Hyvää itsenäisyyspäivää 6.12.2025 !

Kuva on vuodelta 2013 vähän ennen itsenäisyyspäivää.
Lastenlasten kyläillessä sattui satamaan nuoskalunta,
siitä muovailtiin perinteinen lumiukko. Tänä vuonna
alkutalvi on ollut hyvin leuto. Kuva: Ume

.

Myöhemmin samana päivänä esittelen mummolle asuntoni ikkunasta avautuvaa talvimaisemaa, katso bibi tätä, katso miten puhdas ja valkoinen Suomi on. Katso, miten kaunis, puhdas, kaunis ja puhdas. Toistan itseäni, tunnen olevani kuin lapsi, joka ensimmäistä kertaa näkee uuden paikan tai lelun.
    Katso, miten taivas on pehmeän sininen.
    Vesikin on puhdasta, juomakelpoista melkein kaikkialla. En ole vuosiin ostanut vettä, vaan täytän juomapullon kotona ennen uloslähtöä.  
    Puhdasta vettä suoraan hanasta, avaan hanan ja annan veden kulkea, eivätkä suomalaiset edes tajua, mikä paratiisi lepää heidän käsissään.
    Ja katso tätä asuntoa, katso näitä kaappeja, katso miten sähköt menevät päälle.
    Sormeni käyvät valokytkimellä edestakaisin, se naksuu päälle, ja taas pois päältä. 
    Tällaisen maan puolesta voisi kuollakin, jatkan. 

Sitaatti on Sara Al Husainin romaanista Kenelle maa kuuluu. 

Mustafa, yksin teini-ikäisenä Suomeen Irakista tullut mies, soittaa videopuheluita kotiin harvoille elossa oleville perheenjäsenilleen ja hänelle valitulle morsiamelle, lapsuudenystävälleen, jota odottaa Suomeen.
Hän suuntaa puhelintaan kaikkeen, mikä on parempaa kuin taakse jääneessä kotimaassa, koska haluaa vakuuttaa miten hyvin hänellä on asiat, mikä ei ole aivan totta. Masentunut terapiassa käyvä nuorukainen ikävöi entistä elämäänsä, sen ihmisiä ja luontoa. jopa kaikkialle työntyvää hiekkaa ja armotonta kuumuutta. 

Eivätkä suomalaiset edes tajua.

Me vanhemmat ihmiset tajuamme, koska mukavuudet ovat tulleet meistä monelle meidän aikanamme. Muistan miten ihanaa oli muuttaa opiskelija-asuntolaan, jossa oli sähköhella, sisävessa ja suihku. 

Tänä itsenäisyyspäivänä ajattelen, että totta se on: minä olen onnellinen suomalainen. Minulla on kaikkea tarvitsemaani. Tarpeeksi.

Kirjoitin äskeisen jo eilen. Yöllä huomasin, että nythän minulla on jotain, mitä en haluaisi, kurkku kipeä ja flunssa tulossa. 
Pitää muuttaa suunnitelmia. Piti lähteä ajelemaan toiselle paikkakunnalle tutustumaan yläkouluun, jossa vanhin poika on rehtorina ja samalla vaihtamaan joululahjoja. Siirrämme sen toiseen ajankohtaan, ei hätää.  
Heti tuli mieleen, että onneksi ei ole kutsua Linnan juhliin. Onni onnettomuudessa -ajattelu, huonompaan vaihtoehtoon vertaaminen, on automaattisesti tapahtuva reagointitapa, jolla harmitus häipyy.
Linnan juhlissa on tänä vuonna tuttuja, opettajakollega, vuoden kotitalousopettajaksikin valittu, Pia Harjula Inkeroisten yhtenäiskoulusta ja kulttuuritalo Reuna-kustantamon ja -kirjakaupan yrittäjäpariskunta Tarja ja Göran Tornaeus. Nostan heille glögimukini sohvalla aivastelujen välissä.

 

Onnea Suomi - Maailman Onnellisin Maa!

 

Suomi on valikoitunut maailman onnellisuusraportissa 7. kerran peräkkäin maailman onnellisimmaksi maaksi. Missä on kansanjuhlat? 
- No, ei me olla semmoisia. Ai, niin jääkiekon mestaruutta on kyllä juhlittu niin, että pokaalikin on saanut lommoja. Eikö me oikein uskota tähän, eikö vieläkään?

