Funtsailua vuoden vaihtuessa

DDR:ssä valmistettu lasten magneeteilla toimiva nukketeatteri
 hahmoineen, joista on moneen rooliin.

Me olemme jo menossa vuotta 2026, mutta Kiinassa vuosi vaihtuu tänä vuonna vasta 16. helmikuuta, jolloin siirrytään Käärmeen vuodesta Tulihevosen vuoteen. Kiinalainen uusivuosi on liukuva, sitä juhlitaan  21. tammikuuta ja 20. helmikuuta välisenä aikana.
Minusta syksy olisi looginen aika vuoden vaihtumiselle. Silloin lopetetaan kesälomailu ja siirrytään arkeen ja ankeampiin säihin. Sitten kestetään talvi, kuka mitenkin, ja sen perään siirrytään kevään kautta vuoden ihanaan huipennukseen, kesään. 

Viime vuosi oli maailmassa kauhea kuten tiedämme, ja sama jatkuu. Meillä Kymenlaaksossa on kuulemma jaettu painettuja pelastussuunnitelmia kotitalouksiin, meille ei ole vielä tullut. Suunnitelman saaneet ovat sanoneet, että eipä ole omana elinaikana tarvinnut moista syynäillä. 

Joulun aikaan tuntui hieman haikealta, kun ajattelin, että onkohan meillä viimeisen kerran oikea, tilattu joulupukki, koko se teatteri, jonka odottaminen saa jännitystä aikaan. Joka toinen vuosi olemme kaksin miehen kanssa ja silloin aatto on pukiton ja kaikin puolin erilainen. Kahden vuoden päästä, jolloin olisi taas porukkajoulu, pienin onkin jo aika iso. No, mutta kyllähän joulun tunnelmassa aina on joulupukkitaikaa, koska joulun satumaisuus (anteliaisuus, ystävällisyys, hyväntahtoisuus) on mielessä, ei puitteissa.

Toinen viime vuoden haikeista asioista on se, että ikäisiämme tuttuja on sekä menehtynyt että vakavasti sairaana. Kaiken lisäksi nuorillakin on ollut sairautta.  

Vuoden paras tapahtuma oli Joensuun kulttuuritapahtuma syyskuussa. Ensi syksyn teemasana tällä tapahtumalla on Ihme. Ihmeen hieno teema!

Tälle vuodelle minulla on suunnitelmissa jo jonkin verran teatteria, musiikkia ja näyttelyitä sekä kaksi matkaa.
Ensimmäinen niistä on toukokuussa, jolloin menemme mieheni kanssa Englannin luoteisosaan Devonin kreivikuntaan tapaamaan ystäväämme Dianaa, johon tutustuimme jo 80-luvulla, jolloin hän vieraili meillä hiihtolomalla ja me Englannissa samana kesänä. Sen jälkeen olemme tavanneet muutaman kerran meillä. Pienessä merenrantakaupunki Sidmouthissa vierailtuamme suuntaamme vielä Lontooseen muutamaksi päiväksi. 
Toinen matkamme on perinteinen aurinkomatka Marmarikseen syksyllä. Tuttu hotelli sijaitsee 20 metrin päässä merestä. Miten ihanaa käydä kellumassa aalloissa jo ennen aamiaista.

Alkukuvan nukketeatterissa on kahdet lavasteet, kätevästi pahviseinien molemmin puolin. Nukkeja siirrellään takaa näyttämön alta magneettipään sisältävillä sauvoilla. Yleisö istuu edessä. Lapsi, jolle on luettu paljon ja joka on nähnyt lastenelokuvia ja käynyt teatterissa, keksii näillä viidellä hahmolla ja kaksilla lavasteilla melkoisia tragedioita, komedioita ja moraliteetteja. 
Mietin, että tämä näyttämö voisi olla kuin kuva meidän elämästämme, jota erilaiset voimat ohjailevat: markkinavoimat, influensserit, algoritmit, hullut diktaattorit ja - kyllä - onneksi myös demokratia.

Toivon uudelta vuodelta rauhaa, niin vahvaa, että aseita voitaisiin takoa auroiksi - heh, utopiaa, tiedän. No, lievennän toivettani: sellaista rauhaa, että nyt kun varustaudutaan, niin niitä aseita ei tarvitsisi käyttää missään eikä kenenkään tarvitsisi kuolla narsististen valtiojohtajien laajentumishaaveiden takia.

Pysähdyin vuoden vaihtuessa tarkastelemaan kohta jo 13-vuotista blogiaikaani. Eniten on käyty lukemassa kirjoitustani Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta (jos haluat lukea mitä olen kirjoittanut, niin klikkaa kirjan nimeä tässä ja muissa mainitsemissani kirjoissa). Kirjoitin Tuntemattomasta osana kirjabloggareitten Suomi 100 -juhlavuoden projektia, joka onnistui hienosti. Projekti ja tärkeä kirja ovat varmaan nostaneet tämän kirjoitukseni suosiota.
Sekä koko aikana että myös viime vuonna on luettu paljon juttuani Terveyttä, kauneutta ja Heli Laaksosen runoja  ja kirjoitusta, jonka nimesin Vanhuus ei tule yksin. 
Kirja-arviotyyppisistä kirjoituksistani suosituimpia Tuntemattoman jälkeen olivat viime vuonna Joonatan Tolan Punainen planeetta ja Daniela Krienin Muldental. Koko blogiaikana suosituimpia ovat olleet Tuntemattoman jälkeen Heli Laaksosen Ykköne, Anja Snellmanin Antautuminen ja Ossi Nymanin Röyhkeys.
Näyttää siltä, että terveys, vanheneminen ja räväkkää keskustelua synnyttäneet kirjoitukset vetävät puoleensa lukijoita. Minä myös tykkään keskustella ja väitellä enkä ollenkaan pahastu eri mieltä olemisesta. 

Tällä haavaa minulla on luvun alla Fernanda Melchorin järjestyksessä toinen romaani Hurrikaanien aika. Luin ensin hänen kolmannen romaaninsa Paratiisin ja pidän sitä paljon kakkosta parempana. Jo toinen kirjailija, jolla huomaan valtavan kehityksen alun jälkeen. Terhi Törmälehdon esikoinen Vaikka vuoret järkkyisivät oli vielä jäsentymätön, mutta kolmas romaani He ovat suolaa ja valoa täydellisen mietitty. Kirjoittamalla oppii kirjoittamista, ja tietenkin myös lukemalla, ei mitenkään muuten.
Ja elämällä oppii elämistä.

Parhaan tietämäni elämänohjeen on lausunut edesmennyt presidentti Mauno Koivisto: "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin."
Eräs toinen järkevä ihminen, fiktiivinen sellainen, Alma Koskela (Täällä pohjantähden alla) on tiivistänyt elämänkokemuksensa näin: "Ei ole vielä aamutonta yötä ollut."

Kaikkia epätäydellistä itseään ja jo nyt hylättyjä uudenvuodenlupauksiaan harmittelevia saattaa lohduttaa August Pyölniitun huomio: "Ihmiset pitävät enemmän rakastettavista vioista kuin ikävistä hyveistä."
Minun ainoa uudenvuodenlupaukseni on antaa taas hiusteni kasvaa pitkiksi. 

Toiveikkaalla talvimielellä pakkasessa

 

Koskikara, kuva Ume

Toiveikkaalla talvimielellä... no, mikäs on ollessa lämpimässä lukaalissa villasukissa tämmöisenä viisaana ja vakaana seniori-ikäisenä pohjoisen ihmisenä.  
Australialainen laaja tutkimus on todennut, että ihminen kypsyy henkisesti paljon myöhemmin kuin on arvattukaan. Henkinen toimintakyky saavuttaa huippunsa 55 - 60-vuotiaana, tunnollisuus 65-vuotiaana ja emotionaalinen vakaus 75-vuotiaana.

