Jokunen ajatus Finlandia-ehdokkuuksista, koronapotilaana asioita pähkäillessä

No niinpä niin, ei riittänyt, että sairastin keuhkoputkentulehdusta. Kymmenen päivän antibioottikuuri oli lopuillaan, kaksoisrokotus saatu ja olo toiveikas, kun tuli kurkkuoireita ja lihas- sekä nivelkipuja. 
Mies sairasti edellä. Hänelläkin tauti alkoi kurkkukivulla ja eteni vauhdikkaasti, toisena päivänä nenäoireet ja kolmantena yskä, päivän kutakin, sitten ohi. Minulla on kolmas päivä menossa ja minulle tyypillinen oire uupumus alkaa jo hellittää. Eilen katsoin YleTeeman elokuvafestareiden aikana näytetyn  japanilaisen elokuvan Drive My Car, pituus kolme tuntia. Muutaman kerran piti kelata taaksepäin, kun olin torkahtanut. Mies kävi jo (6 päivää taudin alusta) kuntosalilla ja menee tänään viron tunnille - niin ne vahvat. Minulla menee tässä pitempään ja enemmän erakkona.

Marraskuu, kuva: Ume

Luin loppuun Thomas Mannin romaanin Kuolema Venetsiassa, jossa kolera saapuu Venetsiaan. Heh, onpa taas yksi oikein sopiva kirja luettavaksi syysflunssien aikaan. No, onhan siinä kirjassa paljon muutakin, kolera on taustalla. Upea teos, kirjoitan siitä myöhemmin. Ehkä katson elokuvankin, jonka Luchino Visconti on tehnyt tämän kirjan pohjalta. Se näkyy löytyvän eräästä suoratoistopalvelusta. Elokuva vaikutti minuun vahvasti, 70-luvullako se oli, kauneudellaan ja surumielisyydellään. 

Nyt kiinnostaa pohdiskella Finlandia-ehdokkuuksia. Palkintojen julkistushan on lähellä, 29.11.
Tilaisuus on hauska katsoa televisiosta perusteluineen ja kiitospuheineen.  

Kaunokirjallisuuden ehdokasteoksista en ole lukenut yhtään. Mieheni sai juuri päätökseen Sirpa Kähkösen romaanin 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia ja piti sitä tasokkaana. Minä olen aloittanut lukea sitä, vahva alku.
Luin HS:sta palkintoraadin perusteluja valitsemilleen kirjoille. Niissä minua harmitti arvosteluissa loppuunkulutettu termi "vimmainen" ja uusi "omalakinen". Miksei omalaatuinen, vai omaperäistäkö, persoonallista tarkoitetaan? Siitäkin käytetään paljon uutta termiä "omaääninen". 
Arveluni on, että tanssitaiteilija Jorma Uotinen antaa palkinnon Sirpa Kähköselle  tai Iida Turpeiselle romaanista Elolliset.

Muut ehdokkaat:
- Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa
- Antti Hurskainen: Suntio
- Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia
- Miki Liukkonen: Vierastila

                           - - - - - - -

Tietokirjallisuuden ehdokkaista olen lukenut Tuomas Kyrön kirjan Aleksi Suomesta ja ihmetellyt kirjakaupassa Heini Junkkaalan teosta Pirkko Saisio - Sopimaton. Kumpikaan näistä ei mielestäni ole oikeastaan tietokirja tai sitten hyvin kevyt sellainen. Aleksi Suomesta on kuin pidennetty lehtiartikkeli ja Pirkko Saisio - Sopimaton on määritelty fiktiiviseksi elämäkerraksi, jossa on iso annos fiktiivisyyttä. 
Tieto-Finlandian valitsee lastenkirjailia Linda Liukas. En osaa ennustaa hänen valintaansa. Olisiko Suomen luonnonvaraisista metsistä kertova Pohjoistuulen metsä, jonka ovat kirjoittaneet Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo tai tuo Junkkaalan teos?
Itseäni kiinnostavat Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia, jossa tutkijat Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari tarkastelevat sitä miten Raamatun tekstejä on muovattu kunakin aikana ja Sonja Saarikosken tutkimus suomalaisista naisvangeista, Naisvangit - Rikollisuuden kehä maailman onnellisimmassa maassa. 

Näiden lisäksi ehdokkaana on:
- Antti Järvi, Minne katosi Antti Järvi? - Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä.     

                                        - - - - - - - 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian soisin menevän Jukka Behmille kirjasta Ihmepoika Leon. Leon on poika, josta kasvaa jalkapallotähti. Perustelen tätä valintaani sillä, että nyt olisi erityisesti pojille suunnattu kirja, jonka kuvataan pitävän otteessaan sellaisenkin viikarin, jonka on vaikea asettua lukemaan. Poikien vähentyneestä lukemisestahan on oltu pitkään huolissaan ja tällaisia perinteisiä kirjoja on julkaistu vähän. Monena vuonna on palkittu fantasiakirjoja, olisiko nyt toisenlaisen kirjan vuoro?
En ole näitäkään kirjoja lukenut, vain katsellut kirjakaupassa. Anna Elina Isoaron ja Mira Malliuksen kuvakirja Kaksi tätiä nimeltä Veera vaikuttaa kirjalta jonka haluaisin lukea yhdessä lapsen kanssa.
 
Muut ehdokkaat:
- Ted Forsström, Åsa Lucander (suom Johannes Ekholm): Snälla Stella, sluta skälla! / Hissun kissun, Hilja!
- Magdalena Hai: Sarvijumala
- Sanna Isto: Näkymättömät
- Meri & Aleksi Korpela: Peloton peltohiiri - Lumilabyrintti

Minkä muusikko ja taiteilija Herra Ylppö valitsee palkinnon saajaksi? Jää nähtäväksi.

Väreilyä, kuva: Ume

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden julkaisutilaisuudessa finaaliin asti päässeet teokset valinneen palkintoraadin puheenjohtaja lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen puhui lastenkirjallisuuden tasosta mainiten puutteet ja isot laatuerot, joita tässä genressä nykyään on. Raadin jäsenet olivat saaneet luettavakseen kustantamoiden tarjoamat 200 tänä vuonna julkaistua teosta, joista se oli erotellut mielestään parhaat finaaliin. Pekkarinen mainitsi nimenomaan, että korkeatasoisia teoksia oli paljon enemmän kuin valitut kuusi. 
Ja tästä puheestahan nousi äläkkä! Ei olisi muka saanut haukkua. Haukkua?
Olen ollut monissa palkintotilaisuuksissa, joissa kaikissa selviteltiin ennen palkintojen jakoa kilpailuun osaaottaneiden tasoa ja annettiin asiantuntevaa kritiikkiä. Pekkarisen puhe ei ollut edes palkintojuhlan puhe vaan lautakunnan perusteluja kuuden ehdokkaan valintaan selittävä puhe. Mietin, miten hulluksi aikamme herkkähipiäisyys vielä meneekään! Onko kaiken oltava pelkkää hymistelyä. Tylsää!
Eikö olisikin ollut perin outoa, jos juuri lapsiasiavaltuutettu ei olisi puhunut hyvän lastenkirjallisuuden puolesta. 
Elina Pekkarinen kirjoittaa HS:n mielipidesivun kirjoituksessaan 21.11. olevansa hämmentynyt ja surullinen siitä, että myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden ympärillä näkyy "samaa toksista uupumusta ja vihaa", mitä hän on kohdannut muualla eri kentillä. 
Tämä lopuillaan oleva viikko on lastenkulttuurin viikko. Toivon, että edelleenkin lastenkulttuuria arvostetaan niin paljon, että sen tuotteisiin kohdistetaan paneutunutta kritiikkiä, joka paitsi että on kiinnostavaa, niin myös vie asioita eteenpäin ja nostaa tasoa. 

