Näen edessäni kunnianhimoisen naisen, jonka tiellä on este. Onneksi hän on alkanut koetella sitä yhä voimallisemmin ja jos sen ylittäminen on mahdotonta, niin ainakin - nyt tulee mieleen englanninkielinen ilmaisu 'make the most of it', tehdä parhaansa, tehdä kaiken mitä siinä tilanteessa voi. On kiinnostavaa seurata, mitä salailun lopettaminen saa aikaan. 

Hunger pääsee hyllyyni Portia de Rossin elämäkerrallisen anoreksiakirjan Unbearable Lightness viereen. Näissä kirjoissa on sama ydin. Jokin trauma tai muu liian vaikea asia, varsinkin varhain koettuna, saa ihmisen rakentamaan itselleen häkin. Häkki voi olla itsensä paisuttamista tai kuihduttamista ja paljon muuta. 

Katselin Roxane Gayn kuvia. Yleensä hänet on kuvattu voimakkaana ja uhmakkaana, amatsonimaisena. Tämän kirjan kansilehden kuvassa hän on kuin kujeileva pikkutyttö. Hyvä!

Gayn kirjoista on suomennettu esseekokoelma Bad Feminist, jonka nimi on pidetty alkuperäisenä. Kysyn, miksi. En toivo tämän käytännön yleistyvän. Kyllähän nimi on tärkeä osa suomentamista. Aivan käytännön syistäkin on hyvä tietää, millä kielellä kirja on, esim. kirjastovarauksissa.

Mä lehden luin ... ja lopuksi SusuPetalin hajatelman ... ajatuksia vanhenemisesta

Tämä otsikko on Voi Hyvin -lehden nro 6 erään artikkelin otsikko. 
Luin muutaman aikakauslehden ja hämmästyin niiden vanhenemista koskevista artikkeleista. No, nehän toistivat sitä samaa puppua, mikä on ollut linja jo pitkään yli viisikymppisistä ihmisistä, varsinkin naisista, puhuttaessa, koskaan et muuttua saa, mutta tyyli on käynyt niin naiiviksi, että tulee mieleen, onko tämä vitsi. Vanhenevia miehiä ehkä kunnioitetaan vielä tällä hetkellä enemmän. 

Olen muutaman kerran kirjoittanut naistenlehtien kyselyihin toivomukseni artikkeleista, joissa haastateltaisiin tiedenaisia ja taiteilijoita ja juttuja joissa verrattaisiin naisten arkipäivää eri maissa. 
Olen myös maininnut, että miehistä ja nuorista ihmisistä voisi olla myös juttuja ja ehdottanut, että ruokajutut voisi heittää hittoon, nehän ovat yleensä samoja, jokin ainesosa muutettu ja annettu sapuskalle uusi hieno nimi. 
Kuvaajien työtä ihailen kovasti. He saavat kuvan kuin kuvan säihkymään. Jos kuvat ovatkin kehittyneet, niin jutut ovat vastaavasti lyhentyneet ja pätkitty väliotsikoiden alle.

Tilasin kauan sitten Voi Hyvin -lehteä, jopa säilytin vuosikertoja. Silloin se keskittyi hyvinvointiin, ja lehdessä oli kivoja neuleohjeita. 
Tässäkin ostamassani numerossa on neulehuivin/ponchon ohje, joka kutkuttaa kokeilla. Minähän olen luopunut rakastamistani käsitöistä käsien nivelrikon vuoksi. Otin tuon ohjeen talteen ja tänään ostan kampaajareissun ohessa langat. Nyt on sormissa rauhallinen vaihe. Tuskin maltan odottaa että saan kuvion näkyviin!

Olen pitänyt aikakauslehtien lukemisesta. Syy kyllästymiseen on varmaan myös minussa, ei vain lehdissä. En oikein löydä niistä paljon lukemista.  

On hokemia, joita ei edes pysähdytä ajattelemaan, toistellaan vain. Ikä on vain numero? Ei ole! Se on muutos ihmisessä. Ikä tuntuu kehon kulumisena ja muutoksina ulkonäössä. Sen kieltäminen on kuoleman pelkoa tai uhmaa tyyliin "minähän en vanhene". 

Miksi tuota heppoisesti käytettyä sanontaa ei koskaan sitten ajatella toisin päin, niin että arvostettaisiin nuorempaa ihmistä, joka haluaa olla tyyliltään vanha?
Ei, näinhän tuota hokua ei käytetä. Sillä pahoitellaan vanhenemista, lohdutetaan vanhenevaa ja kannustetaan ikipirteyteen.

Uskalla leikkiä nukeilla? Mitä uskaltamista siinä olisi, jos sellainen sattuisi kiinnostamaan?   

