Tommi Melender flaneeraa ajatusten kaduilla

Tämän kirjan tekstit eivät tarjoa lopullisia ja kaiken selittäviä tulkintoja aikalaishulluutemme syistä ja seurauksista. Tarkastelen maailmaa uteliaana kansalaisena esseistisin keinoin. Ihannekuvani esseististä on ajatusten flanööri, jonka kutsumuksena on ihmetellä lukemaansa ja kokemaansa.

Tommi Melenderin Ihmisen näköinen on hänen viides esseekokoelmansa, lisäksi hän on kirjoittanut yhdessä Timo Hännikäisen kanssa pamflettityylisen esseeteoksen Liberalismin petos ja Sinikka Vuolan kanssa romaanien loppuja käsittelevän Maailmojen loput. 
Esseiden lisäksi entinen toimittaja, nykyään vapaa kirjailija on kirjoittanut runokirjoja, romaaneja ja lehtijuttuja.

Ihmisen näköisessä Melender tarkastelee Venäjän, Yhdysvaltojen ja Euroopan historiaa sekä nykytilannetta, muuttuvan maailman esiin nostamia nostalgian muotoja, liberalismin ongelmia, sosiaalisen median keskustelukulttuuria, onnellisuutta, taiteen holokaustikitschiä, jota on kehittynyt joukkotuhon ympärille, kun siitä on etäännytty. Hän kirjoittaa myös kirjailijan työstä ja kirjailijoista, jotka ovat asettuneet väärälle puolen.
Melender nostaa esiin ajatuksia, siteeraa toisia ajattelijoita ja antaa lukijalle aineksia pohtia omaa ajatteluaan.
Olen tämän kirjan luettuani hakeutunut etsimään tietoa kirjan käsittelemistä asioista ja siinä siteeratuista henkilöistä. Näin hyvä esseeteos toimii, se tekee lukijastakin ajatusten flanöörin.

Kaikki, mitä kirjailijat kirjoittavat, on jo tuolla ulkona, yhtenä suurena sanamateriana. Sitä he louhivat tahoillaan, järjestävät irtoilevaa  ainesta kirjan muotoon. Jokainen hyvä kirja sisältää mailman kaikkien kirjojen kollektiivista viisautta, koska hyvän kirjan kirjoittaminen vaatii tuhannen kirjan lukemista. 

Minua viehättää yllä olevan sitaatin louhimiskuva. Sitä on hauska kuvitella katselevansa.
Niin, onhan se kaikki siellä, mutta taito on siinä, että löytää ne aarteet ja osaa yhdistellä niitä kiinnostaviksi ja aina uudelta tuntuviksi kokonaisuuksiksi. 
Melender osaa. Kiitän kirjasta!

Nyt jätän tämän näin lyhyeksi - minulle epätavallista, mutta ehkä jopa positiivista. (Onhan horinaton helmikuu pitkästi tarinoivalle aina parempi kuin hölisevä helmikuu.)
  
Muista viime aikoina lukemistani on jäänyt mieleen Minna Lindgrenin synkkä, humoristinen tragedia Soteorpo muistisairaan ja hänen omaishoitajansa elämästä yhteiskunnan sotepalvelujen mentyä pieleen hyvinvointialuejaossa. Viiltävää yhteiskuntakritiikkiä tilanteesta, jossa kotona hoipertelee ilman apua kaksi yhtä väsynyttä ihmistä, "vaativa ruumis" ja "elävän leski".

Olen lähdössä yhden lapsenlapsen (kolmannen jo!) vanhojen tansseihin Turkuun. Turun lukiolaisilla tämä tapahtuma on ajoitettu ystävänpäivään. 
Toivotan kaikille blogissa käyville hyvää ystävänpäivää!

        

Ajatuksia pandemian tässä vaiheessa

Maski, jota en käytä.
Ostin tämän pelkästään blogikuvaa varten.

 
Me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä. Tykkäämme pakkautua hännät heiluen tiiviisiin rykelmiin nuuhkimaan, koskemaan, kokemaan ja tekemään asioita yhdessä; kauppaan, kirkkoon, kapakkaan, markkinoille, messuille, festivaaleille, stadioneille, areenoille, kirpputoreille, kuntosaleihin, raveihin, kahviloihin, gallerioihin, kirjastoihin, kioskeihin, moskeijoihin ja teattereihin. Koronavirus on loukannut tätä meille, edistyneille isoille apinoille, keskeistä käyttäytymistarvetta ennen kokemattomasti.