Kirjoitin edellä olevan monessa erässä, virkeystason mukaan. Nyt olen kahvini ansainnut - jos se jo maistuisi. Minulla sairastamiseen liittyy aina se, että kahvi ei maistu ja muutoinkin haluan vain jotain lasten ruokaa. Taannun hoidettavaksi pikku potilaaksi. 

Fuengirolan kaupungin patsas kiitokseksi
terveydenhoidon henkilöille hyvästä työstä
covid-pandemian aikana

Lopuksi tällä kuvalla kiitokseni Suomen terveydenhoidolle. Olemme mieheni kanssa päivitelleet moneen kertaan, mitä ihmiset oikein valittavat.
Onko nyt niin hirveän paha, jos joutuu odottamaan puoli tuntia rokotusta tai laboratorioon ei kutsuta ihan viiden minuutin tarkkuudella. Niissä odotustiloissa voisi rupatella niitä näitä eikä vain tuijottaa puhelintaan ja välillä sihahdella hampaitten välistä moitteita terveydenhoitajille.
Aikaa varatessa voi laittaa puhelimen kaiuttimen päälle ja lukea rauhassa aamun lehtiä tuskittelematta, miksi sieltä ei vastata. 
Siitä ei ole kauan,kun päivystäjälle mentiin ilman mitään varausta tuntikausiksi  odottamaan omaa vuoroa. 
Kouvolastakin oli (taas kerran negatiivisia) uutisia ruuhkista rokotuspaikalla. Miksi ihmeessä kaikkien pitää mennä sinne ensimmäisenä aamuna. Jo muutaman päivän päästä ei ollut jonoa ollenkaan.  

Elina Kilkku, Ihana tyttö

Elina Kilkun romaani Ihana tyttö oli minulla kirjastoonpalautuspinossa. Onneksi kirjastot ovat suljettuna, niin saatoin nostaa sen sieltä uudelleen esiin. Reetan hahmo ei ole jättänyt minua rauhaan. Kun luin hikkajin kirjoituksen Kirjavinkeistä (klik), niin alkoi tehdä mieli itsekin vielä palata Reetan elämään ja siihen, mitä hän koki yhdeksäsluokkalaisena syyskuusta tammikuuhun.

Olen nyt innostunut kuvaamaan kirjoja juuri siihen kirjaan tai tilanteeseen sopivan kahvimukin kera (karanteenihöperehtimistä).
Ihana tyttö oli pakko kuvata tämän tietyn muumimukin kanssa, koska hän toi mieleeni muumitarinoiden Ninnin, näkymättömän lapsen. Ninni alkoi saada ääriviivoja kun hänet huomattiin. Reetan saalistaja vainusi tytön huomion kaipuun ja teki hänestä ihanan tytön. Ihana tyttö hullaantui ihailusta, heitti pois pikkutytön puuvillapöksynsä ja kävi ostamassa mustaa pitsiä ja stay up -sukat, koska nyt hän oli haluttu nainen, josta oli tulossa tähtinäyttelijä. Ihana tyttö hehkui. Ainoa ongelma oli se, että muut eivät hyväksyisi suhdetta ja hänen piti pitää onnensa salassa. Kun hänelle tuli epäilyksiä ohjaajansa suhteen - miksei olisi tullut, olihan hän fiksu ja feministisiä arvoja kannattava nuori - niin hän työnsi ne ajatukset nopeasti sivuun. Oli huumaavaa olla rakastunut ja vielä sitäkin ihanampaa odottaa suurta tulevaisuutta ensin ilmaisutaidon lukiossa, sitten teatterikoulussa ja myöhemmin maailman näyttämöillä. 

Mikä on se nuorisoteatterin ohjaaja, joka käyttää hyväkseen kokematonta yksinäistä tyttöä! Hän saattaa olla jollakin tavalla epävarma, ehkä urallaan epäonnistunut, ikäistään lapsellisempi ja viettelystä nauttiva mies. Hän etsii nuoria tyttöjä, koska heidän silmissään on helpompi olla tavoiteltu kuin aikuisten naisten kanssa, varsinkin kun tytöt uskovat, että hänellä on valta tarjota tie tähtiin. Tällainen oli Reetan ohjaaja nelikymppinen Jarmo. 

Hetken aikaa Jarmo näytti aika vanhalta ja hiukan säälittävältä. Sitten mä muistutin itselleni, että Jarmo oli ohjaaja, ei sen tarvinnutkaan osata näytellä.

Takakannen kysymys on tärkeä. Kun Reetan suhde nelikymppiseen Jarmoon on liukunut keskustelutuokioista seksin harrastamiseen, Reetta selittää tilannetta itselleen niin, että kyllä ystävyyteenkin seksiä mahtuu, rajoittuneet ihmiset eivät vain sitä ymmärrä, mutta silti hänen on tunnustettava olevansa aivan sekaisin.

Jarmo oli laittanut viestin. Minä suunnittelen valtakuntaa, jossa ystävyys vallitsee ja rakkaus on laki, ja sinä olet sen valtakunnan kuningatar. Mitään näin kaunista kukaan ei ollut koskaan sanonut mulle. Ja siitäkin huolimatta mun olisi jostain pitänyt löytää voimaa sanoa Jarmolle ei! Mun olisi pitänyt löytää uskoa siihen, että tapaisin vielä omanikäiseni pojan, joka tekisi mut onnelliseksi.  Valitettavasti en mitenkään pystynyt uskomaan sitä. Siksi mä takerruin Jarmoon ja Jarmon sanoihin: mä olin varma, ettei ketään muuta koskaan tulisi. 

Kyllähän minä aikuisena lukijana näen Jarmon viestin kliseisyyden. Mutta näkeekö nuori rakastunut tyttö? Jarmo on keksinyt vaikuttavan lauseen, jota voi käyttää yhä uudelleen uusiin tyttöihin, ja Reettakin ymmärtää sen vielä myöhemmin, kun pääsee irti tilanteesta ja saa etäisyyttä. 
Reetalla, joka ei ole löytänyt koululuokaltaan ystäviä, olisi niitä nyt tarjolla nuorisoteatterilaisissa, ehkä rakkauttakin, ellei hän olisi niin fiksoittunut Jarmoon. 

Se, että kukaan ei huomaisi ei todellakaan pidä paikkaansa. Juorut leviävät, ja osa ihmisistä suhtautuu Reettaan ymmärtäen osa tuomiten. Pahin tuomitsija on Reetta itse.  
Näytelmään, johon Reetta on saanut pääroolin harjoitellaan kahta vaihtoehtoista loppua, joista yleisö saisi valita. Idea on Jarmon, ja ryhmä pitää sitä huonona ja tekotaiteellisena. 
Kirjailija tarjoaa myös Reetan kriisiin joutuneelle elämälle kaksi mahdollista jatkoa, joulukuun vaihtoehdon ja tammikuun vaihtoehdon. Tämä lopetus ei ole tekotaiteellinen, kumpi tahansa voisi toteutua.  