On ironista, että fyysinen terveys heikkenee juuri kun muutoin on rauhoittunut. Nuorena sitä oli levoton ja ahdistunut, mutta jaksoi fyysisesti mitä vain, eikä elintavoilla ollut niin väliä. Nyt pitää katsoa paremmin mitä syö ja että liikkuu säännöllisesti; ja vaikka tekisi kaiken oikein, niin silti on alttiimpi viruksille ja bakteereille. Olen neljännellä antibioottikuurilla peräkkäin. Kerron joskus ehkä tästäkin koettelemuksesta, sitten kun se on selkeästi takana päin. Nyt on sellainen tuntu, että kohta on. 

Tänään aamukävelyllä katselin vesilintuja, koskikaroja, telkkiä ja sorsaa uimassa Kymijoessa. On niillä ihmeellinen lämpöjärjestelmä, ylivoimainen kun vertaa paleleviin ihmisiin. Ruokarobotti suti jämähtäneenä lumikasaan, autoin sen tasaiselle kadulle ja sanoin: "Menehän siitä, pikkuinen." Vähän matkan päästä se sanoi kuuluvalla äänellä: "Kiitos." 
Onneksi ilma on lauhtunut ja pakkasta on enää - 6 astetta. Kahdenkymmenen asteen pakkasessa en mene ulos. Kylmä ilma polttaa kasvoja, enkä oikein uskalla vetää sitä syvälle arpikeuhkoihini asti. 

Näkymä Keskikosken sillalta Myllykoskella, kuva:Ume

Toinen päivän ulkoiluni oli kaupassa ja kirjastossa käynti. Kauppa on näköetäisyydellä ja kirjastokin olisi ellei olisi paria korkeaa kerrostaloa näköesteenä.  
Kirjastosta hain varaukseni Elina Kahlan romaanin Gulagin viisas ja Mika Lietzenin sarjakuvakirjan Skotlannin matkakirja. Nappasin mukaani myös kaikki Suomen Kuvalehden joulukuun lehdet (olin lukenut digilehtiä, mutta eihän ne ole sama asia) ja uusien kirjojen hyllystä kotkalaisen kirjailijan ja kirjoittajakouluttajan Irja Sinivaaran elämäkerrallisen teoksen Irjankirjaimet ja eteisestä vielä lähtiessä vaihtohyllystä kaksi Kotivinkkiä, joista saattaisin löytää mieluisen neuleohjeen. Mielessäni itää suunnitelma kokeilla, onnistuuko näillä sormilla vielä neulominen. Ellei onnistu, niin sitten vain luen edelleen.
Kun on lukemista, niin elämä on ihanaa, muu puuhastelu on vaihtelua siihen.
Luin juuri loppuun meksikolaisen Fernanda Melchorin kahtiajakautuneen yhteiskunnan karmeuden paljastavan romaanin, jonka nimi on sarkastisesti Paratiisi. 

Lauantaina kävimme Kansallisteatterissa katsomassa Lauri Maijalan ohjaaman Täällä pohjantähden alla. Maijala on tehnyt Väinö Linnan suuresta romaanitrilogiasta näytelmän, joka sopii myös lyhytvideoihin tottuneille nuorille, kunhan heille on opetettu pohjatiedoksi Suomen historian vaiheita. 
Näytelmä on pitkä, lähes nelituntinen kaksi väliaikaa sisältävä esitys, joka koostuu lyhyistä episodeista. Joukkokohtaukset olivat upeasti toteutettuja. Tekee mieli lukea kirjasarja uudelleen, meillä on se vanhana 50-luvun lopun ja 60-luvun alun painoksina.

Kun seuraa sekä idän että lännen "hullujen kuninkaiden" tekemisiä, niin ei voi kuin puistella päätään. Mehän emme edes tiedä niistä hulluimmista ideoista ja teoista, koska onhan siellä ympärillä hovia peittelemässä ja selittelemässä. 
Voiko olla hullumpaa, että väkivaltaan yllyttävä, laivoja summittain merellä tuhoava ja 'minä tarvitsen' -mantraa hokeva toisten maiden alueita hamuava presidentti kutsuu luokseen Nobelin rauhanpalkinnon saajan ja pyytää häntä luovuttamaan palkintonsa itselleen! Olisihan se upea lisä kullatulle kunniakäytävälle, jonka kuninkaamme on rakennuttanut palatsiinsa ja jota esittelee ylpeänä vierailleen. Hänelle ei ole yhtä yhteistä totuutta, vaan hän itse määrää totuuden ikiomalla moraalillaan. Hän on siis se mitä itse sanoo olevansa, suurin, kaunein ja viisain ja se oikea rauhanpalkinnon saaja, vaikka palkinto olisi ojennettu toiselle. Semmoisia ovat hullut kuninkaat nykyisin. 

Äskeinen toimikoon aasinsiltana seuraavaan aiheeseeni, joka on hyveet. 
Viime vuoden viimeisessä SK:n numerossa on filosofi Antti Kylliäisen haastattelu "Mitkä ovat tärkeimmät hyveet, Antti Kylliäinen?" Kylliäinen toteaa, että hyveet ovat julkisessa keskustelussa olleet sivuun sysättynä neljäkymmentä vuotta. Niiden tilalle on tullut sääntöjä ja normistoja, joiden avulla kyllä torjutaan pahaa, mutta ei edistetä hyvää. 
Arvoista on puhuttu, mutta niihin on sisällytetty paljon sellaisia, jotka eivät oikeasti ole arvoja, vaan usein välineitä menestyksen saavuttamiseksi.
Arvot eivät ole välineitä eikä mielipidekysymys, vaan ne ovat olemassa sellaisenaan yhteisen hyvän periaatteina ja niitä toteutetaan jo antiikin filosofiassa mainittujen hyveiden avulla.

"Suurin huomio pitäisi keskittää niihin arvoihin, jotka kulloinkin ovat heikoimmilla. Juuri nyt nostaisin kärkeen oikeuden, totuuden, ihmisarvon, luottamuksen ja sivistyksen."

Kylliäinen on ollut etiikan kouluttajana laatimassa hyvemalleja päiväkodeista yrityksiin. Prosessi on edennyt niin, että yhteisö on valinnut ne hyveet, joita haluaa toteuttaa, valmiiksi annettuina ne eivät toimi vaan tuntuvat vain sanahelinältä. Päiväkotilapsetkin osaavat valita hyveet, jotka tukevat sopuisaa yhdessäoloa. 
Kylliäisen koostaman materiaalin perusteella suosituimmat hyveet työpaikoilla ovat luotettavuus, ystävällisyys, keskustelevuus, joustavuus, huumorintajuisuus ja vastuullisuus. 

Tiedän, että eräässäkin koulussa ilmapiiri parani, kun uusi rehtori huomasi, että opettajien ja oppilaiden välit olivat etäiset ja esitteli opettajille tavoitteen, joka päätettiin ottaa käyttöön: opettajat alkavat jutella oppilaille välitunneilla, ohi kulkiessaan ja vapaa-ajalla kohdatessa. Luottamus parani ja varmaan monen, niin opettajan kuin oppilaankin, oli mukavampi tulla kouluun tämän muutoksen jälkeen kuin sitä ennen. Näin konkreettista hyveen toteuttaminen voi olla.

'Toiveikas talvimieli' on Veikko Huovisen romaanista Hamsterit omaksumani termi. Me tarvitsemme sitä, me jotka koemme tämän vaativan vuodenajan vuosittain, ei vain turisteina kerran elämässä saatuna maistiaisena. 
Meillä oli Kuhmossa asuessa talo-oston mukana tullut perunakellari aivan kävelytien vieressä. Sitä väylää turistit hiihtivät Kalevala-hotellista keskustaan. Kerran mieheni meni kellariin ämpärin kanssa karvahattu päässään ja huomasi turistien pysähtyneen seuraamaan, miksi hän sinne lumen peittämään luolaan menee. No, turistit saivat esitelmän meidän varustautumisestamme talveen juureksin, hilloin ja mehuin. He olivat kiitollisia ja ottivat myös kuvia pohjoisen miehestä perunoineen. 