Edellä oleva sitaatti on Juha Hurmeen 11 sivun mittaisesta koronaesseestä Riesa viime vuoden viimeisessä Apu-lehden numerossa. Hurme käy tapansa mukaan perinpohjaisesti aiheensa kimppuun, käy läpi covid-19 viruksen leviämishistorian, selvittää, mitä virukset ovat, miksi eläinperäiset eli zoonoottiset taudit leviävät nykyään niin vauhdilla ja miten korona-huuhaa on sekoittanut ihmisten ajattelua. Hurmeella on kaiken aikaa optimistinen, reipas ote. Hän näkee, että 2021 tulee olemaan ehdottomasti parempi kuin 2020, koska me olemme jo oppineet kaikenlaista ja koska koronavirus on ihmisen ymmärrettävissä oleva ongelma, ei sen kummempaa. Kolme koronavirusta on jo aiemmin aiheuttanut vakavan ongelman, eiköhän tämä uusi riesakin voiteta. 

Huomaan blogisivuni aiheluettelosta, että olen kirjoittanut seitsemässätoista jutussani koronasta tai ainakin sitä sivuten. Aihe on ikään kuin kaiken aikaa taustalla ajatuksissani. 

Rokotukset saatiin kehitettyä nopeasti kiitos aiemmin tehtyjen virustutkimusten ja kansainvälisen yhteistyön. Nyt kun meillä on apu lähellä, on myös lisääntyvässä määrin niitä, jotka mellakoivat rokotusta vastaan, niin hassua kuin se onkin. Some varsinkin on täynnä kaikenlaista mis- ja disinformaatiota.
 
On muiden muassa koronarealistit-niminen sivusto, jonka ulkoasu on tehty muistuttamaan virallisia terveydenhuollon nettisivuja. Sivuston mukaan ei pidä totella virallista linjaa vaan aivan muita asiantuntijoita, jotka tarkemmin tutkiessa paljastuvat usein ei suinkaan asiantuntijoiksi, vaan tavallisiksi kansalaisiksi, jotka ovat mukana rokotevastaisissa liikkeissä tai amerikkalaistaustaisessa QAnon-liikkeessä. Nämä "tietäjät" välittävät sellaista "huipputason tietoa", että maski aiheuttaa aivovaurioita ja D-vitamiini tappaa koronan, siis boikotti maskeille ja D-vitamiinia hamstraamaan.

Tottelemattomuutta kiitellään näillä huuhaasivustoilla älykkään ihmisen ominaisuutena, mutta samalla kehotetaan tottelemaan kuuliaisesti jotain valittuja hörhöguruja.

QAnon-uskonlahko on saanut ilmeisesti alkunsa teinipoikien vitsistä: laitetaan nettiin tämmöistä täyttä huuhaata sekoittamaan ja katsotaan moniko tarttuu siihen. Aika moni turvaton ihminen tarttui. Uskottiin, että USA:n demokraatit ovat pedofiilejä ja Trump on Pelastaja. Nyt ollaan siinä pisteessä, että valtava joukko q-uskovaisia ihmisiä uskoo, että rokotuksessa meihin laitetaan siru. Joidenkin mielestä meitä hallitaan sen kautta tarkkailemalla - he ovat lukeneet Orwellin 1984 -  ja toisten mielestä rokotuspiikissä siirretään pedon merkki - he ovat lukeneet uskonnollista mystiikkaa. Pojilla taisi ryöstäytyä homma hanskasta. Salaliittoon sairastuneet selittävät kaiken pelottavan sadunomaisilla tieteisfantasioillaan. Q on kuin joulupukki tai jumala joka näkee kaiken, tietää ja osaa.   

Rokotusten vastustajissa on myös luonnonlääkeintoilijoita. Eräs rohtolääkkeisiin uskova tuttavani ei ota rokotusta selittäen, että eihän hän  tartuta, koska hän on terve. Jassoo, sellaisiakin ihmisiä on siis olemassa.

