Lauren Oliver, Delirium – rakkaus on harhaa (2011), Alistaminen II

Neljäkymmentä vuotta sen jälkeen, kun Ira Levin kirjoitti romaanin The Stepford Wives, jossa naisten tunteita ja ruumista säädeltiin, Lauren Oliver kirjoitti nuorten kirjan, Delirium. Deliriumin yhteiskunnassa sekä naisia että miehiä hallitaan kieltämällä heiltä rakkaus. Totalitaarisen yhteiskunnan valtaapitävät ovat huomanneet, että tunteidensa valtaan jätettyjä ihmisiä on vaikea hallita, niinpä heille tehdään 18 vuotta täytettyään pieni aivoleikkaus, jossa tuon vaarallisen taudin, amor deliria nervosan, mahdollisuus kitketään pois. Eipä haittaa, vaikka siinä samalla muutkin ääritunteet latistuvat ja kansalaisesta tulee säyseämpi. Leikkausta odottaessaan nuoret viettävät viimeisiä riehakkaita päiviään. Heidät on aivopesty pitämään operaatiota välttämättömänä. Amor-taudin oireethan ovat hirveät, alkaen ajatusten harhailusta ja päätyen riutuvaan kuolemaan. Kirjan päähenkilöllä, Lenalla, on 95 päivää omaan lobotomiaansa. 

  Yhdeksänkymmentäviisi päivää, ja sitten minä olen turvassa. Minua tietenkin hermostuttaa. Mahtaako proseduuri tehdä kipeää? Haluan päästä siitä. On vaikeaa pysyä kärsivällisenä. On vaikeaa olla pelkäämättä, kun minua ei vielä ole parannettu, vaikkei deliria olekaan toistaiseksi hipaissut minua.
   Olen silti huolissani. Sanotaan että ennen vanhaan rakkaus teki ihmiset hulluiksi. Jo se on kauheaa. Shhh:ssa (Suojeluksen, hyvinvoinnin ja hyvänolon hakuteos) kerrotaan myös tarinoita niistä, jotka kuolivat menetetyn tai löytymättä jääneen rakkauden vuoksi, ja se kauhistuttaa minua kaikkein eniten.
   Kaikista tappavista tappavin: rakkaus surmaa, kun sen saa ja kun sitä ei saa.

Lenalla on syytäkin pelätä. Hänen äitiänsä tarkkailtiin, koska häneen operaatio ei täysin tepsinyt. Lenalla on hatarat muistot äitinsä katoamisesta. Hänelle kerrotaan tämän ajautuneen itsemurhaan epänormaalista tunteilusta isän kuoleman jälkeen. Myös Lenan siskolla oli vahvoja tunteita. Hän ehti rakastua ennen leikkausta, johon hänet piti raahata pakolla. Korjattuna sisko ei muista koko tapausta, vaan on tyytyväinen hänelle järjestettyyn tasaiseen elämään sopivan elämänkumppanin kanssa. Vaikka Lena odottaa aikuistumisriittiään, hän alkaa myös epäröidä. Hänellä on ihania muistoja eläväisestä äidistä ja siskosta hauskempana. Romeo ja Julia, jota nuorille esitellään tarinana vanhan maailman vaaroista, onkin Julian mielestä kaunis.

Viime hetkellä Lena tapaa leikkaamattoman Alexin ja tutustuu toisenlaiseen elämään. Tunteista vapautettujen ihmisten onnellisuus näyttää hänestä nyt valheelta. Mutta miten pelastua tarkasti vartioidusta yhteisöstä? 
Ulkopuolella on Korpi, jossa asuu muinaisen ajan ihmisiä ja karanneita toisinajattelijoita. Heitä on myös soluttautuneina leikattujen yhteiskunnassa. Kaikki onkin paljon mutkikkaampaa kuin mitä Lenalle on uskoteltu. 

Deliriumin yhteiskuntakuvaus vartijoineen ja urkkijoineen tuo mieleen montakin mennyttä ja nykyistä yhteiskuntaa. On helppo todeta, että punakhmerien hallitsemassa Kamputseassa ihmiset eivät olleet vapaita eivätkä varmaan saaneet rakastaa. Mutta entä meillä demokratiassa? Saahan meillä rakastaa? Mutta saako rakastaa eri tavoin? Ja saavatko kaikki rakastaa?  

  

Tarinan tasainen ihanne-elämä tuo mieleeni myös joskus näkemäni elokuvan Pleasantville, jossa kaikki oli miellyttävää ja harmitonta. Jostain syystä siitäkin vain haluttiin pois. Lenan ystävä Hana tuo ensimmäisenä hänen mieleensä epäilyn sanoessaan:”Ei voi olla todella onnellinen, ellei ole joskus onneton. Kai sinä sen tiedät?”

Deliriumin kaltaiset dystopiakuvaukset ovat suosittuja nuorten kirjoissa. Nuoret pelkäävät, että aikuisen vastuulliseen elämään siirtyessään menettävät vapautensa ja persoonallisuutensa. He haluavat kyseenalaistaa ympäristönsä arvot. Onko aikuisen elämä nuorten silmissä aina väistämättä niin tylsää ja eunukkimaista? 

Useimmat meistä eivät näe toisiaan ylioppilasjuhlien jälkeen, ja vaikka näkisimmekin, se olisi erilaista. Me olisimme erilaisia. Aikuisia – parannettuja, liputettuja ja laputettuja, paritettuja, tunnistettuja ja siivosti elämämme polulle saatettuja, täydellisen pyöreitä marmorikuulia asetettuina vierimään alas tasaisia, tarkasti rajattuja rinteitä.

Nyt on ihan pakko sanoa, jos joku nuori sattuisi lukemaan tämän postaukseni, että tottakai nuorena pitää tuntea juuri noin. Miten muutoin voisi tuoda oman panoksensa yhteiskuntaan. Silti ei kannata liiaksi pelätä aikuistumista. Joskus käy jopa niin, että myöhemmin elämässä toteaa olleensa nuorena vakavampi ja vanhempi kuin vanhana.

"Pelastavat pojat" on eräs tyttöromaanitrendi. Milloin ritari on kuohimaton Alex, milloin supervoimat omaava susipoika. Samanlainen on myös aikuisten naisten suosittu chick lit -aihe: jännittävä, aito mies tulee ja pelastaa harmaudelta.  

Delirium on trilogian ensimmäinen osa. Toinen osa on nimeltään Pandemonium – rakkaus on kapinaa (2012) ja kolmas osa Requiem – rakkaus palaa (2013). Juoni ei ole niin yksinkertainen kuin mitä nuo nimet antavat olettaa. Kuulostaa ihan siltä, että kakkososassa vastarintaliike ryhtyy tositaisteluun ja että kolmannessa osassa se voittaa ja ihmiset saavat taas tuntea täysillä. Kävin kurkkimassa googlessa. Paljon yllättävää on tulossa, ja kakkososaa pidetään ykköstä parempana. Siinä kerrotaan olevan yhteiskunnallista pohdintaa ja kiehtovia takaumia sekasorron aikaan eli meidän aikaamme. Ykkösosakin osasi yllättää juonikuvioineen; pidin varsinkin lopusta, koska se ei ole liian onnellinen.
Sarjasta on tulossa myös elokuva.

Tätä kirjoittaessani sain korvamadon ”All you need is love, love...” Pidetään siitä kiinni.