Raportti pohjautuu paitsi tehtyyn kyselyyn myös hyvinvointiin vaikuttavien tekijöiden muuhun tarkasteluun.
143 maassa on valittu mahdollisimman monipuolinen noin tuhannen asukkaan otos ja valittuja on pyydetty arvioimaan omaa tilannettaan kymmenessä asiassa asteikolla 0 - 10. 
Onnellisuutta tarkastellaan kuuden käsitteen avulla: tulot, sosiaalinen tuki, terveys, vapaus, anteliaisuus ja korruption vähäisyys. Kolmen vuoden tuloksista on laskettu keskiarvo, jossa Suomen elämäntyytyväisyyden pisteluvuksi on saatu 7,7 . Muut 10 onnellisimman joukkoon päässeet ovat muut pohjoismaat, Israel, Alankomaat, Luxemburg, Sveitsi, Australia ja Uusi-Seelanti. Heikoimmin on sijoittunut Afganistan, jonka onnellisuuspisteet ovat vain 1,7.  

Minusta tämä tulos on ymmärrettävä. Meillä on turvallinen hyvinvointiyhteiskunta edelleen, korkea elinajanodote, luottamus oikeuslaitokseen ja vapaa media. Meillä on myös tilaa ja luontoa jokaiselle, lähes ilmainen koulutus ja mahdollisuus toteuttaa itseään ja tehdä valintoja. 
Poliittisilla linjauksilla tilanne voidaan muuttaa. 

Erittäin huolestuttava asia on nuorten onnellisuuden lasku, joka näkyy tilastoissa eniten Pohjois-Amerikassa, mutta vahvana myös Länsi-Euroopassa.
Jos Suomessa kysely olisi tehty vain alle kolmikymppisille, niin eipä olisi oltu kärjessä. Miksi nuoremme ovat niin onnettomia ja näköalattomia? Mitä pitäisi tehdä toisin?  

On tärkeää tarkastella myös niitä maita, joilla tuossa raportissa mitattu onnellisuus on lisääntymässä: Serbia, Bulgaria, Latvia ja Kongon tasavalta. 

Luin hiljattain Heli Laaksosen mainion lehtikolumneista kootun teoksen Sekaherelmäpuu (2004). Siinä on paljon muun ohella hauskoja huomioita varsinaissuomalaisesta tavasta kehua vitsikkäällä tatsilla "suns mittä pahemppa vikka ol" ja ujostella itsensä esille nostamista "emmää tair enä mukka mahtukka". Olisko tässä vähättelevässä asenteessa jotakin tyytymiseen ja tyytyväisyyteen viittaavaa? 

Lainaan tänne loppuun Laaksosen kirjan lopetuksen, joka on kolumnista nimeltä Onk hyvä olla paha?

Tahrotank mee semne maailma, misä paha piretä hyvän? Myhäillä vaa et ihmisen täyty osat puales pittä. Ystävälline o hölmö - tarjo toisel karamelli, vaik vois itte syärä kaik. Vaikkei mun viäl pitäis olla siin iäs, ko vanhoi muistele, mää ole jo ruvennu ikävöimä niit aikoi, ko mukuli kasvatetti joskus tarpeettomanki ankarast, mut armeliail sanoil: toise huamio ottamine, omastas antamine, reilu peli. Jos mee karoteta lämmiä syrän, ymmärtävä miäl ja tahto autta toist ihmist, o meil eres jäänkylmä ja kivenkova elämä. 

PS Jälkiajatus.
Ovatko nuoremme enemmän digilaitteiden orjia kuin tajuammekaan? Kauhistuin sitä kuvaa, minkä HS:n toimittaja antoi taannoin lukiovierailustaan. Oppilaat eivät ole koronakarenssien jälkeen ryhtyneet enää juttelemaan keskenään, vaan kyhjöttävät kukin puhelimeensa tuijottaen. Pöytien sijaan hiljaiseen ruokalaan on rakennettu baaritiski, koska on huomattu, että oppilaat pelkäävät torjutuksi tulemista pöytiin mennessään niin paljon, että jäävät mieluummin pois lounaalta. Ennen piti kouluruokalassa puheenpulinaa hillitä, muistan.
Lucian rooliin ei ollut halunnut kukaan, koska edellinen Lucia oli saanut osakseen niin paljon somepilkkaa.  

PPS Koska en ikinä lopeta masentaviin ajatuksiin, niin... 
Juhlin Suomen sijoitusta ostamalla ihania leivoksia päiväkahville, jonka nautimme kunhan mieheni palaa mökkireissultaan. Hän on tarkistamassa, onko kaikki saaressa hyvin. Viestitti jo, että muutoin on, mutta huusin seinälle ripustettu kirpparilöytö, tsaari Aleksanteri II:n kuva, oli tippunut.