On niitäkin joiden mielestä rokotuksella tapetaan ihmisiä, kun tahallaan vapaaksi päästetty virus ei tapa tarpeeksi, ja näin saadaan liikakansoitus ratkaistuksi.

Ja on niitä, jotka väittävät, että kyseessä on harmiton flunssa, jossa kuolee ihmisiä vähemmän kuin kausiflunssissa. 

Ilman suojelutoimia ja sairastuneiden saamaa hoitoa kuolinluvut olisivat valtavat. Meitä on Suomessa suojannut eristynyt sijainti, mutta ruuhkaisemmissa Keski- ja Etelä-Euroopassa on jouduttu kaivamaan joukkohautoja.
Krematorioiden johtajat ovat Saksassa kehottaneet niitä, joiden mielestä epidemia on suuri huijaus tulemaan itse katsomaan ja auttamaan arkkujen siirtelyssä, niitä kun on ollut pahimpina aikoina monessa kerroksessa, kun uunien kapasiteetti ei ole riittänyt.

On paljon tauteja, jotka vasta kattava rokotus sai häviämään: tuberkuloosi tulirokko, polio, isorokko, kurkkumätä.  
Nämä nostavat päätään siellä, missä aletaan jättää lapsia rokottamatta luottaen hopeaveden juomiseen tai johonkin muuhun poppaskonstiin.

Entisenä opettajana minua kummastuttaa, mihin meidän hyvä koulutus on mennyt? Miksi ihmiset käyttäytyvät näin epärationaalisesti. Vaikka kuinka pitäisi tautia itselleen harmittomana, niin moraalisen ihmisen pitäisi tajuta suojata muita. 

Mitenkäs sitten omassa elämässä? Tietenkin luotan asiantuntijoihin ja tieteeseen. Odottelen rokotusta, jonka päälle 70-vuotiaana todennäköisesti saan maaliskuussa, vahvistavaa kakkosrokotetta joudun odottamaan, mutta eiköhän se yksikin jo suojaa kuolemalta. Minulla on vanhojen solujeni lisäksi hieman muuta heikkoutta ja olen siksikin ollut hyvin varovainen. 

Nauratti kun sain Google Maps yhteenvedon tammikuun liikkumisistani: 1 kaupunki (no, mikähän se olisi, olisko San Fransisco!), kohokohdat Rosso Kouvola, Myllykosken kirjasto ja Poikilo-museot. Joo, kerran oikein repäistiin ja käytiin lounasravintolassa. Patikointikilometrejä on kertynyt melkoisesti.
Mitä vähemmän kontakteja, sitä parempi suoja. Yhden ystävän kanssa olen kävellyt ja lähellä asuvan pojan perhettä on tavattu välillä rennommin välillä hieman epävarmuuden sävyttämänä. Mies on minua sosiaalisempana tavannut enemmän ihmisiä, mutta varoen hänkin. Nyt hän on keksinyt ruveta ryhmätekemisten puuttuessa nikkaroimaan talon verstaassa, joka ennen oli talonmiehen työtila. 
Minä en nikkaroi enkä kudo (minä luen, jos joku ei sitä tiedä!), mutta yllätin itseni jo nyt vuoden alussa valmistamalla uuden resptin mukaan erittäin hyvää ruokaa nimeltä enchiladas. Yksi uusi ruoka/vuosi Hyvät & helpot -kansioon on hurja vauhti. 

Hiihtolomaviikolla olemme luvanneet piipahtaa Tuusulassa pojan perheen luona - edellyttäen, että olemme kaikki terveitä ja virustilanne on hallinnassa. Jos muuntovirukset ryöpsähtävät, niin sitten ei mihinkään.
Kolmas pojistamme asuu Turussa isoine perheineen. Sinne menemme kun rokotus nro 1 on saatu ja ehtinyt vaikuttaa. Edellyttäen... jne jne. 
Minulla alkaa olla hurjan ikävä omiani. Osuin luvun alla olevassa kirjassa kohtaan, joka sai kokemaan epätoivoa tapaamattomuuden vuoksi. Jari Järvelän romaanissa Klik keuhkotautisia ja vähän muitakin eristetään parantolaan. Eräs parantolaan unohdettu perheenäiti kokee tilanteen niin raskaana, että päätyy itsemurhaan todettuaan sitä ennen."Kun on kerran pudonnut pois rakkaittensa ajasta, siihen ei pääse enää takaisin." No, eihän tilanne nyt ihan niin paha ole, mutta kuitenkin... meni joulu ja menee hiihtoloma...  