Ihana tyttö on luokiteltu nuortenromaaniksi. Yhtä hyvin se sopii seniorillekin, ja on hyvä varoitus- ja valistusteos teinityttöjen vanhemmille. 
Kirjan vahvuus on siinä, että se kuvittaa tuoreesti tyypillisen tapauksen, joka asianosaiselle on aina ainutkertainen ja vaarallinen kokemus. 
Pidän myös siitä, että Kilkku on kuvannut Reetan päämäärätietoiseksi ihmiseksi, ei miksikään reppanaksi. Kilkku kuvaa tytön heräämisen seksuaalisuuteen samalla tavalla vahvasti kuin esimerkiksi Toni Morrison romaanissaan Sula, johon ihastuin ja josta olen aiemmin kirjoittanut blogissani (klik).  
  
Kilkku on kertonut, että Ihana tyttö pohjautuu traumaattiseen jaksoon hänen omassa elämässään. Hän uskalsi kohdata 15-vuotiaana kokemansa hyväksikäytön, rikoksen, vasta 25 vuotta myöhemmin.  

Miksi nuori tyttö salaa seksuaalisen hyväksikäytön? Yksi syy on se, että hän ei halua myöntää olevansa uhri, pelkkä "kohde". Hän on iässä, jossa oma elämä halutaan kiihkeästi ottaa haltuun, ja sitä hän on ajatellut toteuttavansa.  
Siinäkin tapauksessa, että tyttö olisi aloituksen tekijä, niin aikuisen miehen pitää ymmärtää ohjailla suhde turvallisille vesille. Aikuisuus on vastuun lisääntymistä. Kaikille sitä vastuuta ei koskaan kehity.  


PS Kyllä kirjoitan vielä niistä Nothombin kirjoistakin, kuten lupasin (siinä toinen vahvasti lapsuudesta ja nuoruudesta kirjoittava kirjailija), mutta Kilkun romaani vaati päästä blogiini ensin. 

Marja Björk, Poika - Pride-viikon lukuhaaste

Kun Marion eli Makke, käy amiskavereittensa kanssa salilla, on kesätöissä asfalttimiehenä ja haaveksii tytöistä, niin miten hänelle voi kasvaa rinnat? 
Kun mikään ei auta, hän teippaa rintansa litteiksi ilmastointiteipillä ja menee täydestä jopa niin, että löytää vähäksi aikaa tyttöystävän, jonka kanssa ei tietenkään päästä suudelmia pitemmälle. 

    Lääkäri sanoi, että transsukupuolisuus ei ole seksuaalisuuskysymys vaan identiteettikysymys. Mutsi ärsyyntyi ja sanoi tietävänsä omasta kokemuksesta, että seksi on yksi tärkeimpiä asioita elämässä. Minua hävetti. Ajattelin, että mitä sekin seksistä tietää. Minun ikäiseni tietävät niistä asioista paljon enemmän. 

Marja björk kirjoitti oman transsukupuolisen lapsensa taistelua seurattuaan minä-muotoisen nuortenkirjan Poika ja voitti sillä lasten ja nuorten Finlandian vuonna 2013. 
Kirjassa on kipeästä aiheesta huolimatta keveyttä ja huumoria. Kasvukivut johtavat masennukseen, syömishäiriöön ja välikohtauksiin sekä kotona että muualla. 
Jos on tyttö, vaikka on poika, se on sama juttu kuin olisi sairaalassa lääkäreiden ja sukulaisten ja mittareiden mukaan vihannes, vaikka tietäisi itse olevansa elossa  ja yrittäisi huutaa, että älkää vetäkö niitä letkuja irti, minä elän. Kukaan ei kuulisi. Mikä kauhu ja mikä pelko, että minun on kuoltava kohta ja parempi olisikin kun kuolisin, ettei kidutus enää jatkuisi.

Sosiaalinen elämä on vaikeaa, mutta joskus on hyviäkin hetkiä, kuten peruskoulun päättötodistusta hakiessa. 
Pelkäsin aivan sairaasti, että opettaja sanoo näyttämöllä: Korhonen, Susanna Marion.
    Tuli minun vuoroni.
    "Korhonen, Makke."
    Nieleksin kyyneleitä. Ihana luokanvalvojani Mirjami ei pettänyt minua!
    Yhtäkkiä halusinkin, että vanhemmat olisivat olleet siellä, ja yhtäkkiä kaduin, että olin lyönyt koulun läskiksi. Minun olisi pitänyt jaksaa. 

Jaksaminen vähenee murrosiässä yleensäkin saati sitten kun kehitys menee päinvastaiseen suuntaan mitä itse haluaisi, toivottujen miehisten piirteiden tilalle alkaa tulla naisellisuutta. Marion oli ollut siinä luulossa, että ei hänelle tule kuukautisia, koska hän tuntee olevansa mies. 

Marja Björk on kuvannut vaikean tilanteen transpojan silmin tarkasti ja realistisesti. 
Hieno hetki on se, kun omalle tilanteelle löytyy nimi, transsukupuolisuus, ja Marion saa tietää, että sukupuolta pystytään korjaamaan. Hän on järkevä nuori mies ja tietää, ettei sukupuolen korjaaminen tarkoita sitä, että kaikki muut ongelmat katoaisivat lopullisesti. 

Kuvasin kirjan mökin varvikossa. Halusin saada metsätähden mukaan kuvaan. Se on siinä onnittelemassa Miroa (Marionin valitsema uusi virallinen nimi) ja hänen äitiään selviytymisestä. 

Äidin suhtautuminen Makkeen vaihtelee, välillä hän ymmärtää ja luottaa asioiden järjestymiseen, välillä raivoaa ja on huolesta sekaisin. Maken asia ei ole sellainen, jolle löytyisi vertaistukea tutuilta murrosikäisten vanhemmilta. Äiti on paineen alla.

     "Äiti, en minä mene rikki", minä sanoin. "Minusta tulee ehjä. Kokonainen."

Aika ironista, että on konservatiivisia heteroja, jotka käyttävät tuota samaa sanaa ehjä ja eheyttäminen vaatiessaan toisella tavalla rakennettuja ihmisiä olemaan itsensä kaltaisia, tai ainakin teeskentelemään samankaltaisuutta. 

                                     -----------------

Tämä on viikon viimeinen Pride-kirjoitukseni. Nyt saa sitten "homorummutus" - tarkemmin lgbtqiapk (lesbo, gay, bi, trans, queer, inter, aseksuaali, polyamyria, kink; minusta lyhyempi rimpsu lgbt+ on kätevämpi) kohdallani väistyä uusien aiheiden tieltä. Olen yleensä haluton osallistumaan mihinkään kirjoitushaasteisiin, mutta tässä on asia, jossa olen mielelläni mukana. 
Olen iloinen, että Helsingin Pride-kulkueessa on ollut niin paljon osanottajia ja niin erilaiset tahot ovat olleet mukana. Katselin sitä ohimennen. Vakavan säväyksen toi ryhmä, joka oli mukana niiden puolesta, jotka eivät voi puhua. He kulkivat suut teipattuna mustissaan kantaen ruumisarkkua ja seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi surmattujen valokuvia.
Eräs konservatiivinen, tiukan linjan kristitty, ystäväni sanoi minulle tuohtuneena, että ei tajua, miksi tätä touhua on niin paljon pitänyt mainostaa ja miksi hänen kaltaistaan suvaitsematonta ei enää suvaita. Vastasin hänelle kysymällä, miksi hänestä tuntuu ahtaalta ja miksi häntä huolestuttaa se, että suvaitsevien määrä lisääntyy. Eikö vähemmistössäkin ole hyvä olla silloin, kun enemmistö on avarasti ajattelevia? Tämä ystäväni on hyvä ihminen, hänellä on vain vielä jotain oivaltamatta.   