Terveisin,
emotionaalisen vakauden iästä nauttiva bloggarinne MM. 
 

PS Niin, onkohan se vakaus mahtanut näkyä? Ovatko viime vuoden juttuni olleet seesteisempiä kuin aiemmat? Sitä ja muuta viime vuonna tapahtunutta ehkä pohdin seuraavassa kirjoituksessani.

Kirstinkalliontie, Myllykoski, kuva:Ume

Miksi luen ja miksi pidän blogia

 

Olen lukenut neljä - viisivuotiaasta ja lukeminen on edelleen yksi parhaita asioita elämässäni. Tämä on yksinkertainen asia eikä vaadi enempää pohdintaa. Jotkut kiinnittyvät lukemiseen, toiset johonkin muuhun.
Lähes yhtä intohimoisesti kuin kirjoja harrastin nuorempana neulomista, mikä minulle kyllä on nimeltään kutomista, siis puikoilla langasta. Kudoin vallapaitoja, liivejä, tunikoita, myssyjä ja huiveja, mutta en koskaan lapasia ja sukkia koska ne kuluvat.

Entä, miksi kirjoitan ja miksi julkaisen kirjoituksiani?
Kirjoittamalla selvittelen asioita itselleni. Se on jatkoa lukemiselle. Lukeminen sytyttää minussa kirjoittamisen halun ja olen kirjoittanut ajatuksiani kirjoista ja muusta päiväkirjanomaisesti jo paljon ennen kuin blogeja oli olemassakaan.

Miksi en sitten jatka kirjoittamalla vain itselleni, vaan pidän blogia (ja olen linkittänyt blogini Facebookiin ja Instagramiinkin)?
Kaksi syytä: 1) Toivon keskustelua, joka sekin on asioitten selvittelyä ja lisäksi sosiaalista somekanssakäymistä samanmielisten ja erimielisten ihmisten kanssa. Arvostan blogivierailijoitani paljon ja vastaan jokaiseen kommenttiin. 2) Se minulle mieluinen pysyvyys (sama kuin neuletöissä, niissä joita ei kuluteta nopeasti). Blogissa kirjoitukset säilyvät ja ovat löydettävissä tuota sivurullaa ja tunnisteita tutkimalla. Joskus väitän keskusteluissa, että en ole lukenut jotain kirjaa ja huomaan myöhemmin, että olen jopa kirjoittanut siitä, blogi tukee siis muistia. Kaikista lukemistani en kirjoita, mutta pyrin laittamaan nekin muistiin muualle.

Blogikommentoinnissa olen ihmetellyt sellaista asiaa, että on bloggareita, joilla on avoin kommenttilaatikko, mutta he eivät ikinä vastaa, jos kommentoit sinne. En tarkoita sitä, että vastaukset viipyvät, se on aivan luonnollista, tarkoitan ei koskaan. Vastaamattomuus on epäkohteliasta.

Sain joulutorilta ostamani muotilehteä lukevan pikkutontun kavereiksi Aarikan tontut Lukutoukan ja Viisaan. Tämä kolmikko kuvaa minua bloggarina erinomaisesti. Olen lukutoukka ja useimmat kirjoitukseni ovat kirjoista ja kirjallisuudesta, joskus kirjoitan välipalaksi kevyitä oman elämän juttuja ja joskus harvoin kirjoitan jotain viisaana pitämääni kokemuksen rintaäänellä. 

Viime vuonna kirjoitin 83 juttua blogiin. Se on keskimääräinen luku blogivuosinani. 
Viime vuoden aikana on käyty ylivoimaisesti eniten lukemassa Matilda Levorannan kirjasta tekemääni juttua Totuus nuoruudesta (klik), vaikka kirjoitin sen vasta heinäkuussa. Kirjalle on ollut näemmä tarvetta.
Koko kohta 11-vuotisen blogiaikani suosituin kirjakirjoitus on ollut Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta käsittelevä kirjoitukseni (klik) vuodelta 2014, jolloin Suomi täytti 100 vuotta ja sitä juhlittiin laajalti myös kirjallisuudessa. 
Muista aiheista eniten on kiinnostanut kirjoitukseni Vanhuus ei tule yksin (klik). Tämän asian pohtimiselle on siis myös ollut tarvetta. Voisin parin vuoden kuluttua  tehdä tähän juttuuni päivityksen, koska kuten siteeraamassani Anne-Mari Kaskisen runossa sanotaan 'Kuinka vähän me vanhuudesta tiedämme/kunnes se astuu/itse ovesta sisään/emmekä luule mitään'. 

Olen linkittänyt muutaman vuoden ajan kirjoituksiani Facebookiin, johon liityin sinnekin paljon myöhemmin kuin useimmat muut. 
Koska Kirjagramia on kehuttu ja bloggareita on siirtynyt sinne, niin päätin mennä tutkimaan Instagramiin, mikä siellä olisi paremmin kuin Bloggerissa. No, se ei ole vajaassa parissa kuukaudessa selvinnyt, mutta jatkan yhä selvittämistä.
Kokeilin saman tien X:ääkin - kirjoittajalle täysin turha.

Toistaiseksi näen kirjoittajana Instassa vain puutteita verrattuna blogialustoille kirjoittamiseen. Kirjoituksen on oltava lyhyt eikä siihen voi laittaa erilaisia fontteja tai kuvitusta alkukuvaa enempää. Siellä "tykätään kuvasta", jonka oheen siis sopii lyhyt teksti. Instagram onkin alunperin tarkoitettu kuvien julkaisemiseen. Valokuvaharrastajillehan tämä palvelu on hyvä. He voivat julkaista kuviaan ja saada palautetta toisiltaan.
Osa ahkerista kirjabloggaajista jaksaa kirjoittaa Instaan eri juttuja kuin blogiin. Minä kokeilin ikään kuin vinkkauksena laittaa osan blogitekstistäni; no siihen sopii ehkä neljännes, ei hyvä. Olen siis julkaissut kuvan ja pyytänyt mennä lukemaan tekstin blogista.

Rehellisesti sanottuna, blogi on minulle ruisleipää ja insta pikkuleipää.
Hei huhuu, tulkaa kirjagrammaajat takaisin bloggareiksi, täällä on kunnon meininki! Tai kertokaa minulle, mikä mauste minulla on jäänyt huomaamatta siitä pikkuleivästä. 

Vielä kirjavinkki, tällä kertaa lyhyt, sopisi Instaankin.
Irlantilaisen Claire Keeganin lämminhenkinen, hitaasti kulkeva pienoisromaani Nämä pienet asiat on syvästi koskettava kirja, kohottava ja merkityksellinen.
Hiiliä kotitalouksiin kuljettavan Bill Furlongin mieltä painaa asia, jonka ohi oma perhe, koko kaupunki ja kirkko, varsinkin kirkko, katsovat. 

... Furlong kysyi itseltään, oliko elämässä mitään mieltä, jollei auttanut kanssaihmistään? Olisiko mahdollista jatkaa elämistä vuosikymmenestä toiseen loppuun asti olematta kertaakaan niin rohkea, että uskaltaisi nousta yleistä mielipidettä vastaan ja kutsua silti itseään kristityksi ja katsoa itseään peilistä?

Rohkeus toimia oikein lisää onnellisuutta, jopa sellaisesta lukeminen kylmänä pakkaspäivänä tekee onnelliseksi. 
"Upea. Hiljaisen radikaali." Näillä sanoilla Ali Smith suosittelee kirjaa sen takakannella.

