Kielestä, luetuista ja lukemaan valituista

Hyvän kielikorvan omaava ystäväni Leena kertoi harmistuneensa mediassa ja muualla huomaamistaan kömpelyyksistä ja omituisuuksista.
Iltapäivälehden otsikko "Maailman suurin risteilyalus meni rikki" kuulosti hänen korvaansa lasten kieleltä. Niin minunkin. Lelut menevät rikki, mutta alus vaurioituu tai vioittuu. 
Entä se, että liikkeelle lähtemisen sijasta lähdetään liikenteeseen, vaikka lähtisi vain lähikauppaan ja jotain tehdään kaksi eri kertaa. Mitä virkaa eri-sanalla tässä on? Kaksi kertaa tai kahdesti, eikö niin?
Aloin miettiä omia viime aikoina huomaamiani outouksia kielen käytössä.
Miksi nykyään mielikuvitellaan? Olen kuullut tämän muutaman kerran mm. poliitikkojen haastatteluissa. Kuvitteleminen on mielikuvituksen käyttöä, ei siinä mitään vahvistussanaa tarvita.
Ikiärsykkini "juurikin niin" on yhä vaan voimissaan. Onko se jotenkin vahvempi kuin "juuri niin"? No, se on varmaan tarkoitettu leikkisäksi ja lienee saanut alkunsa vitsinä, kuten myös tuo "lähteä liikenteeseen". 

Alla kuvassa kolme viimeksi lukemaani kirjaa.

 

Luin Paul Austerin suomenkielisen Baumgartnerin (2024) ensin kokonaan ja sitten sieltä täältä alkukielistä kirjaa (2023). Eikö olekin valloittava tuo suomalaisen painoksen kansikuva näppäimistöineen? Sen on laatinut graafikko, kuvittaja Jussi Kaakinen.

Austerilla on upeaa kieltä, ja niin on myös hänen suomentajallaan Arto Schroderuksella.
 
Tässä kirjassa Auster kuvaa seitsenkymppistä Sy Baumgartneria käpsehtimässä jotenkin päämäärättömänä yksinäisen vanhenevan miehen elämässään. Hänen mielensä askartelee muistoissa ja arkipäivän tehtävissä. Miksi muistamme tietyt hetket niin kirkkaasti ja unohdamme toiset?
Kirjailijalla on kirja viimeisteltävänä ja vaimon julkaisemattomat runot pitäisi toimittaa kirjaksi, kun vain jaksaisi. Kirjassa on Baumgartneria liikuttavia otteita vaimon päiväkirjoista ja harvinaisen lumoava esseeteksti "Stanislavin sudet", jonka kirjoittamiseen Baumgartner kokee äkillisen tarpeen ja jota kirjoittaessaan hän elää muistonsa uudelleen niin elävänä, että lukijakin kokee vahvan elämyksen ja jää miettimään kirjailijan esittämää kysymystä tarinoiden totuudesta pitkäksi aikaa. 
 
Tämä kirja kuulostaa hyväksijätöltä, ja sitähän se onkin.
Auster sairasti keuhkosyöpää ja kuoli viime huhtikuussa. Pari vuotta aiemmin hänen poikansa oli kuollut huumeiden yliannostukseen, taustalla tuomio oman lapsen kuoleman aiheuttamisesta. Puolivuotias vauva oli kuollut isänsä hoidossa saatuaan elimistöönsä heroiinia. Ei ihme, että kaiken tämän keskellä kirjoitetussa kirjassa on surumielisyys ja luopuminen läsnä koko ajan.

Kirjailija tarkkailee hahmonsa historiaa ja väsyneitä pyrkimyksiä ajoittaisine innostumisineen jotenkin huvittuneesti myötäeläen.  

    Ja niin käy, että Baumgarner löytää uudelleen liikkumisen virkistävät, oman kehon hahmottamiseen liittyvät ilot; hän panee yksinkertaisesti jalkaa toisen eteen ja liikuttaa itseään avaruuden läpi siten, että koko keho seuraa rinnakkaisrytmejään: jyskyttävää sydäntä, laajenevia ja supistuvia keuhkoja, jalkojen tasaista liikettä, vasen-oikea-vasen-oikeaa, ja kun hän seuraavana päivänä toden teolla alkaa päästä vauhtiin, hänen itseluottamuksensa vain kasvaa kasvamistaan, kun hän jatkaa taivaltaan eteensä avautuvalla valtaisalla sisäisellä niityllä. 