Lisäys ma 1.7.
"Tämä touhu" on ärsyttänyt kovasti myös perussuomalaisten kansanedustajaa  Olli Immosta, joka on yltynyt kirjoittamaan Facebookissa Pride-viikosta homotuksen pakkosyöttämisenä ja kulkueista pornoperformansseina. Aikamoinen mielikuvitus Immosella. 
Perussuomalaisillahan oli viikonlopulla puoluekokous, jonka linjapuheessa puheenjohtaja Jussi Halla-Aho vaatii lisäämään sananvapautta täällä meillä sananvapauden mallimaassa. Hän mainitsee aihealueita, joissa ei hänen mielestään saa esittää kritiikkiä. Näitä ovat maahanmuutto, islam, seksuaalivähemmistöt ja Euroopan unioni. Mitä? Olen lukenut kaikista muista hyviä, kriittisiä kirjoituksia paitsi seksuaalivähemmistöistä. Mistä heitä oikein pitäisi kritikoida?
Ilmeisesti Halla-Aho tarkoittaa, että pitäisi saada vapaasti pilkata, nimitellä ja loukata ihmisiä yleistäen yksilön huonoja piirteitä koko ihmisryhmän ominaisuuksiksi. Tällaisistahan niitä kunnianloukkaustuomioita on tullut. Pitäisi myös saada tehdä vihapuheesta niin normaalia, että kukaan ei enää tunnistaisi muita termejä esim. maahanmuuttajaryhmille kuin pilkkaversiot. 
Ei kiitos, minä pidän mieluummin tämän vähän vähäisemmän sananvapauden.    

Säekirja - mikä se on?

Näin termin säekirja ensimmäisen kerran jokin aika sitten Helsingin Sanomissa. Luin jutun ylimalkaisesti ja ajattelin, että ei kai nyt ole annettu niin paljon periksi nuorten lukuhaluttomuudelle, että heille on alettu tehdä jotain twiittityyliä matkivia romaaneja.
No, seuraavaksi kohtasin tämän termin Elinan blogissa (klik), jossa kehuttiin niin itse kirjoituksessa kuin kommenteissakin Sarah Crossanin säeromaania Yksi. 
Pakkohan minun oli ottaa selvää.
Tämä kirja löytyi lähikirjastostani ja luin sen päivässä, lähes yhtä päätä, eläytyen. Ennakkoluuloni häipyi. 

Säeromaani kuuluu ya-genreen, ja löytyy siis kirjastosta nuorten aikuisten hyllystä.

Säeromaani on nopealukuinen. Se on pilkottua proosaa ja muistuttaa välillä proosarunoa.

Säeromaani ei ole kuitenkaan selkokirja. Kieli on yhtä rikasta kuin tiheämpään ladotussa proosassa.

Ilmavuus on lyhennettyjä rivejä ja välillä samantyyppistä, mitä tässä näitä ominaisuuksia luetellessani, kun olen jättänyt välin siirtyessäni uuteen asiaan. 

Yksi, jonka Kaisa Kattelus on suomentanut englanninkielisestä alkuteoksesta One (2015), kertoo siamilaisista kaksosista. Kertojana on heistä toinen, Grace. Grace ja Tippi ovat kiinni lantiostaan. 

Siis: 
Tippi ja minä olemme tyyppiä
   ischiopagus tripus.
Meillä on
kaksi päätä,
kaksi sydäntä,
kahdet keuhkot ja munuaiset.
Meillä on myös neljä kättä, kaksi toimivaa jalkaa, 
nyt kun surkastunut jalka on
                                 typistetty
                                 kuin näyttelykoiran häntä.

Osa sisäelimistä on
         erillisiä
         mutta suuri osa yhteisiä.

Ja alhaalta olemme
         yhtä.

Kuulostaa varmaan vankilatuomiolta, 
mutta parempi meidän on kuin niiden, 
joilla on yhteensulautunut pää tai sydän
tai vain kaksi kättä. 

Kirjoitin ylläolevan lainauksen siihen muotoon, jossa se on kirjassa. Tietokoneella muoto näkyy oikein, puhelimen näyttö saattaa muuttaa sitä.

Tytöt ovat tottuneet olomuotoonsa, koska niin on aina ollut, mutta teini-ikä tuo ongelmia, koska heidän elämisen tyylinsä alkaa eriytyä ja erityisesti siksi, että kysymys poikaystävästä on pitemmän päälle mahdoton. Molemmilla on ihastuksensa. 
Hoidot, erityisvaatteet, kouluun kuljettaminen ja kaikki muu maksaa. Tytöt miettivät, mennäkö tositv-ohjelmaan, johon heitä on pitkään kyselty. 
Kun toisen sydän sairastuu, alkaa erottamisleikkaus olla ainoa vaihtoehto, niin että heistä edes toinen jäisi eloon. Heikkosydämiselle suunnitellaan sydämensiirtoa erottamisen jälkeen, varmuudeksi vahvempi tytöistä saisi yhteiset sukuelimet, toiselle aiotaan väsätä jotain myöhemmin.
Kirja koukuttaa kuin jännityselokuva. Miten käy? Onnistuuko leikkaus? Kuka jää eloon? Ja miltä mahdollisesti eloonjäävästä tuntuu olla yksin?

Tippin ja Gracen anatomia perustuu löyhästi neuvostoliittolaisten tyttöjen Maša ja Daša Grivošlajapovan anatomiaan.  Äidille valehdeltiin, että lapset olivat kuolleet synnytyksessä, heidät luovutettiin tiedemiehille ja heillä tehtiin kokeita yli kahdenkymmenen vuoden ajan. 

Kirjan lopussa on jälkisanat, jossa kirjailija kertoo paitsi tämän surullisen tarinan, niin kaksi hienoa tarinaa onnellisen ja pitkän iän eläneistä siamilaisista kaksosista. Erillisen ihmisen on vaikea käsittää, että siamilaiset kaksoset eivät välttämättä näe itseään eivätkä elämäänsä tragediana. 
Useimmat siamilaiset ovat syntyneet kuolleina, ja eloonjääneiden elämä on ollut monesti lyhyt juuri synnynnäisen sydänvian tai muun poikkeavuuden vuoksi.
Tässä tulee mieleen, että siamilaisia tuskin enää syntyy korkean elintason maissa, joissa on sikiöseulonta ja mahdollisuus varhaiseen aborttiin. 

Vielä säeproosasta. 
Sehän on hieman nopeamman lukemisen mahdollistavaa, lukemaan houkuttelevaa tekstiä. Se on kuin apupyörät ennen kaksipyöräiseen polkupyörään siirtymistä tai nokkamuki ennen maitolasia tai ohutjalkaista viinilasia. (Nykyään on ennen nokkamukia vielä erityinen tuttimukikin. Minulla on alle kaksivuotias lapsenlapsi, olen ekspertti näissä asioissa.)
Toisaalta, säeromaani on ehkä myös oma proosalajinsa. Anglosaksisessa kirjamaailmassa tätä tyylilajia on ilmeisesti muillakin kuin Sarah Crossanilla, termi on novel in verse tai verse novel, mikä viittaa vahvasti runouteen. 
Olen yhä hieman ymmälläni näiden erojen kanssa. Jotkut sivut tässä romaanissa Yksi ovat mielestäni proosarunoa, toiset ei. Olkoon sitten runoproosaa.
Teksti vaikuttaa myös aforismityyliseltä. Ilmavuus jättää tilaa ajattelulle. 
On romaaneja, joissa kaikki on kirjoitettu yhteen pötköön, ei kappalejakoja eikä edes lukuja. Minusta se tyyli tukehduttaa.