Yleensä herään silti edelleen aamuisin, jos en aina iloisena, niin kuitenkin tyynen luottavaisena uuteen päivään. Edellä siteeraamani Juha Hurme käyttää paljon sanaa iloinen. Se on hyvä sana.

Tommi Melender kuvaa tunnelmaa Helsingissä kevään poikkeustilan aikana aavemaiseksi ja omaa oloaan lamaantuneeksi esseekirjassa Pakopiste, jossa on hyviä esseitä myös muilta kirjailijoilta. Itsekin olen huomannut välillä jotenkin aikailevani ja siirtäväni asioita, kun sitä aikaa on. 

Eräänä koronakevään tiistaina kuljin keskellä päivää Helsingin Aleksanterinkadulla. Sisälläni karmi, sillä auringonpaisteinen maisema oli yhtä autio ja hiljainen kuin yön syvimpinä hetkinä. Mietin, että tällaiselta näyttää maailma, jossa yö nielaisee päivän ja todellisuus muuttuu kääntöpuolekseen. Edelleenkin aurinko nousee ja laskee, edelleen päivämäärät vaihtuvat, mutta poikkeustila jatkuu ja jatkuu, eikä kukaan osaa sanoa, milloin se päättyy.

Koronakeväästä on pitkä aika, kohta vuosi. Olemme tottuneet hiljaisempaan maailmaan, eikä se ole enää ihan niin hiljainen ollutkaan, koska ei ole tarvinnut turvautua täyssulkuun ja koska olemme oppineet liikkumaan viisaasti - tai no, ylilyöntejäkin on tapahtunut, mutta ei pahasti. Meillä Suomessa ei Q-uskovainen hoitaja ole vetänyt rokotuskylmiön johtoa irti seinästä, eikä mielenosoitukset koronatoimia vastaan ole keränneet kuin kourallisen ihmisiä.  

Rokotusjärjestyskään ei ole saanut meitä mihinkään isoon kiihkoon. Jos asioita katsottaisiin yksinomaan siitä näkökulmasta, että virus pitää hävittää yhteiseltä pallolta mahdollisimman nopeasti, niin tottahan rokotus suunnattaisiin ensimmäiseksi terveydenhoidon henkilökuntien ohessa sinne, missä tautia on eniten ja sinne missä on ilmennyt uusia variaatioita. Tämä strategia toimisi kaikkien eduksi, koska virushan ei tunne valtioiden rajoja. Mutta maailma ei toimi niin, ihminen on lyhytnäköinen ja reviiritietoinen, myös silloin kun hänelle on siitä haittaa.  

Kun Hurmeelta Apu-lehden esseeseen liittyvässä haastattelussa kysytään tuleeko vuodesta 2021 parempi kuin edellisestä, hän vastaa näin: "Me ihmiset emme vain ajelehdi todellisuuden pyörteissä. Meillä on keinoja vaikuttaa todellisuuden laatuun ja kulkuun. Vuosi 2021 on parempi kuin 2020, jos me teemme siitä paremman. Tehtävä on melko helppo, koska vuosi 2020 ei ollut kummoinen."     

Kuunteleminen ei ole lukemista, eihän?

Olen pitkään halunnut pohdiskella paperilta luettavan kirjan eli oikean kirjan ja äänitteen, ns äänikirjan eroja. Jo tästä ensimmäisestä lauseestani kuuluu mielipiteeni: kirja on kirja, se on paperista tehty kolmiulotteinen esine, jota luetaan seuraamalla painettua tekstiä silmillä ja kääntelemällä sivuja, täysin keskittyen, mitään muuta puuhaamatta.
Haluan lukea omaa vauhtiani, palailla takaisin, tarkistaa asioita ja katsella, miten teksti on ladottu sivulle. En halua kuulla lukijan painotuksia vaan muodostaa lukiessa omani. Lukemisessa on jotain paljon nautinnollisempaa kuin kuuntelemisessa. 
Laitteilta luettavassa e-kirjassa kirjan visuaaliset elementit säilyvät, jotensakin, mutta ei sekään ole minulle oikea kirja. Minä haluan pitää kirjaa kädessäni.