Ninni Schulmanin Viimeiset leikit on kelpo dekkari, jossa lukijaa johdatellaan milloin minnekin ja utelias pikkupoika saa maksaa salapoliisileikeistään. Taalainmaalainen idyllinen pikkukylä ja 80-luku päälleäänitettävine kasetteineen, uunimakkaroineen ja smurfffeineen on kuvattu taitavasti.
Suomentaja Sirpa Hietanen on tehnyt hyvää työtä. Kirja sisältää paljon dialogia ja se kuulostaa hyvin aidolta. 
Eläydyin ja jännitin lukiessa. Lopussa itketti.

Alla olevat kolme kirjaa odottavat matkalaukun päällä päästäkseen sen sisäpuolelle matkalukemiseksi pian alkavalle Istanbulin reissulle.

Marguerite Durasin kirja on niin ohut, että se tulee luetuksi varmaan jo lentoasemalla. Nykyään asemille pitää mennä niin aikaisin, että siinä jää aikaa paitsi toisten matkoille lähtevien katseluun niin myös kirjaan upoutumiseeen. 

Edellinen Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen kirja Sinä riität minulla oli viime syksynä Espanjan reissullani. Ilahduin kun huomasin että heiltä on tullut uusi samalla tyylillä tehty ajan ilmiöitä purevasti tarkasteleva teos.  
Takakannen teksti kertoo, että kirjoittajat kysyvät muun ohessa, onko mikään kokemus liian pieni lapsuuden traumaksi ja miten kirjoitetaan essee sanomatta mitään. Kuulostaa lupaavalta. 

Jokha Alharthi on ensimmäinen omanilainen naiskirjailija, jonka romaani on käännetty englannin kielelle. Kirja voitti vuoden 2019 Man Booker International -palkinnon ja teki siinäkin historiaa, se on ensimmäinen arabiasta käännetty kirja, jolle on myönnetty tämä palkinto.  

Ihailin eilen kävelylenkilläni kesän ja syksyn 
päällekkäisyyttä. Kissankelloja ja päivänkakkaroitakin
vielä. Punaista yhä enemmän puissa ja maassa.
Kaunis syksy. 

Kirjallisuudesta, purevasti ja huolestuneesti

Henri Matisse, Liseuse sur fond noir, 1939
Center Pompidou Malaga 2023

Tiesitkö, että kirjailijoiden niukat tulot ovat jyrkässä laskussa, vaikka kirjoja luetaan paljon.
No, niitähän ei lueta vaan kuunnellaan. Kaunokirjailija saa keskimäärin 0,53 euroa per kuuntelukerta, tietokirjailija vielä vähemmän, 0,43 euroa. Sama laitteilta luetusta e-kirjasta. Painetun kaunokirjan tuotto taas  on 2,68 euroa ja tietokirjan 3 euroa. 

Suomen Kirjailijaliiton ja Suomen tietokirjailijat ry:n teettämän tutkimuksen mukaan kaunokirjailijan vuositulo kirjamyynnistä oli vuonna 2018 keskimäärin 2294 euroa, nyt enää 1713 euroa. Pudotus on 25 prosenttia viidessä vuodessa, tietokirjailijalla peräti 45 prosenttia, viisi vuotta sitten 1111 euroa ja nykyisin 606 euroa. 
Melkoisia lukuja! 

Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen esseekokokoelmassa Sinä riität: lopunaikojen opas, sivallellaan sinne tänne ajan ilmiöihin kirjallisuuden kenttää unohtamatta. Nimi "Sinä riität" on ironinen kannanotto terapia-aikakauteen, joka näkyy kirjallisuudessakin paitsi heppoisina tietokirjoina myös lukuisina kaunokirjoina, joissa kirjailija tarkastelee itseään ja omia tunteitaan.

Romaanit ovat kuitenkin joskus vaativia hankkeita, tarvitaan periaatteessa jotain muuta kuin itsensä erittäminen päiväkirjan sivuille. Siksi on vaivattomampaa tuottaa teoksia, jotka horjuvat omaelämäkerran, fiktion, päiväkirjan ja esseistiikan välimaastossa autofiktion mahtipontisina versioina. 