 

Vesa Haapala, Alexis

Alexis luvun alla junassa Turun reissulla
22.1.22

Ei ole köyhälle isänmaata, vaan miten on kirjailijan laita? Mitäpä muuta hän on kuin heiluva oksa siinä virrassa, jossa maamme asioista mittelee päävirta ja monta kostetta ja akanvirtaa. Toivoisi hän ehkä olevansa suuri puu, joka ryskyy läpi puutteen ja kiihkon ja kerran päätyy virrankierrosten myötä onnelliseen rantaan, josta hänet löydetään ja kuiville kiskotaan ja lopulta sahataan oveksi suureen taloon, oveksi, joka kaikkien päät kääntää.

Me tunnemme kaikki kirjailija Aleksis Kiven hänen klassikostaan Seitsemän veljestä, mutta tiedämmekö muuta tästä kirjailijasta, Alexis Stenvallista, joka käytti kirjailijanimessään sukunimensä osasuomennosta Kivi? Tämä mies oli jo nuorena niin lahjakas kirjoittaja, että hänen opettajansa ja tukijansa Uno Cygnaeus vertasi hänen runokieltään Shakespearen kieleen. 
 
Alexis halusi kirjoittaa äidinkielellään suomeksi, joka oli vasta nousemassa ruotsin rinnalle sivistyneenä kielenä ja kaiken lisäksi hän kirjoitti tyylillä, jota suomen kielen nostajien, fennomaanien, kiihkeä ja valtaa pitävä siipi, ei arvostanut. Osa heistä oli hänen kilpailijoitaan.
Kivi halusi kirjoittaa realismia,"tosioloista", ei ylevää paatosta. Hän piti tärkeänä myös ronskia huumoria, jonka avulla oli nähnyt köyhien ihmisten selviävän koettelemuksistaan.
Hän toivoi nostavansa suomen kielen kunniaan runoelmillaan, osotelmillaan (näytelmiä) ja varsinkin elämänkertomuksellaan "seittemästä miehestä", mutta sai kokea edelläkävijän kohtalon. Häntä ei ymmärretty, mutta hänestä tuli todellakin suuri päät kääntävä ovi, kuolemansa jälkeen.

Tämä tragediahan on näkynyt kirjallisuudessa monesti Kiven jälkeenkin.
Ajan virtaukset ja nokkahenkilöt määräävät, mikä on hyvää ja mikä peräti tuomittavaa. Joskus lyttääminen tapahtuu juuri siksi, että uuden arvo aavistetaan ja se koetaan uhaksi. Jotkut näkivät Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa saman puutteen kuin Kiven Veljeksissä, miehet kuvattu liian todellisiksi ylevyyden kustannuksella. 

Vesa Haapalan kertomana Kiven elämä saa taustan ja herää vahvasti eloon.  
Alexis. Elämänkertomus on niin sisällöltään, kieleltään kuin rakenteeltaankin erittäin onnistunut romaani. Paitsi kaunokirjallinen teos tämä kirja on myös tietoteos Aleksis Kiven ajan Suomesta ja Kiven tuotannosta sekä suomalaisen kirjallisuuden alkuaskeleista.
Lauserytmi kirjassa on hienosti Kiven tyylistä ja suomen kieli sen ajan kieltä, jossa on vielä osittain suomentamattomia termejä, kuten följetång, jatkokertomus ja dröppel, tippuri. Luontokuvat ovat lyyrisen kauniita, kuten ne myös Kiven tuotannossa ovat. Kivihän hoiti kirjoitustyössä ja huolissa kuumenneita aivojaan metsässä samoilemalla ja metsästämällä pikkuriistaa.

Haapalan tosioloinen kuva Kivestä tuo mieleen Jari Halosen elokuvan Aleksis Kiven elämä vuodelta 2002. 
Haapala kuvaa arvostaen miehen, joka tiesi mitä haluaa, mutta jolle haluamansa elämä oli äärimmäisen vaikea toteuttaa. Kirjan tapahtumat keskittyvät aikaan tammikuusta 1866 kesään 1870.
Kirja koostuu fiktiivisistä päiväkirjan sivuista, joilla Kivi sekä kirjoittaa arkisista sattumuksista että pohtii kirjoittamistaan ja mitä pitää siinä tärkeänä. 

Kiitetty ja jo moneen kertaan palkittu Kivi on lopettanut yliopisto-opiskelunsa puutteen ja puuttuvan kiinnostuksen vuoksi ja päässyt asumaan hyväntahtoisen tukijan, pitokokki Charlotta Lönnqvistin täysihoitolaiseksi ja ystäväksi Fanjunkarsin torppaan Siuntioon, jossa hänen asemansa herättää juoruja. Lönnqvistillä on ajoittain muitakin täysihoitolaisia ja palvelusväkeä, mutta Kiven asema on toinen, koska hän ei pysty maksamaan asumisestaan eikä paljon tekemään töitäkään. Hän sairastaa lavantaudin kahdesti ja on muutoinkin tuen tarpeessa. Toisaalta hän on myös itse valmis auttamaan Charlottaa taloudellisesti heti kun voi ja tuntee koko ajan ärtymystä rahattomuudestaan. Lönnqvist on Kiveä parikymmentä vuotta vanhempi, mikä noihin aikoihin oli paljon.
Ehkä Kivellä oli jokin romanttisempikin suhde, varmaan jotain, mikä sai hänet haaveksimaan ja ehkä metsämökissä joku, jonka nälkävuodet veivät. Aivan aiheesta kuolema näkyy hänen runoissaan, se oli noina vuosina kutsumaton vieras monessa perheessä.  
Palkkiot kirjoista ovat niukkoja, apurahajärjestelmää ei ole ja olot ovat huonot koko maassa katovuosien vuoksi. Kun jostain kirjoituksesta tulee palkkio, se menee velkojen lyhentämiseen ystäville ja kuitenkin velkaa kertyy yhä lisää. Jatkuvaa huolta ja syyllisyyttä kirjailijalle kasaavat paitsi raha-asiat ja asuminen Charlottan luona myös vanhempien pettymys, kun pojasta ei tullutkaan pappia.

Mitä on ollut elämäni? Naisista en ole juuri kilpaillut, en ole heihin ulottunut. Enhän minä ole naimakelpoinen. Maalaisille olen maaton eikä minulla ole ammattia. Kaupunkilaisille olen raasu, tuulenpesä - ei valtaa, asemaa, rahaa - kuin ankka tai käärme olen, korea, kostunut seinäpaperi. Vain vanha nuori-poika, joka vuosia täyttää, kuni torakan torkku muurin raossa ilta-auringon paisteessa, tänään jälleen vuotta vanhempi vaan tuskin viisaampi...

Näin kirjoittaa Kivi 34-vuotispäivänään 10. lokakuuta 1868. Hän on kirjoittamassa tarinaa seitsemästä miehestä, joista on jo päättänyt tehdä veljeksiä, mutta hän ei vielä tiedä, miten kehossa kytevät sairaudet, mieli joka vaatii rentoutuakseen rankkoja humalatiloja ja hänen isoimman työnsä lyttäys tulevat murtamaan hänet muutaman vuoden päästä. 
Sinne asti ei Haapalan kirjassa päästä vaan keskitytään luomisvoimaisimpiin vuosiin. Kivi on ahkera ja kuluttaa voimiaan äärirajoille. Hän kirjoittaa kuumeisesti niin tilaustöitä, joista niistäkin haluaa laadukkaita, omannäköisiään teoksia kuin suurta suomenkielistä romaania, jollaista maassa ei vielä ole. Hän haaveilee suomenkielisestä sanomalehdestä ja käy ystäviensä luona Helsingissä keskustelemassa suomen kielen asemasta ja yrittämässä saada töitään kaupaksi. Ystävyyssuhteita häiritsee Kiven heikko sosiaalinen asema ja vipit, joita hän ei pysty maksamaan. Syyllisyys ja paineet saavat hänet retkahtamaan juopotteluun ja näytelmän ensi-ilta saattaa muuttua paoksi Fanjunkarsiin.
Välillä hän miettii suuntautuisiko kokonaan teatteriin vai hankkiutuisiko rahatilanteensa ratkaistakseen lääninagronomina toimivan ystävän luo opiskelemaan maanviljelystä ja ehkä pehtooriksi. Suunnitelmaan kuuluu se, että muutaman vuoden päästä hän olisi ostanut itsensä vapaaksi ja pääsisi taas tekemään sitä yhtä ja ainoaa tärkeää, "kirjailemista ja kuvittelemista". 