Ennen kuin nykyistä äänikirjabuumia oli olemassakaan kirjoista tehtiin äänitteitä näkövammaisille, ja oli myös kirjallisia äänilevyjä, joissa saattoi olla mukana kuunnelmanomaisia elementtejä. Näitä oli LP-muodossa ja myöhemmin CD:nä. Minulla on pari CD:tä, joissa Heli Laaksonen lukee omia runojaan ja toinen nimeltään Nauravia naisia, jossa tunnetut näyttelijät  tulkitsevat naiskirjailijoiden novelleja. Olen kuunnellut näitä musiikin ohella automatkoilla. Paikallaan istuen en osaisi kuunnella kirjan lukemista, ja jos taas laittaisin ruokaa, siivoaisin tai pyykkäisin en pystyisi seuraamaan toisen lukemaa kaunokirjallista tekstiä lähellekään samalla intensiteetillä kuin itse lukiessani. Patikoidessa haluan kuunnella luonnon ääniä, en kuulokkeista tulevaa puhetta. 

Juha Seppälällä on pureva essee Myrskyn mentyä Hannu-Pekka Björkmanin ja Nina Honkasen toimittamassa esseekokokelmassa Pakopiste,  jossa on muutoinkin hyviä esseitä mm Helena Sinervolta ja Tommi Melenderiltä. Seppälä toteaa, että kirjallisuuden perustana on yhteyden tavoittelu, mutta kirjallisuuden kommunikatiivisuus ei ole dialogia lukijan kanssa eikä jutustelua keskustelupalstalla. Sitten hän kirjoittaa huomanneensa kuitenkin uutta tyyliä.

Äänikirjojen suosion kehitys tosin antaa viitteitä siitä, että kirjoja ryhdytään enenevästi julkaisemaan, ehkä kirjoittamaankin kuluttajatutkimusten ja asiakastyytyväisyyden pohjalta. Lasketaan rimaa, jonka korkeus määrittyy klikkailun, matkamusiikin ja multitaskaamisen tasolle. Nykyäänhän kaikki vähänkin kirjallisuudelta haiskahtava on tulkittava positiivisesti, riippumatta siitä miten paljon innovaatiot ja oheistoiminnot vääristävät sen perimmäistä olemusta.

Tämä on tiivistä ja painavaa tekstiä. Epäilynsä kirjan laadun huononemista sen muuttuessa yhä enemmän kuunneltavaan muotoon ovat esittäneet Seppälän ohella monet muutkin, mm kirjailija Laura Lindstedt useammassa yhteydessä ja kirjallisuustoimittaja Antti Majander, joka totesi joulukuisessa HS:n kolumnissaan, että paperin kuollessa kaikki kirjallisuus muuttuu hyväksi eikä kriitikoitakaan enää tarvita, kun kulutusmittarit ratkaisevat ja puhe kirjallisuudesta hakeutuu vinkeiksi ja suosituksiksi. 

Tähän asti kuunneltavat kirjat ovat olleet yleensä olemassa ensin paperikirjoina ja ovat samoja tekstiltään  molemmissa muodoissa, mutta kysynnän kasvaessa aletaan aivan varmasti myös tehdä suoraan äänitekirjoja.
Kaikki luettavat kirjathan eivät sovi kuunneltaviksi. Eri aisti vaatii tekstiltä eri asioita. Mutkikkaammissa kirjoissa saattaa tulla vastaan sellaista, mikä vaatii tarkkuutta, vihjeitä, jotka aukeavat myöhemmin ja vaativat takaisin paluuta, alaviitteitä ja sulkeita, kursiivilla painettuja osia toiselta aikatasolta tai toisen henkilön ajatuksia jne., sellaista, mikä välityy vain näköaistin kautta. Tuleeko suoraan kuunneltavaksi laadituista teksteistä yksinkertaisempia? Ja jos yhä useampi haluaa vain kuunnella, niin...?
Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho oli arvellut viime vuoden lopun Suomen kirjailijaliiton jäsenlehdessä, että paperikirja myy vielä ainakin vuosikymmenen. Vuosikymmenen! Tämänkö pitäisi lohduttaa minua? Kyllä minä vain haluan vielä kahdeksankymppisenäkin lukea oikeita monimutkaisia, tasokkaita kirjoja, joissa on kauniit kannet ja paperiset lehdet ja joita saan pidellä kädessäni.