Kerroin miehelle, että luin young adult säekirjan, ja hän loihe lausumaan näin:"Sopii hyvin, koska sinä olet semmoinen young adult."

Äkkään myös, että minähän olen postausurani (jees, ura!) aikana siirtynyt pilkkovaan säetyyliin posatuksissani ja varsinkin kommentoinnissani. Se on tarttunut joiltain tätä tyyliä käyttäviltä hyviltä kirjoittajilta. 
Ilmavuus on kivaa, koska se antaa kirjoittaessa mahdollisuuden poukkoilla ja siirtyä uuteen ilman johdantoa tai aasinsiltaa. Se vauhdittaa kirjoittamista ja on myös lukijaystävällistä.

P.S. Huomaan kyllä, että kirjoitin 'posatus', antaa olla, tällä kertaa, se on kiva sana.  

Kiitosta muutamille kirjoille, varsinkin Olli Jalosen Taivaanpallolle

Olli Jalosen uusin romaani Taivaanpallo (2018) on tasokkainta kaunokirjallisuutta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. 
Jos tämä kirja ei saa syksyn Finlandia-palkintoa, niin johan on ihme. 
Taivaanpallo kertoo Angus-nimisen pojan elämästä 1600-luvun loppupuoliskolla. Hänen muutaman vuoden aikana kokemansa kautta saamme nähdä, millaista elämä oli siihen aikaan Saint Helenan saarella, orjalaivassa ja Lontoossa. 
Angus tutustuu saarella kahteen kehityksensä kannalta tärkeään mieheen, herra pastoriin ja herra Hawleyhin, kuten paikalliset hänen nimensä ääntävät. Hän on tiedemies Edmond Halley. Valistuksen aika on alkamassa, ja tiede nousee varoen haastamaan uskonnon ja kuninkaan. 
Halley on ajan tavan mukaan yleisluonnontieteilijä, myöhemmin astronomina tunnettu. Hän siirtää tiedonnälän oppipoikaansa Angusiin. 

Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole tietämistä vaan niin kuin tie tai hevoskyyti että niitä pitkin ja niitten mukana. Niitten kautta tulee tietäminen jota on kahdenlaista. Ympärillä on näkyvää ja mitattavaa mutta ajatuksissa on näkymätöntä jota ei voi vielä mitata. Uuden keksiminen on sellaista minkä voi mitata sitten kun löytää mittaamisen tavan. Sillä lailla tietäminen kasvaa pelkistä ajatuksista kokeitten tekemiseen ja laskemiseen numeroilla ja laskumerkeillä paperille. 

Kuolleenpuun-Angus on kuin sukua Jalosen Poikakirja-romaanin Ollille 60-luvun suomalaisella maaseudulla, samanlainen mietiskelevä lapsukainen molemmissa.
Vaikka Angus on ikäistään älykkäämpi, hän on kuitenkin tunne- ja kokemusmaailmaltaan lapsi. Lukija päättelee hänen kertomastaan enemmän kuin se mitä hän itse ymmärtää, mikä tuo lukemistapahtumaan oman viehätyksensä. 

Jalosen kieli on se, mistä hänellä kaikkein eniten pidän ja mikä tekee hänestä erityisen. Siinä on ajattelun rytmi ilman turhia välimerkkejä. 
Ja ne lukujen nimet, ne ovat runoutta: Sinä et enää ole, Kuukaudet ovat köysiä, Ei kukaan huuda kaarelle itseään, Ihmisparka voi tahtoa toisin, Yö on iso, Jähmettyneen helvetin, Voi kai näinkin elää, Mikä on tosin tosi, Voihan komeetta merkki olla.  

Taivaanpallossa on juonellinen ihmissuhdekertomus, historiaa, taikauskoa, uskontokiistoja, tieteen kehitystä, kolonialismia, tutkimusmatkailua, valistuksenajan alun ajankuvaa, herkkiä tunnelmia, mukaansatempaavuutta. 
Olen aivan täpinöissäni lukemaan lisää Jaloselta, vasta tämä ja Poikakirja luettuna. 

Sarjakuvapiirtäjä Timo Mäkelä on piirtänyt ja kirjoittanut kauniin omaelämäkerrallisen kirjan Lapsen kengissä (2018). 
Kuten Jalonen niin Mäkeläkin on taitava luomaan tunnelmia.  Hän kuvaa muutamia jännittävyytensä vuoksi mieleen jääneitä varhaislapsuuden episodeja ja lopettaa erääseen, joka vanhentaa pikkupojan mielen.  

Miten lapsuus sitten loppuu?
Se loppuu kun viattomuus loppuu.
Kun teet sen väärän teon jonka muistat.
Sen kanssa on sitten elettävä loppuelämä. 
...
Kun se ehtii kotiin asti, sillä on jo aikuisen miehen murheet. 

Jokin aika sitten kirjoitin nuorten aikuisten kirjasta, Nina Lacourin kirjasta Välimatkoja. Tässä toinen nuorten elämästä kertova, John Greenin romaani Looking for Alaska (2005), joka on paljon voimakkaampi. 

Yksinään viihtynyt teinipoika Miles Halter lähtee suorittamaan lukiota sisäoppilaitokseen, jossa tutustuu muutamiin kiinnostaviin henkilöihin ja rakastuu mielenterveydeltään horjuvaan Alaska-nimiseen tyttöön. Kirja on kasvukertomus ja paljon muuta.
Pidän tässä kirjassa erityisesti Alaskan hahmon kuvauksesta. Hän on monimutkaisempi, salaperäisempi ja paljon kiinnostavampi kuin muu tarinan nuoret. 
Kävin äsken vilkaisemassa, mitä USA:ssa on tästä kirjasta tuumattu. No, joissain high schooleissa ovat koululautakunnat ja vanhemmat rientäneet paheksumaan kirjan sisältämää seksiin tutustumisen ja päihteiden käytön kuvausta. Kirjailija on puolustautunut sillä, että hän kuvaa kyllä ihan omaa nuoruuttaan ja kysynyt, pitävätkö vanhemmat nuoria tyhmempinä kuin mitä he todellisuudessa ovat. Myös kansikuvaa on syynätty paheksuen. Amerikkalaisissa kansissa on palava savuke tai savukkeen savu, mutta joihinkin painoksiin on sen savun alle lisätty tekopyhästi kynttilä, vaikka eihän kynttilästä sellaista röyhyä synny.


Lopuksi mieheni lukusuosituksia. Nappasin kuvat riippukeinusta, johon hän välillä malttaa heittäytyä mökkipuuhasteluiltaan. 

Aleksandr Puškinin romaani vuodelta 1836 Kapteenin tytär (suomalainen kirjamme on divarista hankittu 5. painos vuodelta 1990) on hänen mielestään yllättävän moderni rakkauskertomus. Tarina sijoittuu 1700-luvulle ja kuvaa myös aikaansa hyvin.
En ole lukenut tätä vielä, aion lukea. Pidän vanhoista kirjoista ja niiden kielestä.  Kirjan on suomentanut venäjästä Samuli Suomalainen. Mieheni mielestä käännös toimi hyvin, koska hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

Antti Tuurin romaani Tangopojat (2016) on kuvaus pohjalaismiehistä siirtolaisina Ruotsissa. Heidän tarinaansa liittyy myös soittoa ja rakkaussuhteita. 