Kastan kynän mustetolppoon ja kirjoitan kuin kävelisin maantietä, asiat ilmestyvät päähäni yhä uudestaan, maisemat ja ihmiset, talot ja rattaat, kaikki vierii esiin, hieman eri järjestyksessä ainoastaan, ja kun tuumaan, on tässä kyse vain siitä, että tämän minä osaan, tässä kelpaan. 

Rytmi on Kivelle tärkeää, siksi hän lyhentää sanoja ja rikkoo sääntöjä, mitä kirjanoppineet eivät tajua. Kiven kieli soi sydämen sykkeen ja kävelyn tahdissa. 

Kun olen runossa,  sen sisällä, huomaan: Minä lasken säkeitä vasta jälkikäteen, ensimmäisen kappaleen menen aina huoneessa kävellen ja loput teen samaan malliin. Välillä annan tavun jatkua niin pitkänä kuin suinkin, väliin saa se olla supussa,  ja sanoja lyhennän ja katkon niin kuin puhuessa tapahtuu. Vaihtelua, liikettä etsin, mutta ankaran hyräilyn laadin pohjaksi enkä riimejä juuri käyttele,  koska runo on virta. Ei se niin hankalaa ole, menen rytmin mukana, näkemisen ja liikkeen ja sisälläni soivan. 
 

Vesa Haapalan kuvaaman Aleksis Kiven omaa kirjoittamistaan analysoivat tekstit ovat äärimmäisen kiinnostavia. Näiden tekstien ansiosta näen kirjassa myös esseemäisyyttä.
Mietin, miten upeaa Haapalalle, kirjailijalle ja kirjallisuudentutkijalle, onkaan mahtanut olla syventyä kaukaisen kollegan ajatuksiin kirjoittamisesta ja ehkä löytää sieltä hengenheimolaisuutta.

Seitsemää veljestä ei julkaistu yhtenä kappaleena Kiven eläessä vaan neljänä vihkona, jotka saivat murskaavan tuomion ja murskasivat myös Alexiksen itsetunnon. Siinä tilanteessa oli vaikea nähdä itseään suurena puuna, joka päätyy kaikkien päät kääntäväksi oveksi.
Tuskin olivat kertomukseni vihoot jaossa, kun Ahlqvist hyökkäsi. Kaataa sinä riivattu osaat. (- -) Ankara on ollut pääni särkö jälleen, päivä toisensa jälkeen.

Kiitän Vesa Haapalaa Aleksis Kiven elävöittämisestä!
Minulle tuli tämän kirjan luettuani kova tarve lukea Seitsemän veljestä uudelleen. Myös Teemu Keskisarjan Saapasnahkatorni sai aikaan saman innostuksen, mutta silloin lukeminen unohtui. Nyt nappasin oman Seitsemän veljestäni  hyllystä. Olen näemmä ostanut sen 16-vuotiaana, varmaan koulua varten. Kirja on kovakantinen, viininpunainen, ja siinä on V. A. Koskenniemen alkusanat. Pidin kirjasta jo lukiolaisena ja uskon, että pidän siitä nyt enemmän.  
Kiven runotkin, ne Shakespeare-vaikutteiset, alkoivat kiehtoa. 

Lisäys iltasella
Ai niin, unohdin tämän: viimeinen Alexis-romaanin sivu, sivu ennen lähdeluetteloa ja kiitoksia? 
Te jotka olette lukeneet kirjan, miten te ymmärrätte tämän Lake Superiorille sijoitetun tilannekuvauksen? Minusta tämä tuokiokuva on kuin eri romaanista. Mietin, voisiko se olla Alexiksen houre, mutta ei se oikein sellaiseksikaan istu. Jään pohdiskelemaan. 

Toinen tuntematon

Toinen tuntematon (2017) syntyi, kun viestintätoimisto Ellun Kanat Kirsi Pihan johdolla ja WSOY ryhtyivät yhteistyöhön tavoitteenaan kertoa naisista, joita mainitaan Väinö Linnan romaanissa Tuntematon sotilas, joitakin hyvinkin ohimennen. Kirjaan pyydettiin novelleja 22 kirjailijalta ja sen ovat toimittaneet Johanna Catani ja Lari Mäkelä. 

Jokaisen novellin alussa on "ensimmäisestä Tuntemattomasta" ote, josta novelli saa alkukipinän. 
Minusta tämä lähtökohta on hyvin inspiroiva, se antaa sysäyksen ja sen jälkeen vapauden luoda henkilöhahmon tai hahmoja ja heille elämän. Ainoa mikä sitoo, on ajankohta. Nuoremmatkin kirjailijat tuntuvat ottaneen hyvin selvää sota-ajan oloista, esineistöstä ja ilmapiiristä. 

Luin tämän kirjan pääosin lentokentällä ja koneessa matkalla lomapaikkaan. Olen nyt sulatellut sitä muutaman päivän ja löytänyt paljon kiitettävää, mutta myös yhden kriittisen kysymyksen: Miksi muutamat kirjoittajista kirjoittavat naistensa kautta miesten tarinoita uudestaan? Ne me jo tiedämme. Nyt on kyseessä TOINEN Tuntematon. 
Pidin erityisesti niistä novelleista joissa paneuduttiin naisten elämään.

Kirsi Piha sanoo alkusanoissaan, että vaikka nainen ei kuulu rintamatarinaan ja vain häivähtää Tuntemattoman sotilaan sivulauseessa, niin me tiedämme, että hänellä oli valtava vastuu ja tehtävä sota-aikana. Naiset pyörittivät yhteiskuntaa miesten sotiessa. 

Lapset ja koti piti hoitaa, mutta niin myös tehtaat pyörittää ja hevoset kengittää. Naisten elämä ei ollut pelkkää heijastumaa miesten elämästä vaan täyttä ja raskasta arkea, kaipauksen täyttämää toki kaipasi sitten isää, poikaa, veljeä, kihlattua tai puolisoa. 

------

Yksi suosikkinovelleistani on Petri Tammisen Teidän surkeutenne vuoksi. 
Novelli koostuu kahdesta kirjeestä ja yhdestä pienestä paperilapusta. Kirjeet ovat sotamies Riitaojalle.

Ensimmäinen kirje on ruustinna Claudia Lötjöseltä, jolla Riitaojan sisar on töissä. Ruustinna on ottanut oikeudekseen lukea tytön saamat kirjeet ja pitää nyt velvollisuutenaan moittia sotamiestä raukkamaisesta epäisänmaallisuudesta, koska tämä on kirjeissään kertonut peloistaan ja sanonut jopa tavanneensa "julumia ihmisiä". Sodassahan on vain uljaita sotureita ryssää häätämässä. Ruustinna puuttuu asiaan myös, koska pelkää, että sotamiehen sisar Siiri ahdistuu ja hänen työpanoksensa pappilan piikana heikkenee veljen osoittaessa tällaista taistelutahdon puutetta. Ruustinna toivoo, että hänen pieni panoksensa ravistelisi sotamiestä, vaikka varsnainen kohotustytö kuuluukin tämän esimiehille.
Onhan luonnotonta pelätä jotakin sellaista, johon ei voi itse vaikuttaa. Sikäli kuin vihollisen kranaatti sattuisikin juuri teihin, on tuollainen sattumus Jumalan vallassa, Niin yksinkertaista se on. 