Monet pitävät äänikirjoja kätevänä lisänä. Eräs tuttu kirjailija sanoi, että hän voisi tehdä kaksi versiota, kirjan ja mukautettuna versiona siitä äänikirjan. Mikäpäs siinä, uusi genre. Lisä.

Mutta kai sentään kouluissa edelleen luetaan kaunokirjallisuutta ja tehdään kirjaesitelmiä luetuista kirjoista. Lapsia on aina opetettu lukemaan ja pieni lapsi on hyvin innokas lukemaan sitten kun lukutaito on nopeutunut. Se ei kehity heti, vaan lukeminen tuntuu jonkin aikaa vaivalloiselta. Ei kai sitten todeta, että kuuntele pois, samahan se on.  

Sitä en myöskään voi ymmärtää, miksi mikään ei enää saisi maksaa mitään eikä mihinkään saisi käyttää materiaaleja. Tottakai oikean kirjan painamiseen tarvitaan paperia. CD-levy maksaa enemmän kuin pilvimusiikki ja siihen tarvitaan erilaisia materiaaleja ja työvaiheita. Materiaalin vuoksiko meidän pitää tyytyä korvikkeisiin? Onhan meillä Suomessa edelleen paperia. Meillä on maailman pehmeimmät vessapaperit ja hulppeat lautasliinat vaatimattomimmissakin kahviloissa. Myös kuvalehdet on painettu kiiltävälle paperille. Ne kertakäyttöisinä voisivat olla vaatimattomampiakin. No, luin jostain, että jossain ulkomailla myydään kirjoja netissä myös luku kerrallaan. Jos ensimmäinen luku ei heti koukuta, niin eipä tarvitse maksaa "turhasta". Se kertakäyttöisyydestä - ja se kuluttajan vaikutuksesta kirjojen laatuun.  

Ajattelen kuvataiteilijoita ja heidän panostaan kirjojen kansissa ja sivujen grafiikassa sekä  LP-levyjen ja  vielä CD-levyjenkin kansissa. Mikä menetys, jos heidän työtään ei tarvita, kun kirjaa ajatellaan vain tekstisisältönä. Entä muut kirjapainon työntekijät? 
Eräs ystäväni sanoi juuri katselleensa tulevaa kirjaansa netistä ennen painatusta ja ihailleensa sen muotoa, koristeisia lukujen alkukirjaimia ja kansikuvaa. Hän sanoi, että tuskin malttaa odottaa, että saa oman kirjan käteensä ja saa ihailla sitä hyllyssä. Kirja on eri kuin kirjan kuva tai kuultu sisältö.  

Laitteilla luettavan kirjan, e-kirjan, voisin hyväksyä itselleni helpommin kuin äänikirjan. Poikkeusoloissa, kuten pitkillä matkoilla (niin, nyyh mitä ne semmoiset ovat...) osa luettavasta voisi olla lukulaitteella laukkujen kantamisen helpottamiseksi. Yhden kirjan olen lukenut laitteelta. Siitä oli vaikeampi kirjoittaa blogiin kuin oikeasta kirjasta. Olisin halunnut kirjoittaessa koneen viereen paperisen kirjan. Mutta miten vaikeaa olisikaan kirjoittaa äänikirjasta!
 
En halua lukea edes lehtiä kovin paljon netistä, sanomalehtiä luen osittain. Onhan se naistenlehden numero kallis sisältöönsä nähden, mutta se onkin pieni ylellisyys kuten leivoskahvilla pistäytyminen.  

Tiedän olevani vanhanaikainen. Moderni ihminen, kirjabloggarikin, tekee monia asioita yhtä aikaa, multitaskaa, kuuntelee kirjoja muun tekemisen ohessa ja silti ilmeisesti muistaa kaikki yksityiskohdat ja henkilöiden nimet oikein kirjasta kirjoittaessaan.
Moderni ihminen jaksaa katsoa älylaitteiltaan kaiken elokuvia myöten. Minä kaipaan isoon elokuvateatteriin. No, nyt pitää tyytyä katsomaan joku DocPoint -leffa kotona. Olen jo valikoinut pari pakkaspäivien iloksi.     

