Mrs Karlsson lukee -blogin Mari (Marin kirjoitukseen tästä) innosti minut lukemaan Thomas Mannin pienoisromaanin Kuolema Venetsiassa (1912), jonka pohjalta tehdyn Luchino Viscontin ohjaaman samannimisen elokuvan (1971) olin nähnyt kauan sitten, muistaakseni kahdesti, ja lumoutunut molemmilla kerroilla.
Kirjoittaminen unohtui, kun väliin tuli kaikkea muuta. Aloin tehdä joulusiivoa työtasolleni (minulla on työpöytänä seinästä seinään ulottuva ompelijan leikkauspöytä, siihen mahtuu) ja huomasin kasan omituisia lappusia. No, siellähän oli lukemisen aikana tekemiäni merkintöjä tästä kirjasta. Erotan söherryksistäni sanat ajankuva, hatut, rantapukeutuminen, taiteilijan kriisi, kuolema, kurinalaisuus versus nautinto ja rappio, nuoren pojan kauneuteen rakastuminen symbolina elämälle, viimeinen luovuuden leimahdus, vanhan miehen häpeä ja koomisuus, ulkopuolisuus, pandemia... platoninen rakkaus, hebefilia?, antiikin kauneusarvot...
Katsoin kirjan luettuani myös elokuvan taas uudelleen.
Upposin elokuvan pojan kauneuteen, kuten oli tarkoituskin. Ohjaaja Luchino Visconti vie katsojan kokemaan saman mitä vanheneva taiteilija Gustav von Aschenbach kokee tarkkaillessaan yksin matkustavana ympäristöään ja nähdessään Tadzion, enkelimäisen kauniin nuoren ihmisen.
Unkarilainen László Nemes käytti samaa eläytymään pakottavaa metodia vuoden 2015 elokuvassaan Son of Saul. Ympäristössä on eri kielten sekamelska, josta katsoja erottaa sen mitä päähenkilökin, sanan sieltä toisen täältä, ja paljon puhetta kielillä, joita ei ymmärrä. Nemesin ympäristö on keskitysleiri ja Viscontin ylemmän luokan lomakylpylä.
Kirjassa Aschenbach on kirjailija, elokuvassa säveltäjä, muutoin käsikirjoitus noudattaa kirjan tapahtumia ja tunnelmaa.
Eletään aikoja vähän ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vanheneva saksalainen kirjailija tuntee luomisvoimansa kadonneen ja matkustaa elpymistarkoituksessa rantahotelliin Venetsiaan. Hän tarkkailee hajamielisenä, kyllästyneenäkin, muiden kylpylävieraiden vilkasta seuraelämää, kunnes huomaa joukossa täydellisen kauneuden merimiespukuun pukeutuneen murrosikäisen pojan hahmossa. Lumoutuminen johtaa siihen, että Aschenbach seurailee poikaa pakkomielteenomaisesti eikä saa lähdetyksi saarelta, vaikka saa selville turisteilta pimitetyn koleraepidemian. Hän päättelee Tadzion perheen olevan puolalaisia kuultuaan heidän huutelevan poikaa tällä nimellä, joka ilmeisesti on Tadeusz-nimestä johdettu lempinimi. Ilokseen hän huomaa pojan olevan perheen lempilapsi, prinssi, jonka ympärillä niin äiti, kotiopettajatar kuin vaatimattomat sisaretkin hyörivät.
Haaveissaan Aschenbach menee kertomaan elekielellä perheelle pandemiavaarasta ja pääsee tässä tilanteessa laskemaan kätensä jumaloimansa kauneuden olkapäälle. Todellisuudessa hän seuraa poikaa vain matkan päästä ja joutuu tunnekuohun valtaan niinä harvoina kertoina, kun heidän katseensa kohtaavat.