Toinen kirje on Siiriltä, joka ei ole tippaakaan ahdistunut, vaan kirjoittaa keveästi ja iloisesti kiitellen veljeään jännittävästä kirjeestä. Sen jälkeen hän luettelee sivun verran, mitä kaikkea on tehnyt ja mitä velikin taas pääsee tekemään, kun pääsee kotiin.
...Minä olen äestänyt ja lannoittanut ja kylvänyt ja jyrännyt ja niittänyt.
Minä olen ollut puintitalkoissa syöttäjänä ja säkittäjänä ja aputyttönä olkien luomisessa ja  jälkien haravoimisessa ja tähkien keräämisessä.  
Minä olen käynyt riihellä ja myllyllä. 
Minä olen korjannut siltaa ja aitaa ja kattoa.
Minä olen valjastanut hevosia.
Minä olen tahkonnut viikatteita. 
Minä olen perannut ojaa ja vetänyt piikkilankaa...
Kirjeen lopussa Siiri hyvästelee veljen reippaaseen tyyliinsä ja pyytää tätä kirjoittamaan, jos ei ole jännittävämpää tekemistä. 

Halvaantuneena makaava äiti on pistänyt Siirin kirjeen mukaan oman lappunsa.
Rakas Risto
Vaikka toiset siellä nyt ampuu niin älä sinä ampu.
Äiti

Osallistun tällä ja kahdella muulla kokoelman novellilla novellihaasteeseen (klik).  


Kiitän Tammisen novellia kiinnostavasta kolmen erilaisen naisen näkökulmasta. 
Vaikka kolmannen naisen osuus on vähäinen, se kertoo paljon ja on hieno lopetus myös rakenteeltaan ja kieleltään täydelliselle novellille.



-----------

  

Sirpa Kähkösen novelli Kesän 1939 poutapilvet kertoo valokuvasta, joka yllättää ja herättää muistoja vanhassa kovan elämän kokeneessa naisessa. 
Punaorvoiksi jääneet sisarukset, joiden pieni veli on huutokaupattu ja kuollut huonossa hoidossa, ovat päässeet neuvokkuutensa ansiosta jaloilleen, tehtaan työläisiksi ja ottaneet huostaansa hylätyn pojan, jolla ei ole edes nimeä. Hän on kulkurilasten joukossakin syrjitty. Toiset nimittelevät häntä Laskiämpäriksi, itse hän pyytää valitsemaan nimistä Julli, Patu, Elätti, mikä vain. Nuoret auttavat pojan jaloilleen ja heistä tulee ystäviä. 
Tuntemattoman henkilön tuoma valokuva on kuva heistä kolmesta kesältä 1939. Nainen on itse keskellä, toisella puolen on veli Toivo ja toisella puolen heidän avullaan selvinnyt Paavo (Patu) Lehto. Molemmat miehet kaatuivat myöhemmin rintamalla.
Niin se vain kävi, että ei ollut niille pojille vapaata mailmaa tarjolla. 
Vanha nainen, vielä juuri ja juuri elossa, mutta jo siirtymässä toiselle puolen, haparoi käteensä kynän ja piirtää ristit nuorukaisten pään päälle. 

Tämä novelli saa minulta kiitosta paikasta. Kähkönen on kuvannut kansalaissodan jälkeisen Tampereen niin elävästi, että lukija kokee olevansa osa miljöötä, jossain siellä soppakeittiön jonossa ruosteisen kipon kanssa tai kauhan varressa. 




-------------


Kolmantena nostan esiin Tommi Kinnusen novellin Nuku nurmelle hyvälle. 

Novellissa haudataan esimiehen käskyn uhmaamisen vuoksi teloitettu nuori mies. Äiti ei hyväksy tilannetta.  Hänen mielestään äidit kuuluu haudata ennen poikia. Vainaja on ollut innokas kirkkokuorolainen, ja nyt ei edes kanttori ole tullut haudalle. Pappi aloittaa virren, mutta saattoväki ei oikein lähde mukaan. Äiti hyräilee sen sijaan itsekseen tuutulaulua Nuku nuku nurmilintu. 

Nämä ovat hautajaiset joihin minä en suostu.

Minä en tuon papin lauluja halua laulaa. 

En veisaa virttä, sillä minulla on omat värssyni. Maailma on lauluista sakea. 

Sata kertaa sinä sanoit kyllä ja yhden kerran ei. Siksi ne sinut ampuivat. Eikä minulla ole edes kaneliässiä sinun hautajaisiasi varten. 

Pidän tämän äidin asenteesta ja annan novellille kiitosta ehjästä henkilöhahmosta.
Äidin hahmossa on uljuutta ja sisua. Hän tietää, että pojan teloitus on väärin ja että se mikä on laillista ei ole aina oikein. 



------------


Toisen tuntemattoman novelleissa näkyy jo aavistus uudesta ajasta, jossa perinteiset yhteiskuntaluokat ovat hämärtyneet. Sodasta raajarikkona palaava ison talon poika haluaa mennä naimisiin piikatytön kanssa. Ensiksikin hän on nyt ehkä huonompi aviomiesehdokas talontyttärille ja toiseksi kaiken koetun jälkeen on helppo viitata kintaalla vanhoille säännöille.  

Suomalaiset naiset olivat olleet työelämässä jo ennen sotaa, mutta sodan aikana ja jälkeen he ovat siinä entistä lujemmin ja tasavertaisemmin.

Muutamissa novelleissa käsitellään naisen siveyttä. 
Sota-aikana nainen ei saa olla ystävällinen viholliselle. Sotilaille tanssinut Veera saa syytteen toiminnasta faskistien hyväksi. 
Lotat eivät saa antautua romanttisiin suhteisiin omienkaan upseerien kanssa. Yksi ainoa kolme sekuntia kestänyt likistys koulun eteisessä saattaa viedä maineen. 
Kauneus on sota-alueella naiselle vaarallinen ominaisuus.  

Suosittelen tätä kirjaa kaikille luettavaksi ja mietittäväksi. 

Kirjaan kirjoittaneilla on avoin facebook-sivu (klik), jossa he pohtivat lyhyillä videoilla oman novellinsa naishahmoa ja tietojaan sota-ajasta.  

Väinö Linna, Tuntematon sotilas (Kirjablogit ja 101 kirjaa, vuosi 1954)

Kuva: Tuntematon sotilas, Elokuvapainos, 1956

Väinö Linnan suomalaisista sotilaista kertova romaani Tuntematon sotilas, 1954, on itsenäisyytemme symboli ja yksi Suomen kirjallisuuden ikoneita Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ja Nummisuutareiden, Juhani Ahon teosten ja niinikään Linnan kirjoittaman Täällä Pohjantähden alla -trilogian kanssa.  

Linna suunnitteli kolmiosaista teosta, jonka ensimmäinen osa kertoisi rintaman tapahtumista ja muut kotirintaman tapahtumista ja sotilaiden sodan jälkeisestä elämästä. Suunnitelma kariutui liiallisen laajuutensa vuoksi ja yksiosaiseksi muovautuneen teoksen luonne muuttui sotareportaasista henkilökuvauksen suuntaan, kun alikersantti Linna tapasi junassa talvella 1944 lomalta joukko-osastoonsa palatessaan ryhmän puheliaita sotilaita ja kiinnitti huomionsa heidän joukossaan erääseen hiljaiseen mieheen, joka toisten vaiettua puhkesi yhtäkkiä puhumaan. Hän lausui sotilaille tutun rukouksen, jonka lopun muunsi huokaukseksi:"Ja varjele noita Suomen herroja, etteivät ne toista kertaa löisi päätään Karjalan mäntyyn." Vaunullinen sotilaita purskahti nauruun, mutta puhuja itse vaipui esityksensä jälkeen taas hiljaisuuteen. 
Tämä rukous kuullaan Tuntemattoman sotilaan loppupuolella sotamies Honkajoen lausumana ja niin paljon ironisia sävyjä saaneena, että sotamies kutsutaan kuulusteltavaksi ja saa varoituksen sotilashengen heikentämisestä ilveilyllä. 