PPPS Ja vielä tämä:
Palasin teatterista. Kävin katsomassa paikallisteatterimme, Anjalankosken teatterin, esittämän Dario Fon farssin Näillä palkoilla ei makseta (aiemmin esitetty nimellä Ei makseta, ei makseta) ja ajattelin, miten tärkeä onnellisuutta tuova asia onkaan yhteinen nauru - kaikenlaisissa olosuhteissa.

Vielä Ernő Szépin Ihmisen hajusta ja hyvää Suomen luonnon päivää!

 

En viitsi pidentää edellistä kirjoitustani Ernő Szépin kirjasta Ihmisen haju (päiväkirja Budapestin juutalaisten selviämiskamppailuista 40-luvulla), vaan otan erikseen yhden kauniin ja tärkeän kohdan. Se on luvusta Missä on oikeus?. 

Arvostan suuresti hänen ylhäisyyttään, korkeimman oikeuden eläkkeellä olevaa tuomaria, herra G:tä. Hänellä ei ollut Ruotsin passia, mutta hän oli yli 60-vuotias ja odotti siksi vapautumista. Eihän hänen olisi pitänyt täällä koskaan ollakaan.
    "Missä on oikeus?" huusi hän tänäänkin. "Kysyn teiltä: Missä on oikeus?"
      
Szep käyttää nimen alkukirjainta heistä, joilta ei ehtinyt kysyä lupaa nimen käyttämiseen, koska hän ei tiedä, nolottaisiko (hän käyttää tätä sanaa) juutalaisuuteen yhdistäminen heitä ja olisiko heille tai heidän jälkeläisilleen siitä haittaa. Holokaustihan on vielä  menossa ja oikeudenkäynnit edessäpäin. 
Hän miettii, miten monta tuhatta kertaa herra G on kolmikymmenvuotisen uransa aikana, ennen kuin hänet sysättiin syrjään, kysynyt tätä kysymystä. Pakkoleirillä hän kysyy sitä päivittäin.

Hän ei halunnut tulla välinpitämättömäksi eikä tottua siihen, ettei ole oikeutta, että se on joutunut museoon kuin haarniska. 

Mietin aamulla, miksi lippu liehuu salossa. Tänään on Suomen luonnon päivä. Sen kunniaksi kävin katsomassa joutsenperhettä, jota olen seurannut pitkin kesää (klik). Perhe on pienentynyt kolmilapsisesta yksilapsiseksi ja kaksi munaa jäi hautomatta.  Joutsenilla on vihollisinaan mm minkit, ketut ja korpit. Joskus myös ihminen, kuten tässä meidän tapauksessa.
Pesän ympäristö oli täynnä pesää kohti heiteltyjä roskia, kokistölkkejä ja keppejä, mutta eivät nämä ole siellä olleet enää pitkään aikaan. Toinen vanhemmista vahti ison kiven päällä ja toinen oli poikasen kanssa aterioimassa kaislojen seassa. 

Pieni turvallisesti ison perässä

Pyörälenkkini kulkee yhdessä kohdassa peltojen viertä. Ah, sitä viljan tuoksua ja ruiskukkien sineä. Metsä on taas kerran täynnä luonnon antimia.
Suomen luonto on kaunis. 

Moraalin portailla

 

Kyltti Right to Live -mielenilmauksesta 
Kouvolassa vuonna 2017

Viime aikoina on uuden hallituksemme useammalta ministeriltä sekä eduskunnan puhemieheltä tullut ilmi niin hirveitä asenteita, että olen suorastaan kauhuissani. Nämä puheet ja kirjoitukset eivät sovi sivistysvaltion johdossa oleville, eivätkä ne kerro totuutta Suomesta. Osatotuuden kyllä, valitettavasti. 

Eduskunnan puhemies joutuu mahdollisesti kokoamaan eduskunnan kesken kesätauon äänestämään joidenkin ministereiden luottamuksesta. Yksihän on jo vaihdettu, mutta veikö vaihto parempaan?
Pääministeri kiirehti vakuuttelemaan hallituksen puhtautta ja rasistisesta viestinnästä viimeksi kiinnijäänyt pahoitteli sanavalintojaan valikoidusti (vain sanavalintoja, ei lupausta muutoksesta asenteissa ja tavoitteissa). Kaiken lisäksi eduskunnan puhemies, jonka pitäisi pysyä neutraalina, virnistelee rasistisen viestinnän tuomitseville tulkiten heidän olevan psykoosin kalatsiessa tilassa.
Kyllä psykoosi on aivan muuta kuin suoraselkäisyys moraalisissa kysymyksissä. Aivan muuta!

Eino Huotari- Annukka Kavanne; Elämänkatsomustieto 8. 