Ruotsin teollisuudessa oli pulaa työläisistä 1960-luvulla. Värvärit kävivät houkuttelemassa porukkaa Suomesta Volvon ja Maraboun tehtaisiin. Rohkeimmat lähtivät. Maaseutu tyhjeni. Sopeutuminen ei aina sujunut, eikä kaikilta samalla tavalla. 
Kotoutuminen on sana, joka on nykyäänkin ajankohtainen. On hyvä ymmärtää, että ihminen ei ole voinut eikä voi nykyäänkään aina asua siellä mihin on syntynyt. 

En ole lukenut toistaiseksi mitään Tuurilta. Anteeksi. Tämä alkoi aiheensa vuoksi kiinnostaa. 


Taivaanpallosta tekee kovasti mieli kirjoittaa lisää. Haluaisin jäljentää pitkiä otteita kirjasta, se on hyvän kirjan merkki.
Angusin lukemisen jaottelut, sanomisten ja vertausten pohdinta ovat huikeita. Vertauksia hän on oppinut ymmärtämään Raamatusta. 

Kun äiti sanoo että kohta ei pata räjähtämättä kestä, ei se tarkoita tulen päällä olevaa saippuapataa vaan sitä millä mielellä kaikki ovat. 

Ihmisten väliset asiat eivät laskemisella selviä, herra Halley on sanonut minulle kesken saneluharjoitusten. Kuka voi mitata tarkasti ahneen ja ilkeän vahingonilon määrät? hän on kysynyt mutta olen jo oppinut että kysymyksiäkin on kahdenlaisia. Toisiin on tarkoitus vastata mutta toiset vain sanotaan sanomisen vuoksi. 

Hyviä lukemisia ja uimisia kaikille teille, jotka luitte tänne asti! Eihän ne vielä tähän lopu, siis helteet, eihän? Lukeminen ei tietenkään lopu ikinä!

Luin nuortenkirjan, mietin YA-genreä ja muita lukemiani kirjoja

Nina LaCourin nuortenromaania Välimatkoja (2018) on kehuttu niin lehtiarvosteluissa kuin blogeissakin. Se on myös saanut jonkin nuortenkirjallisuuspalkinnon. Sisäkannessa on yksi kehu USA:n kirjastojen Booklist-sivuilta, yksi New York Timesin kirjallisuussivuilta ja kolme bloggareilta.

Kansi on kaunis, sama kuin alkuperäisessä, hyvin tyttömäinen hennon roosanpunaisine sävyineen. Kuva jatkuu takakanteen. Siinä on amerikkalaisen kampuksella asuvan opiskelijan asuntolahuone, jossa heti yöpöydän toisella puolen on kämppäkaverin sänky. Näin ahtaasti Suomessakin on asuttu opiskelijana, ennen, ei enää pitkään aikaan. 
Tyttö tähyää jaetusta huoneestaan omaan menneisyyteensä, johon liittyy meri.

Nimi on muutettu suomennokseen  aivan erityyppiseksi. Amerikkalaisen kirjan nimi We Are Okay (2017) viittaa paremmin nuortenkirjaan kuin suomalainen Välimatkoja. Mietin, eikö meillä olekin jo jokin samanniminen romaani. Ei aivan. Taina Latvalan romaanin nimi on yksikössä, Välimatka.

Aloin pohdiskella, mikä tekee kirjasta nuortenkirjan. Teen & Young Adult -genren kirjailijoita on melko paljon nykyään, ja moni aikuinenkin sanoo lukevansa mielellään nuortenkirjoja. 

Osuin YA-kirjapohdintoihin jokin aika sitten myös eräässä amerikkalaisessa blogikeskustelussa. Aiemmin nuorten hyllyille oli heidän kirjastoissaan sijoitettu jollain tavoin opettavaisia kirjoja, joiden henkilöt saattoivat olla minkä ikäisiä tahansa. Nyt nuortenkirjan päähenkilön ja usein muidenkin kirjan henkilöiden on oltava nuoria. Toisena nuortenkirjan piirteenä iän lisäksi tässä keskustelussa oli huomattu seksi, mutta ehdottomasti vain kevyen vihjaavana. 

Olen huomannut, että identiteettipohdinnat yleensäkin, muukin kuin seksuaalinen, oman tien etsintä ja ihmissuhteiden ongelmat ovat nuortenkirjojen vakioteemoja. Läheisen kuolema ja mielenterveys ovat paljon esillä.
Ennen nuortenkirjoissa oli myös paljon seikkailua. Mihin se on kadonnut? Onko se teema varattu nykyään lastenkirjoille ?

Välimatkoja -romaanissa nuori tyttö, Marin, viettää joululomaa yksin tyhjällä kampuksella. Hänelle on juuri edellisenä kesänä tapahtunut sellaista, mikä on saanut hänet eristäytymään. Suru ja häpeä ovat pahat kumppanit, ne lamauttavat ja masentavat.
Marinin rauhaa häiritsemään tulee tyttö entisestä elämästä, Mabel. Marinin on pakko keriä auki tapahtunutta ja suostua ottamaan vastaan muiden ihmisten seura.

Tämä kirja on ... no, se on okei. Se olisi voinut toimia jopa vertaistukena itselleni kauan sitten yksinäisenä opiskelijana.

Plussia: 
- todentuntuinen kuvaus yrityksestä jättää kaikki entinen ja kipeä taakse
- hyvä kieli
- kiinnostava päähenkilö, joka kaiken lisäksi harrastaa kirjallisuutta
- hyvä, että päähenkilön opiskelun kalleus tulee esille, koska kallistahan se USA:ssa on, Marinin opiskelu oli mahdollista vaarin pelivoittojen turvin 

Miinuksia:
- juonessa ennalta-arvattavuutta 
- Mabelin hahmo jää ohueksi ja liian enkelimäiseksi
- vaarin kohtalon olisi pitänyt selvitä, teinilukija haluaa aivan varmasti tietää, mitä tapahtui, pieni lisäluku olisi ollut tarpeen
- suomennoksen miinus on tuo nimi, liian osoitteleva ja kulunut symboliikka, välimatkat fyysisesti ja henkisesti

Olenkohan liian vanha lukemaan nuortenkirjoja, kun näen niin selvästi tarinan rungon ja se häiritsee minua? Onko nuortenkirjoissa selkeämmin näitä juonikuvioita kuin aikuisten romaaneissa? 
Kyllä minua monessa uudessa aikuisten romaanissakin on häirinnyt eräänlainen laskelmointi ja tekemällä tekeminen. 

Toinen asia, mikä häiritsee minua uusissa kirjoissa on kansien ylikehut! Tästä kirjasta käytetään adjektiiveja 'musertava taideteos' ja 'ällistyttävä aikaansaannos'. 
Millä sanoilla kuvataan sitten todella hyviä kirjoja?

Luin vähän aikaa sitten nigerialaisen kirjailijan Ayòbámi Adébáyòn romaanin Älä mene pois. Sen päälliskannessa ylimpänä kirjan nimen päällä on Margaret Atwoodin lause: "Tulikuuma, mukaansatempaava, äärimmäisen hieno." Tulikuuma! Hyvin outo määritelmä tästä kirjasta. Tulikuuma, polttava aihe?  Ei se siltä tuntunut.
Sitäpaitsi, minusta kirjan kannet voisi jättää ilman mainoslauseita. Haluaisin, että ne ovat omia taideteoksiaan, eikä naistenlehtien kansien näköisiä, täynnä tekstisilppua.

Nyt luen Esko Valtaojan uusinta tietokirjaa Kohti ikuisuutta. Se on erittäin mielenkiintoinen. Suosittelen kesälukemiseksi. 