Poika kääntyi rantaan, hän juoksi vettä vaahdoissa potkien rantakuohuissa pää takakenossa. Ja kun katseli, kuinka tuo elävä vartalo, poikamaisen hento ja hauras, vettä valuvin kiharoin kohosi meren sylistä kuin taivaan ja meren syvyyksistä kotoisin oleva kaunis jumala, tuo näky herätti katsojassa myytillisiä mietteitä. Se oli kuin runoelma maailman alkuajoista, muodon alkuperästä ja jumalien synnystä. Aschenbach kuunteli silmät ummessa tätä sisimmässään virittyvää laulua ja ajatteli jälleen, että täällä oli hyvä olla, tänne hän tahtoi jäädä.
Aschenbachin kävellessä sopivan välimatkan päässä puolalaiseurueen perässä Venetsian kujilla hän kokee Tadzion viipyilevän ja haluavan olla katsottavana. Onko se objektiivinen totuus, emme tiedä. Se voi olla myös rakkaudesta hullaantuneen houretta. Mehän katsomme asioita Aschenbachin kautta.
Kauneudelle antautuminen saa Aschenbachin luopumaan tarkkojen sääntöjen rajaamasta elämästään ja käyttäytymään houkkamaisesti. Hän antaa jopa parturin värjätä hiuksensa ja kulmakarvansa. Jo tartunnan saanut, sairauden merkkejä värikäsittelyllä ja poskipunalla peittävä mies ei huomaa muistuttavansa erästä vulgaaria, naurettavaa keikaria, jonka elämöintiä laivalla nuorten seurassa paheksui Venetsiaan tullessaan.
Kuolema Venetsiassa on osuva rakastumisen kuvaus.
Se kuvaa myös pandemian leviämisen osuvasti ja irvokkaan eron siinä, miten se tuntuu köyhien parissa ja yläluokkaisten ihmisten elämässä. Paikkoja desinfioidaan ja laihoja, nääntyneitä ihmisiä lyyhistyy kadulle, mutta kansainvälinen lomaväki vain illastaa rahvaanomaisen viihdyttäjäryhmän tehdessä parhaansa heidän hauskuttamisekseen. Tietenkin ajatellaan myös elinkeinoa. Turismi elätti Venetsian kaupungin ihmisiä jo silloin, paras siis koittaa pimittää tilanne rahaa kaupunkiin tuovilta niin pitkälle kuin voi.
Kun Aschenbach lyyhistyy rantatuoliinsa hiusvärin valuessa klovnimaisesti kasvoille, hän näkee viimeiseksi antiikin poikajumalan kahlaavan sulokkaasti merelle ja kääntyvän lopuksi katsomaan ihailijaansa kuin mukaansa kutsuen.
Puolalaiset ovat viimeisiä kaupungista poistuvia, Tadziota odotetaan jo.
Ehkä he selvisivät, ehkä eivät. Tadziohan söi mansikan ("kielletyn hedelmän"). Hän sieppasi sen kujeillen rantamyyjältä Aschenbachin nauttiessa kokonaisesta kasasta samoja marjoja samalla kun joku lähellä valisti omaa seuruettaan kaikesta tuoreesta "only cooked vegetables", minkä varoituksen Aschenbach tunnisti kielten sorinasta, mutta ei pitänyt tärkeänä. Tämä mansikkaepisodi oli muistaakseni vain elokuvassa.
Minun on vaikea erottaa enää kirjaa ja elokuvaa toisistaan.
Tietenkin niissä näkyy oma aikansa, onhan väliä 60 vuotta. Kirjassa korostuvat antiikin arvot, kuten kauneuden idea, platoninen rakkaus ja mentorin ja nuoren pojan suhde. Elokuvassa Aschenbach tuijottaa poikaa avoimemmin kuin kirjassa, mutta kummassakaan hän ei lähesty tätä fyysisesti. Kirjaa on silti pidetty kaikkien aikojen gay-romaanina.
Itse koen, että kirjassa kuvattu kauneudesta hullaantuminen on symboli taiteilijan viimeiselle innostumiselle ennen kuolemaa, ei todellakaan mitään groomingia, jollaiseksi se saatettaisiin tämän päivän elokuvassa vääristää.