Vuonna 1987 julkaistussa elämänkatsomustiedon kirjassa, josta nykyään on uudempi versio, esitellään moraalin kehittyminen kolmen portaan avulla. 
Ensimmäinen porras kuvaa esisovinnaista tasoa, jossa moraali perustuu siihen, että toimitaan oikein, jos siitä on hyötyä itselle, käydään kauppaa ("jos teen näin, niin saanko... ") ja koitetaan välttää rangaistuksia (lapsi on kunnolla, jos on vaarassa menettää viikkorahansa). Jotkut vanhemmat ovat maininneetkin leikillään parhaiksi lastenkasvatuksen keinoiksi lahjonnan ja uhkailun. Tähän sopii myös se venkoilu, että "niinhän kaikki muutkin" ja "aina minua". 
Toinen taso on nimetty sovinnaiseksi tasoksi. Tällä tasolla uskotaan opettajiin, lakeihin ja uskontoon ja halutaan toimia oikein. Tämä on elämää ylläpitävä taso, joka on järjestyneen yhteiskunnan perusta.
Kolmas moraalin porras on itsenäis-periaatteellinen taso. Ymmärretään, että lait ovat yhteisiä sopimuksia ja niitä on aika ajoin korjattava. Korkein moraaliperiaate on ihmisoikeuksien kunniottaminen. Tällä tasolla saattaa joutua toimimaan esimerkiksi, jos tietää, että oma maa on toimimassa väärin eikä voi olla siinä mukana, kuten jotkut venäläiset, jotka ovat ryhtyneet vastarintaan Venäjän hyökättyä Ukrainaan. 

Haluan kysyä, minkä tasoista on vihaa ja uhkailua tihkuva viestittely ulkomaalaisista ihmisistä "samanmielisten" seurassa, ihmisryhmien nimittely ja toisten samanmielisten yllyttäminen lähteä vahingoittamaan pakolaislapsia, jotka ovat erinäköisiä kuin omat? 
Minkä tasoista on uhriutuminen ja väite, että kaikiltahan meiltä löytyy somesta rasistista puhetta, jos "kaivellaan". Harvalta löytyy. 
Minkä tasoinen on se pahoittelu, jossa ei irtisanouduta vahingollisista asenteista, vaan pahoitellaan vain vääriä sanoja ja pyydetään anteeksi "niiltä, jotka ovat teksteistä mielensä pahoittaneet"? Harmitellaan siis vääriä sanoja, koska niistä on jäänyt kiinni, eikä pahoitella yleisesti, vaan annetaan olettaa että loukkaantujat ovat joku tietty pieni joukko, jolta nyt joutuu pyytelemään anteeksi. 

Kyltti Meillä on unelma -mielenilmauksesta
Kouvolassa vuonna 2015

Viha on paha, koska se kasvaa usein puheista teoiksi. Ne jotka puuhastelevat sanallisessa pahuudessa "näin meidän kesken" eivät ota huomioon, että joku porukasta tai ulkopuolelta, jonne sanoma on kiirinyt, alkaa ennen pitkää toteuttaa sanomisia tekojen tasolla, ensin pienten sitten isojen. 
Näin alkoi holokausti, jonka jälkeen muotoiltiin lause "Ei koskaan enää".

Mennäänpä kouluelämään, jossa koko työssäoloaikani toimin.
Kuvitellaan, että koulussa on tullut ilmi pahaa erilaisista muista oppilaista puhuva kiusaajaryhmä. Oman luokkani oppilaita on ollut siinä mukana. 
- Läksyksi oppilas R. Purralle annan tehtävän tutustua koulumme opetussuunnitelman osioon periaatteista ja arvoista. Lisäksi kehotan häntä olemaan rehellinen ja kaikkien suuntaan sama. "Ole oma itsesi!", kuten missikandidaatteja neuvotaan. Pyydä anteeksi, kun olet miettinyt ja pystyt tekemään sen oikein. 
- Koulumme oppilaskunnan puheenjohtajalle J. Halla-aholle annan pinon holokaustikirjoja luettavaksi, ja kehotan lukemaan ensimmäiseksi sen, jonka itse viimeksi tästä genrestä luin, Elie Wieselin omasta kärsimyksestään kirjoittaman kirjan Yö - ja muistutan, että termi on holokausti eikä holohölö. Myös oppilas Halla-ahoa neuvon miettimään syvästi pahoja puheitaan ja pyytämään anteeksi, jos tuntee katumusta. Jos ei, niin lisää miettimistä.   
- Kaikille tässä ryhmässä liepeilleille oppilailleni annan neuvon siirtyä kauemmaksi. Paha tarttuu kuten hyväkin. Se näkyy paitsi puheissa ja käyttäytymisessä, niin ennen pitkää  myös kasvoissa. Se näkyy suupielten halveksuvassa asennossa ja silmissä. Kai te lapset haluatte pysyä ystävällisinä ja helposti lähestyttävinä ihmisinä. Muistakaa, että viha on paha.
Pitäkää itsenne ihmisinä!
 