Joku päivä sitten luin Henning Mankellin kirjan Leopardin silmä, jonka olen lukenut aiemmin silloin kun se ilmestyi 2000-luvun alussa. Otin talteen sitaatteja, kuten aina Mankellia lukiessani. Ehkä ne näkyvät täällä blogissani jossain  sopivassa kohdassa.

Tällaista minä täällä, kesäflunssassa, nyt kun ne ihanat helteet tuli. Mutta vielä tässä uidaan!
Lukea voi aina. 

Onko kenelläkään mielipiteitä nuortenkirjoista, tai muusta esiin nostamastani? 

Kirjahaaste

Sain Ritalta Kieltenopen kotiblogista haasteen, jonka nimi on yksinkertaisesti Kirjahaaste. En tiedä, kuka on pannut sen alulle. Kiva haaste, jossa on yksinkertaiset ja selkeät kysymykset.


Kirja, jota luen juuri nyt

Sain juuri luetuksi kolme kirjaa. 
Ensimmäinen on pitkään lukemani Pekka Saurin teos Parempaa kuin seksi (2014). Olen lainannut tätä kirjaa jo aiemmassa kirjoituksessani muistamisesta ja tulen lainaamaan varmaan vielä monesti. Otin kopioita myöhempää käyttöä varten useista sivuista.

Toinen juuri nautiskelemani on Mark Levengoodin Vasten auringon siltaa, juuri niin lämmin ja ystävällinen kirja kuin kaikki muukin Levengoodin tekemä, mihin olen tutustunut.

Kolmas on Salla Nazarenkon muutamien muiden kirjoittajien kanssa laatima Ihana kiihko (2016). Rohkea ja raikas ( Rosa Meriläisen kirjoitus) ja eräässä kohden jopa pysäyttävä (Matti O. Huttusen kirjoitukset). Kirja alkaa napakasti: Seksistä puhutaan väärin.

Voi minua! Tuossa vierassängyllä työtasoni vieressä on pitkä rivi kirjoja, joista hingun kirjoittaa ja minä vaan kirmailen luonnossa. Nyt pitää ruveta urakoimaan, kun sääkin kai viilenee. Minullahan pitäisi olla sihteeri! Ai niin, käsitoipilaana oleminen on hidastanut kaikkia fyysisiä toimiani. Ajatus on vikkelämpi kuin kankeat sormet. Mutta koko ajan käsi käyp vikkelämpään.


Kirja, josta pidin lapsena

Oiva Paloheimo, Tirlittan (1953)
Tyttö, joka seikkaili, meni rohkeasti eteenpäin ja selvisi tilapäisestä orpoudesta, tulipalosta ja vaikka mistä. Tirlittan kultalintu.

Vanha kulunut lapsuudenkirjani

Kun olin varhaisessa teini-iässä 60-luvun alussa, veljeni antoi minulle joululahjaksi kaksi Sergeanne Golonin Angelika-kirjaa. Olin koko joululoman hurjissa romanttiseroottisissa haaveissa.

- Oi Joffrey, huokasi Angelika, minusta tuntuu, että varmasti kuolen. Miksi se on joka kerta yhä ihanampaa?
- Koska rakkaus on taidetta, missä jokainen pyrkii täydellisyyteen, kaunokaiseni, ja koska sinä olet suurenmoinen oppilas...

Olin valtavan rakastunut Angelikan kärsivälliseen rakastajaan kreivi Joffrey de Peyraciin ja olisin tietenkin halunnut hänen oppilaakseen. 
Nyt huomaan, että Angelikahan  on Tirlittan vanhempana. 
Minun kirjani olivat kauniimpia kanneltaan kuin tämä, minkä nyt omistan. Ostin tämän yli tuhatsivuisen kirjan muutama vuosi sitten muistoksi niistä kahdesta jonnekin hävinneestä. Nyt kun rupesin ensimmäistä kertaa tutkimaan kirjaa, huomasin ilokseni, että sisäkannella on kuva alkuperäisestä ensimmäisestä Angelika-kirjasta.

Kaksi Angelikaa samojen kansien sisällä

Vanha kauniimpi Angelika-kirjan kansi

Kirja, joka jäi kesken

Satu Taskisen romaani Täydellinen paisti, joka sai Helsingin sanomien parhaan esikoiskirjan palkinnon 2011, tuntui minusta niin vaikealta, että keskeytin lukemisen. Mutta kuinka ollakaan ihastuin siihen kuunnellen. Kirjaa luettiin yhteen aikaan radiossa juuri silloin kun laitoin ruokaa, mikä onkin lähes ainoa aika, kun kuuntelen radiota. Höristin korviani - mitä tuo kiinnostava tajunnanvirta on, ohho Täydellisen paistin tekstiä! Pakko lukea! Tämä on siis kirja, joka jäi ensin kesken, mutta jonka löysin myöhemmin uudelleen.

Sofi Oksasen  Viron historiasta kertova romaani Kun kyyhkyset katosivat (2012) jäi kesken, enkä ole vieläkään tarttunut siihen uudestaan.   


Kirja, joka teki vaikutuksen

Aki Ollikainen: Nälkävuosi 
J. M. Coetzee: Maan sydämessä
Heidi Köngäs: Luvattu

Näistä löytyvät postaukseni, tässä, tässä ja tuolla.



Kirja, johon palaan uudelleen

Five Flights Up (2006) koostuu toimittaja Toni Schlesingerin 'Shelter'-kolumneista Village Voice-lehteen. Hän laati kolumninsa vierailuistaan newyorkilaisten kodeissa. Ja minkälaisissa kodeissa! Boheemeissa, rutiköyhissä ja upporikkaissa, originellien ihmisten vieraana. Schlesinger sanoo esipuheessaan, että jokainen tapaaminen on ollut kuin astuisi elokuvaan.

Säilytän tätä kirjaa yöpöydän laatikossa ja palaan siihen yhä uudelleen. Tuossa otsikossa ei varmaan ihan tätä tarkoiteta. Kirjassa on yli 300 haastattelua kuvineen. Luen yhden haastattelun kerrallaan. Jokaisessa on sulateltavaa. Miten monenlaisia meitä on! 
Ja toden totta, iltasatuni on töytäissyt minut näkemään talounia. Olen vaihtamassa asuntoa, olen ihanassa, liiankin ylellisessä huoneistossa tai olen tullut vaihtaneeksi hyvän kotini huonompaan ja katumus on syvä. Unitulkinnoissa asunto = minä.

Salty Coffee (2007) on Budapestissä lomamatkalla 2007 ostamani kirja. Monialainen toimija Katalin Pécsi on koonnut unkarinjuutalaisten naisten kirjoittamia novelleja. Jokaisesta kirjoittajasta on myös esittely. Kannen kuva Scheerin perheen tyttäristä liittyy erään heistä, Ibolya Scheerin, tarinaan. Takakannesssa ovat samat tytöt vuonna 1981. Nämä eivät ole mitään surkukertomuksia, vaan selviäjien ilkikurisia, teräviä tarinoita. Olen kiinnostunut elämäkerrallisesta fiktiosta.
Haluan lukea näitä kirjoituksia uudestaan. 

Ja sitten haasteita:
Kysyn nöyrimmäisesti teiltä
Assyriologi Sanna?
Mummin matkassa Inna?
Kaisa Reetta T?

Kaksi nuortenkirjaa vertailussa

Luin juuri hyvän nuortenkirjan, Maria Aution romaanin Varjopuutarha (2014). 

Kreetta Onkelin kirjan Poika joka menetti muistinsa (2013) olen lukenut jo jonkin aikaa sitten. Odotin kirjaa kovasti, mutta se tuotti pettymyksen.