En koe myöskään mitään pahaa siinä, että ihminen haaveilee ajatuksissaan ihan mistä vain. Eihän siinä ketään satuteta. Myös teoissa kaikki sellainen seksuaalinen kanssakäyminen on mielestäni sallittua, josta ollaan yhtä mieltä, eikä se kuulu ulkopuolisille. Eikö vain?
Joissain piireissä on nyt sitten nähty, että Mannin kirja pitäisi kieltää. Aikamme ilmapiiri ei todellakaan ole kovin suvaitsevaista, jos fiktiivinen hahmo tuomitaan hänen ajatustensa vuoksi. Kaiken lisäksi tuomitsijoina ovat ilmeisesti itseään edistyksellisinä pitävät ihmiset, jotka sanovat kannattavansa sukupuolisen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuutta.
Haaveissaan Aschenbach menee kertomaan elekielellä perheelle pandemiavaarasta ja pääsee tässä tilanteessa laskemaan kätensä jumaloimansa kauneuden olkapäälle. Todellisuudessa hän seuraa poikaa vain matkan päästä ja joutuu tunnekuohun valtaan niinä harvoina kertoina, kun heidän katseensa kohtaavat.
Poika kääntyi rantaan, hän juoksi vettä vaahdoissa potkien rantakuohuissa pää takakenossa. Ja kun katseli, kuinka tuo elävä vartalo, poikamaisen hento ja hauras, vettä valuvin kiharoin kohosi meren sylistä kuin taivaan ja meren syvyyksistä kotoisin oleva kaunis jumala, tuo näky herätti katsojassa myytillisiä mietteitä. Se oli kuin runoelma maailman alkuajoista, muodon alkuperästä ja jumalien synnystä. Aschenbach kuunteli silmät ummessa tätä sisimmässään virittyvää laulua ja ajatteli jälleen, että täällä oli hyvä olla, tänne hän tahtoi jäädä.
Aschenbachin kävellessä sopivan välimatkan päässä puolalaiseurueen perässä Venetsian kujilla hän kokee Tadzion viipyilevän ja haluavan olla katsottavana. Onko se objektiivinen totuus, emme tiedä. Se voi olla myös rakkaudesta hullaantuneen houretta. Mehän katsomme asioita Aschenbachin kautta.
Kauneudelle antautuminen saa Aschenbachin luopumaan tarkkojen sääntöjen rajaamasta elämästään ja käyttäytymään houkkamaisesti. Hän antaa jopa parturin värjätä hiuksensa ja kulmakarvansa. Jo tartunnan saanut, sairauden merkkejä värikäsittelyllä ja poskipunalla peittävä mies ei huomaa muistuttavansa erästä vulgaaria, naurettavaa keikaria, jonka elämöintiä laivalla nuorten seurassa paheksui Venetsiaan tullessaan.
Kuolema Venetsiassa on osuva rakastumisen kuvaus.
Se kuvaa myös pandemian leviämisen osuvasti ja irvokkaan eron siinä, miten se tuntuu köyhien parissa ja yläluokkaisten ihmisten elämässä. Paikkoja desinfioidaan ja laihoja, nääntyneitä ihmisiä lyyhistyy kadulle, mutta kansainvälinen lomaväki vain illastaa rahvaanomaisen viihdyttäjäryhmän tehdessä parhaansa heidän hauskuttamisekseen. Tietenkin ajatellaan myös elinkeinoa. Turismi elätti Venetsian kaupungin ihmisiä jo silloin, paras siis koittaa pimittää tilanne rahaa kaupunkiin tuovilta niin pitkälle kuin voi.
Kun Aschenbach lyyhistyy rantatuoliinsa hiusvärin valuessa klovnimaisesti kasvoille, hän näkee viimeiseksi antiikin poikajumalan kahlaavan sulokkaasti merelle ja kääntyvän lopuksi katsomaan ihailijaansa kuin mukaansa kutsuen.