Jokainen influensseri, laulaja ja julkkisrikollinen haluaa ja usein myös saa oman kirjan, mikä on sinänsä ymmärrettävää, ovathan lapset aina halunneet tehdä omia lehtiä poneista, hamstereista ja muista itselleen tärkeistä asioista. 

Viime vuosina viimeisetkin turhat kynnykset asiantuntijuuden tieltä ovat poistuneet, kun kirjoja on ruvettu tekemään suoraan äänikirjoiksi: se on kovin kohteliasta toimituksiakin kohtaan, ei täällä kellään ole aikaa lukea jorinoitasi, kerro puolitoistakertaisella nopeudella raiskauksestasi, raskaudestasi, rakkaudestasi, vanhempiesi muistisairauksista, häpeästäsi, siemensyöksyistäsi, meillä on nyt vähän kiire täällä kulttuuritoimituksessa, kun pitää soittaa unitutkijalle ja kysyä, saavatko lapset valvoa yöllä ja katsoa Käärijää.

Milloin kirjallisuuden arvoksi tuli se, että "lukiessa" voi samaan aikaan "tehdä jotain muuta",  kun aiemmin koko kirjan idea oli se, ettei lukiessa voi eikä tarvitse tehdä mitään muuta, voi olla tuntikausia tekemättä vittu yhtään mitään ja unohtaa olevansa olemassa.

Hei, hyvät lukevat ystäväni, se mitä meille tuotetaan riippuu siitä mitä me kulutamme. Miksi vaihtaa hyvä formaatti kirja johonkin muuhun?

Alkaako oikean hyvän kirjan tekemisestä tulla harrastus, jolla ei ansaitse mitään, kuten blogikirjoittelu tai josta joutuu lopulta jopa itse maksamaan kuten vaikka golf, joka on harrastajalleen melko tyyris harrastus. 

Mainitsemassani tutkimuksessa kerrotaan, että kaunokirjailijoista 47 prosenttia tekee muuta työtä ja kirjoittaa sen ohessa (yöllä!). Ihmettelen, että niinkin moni, 53 prosenttia, pystyy elättämään itsensä kirjoitustöillä.
Kirjailijoiden tulot koostuvat vähäisten myyntitulojen lisäksi apurahoista, kirjaston lainauskorvauksista ja kirjailijavierailuista. Jotkut pitävät myös kirjoittajakursseja opistoissa tai oman firman kautta.
 
Mietin millainen henkilö pystyy olemaan kirjailija ilman muuta työtä. Löydän seuraavat ryhmät:
1. Yksineläjä, joka tyytyy vähään ja turvautuu pahan paikan tullen sossuun ja ystäviinsä. 
2. Kirjailija, jonka töitä myydään paljon ja käännetään useille kielille.
3. Sellainen henkilö, jolla on hyvätuloinen, hyväntahtoinen, kirjailijan työtä ymmärtävä ja arvostava puoliso eikä isoa perhettä.
4. Kirjailija joka menee TV-visailuihin ja mainoksiin tai ryhtyy kirjainfluensseriksi  somekanavilla. Mutta nämähän ovatkin jo muuta työtä.
5. Vanhempi henkilö, joka on tehnyt hyvin palkattua työtä keräten rahaa unelmansa toteuttamiseen eläke-iässä tai jo sitä ennen, jos on saanut säästetyksi tarpeeksi. 
6. Henkilö, jolla on paljon perittyä omaisuutta, jolla voi kustantaa kirjailijaelämäänsä.

Uljas kolibrikukka (Strelitzia reginae)
kirjailijoille!
KIITOS!

Huolella valitut matkakirjat ja ensimmäiset reissukuulumiset, por favor!

 

Hola! Täällä sitä ollaan taas, vanhassa tutussa, pettämättömässä lomailupaikassa Espanjan Aurinkorannikolla. Oltu tiistaista asti, mutta vasta nyt ehdin kirjoittaa täältä. On asetuttu airbnb-asuntoon, johon olemme  tyytyväisiä - kiitos Bruno ja Fabienne! On uitu, kävelty, petytty siihen, ettei Paloma-puistossa ole enää eläimiä, kuten ennen (kana- ja pupuperheitä, oravia, eksoottisia lintuja...), käyty maailman ihanimmassa, valkoisimmassa ja viehättävimmässä vuorenrinnekaupungissa Mijasissa (no, en ole nähnyt kyllä niitä kaikkia) ja luettu paljon. 