Kuuden vuoden takainen kirjoitukseni, jossa oli alkukuvan kyltti (klik) .

Viha on paha -kyltti on alkukuvana tässä kirjoituksessani  (klik) . 

Hyvää maailman onnellisuuden päivää 20.03.2023

 

Semmoinen on tänään, YK:n kymmenen vuotta sitten lanseeraama päivä. Miten tärkeää onkaan nostaa esiin onnellisuus!

Tämän päivän yhteydessä julkaistaan vuosittain laajaan haastattelumateriaaliin pohjautuva raportti eri yhteiskuntien onnellisuusasteesta. Raportissa mitataan toimeentuloa, terveyspalveluja, sosiaalipalveluja, vapautta toteuttaa itseään, korruptoimattomuutta ja anteliaisuutta. Suomi on tässä mittauksessa jo kuudennen kerran maailman ykkönen! Seuraavina on muita hyvän toimeentulon ja tasa-arvon maita. Viimeisinä listalla ovat köyhät väkivaltaisuuuksista kärsivät maat Afganistan ja Libanon. 

On turhaa romantisointia sanoa, että köyhä voi olla onnellisempi kuin hyvin toimeentuleva. Köyhyys ei tee kenenstäkään onnellista. Onnellisissa maissa ihmisten toimeentulon erot ovat pienet, onnettomissa korruption riivaamissa maissa isot.

Moni sanoo, että eihän me olla niin onnellisia, mökötetään, masennutaan ja tehdään itsemurhia.
No tutkimus ei mittaakaan ihmisten mielenlaatua vaan yhteiskuntia.
On onnekkaampaa syntyä Suomeen kuin Afganistaniin. 

Me suomalaiset emme näyttäydy kovin pirteinä ja riehakkaan iloisina ihmisinä. Me olemme vakavia ja usein väsyneitä. Itse asiassa meillä arvostetaan sitä, että ei naura turhaan ja että ymmärtää kantaa murhetta maailman tilasta ja tulevaisuudesta.
Me olemme myös kovia valittamaan mielipidepalstoilla ja vaatimaan aina vain parempaa palvelua, lyhyempiä työpäiviä ja jonotusaikoja terveydenhoidossa. Mutta eikö se olekin yksi muoto onnekkaana olemisesta, että on varaa marista pienistäkin asioista? Meillä ei kuolla nälkään tai siihen ettei sairauttamme hoideta, meillä on kansainvälisesti mitaten pitkät lomat, luonto lähellä jokaisella ja tilaa yksityisyyteen. 
Olemme onnekkaita ihmisiä, kun olemme saaneet syntyä yhteiskuntaan, joka pitää meistä huolta ja johon me voimme vaikuttaa. On paljon maita, joissa äänestämisellä ei ole mitään merkitystä. 

Olemmeko tottuneet liian hyvään? Odotammeko, että yhteiskunta ottaa kopin joka tilanteessa? Osaammeko pitää toisistamme huolta?

Yhteiskunnan apu, väljä asuminen ja yksityisyyden kunnioittaminen johtavat helposti yksinäisyyteen. Siihen meidän on kiinnitettävä huomiota. 

Nyt en ehdi pohtia tätä asiaa enempää, vaikka mieli tekisi. Lähden katsomaan Ylen suurta vaalikeskustelua.

Muistetaan, olemme syntyneet onnellisten tähtien alla, ollaan siis onnellisia - eikä pihdata jakaa sitä onnellisuutta, eikö niin? 

Iloisuudesta mallia antakoot Elina Ruohosen kisailevat koirat.  

Elina Ruohonen, Try me, 2010,
Überhund-näyttely

Toiveeni 2023

 

Ei muuta. Kun saisimme rauhan maailman sotapesäkkeisiin, niin elämä olisi ihmisillä mallillaan. Siis yksi, yksinkertainen mutta niin vaikeasti toteutuva asia: rauha. Tämä on toiveeni nro 1. 

Itseä koskien myös vain yksi, perustavanlaatuinen toive: terveys.
Terveys mahdollistaa kaiken muun. Ja siinä muussahan kyse on vain pikkuasioista ja nyansseista. 