Puolalaiset ovat viimeisiä kaupungista poistuvia, Tadziota odotetaan jo.
Ehkä he selvisivät, ehkä eivät. Tadziohan söi mansikan ("kielletyn hedelmän"). Hän sieppasi sen kujeillen rantamyyjältä Aschenbachin nauttiessa kokonaisesta kasasta samoja marjoja samalla kun joku lähellä valisti omaa seuruettaan kaikesta tuoreesta "only cooked vegetables", minkä varoituksen Aschenbach tunnisti kielten sorinasta, mutta ei pitänyt tärkeänä. Tämä mansikkaepisodi oli muistaakseni vain elokuvassa.
Minun on vaikea erottaa enää kirjaa ja elokuvaa toisistaan.
Tietenkin niissä näkyy oma aikansa, onhan väliä 60 vuotta. Kirjassa korostuvat antiikin arvot, kuten kauneuden idea, platoninen rakkaus ja mentorin ja nuoren pojan suhde. Elokuvassa Aschenbach tuijottaa poikaa avoimemmin kuin kirjassa, mutta kummassakaan hän ei lähesty tätä fyysisesti. Kirjaa on silti pidetty kaikkien aikojen gay-romaanina.
Itse koen, että kirjassa kuvattu kauneudesta hullaantuminen on symboli taiteilijan viimeiselle innostumiselle ennen kuolemaa, ei todellakaan mitään groomingia, jollaiseksi se saatettaisiin tämän päivän elokuvassa vääristää.
En koe myöskään mitään pahaa siinä, että ihminen haaveilee ajatuksissaan ihan mistä vain. Eihän siinä ketään satuteta. Myös teoissa kaikki sellainen seksuaalinen kanssakäyminen on mielestäni sallittua, josta ollaan yhtä mieltä, eikä se kuulu ulkopuolisille. Eikö vain?
Joissain piireissä on nyt sitten nähty, että Mannin kirja pitäisi kieltää. Aikamme ilmapiiri ei todellakaan ole kovin suvaitsevaista, jos fiktiivinen hahmo tuomitaan hänen ajatustensa vuoksi. Kaiken lisäksi tuomitsijoina ovat ilmeisesti itseään edistyksellisinä pitävät ihmiset, jotka sanovat kannattavansa sukupuolisen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuutta.
On päätelty, että Mannin romaanissa olisi hänen omaan elämäänsä viittaavaa.
Hän oli lomallaan Venetsiassa kiinnostunut puolalaisnuorukaisesta ja oli samoihin aikoihin surrut säveltäjä Gustav von Mahlerin kuolemaa.
Elokuvan tunnusmusiikkina soi Mahlerin viidennen sinfonian Adagietto.
Näen Mannin käsittelevän von Aschenbachin ja Tadzion tarinassa myös suruaan oman homoseksuaalisuutensa kieltämisen vuoksi. Visconti pystyi jo olemaan avoimemmin homoseksuaali, mutta kuten tiedämme, suvaitsevaisuus suhtautumisessa seksuaalisuuteen on ollut vaikeasti hyväksyttyä ja edistyminen hidasta. Taaksepäin menoakin tapahtuu aika ajoin. Sitä on nykyajan näennäisessä vapaudessa paljon, kun vertaa vaikka 70-lukuun.
Mann ei kuvaa Venetsiaa minään ihanan elämän paratiisina vaan usvaisena ja pahaa henkivänä paikkana, jossa pelottavat gondolieerit kuljettavat matkustajia ruumisarkkuja muistuttavissa veneissä. Sirocco-tuuli tuo mukanaan sairautta ja kapeat kujat johtavat sokkeloisiin labyrintteihin, joihin uupunut taiteilija eksyy kadotettuaan seurattavansa. Aschenbach tajuaa jossain vaiheessa, että oli virhe lähteä, mutta ei enää pysty muuttamaan kohtaloaan.