Tässä Ikä on vain numero -artikkelissa on haastattelujen lisäksi myös numeroitu ohjelista, miten lisätä elinvoimaa arkeen. On siinä ihan hyviäkin, esim. Löydä taide, mutta myös höpöjä, Ole sopimaton ja Ole lapsi. Pitäisi kuulemma mennä trampoliinipuistoon lasten joukkoon, seinäkiipeillä ja sutata graffiteja kuten yksi haastatelluista.

ET, Suomen suurin aikakauslehti, on tullut minulle joitain vuosia. 
Viimeisin, numero 14, sisälsi monta luettavaa artikkelia, mutta lopussa floppi. Visuaalisesti hienosti suunnitellulla sivulla on lueteltu kahdeksan omalla alallaan pitkään virkeänä pysynyttä ihmistä ja keskellä on yhteenvetona nro 9, taas se sama "lohdutus" ei ikä menoa hillitse, höpö höpö. Minusta on aika köyhää, jos ei arvostukset ja meno ihmisellä muutu yhtään vuosikymmenten myötä.   

 

Tomeroina ihmisinä luetellaan mm. Suomen eduskunnan vanhin kansanedustaja Miina Sillanpää, joka jätti eduskunnan 82-vuotiaana vuonna 1948 ja maailman vanhin pornotähti, japanilainen Shigeo Tokuda, 82 vuotta, joka oli aloittanut uransa 60-vuotiaana. Sillä lailla! 

Minusta Tokuda on valinnut paremman osan kuin edellä mainittu Voi Hyvin-lehden Oda. Mieluummin porno kuin barbit, aikuisempaa viihdettä vanhoilla päivillä. Mutta on tämä kyllä melkoinen kimara. Mitä ylistämistä siinä on, että joku jaksaa hyvien geeniensä avulla pitempään kuin joku toinen!

Kolmas tutkimani aikakauslehti oli Me Naiset nro 30. Siinä on hyvä artikkeli, "Mitä peilissä näkyy". Lehti oli haastatellut naisia netissä heidän kehonkuvastaan. Joku kuusikympinen vastaa, että hänellä oli ihannevartalo 48 vuotta sitten. Miten paljon elämää tyytymättömänä. Kolmekymppinen kirjoittaa, että iän myötä keho on kulunut ja nyt joutuu koko ajan miettimään, miten peittää rumat kohdat ja häpeämään. Iän myötä, kolmikympinen!

Miksi me naiset olemme tällaisia? Miksi me murehdimme ulkonäköämme niin paljon? Murehtivatko miehetkin? Luulen, että murehtivat nykyään paljon, mutta siitä ei saa puhua. 
Minulla oli viimeisinä työvuosina oppilaana poika, joka ei suostunut riisumaan kevään kuumina päivinä huppariaan, koska häpesi ruipeloita käsivarsiaan. 

Vanhenemisen kieltämisen aikana pidetään kehon kulumiseen liittyviä muutoksia sairauksina, mm. tihentynyt virtsaamistarve ja miehillä erektio-ongelmat kuuluvat näihin. Kun vanhuus on niin pelättyä, niin naistenlehtien kuvissa eläkeikäiset julkkisnaiset hyppelehtivät tennarit jalassa kasvot tuntemattomaksi fotoshopattuina vakuuttaen, että ikä on vain numero.

Roskalehdet, Seiska ja mitä näitä on, määräävät toimittajansa - ja usuttavat lukijoitaan, jopa 500 euroa/kuva - salakuvaamaan tunnettuja naisia ja julkaisevat kuvia, joissa jokin kohta ihosta riippuu - vanhuuttaan - ja ilkkuvat ähäkutti, nyt on saatu tämä nainen kiinni huolimattomuudesta. Joskus taas kehutaan 'ooh, miten nuoren näköinen kuusikymppinen' naista, jolla on tuntemattomaksi kiristetyt sileät kasvot ja kasvojen kanssa ristiriidassa uurteiset laihat käsivarret ja myhkyiset vanhuksen sormet. 

Tähän on nyt jo laitettava mukaan myös jotain kaunista ja hyvää. 
Eräs Me naiset -lehden kyselyyn vastannut vastaa kysymykseen, mikä on parasta kehossasi, näin: "Että on iho, joka tuntee kosketuksen, halauksen, silityksen. Onhan se ihmeellinen luomus, kun alkaa ajatella."

Ja vielä jotain ilkikurisen hauskaa, kuva SusuPetal -nimellä kirjoittavan kirjailijan kirjasta Keskiäkäisiä hajatelmia. Myös kuvitus on SusuPetalin. 

Täällä (klik) sanat biisiin Mä lehden luin.