Olen katsonut sarjaa Suomi koomikoiden silmin, jossa kolme esiintyvää naista on tullut tutkimaan, miksi suomalaiset ovat niin onnellisia. Naiset ovat eri puolilta maailmaa, USA:sta, Etelä-Afrikasta ja Intiasta. Kun eteläafrikkalainen Tumi Morake vierailee äitiysklinikalla, hän on ällistynyt: miten on mahdollista, että jossain on useamman kuukauden pituinen vanhempainvapaa ja sen päälle vielä mahdollisuus jäädä hoitamaan lasta valtion tukemana niin kauan että lapsi on kolmivuotias, menettämättä työpaikkaansa - uskomatonta! Kun hän kuulee, että suomalaiset naiset pääsevät halutessaan pelkoklinikalle ennen synnytystä - ilmaiseksi - ja tutustuu äitiyspakkaukseen, jonka äiti saa - ilmaiseksi, valtion lahjana - hän huokaa: "Finnish people love their women." 
Sarjassa joku haastateltava totesi suomalaisesta onnellisuudesta, että Suomessa ihmisillä on kaikki onnen edellytykset, koska hyvinvointiyhteiskunta on tehnyt elämän helpoksi. Hän on oikeassa. Me emme vain tiedä tai tiedosta, miten hyvin meillä on asiat, koska a) ei ole tietoa siitä, miten muualla on asiat ja b) aina kun saa jotain, sitä alkaa pitää itsestäänselvyytenä.
Nyt syntyvien suomalaisvauvojen elinajanodote on kymmenen vuotta enemmän kuin Kekkosen aikaan syntyneillä. 

Kolmas toiveeni: että hyvinvointi leviäisi maihin joissa ihmiset elävät ilman onnen edellytyksiä. 

Ja neljäs: että me suomalaiset olisimme tyytyväisiä ja onnellisia, koska meillä on edellytykset hyvään elämään ja että se myös useammin näkyisi meistä. Tällä en tarkoita, ettei saisi kritisoida. Kritiikki kuuluu vapaaseen yhteiskuntaan ja hyvinvointiin ja on yksi yhteiskunnan kehittymisen ja onnen tae.
Mutta hei - hymyillään! 😄

Kirjallisuuden kentältä yksi ilahduttava asia, jota en ole osannut edes toivoa: WSOY alkaa ilmoittaa käännöskirjoissa suomentajan nimen kirjan kannessa kirjailijan nimen ohessa. Joillain pienillä kustantamoilla tämä käytäntö on ollut jo aiemmin. Suomentajan työ on luova työ ja jokainen käännetty teos on myös hänen teoksensa, joten hyvä WSOY!

Päivän paras X

Erja Levikari, Leaves, 2020

Tämän päivän paras on mieheni muotoilu uutiseen siitä, että Suomi on julistettu neljättä kertaa peräkkäin maailman onnellisimmaksi maaksi.

Kas tässä keskustelu Mentula residenssissä:

- Hei, täällä on YK:n raportti, Suomi on taas maailman onnellisin maa.
- Jaahas.
- Niin, suomalaisistahan tässä ei sanota mitään - SUOMI on maailman onnellisin.

Hyvä uutinen, ja vielä Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä. Ollaan nyt tyytyväisiä, että ei eletä Canthin aikoja tasa-arvon suhteen, vaan tasokasta  vuotta 2021. Puutteita on, aina pitää mennä eteenpäin, mutta kyllä meidän pitää välillä muistaa myös juhlia sitä mitä jo on!
Cheers!

Juttuni aloituskuva on Kouvolan taidemuseon näyttelystä. Meillä pääsee taidemuseoon. Olimme siellä koko ajan kaksin Unton kanssa, katsoimme 45 minuutin pituisen elokuvankin, Jan Ijäksen Waste no.6 How Great. Pidin siitä kovasti. Tuli ihan ihmismäinen olo, kun sai kokea taidetta.

Erja Levikari on tehnyt miniatyyrisiä töitä, joissa hän on korjannut lehtiä ompelemalla niihin nahkapaikkoja. Hän on myös rakentanut perhosille ja sudenkorennoille varaosia mm hiuspinnistä ja muoviharjaksesta, ihan kuin nämä pikkuiset olisivat saaneet proteeseja. Näyttelyn nimi on Fixed.

Osa Erja Levikarin teosta Leaves, 2020

Osa Erja Lehtikarin teosta Varaosat perhosille, 2021

Sarjakuvakirja Sisaret 1918, toimittanut Reetta Laitinen

Suomi 100 -juhlavuosi on inspiroinut viestintä-, taide- ja tiedealan ihmisiä käsittelemään monipuolisesti pian itsenäistymisen jälkeen puhjennutta, paljon tuhoa tuottanutta sisällissotaa. On julkaistu faktaa ja fiktiota, esitetty näytelmiä ja pystytetty näyttelyjä. Sanoma- ja aikakauslehdet ovat julkaisseet teemasivuja ja erillisiä teemanumeroita.
Sisaret 1918 on eräs Suomi 100 -julkaisu.