Jalkaväkirykmentissä palvellut Väinö Linna aloitti sotaromaaninsa kirjoittamisen sodan jälkeen kuumeisesti kuin paineen alla tehdastyönsä ohessa. Hänen tiedetään puhuneen romaaniaan kavereilleen ja tarkkailleen vaikutusta. 
Kirjoittamiseen ajoi halu näyttää, miten väärin on pakottaa ihminen tappamaan ja värittää todellisuus joksikin ylväämmäksi. Hänen kirjoissaan, kaksi kirjaa ennen Tuntematonta ja sen jälkeen laaja sukutrilogia Täällä pohjantähden alla, voidaan nähdä tolstoilaista maailmankäsitystä.  

Linnan nimi näkyy monissa paikannimissä. Tampereella on Väinö Linnan aukio ja Urjalassa Väinö Linnan lukio. Linnan kuva on käynyt tutuksi mm 20 markan setelissä ennen euroaikaa.  
 
Oma Tuntematon sotilaani on elokuvapainos vuodelta 1956. Kirjaa oli jo siihen mennessä, parissa vuodessa, painettu kaksikymmentä painosta, yhteensä 315 000 kappaletta. Nykyään kirjaa on myyty noin miljoona kappaletta.

Kansa ihastui Tuntemattoman sotilaan realismiin, ja sitä ostettiin lähes joka kotiin, niihinkin, joissa ei ollut muita kirjoja kuin Raamattu ja virsikirja.
Sodan kokeneille Tuntematon sotilas on ollut varmaan terapeuttinen lukuelämys. Nykylukijalle se on jännittävä romaani, kiinnostavaa historiaa ja joillekin selitys oman sukulaisen traumatisoitumiselle. Sota ei ole meistä vielä kovin kaukana. Se ei ole myöskään kaukana siksi, että muualla maailmassa käydään niin paljon sotia, jotka tulevat kehittyneen tiedonvälityksen kautta reaaliaikaisesti tietoomme. 
Siitä, onko Linnan romaani pasifistinen, on väitelty. Minusta se on.   

Kustantamossa suhtauduttiin kirjan julkaisemiseen alkuun epäröiden. Sota-aiheisia kirjoja oli ehditty jo julkaista useita. Tyylikään ei viehättänyt kaikkia. 
Linna on itse sanonut, että siinä missä Runeberg kuvasi ihmisiä ideologiansa edustajina, hän antoi miehilleen pään. 
Myös aktiiviupseerit ja kriitikko Toini Havu tyrmäsivät kirjan kysellen, missä on sen ihanteellisuus. 
Linnaa ei kiinnostanut hymistely ja paatos, kuten ei kiinnostanut hänen sankareitaankaan. 

Tuntemattoman sotilaan ytimen muodostaa parinkymmenen miehen kuvaus, päälliköistä rivimiehiin. Heihin tutustutaan sotaan valmistautumassa koulutusleirillä, hyökkäyssodan tilanteissa, uuvuttavassa asemasodassa ja masentavassa peräytymisvaiheessa. Miehet oppivat tappotyöhön, lujittuvat, elleivät säry, ja lakkaavat näkemästä kuoleman moraalisena kysymyksenä. Heillä on omat murteensa ja ideologiansa. Heissä on vakavia ja velikultia. Lukija ihastuu miehiin ja suree heidän kuolemaansa kuin he olisivat tuttuja.

Keskitykset jymisivät, konetuliaseet rätisivät. Miehet kuolivat kukin tavallaan. Jossakin katkesi syöksy kesken. Jossakin hervahti ase kädestä ja pää nytkähti sen päälle. Toiset kuolivat valittaen ja rukoillen, toiset kiroillen ja hampaitaan kiristellen. Joku odotti kuolemaa jonkun kiven takana maaten, loppuun asti lujana ja rauhallisena.
Kilometri kilometriltä ostettiin noiden miesten hengellä itäkarjalaista maantietä, joka kuraisena ja mutkaisena johti Petroskoihin. 

Hahmoista nousevat esiin jäyhän luotettava hämäläinen Vilho Koskela, jonka suvun tarinaan pääsemme perehtymään myöhemmin Täällä Pohjantähden alla -kirjoissa, ihanteita vaaliva Kariluoto, muodollisuuksista piittaamaton ammattisotilaan oloinen karjalaismies Antti Rokka, synkkä tamperelainen Lehto, pelon lamauttama Riitaoja ja pelleilyllä omaansa ja toisten mielenterveyttä hoitava Honkajoki. Ja moni muu. Miehet kuljettavat mukanaan taustaansa ja ihanteitaan.

Linnan sotilaat eivät piittaa pokkuroinnista, mikä ilmenee parhaiten Rokassa. Hän ei teitittele eikä mielistele, hän näkee sodan ytimen, joka on vihollisen voittaminen, ei hierarkia omien piirissä. Hän ei myöskään ymmärrä vartiopaikaltaan karanneiden teloitusta, vaikka itse on peloton ja lähes nauttii sotimisesta. Tässäkin Linna nostaa esiin yksilön. Rokassa on monta puolta, hän suojelee varjona itseään seuraavaa kaveriaan sotamies Sutta, tätä yhtään väheksymättä. 
Nekin sotilaista, jotka suorittavat hämmästyttäviä urotekoja vähättelevät niitä ja ihmettelevät itsekin adrenaliiniryöpyn vallassa suorittamiaan vaikeita tehtäviä, kuten Hietanen tuhottuaan lähietäisyydeltä panssarivaunun.  

Kuva: Tuntematon sotilas, Elokuvapainos, 1956

Jotkut kuolemat ja haavoittumiset ovat hirveitä. Lehdon tuskallinen raahautuminen aseensa luo, jotta voisi surmata itsensä ennen vihollista on mieleenjääpä.  
Minua liikuttaa eniten Urho Hietasen kohtalo. Tämä ryhmähenkeä ylläpitänyt älykäs velikulta saa osuman, tajuaa menettäneensä silmänsä ja pyytää toisilta asetta lopettaaksensa itsensä, mutta kun ei saa sitä, niin turvautuu hänelle tuttuun huumoriin ja yrittää keventää järkyttyneiden kavereittensa tunnelmaa: "Silmi ei ol. Ei käy poramine. En mää välit. Mää en hual jumalaut. Mää olen tavalise surutoinen poika. Mää en välit pal semmottist." 
Kun lääkintämiehet kantavat Hietasta paareilla hoitoa saamaan, häneltä pääsee pitkä tuskainen huuto, revittyjen silmien tuska on niin valtava.  Kaiken jälkeen sairasauto ei pääse kovinkaan pitkälle, kun se joutuu tulituksen kohteeksi ja toisia ulos auttava Hietanen kuolee konekiväärisuihkuun. 

Luin Tuntemattoman sotilaan jo lapsena, lähinnä juonikuvauksena. Tämä toinen lukukokemus oli täysin erilainen.
Minusta Tuntemattoman sotilaan parhaita puolia on henkilökuvaus ja luonteva dialogi. Linna on myös onnistunut kuvaamaan, miltä sotilaasta tuntuu taistelutilanteesssa, kun kaikki muu häviää ympäriltä, on vain keskittynyt energia ja toimintaan piiskaava raivo. 

Miehet vetivät henkeä. Jokainen hermo jännittyi ja ruumis valmistautui antamaan kaikkensa täyttääkseen aivojen käskyt. Ei ollut enää kylmä, sillä ruumiin ja hengen ylikiihottunut tila karkotti vilun. Oli taistelun vavahduttavin hetki, jolloin jännityksellä ladattu hiljaisuus yhtäkkiä rämähtää täyteen meluun. Ensimmäinen laukaus aivan kuin säikäyttää kymmeniä ja satoja liipaisimia painavat sormet, ja hetken rätisevät kaikki aseet, kunnes tuli saa vaihtelevamman luonteen.