Mikä on tarinan opetus? Sekö, että on vaarallista päästää irti kontrollista ja antaa mennä, vaiko se, että se kannatti sittenkin?
Hän halusi tehdä työtä Tadzion läsnäollessa, ottaa kirjoittaessaan mallikseen pojan vartalon, seurata tyylissään hänen ruuminsa linjoja, jotka näyttivät hänestä jumalallisilta, ja näin muuntaa hänen kauneutensa hengeksi, kuten kotka muinoin kantoi eetteriin troijalaisen paimenpojan. Milloinkaan ei sanojen luominen ollut tuntunut hänestä suloisemmalta, miloinkaan hän ei ollut siten kokenut, että Eros asuu sanassa, kuin näinä vaarallisen herttaisina hetkinä, jolloin hän muovaili pienen tutkielmansa karkean pöytänsä ääressä päivänvarjon alla.
Näen Mannin käsittelevän von Aschenbachin ja Tadzion tarinassa myös suruaan oman homoseksuaalisuutensa kieltämisen vuoksi. Visconti pystyi jo olemaan avoimemmin homoseksuaali, mutta kuten tiedämme, suvaitsevaisuus suhtautumisessa seksuaalisuuteen on ollut vaikeasti hyväksyttyä ja edistyminen hidasta. Taaksepäin menoakin tapahtuu aika ajoin. Sitä on nykyajan näennäisessä vapaudessa paljon, kun vertaa vaikka 70-lukuun.
Mann ei kuvaa Venetsiaa minään ihanan elämän paratiisina vaan usvaisena ja pahaa henkivänä paikkana, jossa pelottavat gondolieerit kuljettavat matkustajia ruumisarkkuja muistuttavissa veneissä. Sirocco-tuuli tuo mukanaan sairautta ja kapeat kujat johtavat sokkeloisiin labyrintteihin, joihin uupunut taiteilija eksyy kadotettuaan seurattavansa. Aschenbach tajuaa jossain vaiheessa, että oli virhe lähteä, mutta ei enää pysty muuttamaan kohtaloaan.
Mikä on tarinan opetus? Sekö, että on vaarallista päästää irti kontrollista ja antaa mennä, vaiko se, että se kannatti sittenkin?
Hän halusi tehdä työtä Tadzion läsnäollessa, ottaa kirjoittaessaan mallikseen pojan vartalon, seurata tyylissään hänen ruuminsa linjoja, jotka näyttivät hänestä jumalallisilta, ja näin muuntaa hänen kauneutensa hengeksi, kuten kotka muinoin kantoi eetteriin troijalaisen paimenpojan. Milloinkaan ei sanojen luominen ollut tuntunut hänestä suloisemmalta, miloinkaan hän ei ollut siten kokenut, että Eros asuu sanassa, kuin näinä vaarallisen herttaisina hetkinä, jolloin hän muovaili pienen tutkielmansa karkean pöytänsä ääressä päivänvarjon alla.
Taitava suomennos on Toini Kivimäen.
----
Ja tästähän minä saankin 1910-luvun bonuskirjan Sadan vuoden lukuhasteeseen (klik), josta näyttää puuttuvan enää 30- ja 70-lukujen kirjat. Luen, jos viitsin. Mitään en tee lukemisen ja kirjoittamisen alueella pakosta tai tilauksesta.
Ja tästähän minä saankin 1910-luvun bonuskirjan Sadan vuoden lukuhasteeseen (klik), josta näyttää puuttuvan enää 30- ja 70-lukujen kirjat. Luen, jos viitsin. Mitään en tee lukemisen ja kirjoittamisen alueella pakosta tai tilauksesta.
PS Tässä vielä linkki (klik) kirjoitukseeni, jossa mainitsen dokumentin Maailman kaunein poika. Dokumentti kertoo Viscontin elokuvassa Tadzion roolin näytelleestä ruotsalaisesta Björn Andrésenista. Visconti teki laajan kiertueen, jossa etsi täydellisesti rooliin sopivaa poikaa.