Kirjan toimittanut Reetta Laitinen työskentelee tutkijana vasemmistolaisen työväenliikkeen Kansan Arkistossa. Hän on työssään tutustunut yli sataan muistelmaan vuoden 1918 kokemuksista, joista naisten kertomukset olivat yllättäneet hänet runsaudellaan. Näistä punaisten naisten kertomuksista on poimittu seitsemän sarjakuvakirjaan Sisaret 1918, loput kolme valkoisten puolelta kuvattua tarinaa on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista.
Kertomukset ovat pelastuneiden muistikuvia ja tulkintoja. Joku on tuoreeltaan kirjoitettua, joku myöhemmin muisteltua, kahdessa on lapsen näkökulma.

Laitinen toteaa kirjan esipuheessa, että tämä kirja ei ole totuus tapahtumista, vaan eräs kertomus ihmisyydestä.

Itse sotahan kesti vain kolmisen kuukautta, mutta sen jäljet ovat ulottuneet näihin päiviin asti. 

On aikakin koota eri osapuolten kärsimyskertomuksia samoihin kansiin. 

Reetta Niemensivu, Toini

Jokainen tarina on nimetty kertojansa etunimen mukaan: Toini, Ida, Maija, Martta, Helena, Mandi, Hulda, Emmi, Katri ja Ida.
Kirjan sarjakuvataiteilijat ovat Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo.
Jokaisen sarjakuvan alussa on lyhyt tietoteksti, jossa kerrotaan naisten erilaisista rooleista sisällisodan aikana.

Naisia oli molemmilla puolilla erilaisissa huoltotehtävissä. Punaisten puolella heitä oli paljon myös taistelijoina. Jotkut valkoiset naiset osallistuivat maanalaiseen toimintaan, kuten vakoiluun ja aseiden salakuljettamiseen, mutta rintamapalvelua paheksuttiin. 
Punaisten joukkoon liittyi niin naisia kuin miehiäkin myös taloudellisista syistä. 

Sodasta käytettiin eri nimiä, vapaussota, kapina/punakapina ja kansalaissota olivat yleisimmät. 

Odotukseni tämän kirjan suhteen olivat suuret, koska sen ulkoasu on niin hieno. Kirja on isokoinen, ja kansihan on upea.  Se on Tiitu Takalon suunnittelema. Hänellä on  myös oma sarjakuvansa kirjassa.

Tiitu Takalo, Ida

Eniten pidän Takalon lisäksi, Niemensivun, Niemisen ja Elmgrenin tyyleistä. Yhteistä heille on kuvan dynaamisuus. Kuva todella kertoo, eikä ole vain tekstin lisänä.

Ehkä ei olisi pitänyt hakea piirtäjiksi kymmentä eri henkilöä, vaan antaa useampi tarina samalle taiteilijalle työstettäväksi. Oliko heidän kaikkien oltava naisia, miksi ei otettu mukaan myös sarjakuvataitelijamiehiä? 
Eikö tärkeämpää ole hyvä kirja kuin tekijöiden lulkumäärä tai sukupuoli?

Toinen Tuntematon -novellikirja on yhteisteos kuten tämä sarjakuvakirjakin. Siihen laadittiin kertomuksia naisista Tuntemattoman sotilaan mieshahmojen taustalla. Kirjoittajiksi pyydettiin sekä naisia että miehiä.

Ainur Elmgren, Hulda

Toinen asia, mikä minua joidenkin mielestäni taiteellisesti heikompien sarjakuvien lisäksi hieman harmitti tässä kirjassa oli sen tietynlainen yksinkertaisuus. 
Olin odottanut enemmän, vähän erikoisempia kohtaloita, mutta tämä lakkasi häiritsemästä, kun oivalsin, että tämä kirjahan sopii helppolukuisuutensa vuoksi erinomaisesti koululaisille ja vaikka kieltä opiskeleville uussuomalaisille tietokirjaksi.