Aloituskuvassa on kirjat, jotka pakkasin mukaan neljän viikon matkalle. Kerron miksi nämä.

Olen lukenut isralilaisen historiantutkijan Yuval Noah Haririn aiemman teoksen Sapiens: Ihmisen lyhyt historia ja myös tämä kirja, 21 oppituntia maailman tilasta, kiinnostaa minua, ja sopii pehmeäkantisena hyvin matkakirjaksi. Näiden kirjojen välissä Hararilta on ilmestynyt Homo Deus: Huomisen lyhyt historia. 

Lao She, Mr Ma and Son on julkaistu Kiinassa jo 1929. Nyt en muista, miksi kiinnostuin tästä. Muistan vain, että tilailin Adlibriksestä pehmeäkantisia kirjoja juuri tulevia matkoja varten ja tämä on yksi niistä. Kirjassa on kiinalaisen maahanmuuttajan kokemuksia Englannissa ja satiiria brittien tapoja kohtaan. 

Jane Gardamin The Sidmouth Letters on novellikirja. Olen lukenut jo osan novelleista rannalla. Kauniita tarinoita, joissa kaikissa tähän mennessä lukemissani jotenkin haikea loppu. 
Tämän kirjan huomasin blogissa Prosperon kirjahylly (klik), kiitos Hannu! Kiinnostuin oitis, koska olemme menossa ensi kesänä (toivon mukaan, budjettikysymys) Sidmouthiin, englantilaiseen rantakaupunkiin, joka mainitaan kirjan nimessä ja on kirjan viimeisen novellin nimi. 

Orhan Pamukin romaanin Punatukkainen nainen luin jo. Se on tuttua Pamukia. Pidän siitä, miten muuttuva Turkki näkyy kirjan kuvauksessa henkilötarinan rinnalla, sama kuin  kirjassa A Strangeness in My Mind, josta olen kirjoittanut blogikirjoituksen aiemmin (klik). Tämä on tiiviimpi.
Muistan lukeneeni Pamukilta myös kirjan Viattomuuden museo, joka on traaginen kertomus rakkaudesta. 

   

Tuomo  Heikkisen kirjan Sillanrakentaja olin aikonut ottaa mukaan, mutta se on kovakantisena niin painava, että sai jäädä odottamaan myöhempää lukua. Kaksi syytä, miksi kirja kiinnostaa: Tuomo on Kuhmon poikia, kainuulainen kulttuurivaikuttaja ja kirja on esikoinen - esikoiskirjat viehättävät minua.   

Pakattuani huomasin, että lentokonekirja puuttuu. Vielä oli muutamia joista valita. Valitsin Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen yhdessä kirjoittaman Sinä riität. Kirja sisältää purevia esseitä erilaisista ilmiöistä, kuten oman aikamme narsismi ja kaiken psykologisointi, josta kirjan ironinen nimi "Sinä riität", influenssereista, naisista ja miehistä, kirkon maallistumisesta, median kulta-ajasta jne. Luin kirjan jo kentällä lentoa odottaessa ja koneessa, mutta luen ehkä uudelleen ainakin joiltain osin, koska nukahtelin matkan aikana. Lentokoneen ilma ja hurina vaivuttavat väkisinkin torkuksiin, vaikka nämä tekstit olivat kyllä kaikkea muuta kuin tylsiä.   

Lukemiset loppuvat varmaan ennen matkan loppua - ja paluulennolle on oltava kirja, täytyy hankkia lisää, kun käydään isommissa kaupungeissa. 

Lähipäivinä on suunnitelmissa käydä Malagassa, ja Sevillaan meillä on oikein yöpyminen, lomanen loman sisällä.
Olen myös varannut liput Marbellaan flamencoesitykseen. Upeitten tanssijoiden Jaime Fresnada ja Asami Ikeda esitys Flamenco Tradicional, jonka olemme nähneet jo kahdesti aiemmilla lomilla täällä. Se on aina erilainen, koska tanssijat improvisoivat toisin kuin turistiflamencossa. He eivät myöskään hymyile, vaan keskittyvät ja näyttävät vahvoilta, ankarilta ja tuskaisilta, jopa pelottavilta. Voi miten odotan tätä esitystä. 

Tulossa mercadonasta, kaupasta,
kohta lähdössä rannalle