Hyvä kanssalukija, miten sinä näet tämän kirja-asian: kirja - e-kirja - äänikirja?
Kuten äsken kerroin, minulla on hyvin vähäinen kokemus muista kuin ensiksimainitusta. En löydä mitään syytä tutustua noihin muihin (korvikkeisiin), koska rakastan kirjoja?
Miten sinä, joka käytät näitä kaikkia osaat olla niin joustava, vaikka sinulla on rakkaat muistot niistä lapsuuden ensimmäisistä kirjoista ja teini-iän lukuhetkistä? Onko esinekirja sinulle kuitenkin se rakkain, vai pidätkö e-kirjaa ja äänikirjaa yhtä hyvinä, vai koetko uudet muodot korvikkeina, kuten minä?
Oletko yhtään huolissaan kirjamaailman muutoksista?

Onko äänikirjoissa jotain sellaista etua, jota en ole huomannut? 

Tommi Melender, Yhden hengen orgiat, esseitä luetusta elämästä (2013)

Tämä kirja jos mikä kiinnostaa lukemisen harrastajaa. Itse olen monesti pohtinut rakkauttani lukemiseen. Viime syksynä kirjoitin elämäni ensimmäisellä kirjoittamiskurssilla esseen, jolle annoin nimeksi ”Lukemisesta ja vähän kirjoittamisestakin”. 

 

Melender on aivan erilainen lukija kuin mitä itse olen. Hänen ”lukutuntosarvensa puhkesivat” (Melenderin oma ilmaisu) vasta lukiossa hänen tutustuttuaan Tuomas Anhavan runoihin. Itse aloin lukea kaunokirjallisia teoksia hyvin varhain. Ennen Anhavaa Melender oli lukenut urheiluelämäkertoja ja sotaromaaneja. Alkuun Melender nautti perinteisistä romaaneista  –  kirjoitti itsekin kolmen runokokoelman  jälkeen kolme romaania, joista Ranskalainen ystävä oli peräti Finlandia-palkintoehdokkaana v. 2009 – mutta kyllästyi sitten fiktiiviseen proosaan ja siirtyi sekä lukemaan että kirjoittamaan lähes yksinomaan asiaproosaa. Itse olen melko kaikkiruokainen lukemisessani, paitsi kaupallista hömppää tyyliin Fifty Shades of Grey en jaksa lukea. Tavoittelen eläytymistä lukemisessani – onhan bloginikin nimeltään Marjatan kirjaelämyksiä. Melender taas pahoittelee, että on erheytynyt välillä huomaamattaan eläytyvään lukemiseen. Hän keskittyy mielellään katkelmiin ja yksityiskohtiin eikä välitä perinteisestä juonikerronnasta.

Yleensä en halua kirjoittaa negatiivisesti, mutta nyt on pakko. Yhden hengen orgiat on kiehtova, virikkeitä antava (poimin tekstistä monta kiinnostavaa kirjailijaa, joihin en ole aiemmin tutustunut) ja ajatteluun tuuppiva teos, josta nautin, mutta MUTTA . . . Elämänkatsomustiedon opettajana toimiessani keskustelin oppilaiden kanssa, pitääkö olla niin suvaitsevainen, että suvaitsee suvaitsemattomuutta, ja päädyimme vastaukseen EI PIDÄ. En voi arvostaa Melenderin tapaa morkata nimeltä mainiten aikalaiskirjailijoita, siis kollegojaan. Ei se ole mitään asioiden käsittelyä, jos vaikeroi ylimielisenä, miksi pitäisi vaivautua kirjoittamaan mitään, kun lukijat haluavat liikuttua ja huvittua sellaisten kevytsarjalaisten kuin Juha Itkosen, Miika Nousiaisen ja Petri Tammisen tekstien äärellä. Ulkomaiset kirjailijat Melender myös jakaa mustavalkoisesti  hyviin ja huonoihin. Hyvät ovat vimmaisia, "kirjallisuuden pahoja poikia", kohua herättäviä oman tiensä kulkijoita. Minulle tulee sellainen tunne, että Melender odottaa kirjallisuudelta liikaa. Hän kirjoittaa useaan otteeseen suurten teosten kaipuustaan ja ihailee menneitä suuruuksia. Hän on käyttänyt nuorena runoutta ahdistuksen voittamiseen ja diivailuun, nojaillut koulun seinään T.S. Eliotin kirja kädessään ja halunnut tulla nähdyksi kapinallisena. Haluaako hän sitä yhä? 