Varjopuutarha kertoo lievästi autistisesta lukiolaisesta Pihlasta. Kertojana on Pihla itse. Hän kirjoittaa itsestään kuvitellulle poikaystävälle, Kronokselle.

 

 Yöpöydällä on korvatulppia. Olen ruuvannut kahvan huoneeni ovesta niin, ettei sitä voi avata. Oveen on jäänyt reikä, mutta en viitsi tukkia sitä. Kuulen, kun kaksoset hipsivät eteisessä ja tirkistelevät siitä. Heillä ei ole kuitenkaan mitään näkemistä. Läppäristä tihkuva valo riittää piirtämään minulle ääriviivat ja leikkaamaan pimeästä kuin kummallisen, mustan paperinuken. Kyhjötän selin oveen pehmeiksi vanuttuneet rievut päälläni. Sormeni liikkuvat koskettimilla kuin soittaisin äänetöntä sävelmää.
       Kuuletko sinä sen, Kronos? Ja viihdytkö sinäkin hiljaisuudessa?

En tiennyt, että varaamani kirja luokitellaan nuortenkirjaksi ennen kuin kirjastovirkailija jätti perimättä varausmaksun ja mainitsi, että kirja on nuorten hyllystä. Eräs tämän kirjan ansioita onkin, että se ei mitenkään mielistele nuoria "selkokielisyydellä" tai tyypillisillä nuorten kriiseillä. Pihlalla ei esimerkiksi ole mitään äitiongelmaa. Suhde äitiin ja hänen huolenpidostaan irrottautuminen on kuvattu kauniisti.

Pihlan maailma tulee kuvatuksi sekä Pihlan itsensä kokemana että toisten kautta. Kaksi vuotta nuoremmat sisaret harmistuvat usein isonsiskon kömpelyyteen, mutta tuntevat kohta syyllisyyttä tunteistaan. Pihla kohtaa kiusaamista joka kouluasteella, mutta päättää pärjätä. Lopussa junassa vastapäätä istuu hiljaisuuden jakava Kronoskin.
       - Kronos? Kuka se on? Voinhan mä ollakin, sovitaan vaikka niin!

Autismin piirteet tulevat esiin Pihlan elämässä ja muistoissa. Autio ei alleviivaa niitä, vaan ne ovat osa elämää.
Pihla kärsii melusta ja joutuu siksi alaluokilla eristyksiin sermin taa. Välitunnit hän viettää yksin avustajan seuratessa ja keinuu. Jos keinu on varattu, hän on aivan hukassa.
Kiusattuna alakoululaisena Pihla reuhtoo ja raivoaa itsensä aivan hikiseksi ja vaipuu lopulta parantavaan uneen. Myös isompana hän uupuu pettymyksen koettuaan.
Vaatteet eivät saa kiristää, Pihla ei todellakaan halua pukeutua mihinkään muotivaatteisiin, vaan aina samoihin, mukaviin.
Pihla on ilmeettömämpi kuin muut ja liikkuu eri tavalla.
Eräs autismin ihanimpia puolia on syvä keskittyminen siihen, mikä kiinnostaa. Pihlaa kiinnostaa lähellä oleva umpeenkasvanut barokkipuutarha. Siitä hän kirjoittaa perinpohjaista esitelmää. Hän ei vain etsi tietoja vaan myös viettää aikaa puutarhassa sen tunnelmaan uppoutuen. Joillekin muille teineille hänen puutarhansa on vain pusikko, joka tarjoaa näkösuojan välituntitupakoinnille, Pihlalle paikka on lumottu. 

Autio nostaa lasten ja nuorten kiusaamisen kuviot esiin. Ne ovat monesti paljon mutkikkaampia kuin, mitä aikuiset luulevat.

Vielä yksi kehuja ansaitseva asia: kirjan kansi! Upea yksityiskohta Pihlan kuvitelmien puutarhasta.

 .............................

Onkelin kirjan asetelmassa on edellytykset vaikka mihin. Esimurrosikäinen Arto herää Helsingissä puistossa muistinsa menettäneenä. Hän hortoilee keskustaan ja tapaa ikäisensä Kimon, jonka kanssa matkustaa pummilla kaupungin itäosiin. Ennen kuin Arton seikkailu on ohi ja hän on taas onnellisesti keskiluokkaisessa kodissaan, hän on ehtinyt tutustua monenlaisiin alempien sosiaaliluokkien ihmisiin. 

       

Jokaisessa kaupungissa on paikkoja, jonne kerääntyy hieman hukassa olevaa väkeä. He eivät ole sillä tavalla hukassa kuten Arto, että olisivat menettäneet muistinsa. He ovat hukassa sillä tavalla, että he eivät tiedä, mikä on oikein, mikä on väärin. He ovat meluisia, riidanhaluisia, toivonsa menettäneitä ihmisiä. He hakeutuvat toistensa seuraan, koska vain silloin he eivät koe olevansa epänormaaleja. Kaltaistensa joukossa ei tarvitse ajatella, että toisinkin voisi elää. 

Tottahan tämä on, mutta kuulostaa hyvin tätimäiseltä, kuin joltain valistusmateriaalilta. Jos Onkeli olisi kirjoittanut Ilonen talo -tyylillä, hän olisi näyttänyt, ei selittänyt ja osoitellut. Minusta tuntuu myös, että nämä selitykset ovat omiaan jopa lisäämään ennakkoluuloja, vaikka tarkoitus on päinvastainen. Itä-Helsingissä ollaan syrjäytyneitä ja Pohjois-Karjalassa Kimon mummolassa ollaan lupsakoita ja pönäköitä.  

Pidän Onkelin Ilonen talo -romaanista niin paljon. Olen sen julkaisusta 1996 asti odottanut häneltä jotain samanlaista. Siksi odotukseni olivat korkealla tämän kirjan suhteen. Tuntuu ikävältä kirjoittaa, että en pitänyt. Mutta toisaalta minun pitämiseni on vain yhden henkilön mielipide, makuasia. Kirjahan sai viime vuoden Finlandia Junior -palkinnon. Ei se voi niin huono olla! Valitsijana oli Duudsonien Jarno Leppälä, joka piti varmaan varsinkin siitä, että kirjassa korostetaan kaverien merkitystä. 

Kotona ei ymmärretty, että Arto ei ollut enää pikkulapsi. Ainakin Artosta tuntui joskus siltä. Ja silloin hän suuttui vanhemmille silmittömästi, haukkui isää ja äitiä sellaisilla nimityksillä, joita ei edes tiennyt tietävänsä. Hän, joka oli aina ollut rauhallinen ja harkitseva, alkoi yhtäkkiä huutaa täyttä kurkkua, paiskoa ovia ja uhata muuttavansa pois kotoa.

Kaikilla ei ole unelmiensa vanhempia. Ja vaikka olisikin, ei kukaan jaksa pelkästään vanhempiensa seuraa. Meidän on etsittävä seuraa toisistamme. Meidän on etsittävä kavereita.

Nämä tekstit sopisivat yläkoulun terveystietoon murrosiän piirteistä keskusteltaessa. Romaanissa ne ovat liian alleviivaavia. Tuntuu siltä, että nuoria aliarvioidaan. Kyllä he ymmärtävät asioita myös fiktion kautta. Sitäpaitsi, kiinnostuuko 10 - 13 -vuotias Potter-lukija tällaisesta tekstistä?

Ja lopuksi, kansi: liian kirkas lakananvalkoinen pohja ja omituisia ihmisiä kuin hahmoja venäläisestä kansansadusta.