Kuva: Tuntematon sotilas, Elokuvapainos, 1956

Tuntematon sotilas filmattiin ensimmäisen kerran jo 1955. Katsoin tämän Edvin Laineen ohjauksen viime itsenäisyyspäivänä. Olin karttanut sitä turhaan. Pelkäsin, että siinä olisi nolostuttavaa ylinäyttelemistä. Yllätyin miten paljon pidin tästä tyylipuhtaasta elokuvasta. 
Rauni Mollberg ohjasi Tuntemattomasta uuden elokuvan, nyt väreissä, edelleen samalla nimellä, vuonna 1985. Osa Laineelle uskollisista katsojista karttoi tätä pitkään. 
Ja nyt on tulossa uusin, Aku Louhimiehen ohjaus. Ensi-ilta on 27. lokakuuta, Suomen 100-vuotisjuhlan alla. Oma kuopuspoika oli avustajana tämän elokuvan joukkokohtauksissa. Kuvauspäivät olivat olleet pitkiä ja uuvuttavia, joten sotilaiden väsymys on varmaan luontevan oloista. Luulen, että nykytekniikalla taistelukuvaukset ovat dramaattisia. 
Louhimiehen elokuva pohjaa Linnan alkuperäiseen sensuroimattomaan versioon, jonka nimenä oli Sotaromaani. 
Sotaromaani julkaistiin vasta vuonna 2000. Siinä on paitsi normaalia karsintaa vaatinutta toistoa, niin myös joitain pasifistisia kohtia, jotka hylättiin muutama vuosi sodan jälkeen liian radikaaleina. 
Odotan elokuvaa suuresti kiinnostuneena.

Isäni oli jatkosodassa. Tuntematonta sotilasta lukiessani koen tuttuutta juuri hänen kertomustensa vuoksi. Hän Satakunnan poikana huomasi Linnan tavoin myös erilaiset murteet ja itse rauhallisena luonteeltaan tarkkaili sotamiesten erilaista suhtautumista sotimiseen. Tuntemattoman sotilaan miesten hauskanpito, laulujen sanojen muokkaaminen ja purnaaminen ryhmähengen ylläpitäjinä ovat myös asioita joista isäni kertoi. Hänellä oli vihko täynnä korsukavereitten piirroksia ja runoja. 

He olivat valmiit haukkumaan ja irvistelemään isänmaata ja sen herroja milloin tahansa, mutta jos joku pyrki antamaan irvistelylle ohjelmallista sävyä, nujersivat he sen naurulla. Siinä oli sellainen pieni aste totisuudessa, jonka yli ei saanut mennä. Aivan samoin he tunsivat vastenmielisyyttä sellaista isänmaallisuutta kohtaan, jossa näkyi pienikin intohimon välähdys. "Helvetin hihhuli", sanoivat he valistusupseerista, joka lankesi tuohon syntiin. 

Tuntemattomasta sotilaasta on tehty ooppera, kuunnelmia ja kesäteatteriesityksiä. Siitä on tehty tutkielmia ja esseitä ja sitä on jopa käytetty johtamiskoulutuksessa. Sitä on siteerattu paljon. Jotkut sitaatit ovat jääneet elämään lentävinä lauseina kuten Antti Rokan ilmoittautuminen palvelukseen: "Kuule vänskä! Mis sie tarvitset oikein hyvvää miestä? Täs siul on sellane." 

Tuntematon sotilas on käännetty 26 kielelle. 
Sitä on verrattu Erich Marie Remarquen kirjaan Länsirintamalta ei mitään uutta, joka kertoo ensimmäisestä maailmansodasta. 

Teatteria uudistanut Kristian Smeds teki Tuntemattomasta sotilaasta samannimisen kokeellisen näytelmän Kansallisteatterille vuonna 2007. Yllättäen tämä esitys sai samantyyppistä kritiikkiä kuin kirja aikanaan. Osa yleisöstä lähti kesken pois, koska katsoi ihanteitaan rienattavan. Näin esityksen ja pidin siitä suurimmalta osin.

Linnalta jäi kuvaamatta kotirintaman osuus, mutta siihen on tulossa paikkausta. WSOY ja viestintätoimisto Ellun kanat julkaisee syksyllä teoksen Toinen Tuntematon (klik). johon on pyydetty kirjailijoilta Tuntemattoman sotilaan miesten takana olevien naisten tarinoita.  

Kirjojen Suomi -projektin osana esitellään Ylen sivuilla kirja joka itsenäisyyden vuodelta (klik) alkaen tuoreimmista ja päätyen vuoteen 1917 ja lopuksi esitellään tämän vuoden Finlandia-palkittu, siitä nimi Kirjablogit ja 101 kirjaa. Tässä kirjat ja perustelut niiden valinnalle (klik). Samoista kirjoista löytyy myös radio- ja tv-ohjelmat (klik), joissa on haastateltavana kirjailijoita ja tutkijoita.   
Tuntematon sotilas on itsestäänselvä valinta vuoden 1954 kirjaksi. Harva kirja on elänyt näin tuoreena yli kuusikymmentä vuotta ja antaa yhä innoitusta eri taidemuodoille.   

Tuntemattoman lukeminen veti bloggaajan vakavaksi

Eläköön itsenäisen Suomen kirjallisuus!

Yle esittelee Suomen itsenäisyyden juhlavuonna suomalaista kirjallisuutta ihailtavan paljon ja perusteellisesti. Kirjojen Suomi -kokonaisuuden puitteissa tutkitaan monella foorumilla millaista kirjallisuutta maassamme on sadan vuoden aikana tehty. Tänään 3.1. on avautunut nettisivusto, jossa paljastuu hankkeen runsaus. Ajatelkaa, yli 100 radio-ohjelmaa, 101 tv-ohjelmaa, nettisivusto, josta pääsee Kansalliskirjaston Kirjojen Suomi -verkkokirjastoon lukemaan ohjelmissa esiteltyjä kirjoja ja paljon, paljon muuta.
Tässä linkki juuri avatuille Ylen sivuille, ja tässä linkki niihin 101 kirjaan. Olisitko itse valinnut toisin?

Sisarussarjoissa Sadan vuoden kirjat ja 101 kirjaa käsitellään kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kirjallisuustoimittajat Seppo Putkonen ja Nadja Nowak ovat valinneet kirjat sillä periaatteella, että ne kertovat jotain kiinnostavaa maastamme eivätkä ole välttämättä kirjallisuushistorian merkkipaaluja.

Myös bloggaajat on kutsuttu mukaan juhlimaan suomalaista kirjallisuutta. Samana päivänä, kun tietty itsenäisyytemme ajan kirja esitellään televisiossa ja radiossa siitä on kirjoitus jossakin blogissa. Kirjoitukset näkyvät edellä ensimmäiseksi linkittämälläni Kirjojen Suomi -sivulla. 
Esittelyt alkavat tuoreimmasta, vuoden 2016 kirjasta (yllättäen Ilkka Remeksen Kiirastuli) ja etenevät taaksepäin kirjaan, joka on valittu kertomaan vuodesta 1917, Konrad Lehtimäen romaaniin Ylös helvetistä. Viimeisenä 101. kirjana on vuoden 2017 Finlandia-voittaja, joka on vielä arvoitus. 

Tulin kutsutuksi mukaan. Saan kunnian kirjoittaa eräästä hyvin tärkeästä kirjasta. Moni tietää tästä kirjasta paljon. 

Kyllä vain, kirjani on Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas. 

Oma kirjani on vuodelta 1956, elokuvapainos. Silloin kirjaa oli painettu kahtenakymmenenä painoksena, nykyään painoksia on jo kuutisenkymmentä.
Edvin Laineen jälkeen kirjan pohjalta on valmistunut myös Rauni Mollbergin elokuva, ja tänä vuonna saamme nähdä  Aku Louhimiehen version.
Nuorin poikani oli viime kesänä mukana elokuvan joukkokohtauksissa.
Isäni oli sodassa.

Olen innoissani ja kiitollinen, että saan kirjoittaa juuri tästä kirjasta.

Ystävät, nautitaan suomalaisen kirjallisuuden vuodesta!