Omassa  satakuntalaisessa suvussani on myös sisällissotatragedia. Isänäitini ensimmäinen mies Hugo Heponiemi kuoli punaisten joukossa tuntemattomissa olosuhteissa ennen vankileirille päätymistä. Hänet on todennäköisesti ammuttu ja jätetty jonnekin tien varteen.
Mamma ei puhunut tästä asiasta. Hän odotti lasta miehensä lähtiessä taistelemaan torppareiden olojen puolesta. Surua syvensi se, että  Pauli-poika kuoli myöhemmin jatkosodassa. Isäni säästyi. Hän mainitsi joskus ohimennen, että oli hänellä kerran velipuolikin. Miksi en kysynyt enempää? 
Lapsena en saanut koskaan tietää, että mammallani oli ollut elämä ennen pappaa ja meitä, aivan eri elämä. Kun myöhemmin olisin kiinnostunut, kertojaa ei enää ollut. Alman tarina jäi siis kertomatta. Eipäs jäänytkään, tässä sen nyt julkaisen. 

Emmi Nieminen, Mandi

Mieheni isä kertoi pakoilleensa nuorena miehenä, lähes lapsena, Luumäen metsissä, kun kuuli punaisten etsivän miehiä joukkoonsa. 

Jokaisen oli valittava puolensa.

Reetta Niemensivu, Toini 

Huomenna on Lapsettomien lauantai ja sunnuntaina Äitienpäivä. Molempina päivinä lapsi on lähtökohta päivän aiheeseen. 
Lapsi ja sota on jotain, mikä ei sovi yhteen. Jos tämä kirja osoittaa sen, se on jo paljon. 

P.S. Laitoin tähän postaukseeni poikkeuksellisesti ylisuuret kuvat, niin teidän ei tarvitse klikkailla niitä auki tekstejä lukiessa.

Bravo 100-vuotias Suomi!

Huomasin, että mieheni oli kirjoittanut kiinnostavasti Facebook-sivulleen Suomen itsenäisyyden alusta. Sain luvan lainata kirjoitusta.

Itse en nyt olisi paljon ehtinytkään kirjoittaa, kun olen keskittynyt koristelemaan meille itsenäisyyskuusta. Ajattelin ensin tehdä siitä kokonaan sinivalkoisen, mutta tulos oli niin kylmä, että aloin lisätä punaista, ja mikäs sen paremmin sopisi, kun muistelee sisällissodan osapuolia.

Kävimme illansuussa Inkeroisten kirjaston Suomi 100 Etkoissa. Unto näytti maisemakuvia ja eräs toinen Kouvolan kameraseurasta lintukuvia. Heidän ohjelmansa edellä oli karaokea, jota seuratessa hämmästelin amatöörien tasoa. Haikea Kylmän kukkia ja romanttinen André kuulostivat kymenlaaksolaismiesten suusta upeilta. Maljatkin nostettiin kirjaston tervehdyksenä 100-vuotiaalle Suomelle. 

Nyt nostan maljan teidän blogissani vierailevien kanssa. Kippis Suomi!

Unton kirjoitus:

Tämän ikäisenä on jo paljon elänyt, kokenut ja kuullut; myös 100-vuotiaan Suomen taipaleesta. 
Vuodesta 1918 muistan isäni kertomukset, kuinka hän, 16-vuotias poika, oli piileskellyt Luumäen metsissä peläten pakko-ottoa sotajoukkoihin. Hän oli myöhemmin taistelujen loputtua kerännyt hylsyjä ja metalliromua vesien rannoilta ja myynyt niitä Taavetissa henkensä pitimiksi.

Syntymäkyläni Muti oli saanut nimensä Mutin talosta järven rannalla. Mutin veljeksiä ei ollut enää yhtään hengissä. Yksi oli menehtynyt Tammisaaressa, loput kaksi ammuttu. Työväentalosta oli jäljellä uunin rauniot umpeen kasvavalla metsäaukiolla.

Sodissa kolhiutuneita miehiä, ontuvia, arpisia, oli siellä täällä. Äitini vapisi, kun muisteli lentopommien putoamista. Naapuritalon Selma odotti turhaan poikaansa viimeisessä sotavankien palautuserässä Neuvostoliitosta samana vuonna kun minä aloitin kansakolun. Jarvan vanha mamma uskoi Kekkosen järjestävän Viipurin takaisin. 

Rooman olympialaiset 1960 näkyivät kaverin kotona pienessä mustavalkoisessa televisiossa. Jäi mieleen Wilma Rudolph ja Armin Hary. Meillä oli vielä öljylamput, myrskylyhdyt, kantovesi ja ulkohuussi. Koulussa hoilattiin karjalaisten laulua ja emalikulhoista lusikoitiin makaronivelliä.

Monet suomalaisten unelmista ovat toteutuneet, toiset jääneet haaveiksi, paljon odottaa toteutumistaan. 
Suomi on tosi hyvä maa, jota kannattaa juhlia. Kunhan vaan pidetään huoli kansalaisen  perusturvasta, tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista. Säällehän emme voi mitään. 

Kuva: UM , joltain muulta talvelta