Melender kuvaa rehellisesti itsensä addiktoituneeksi lukijaksi. Tarvitsen kirjoja normaalien elintoimintojeni ylläpitämiseen, ja olisi liikaa vaadittu, että kirjat vielä tekisivät minusta onnellisen. Minulle kirjakauppias on diileri, jolta saan kipeästi tarvitsemani annoksen kamaa. Mutta onko huumeen vaikutus väljähtynyt? Jospa aikalaiskirjat eivät olekaan niin huonoja vaan syy on lukijassa? Melender mainitsee pelkäävänsä lukijan blokkia, halvauksenkaltaista olotilaa, jossa ei pystyisi nauttimaan mistään lukemastaan. Kirjan valtavan upea nimi on lainaus Gustave Flaubertilta: ”Ainoa tapa elää on hukuttaa itsensä kirjallisuuteen kuin loputtomiin orgioihin.”

Olen samaa mieltä Melenderin kanssa siitä, että lukeminen on maallistunutta rukousta, joka auttaa sietämään elämää. Minäkin pidän kirjoja välttämättömyytenä, mutta toisin kuin Melender saan lukemisesta paljon iloa ja elämyksiä. Nautin myös kirjoittamisesta ihan kirjoittamisen vuoksi. Mielestäni lukeminen ja kirjoittaminen ovat paljolti samaa mietiskelyä. Jokainen kirjailija on alun perin lukija, jokainen kirjailija kirjoittaa lukemansa päälle.

Essee tulee ranskankielisestä sanasta essayer, yrittää. Essee on siis yritys, vanhassa suomessa koelma. Esseisti pohtii, kun taas mielipidekirjoittaja väittää. Esseistiä ei aja halu olla oikeassa vaan halu ilmaista itseään.  Esseistin päämääränä ei ole kirjoittaa mahdollisimman painokkaasti vaan mahdollisimman tyylikkäästi. Hänen valuuttaansa on hyvä maku . . . Voi Melender, miksi sitten jaottelet kirjallisuuden lajit, kirjailijat ja lukemisen tavat niin jyrkästi jyviin ja akanoihin! Miksi? Sanot ihailevasi Antti Nylénin tapaa kirjoittaa esseitä. Niin minäkin. Nylén kirjoittaa nöyrästi tarkkaillen.

Monien Melenderin esittelemien kirjoittajien joukossa on David Foster Wallace, joka on pahoitellut television ironisoivaa vaikutusta. Televisioaikakauden ihmiset ovat oppineet suhtautumaan vakavaan ja ihanteelliseen kyynisesti vähätellen. Vapauttavaksi tarkoitettu ironia onkin orjuuttanut. Tämä kolahti minuun. Edellisessä postauksessani kopioin vanhan äitienpäiväkirjan yleviä runoja. Ne ovat hartaita ja vilpittömiä ilman mitään koukkua, vitsiä tai parodiaa. Ennen kirjoitettiin niin.

Melender mainitsee kaksi kirjailijaa, joiden tulkintoja 60-luvun seksuaalisesta vallankumouksesta pidän oivaltavina. Martin Amis ja Michel Houellebecq osoittavat romaanihahmoissaan, että seksin vapautuminen ei tuottanutkaan mitään uutta ihmistä vaan johti fasistisiin arvoihin, voiman, kauneuden ja nuoruuden palvontaan.

Charles Baudelaire, Louis-Ferdinand Céline, Curzio Malaparte, Thomas Bernhard, Philip Roth, John Updike, Norman Mailer, Jonathan Franzen, Jeffrey Eugenides, Veijo Meri, Jari Tervo, Kari Hotakainen . . . HEI missä ovat naiskirjailijat?