Kun taide iski kovaa!

Kävin katsomassa Kiasman näyttelyitä. Varsinaisesti tähtäsin yhteen chileläisen Alfredo Jaarin työhön, videoteokseen The Sound of Silence (1995). Tämä teos on osana näyttelyä nimeltä Tonight No Poetry Will Serve, Kun runous ei riitä, jossa on Jaarin töitä vuosilta 1974 - 2014. 

Jaar on lainannut näyttelynsä nimen edesmenneen amerikkalaisen runoilijan Adrienne Richin runosta. Runon ajatuksena on sanojen kyvyttömyys kertoa ihmisen kauheimmista teoista toista ihmistä kohtaan. Tällaisten tekojen taustalla on usein se, ettei kuulla toisen mielipidettä. 

Näyttelyssä oli myynnissä kortti Other People Think, Muutkin ihmiset ajattelevat. Teksti on valolaatikkoteoksesta, jonka Jaar on tehnyt kunnianosoitukseksi säveltäjä John Cagelle. Cage osallistui teininä Other People Think -otsikolla puhekilpailuun. Hän käsitteli siinä kriittisesti Pohjois- ja Etelä-Amerikan suhteita. Myöhemmin aiheesta syntyi hiljainen sävellys. Tämä korttiteksti olkoon tämänkertaisen postaukseni kuvana, koska sitä murheellista kuvaa, josta video kertoo, minulla ei ole saatavilla.

Jaarin työt ovat vahvasti kantaaottavia. Ne kertovat ihmisen ja yhteiskunnan vastuusta ja moraalista. Monet näyttelyn isoista teoksista, valokuvista, esineistä ja kuva- ja esinesarjoista puhuttelivat, mutta eniten minua puhutteli mainitsemani yksinkertainen, pelkistetty 8-minuuttinen video. 

Videon alussa valkokankaalle ilmestyy nimi Kevin, Kevin Carter. Sitten uusia tekstejä, jotka kertovat eteläafrikkalaisen miehen ja hänen erään kuvansa tarinan. Vanhan kirjoituskoneen jälkeä muistuttavat tekstit ilmestyvät hitaasti kankaalle ja hiipuvat pois. Sama rytmi säilyy koko ajan. Miten minusta tuntuu, että minä kuulin sen myös, uutistyyliin kerrottuna, mutta kun nyt käyn tarkistamassa eri lähteistä, niin saan vahvistuksen, vain teksti.

Kevin Carter epäonnistui armeijassa, koska meni suojaamaan omalla ruumiillaan tummaihoista miestä, jota toiset sotilaat halusivat vahingoittaa. Keviniä nimiteltiin ja hakattiin tapauksen johdosta, mutta hän kesti sen. 

Proosarunoa muistuttavan tekstin välissä valkokankaalle ilmestyvät toistuvasti sanat ”He survived” ja hänen nimensä ”Kevin”. 

Kevin karkasi armeijasta ja toimi dj:nä. Hän ei menestynyt työssään, masentui ja yritti itsemurhaa rotanmyrkyllä, mutta selvisi siitäkin. 

Hän palasi vielä kahdesti armeijaan suorittamaan asepalvelunsa loppuun. 

Sen jälkeen hän meni töihin valokuvaliikkeeseen ja kiinnostui fotojournalismista. Kevinistä tuli yksi neljästä Etelä-Afrikan apartheid-sortoa rehellisesti raportoivasta valkoisesta valokuvaajasta, ns bang bang -ryhmä. 

Hän näki paljon pahaa, koki väkivaltaa ja istui vankilassa, mutta - he survived, hän jaksoi. 

Sitten tuli työkeikka Sudaniin nälänhätää kuvaamaan. Siellä Kevin Carter meni seuraamaan avustusrekan tuomaa ruuan jakelua. Hän katseli pienen tytön taistelua kohti ruokintapaikkaa. Korppikotka oli tytön kintereillä.

He positioned himself for the best possible image.
He waited for twenty minutes.
He was waiting the vulture would spread its wings.
But it did not.
He took his photograps.
And chased the bird away.
He watched as the little girl resumed her struggle.
He sat under a tree and lit a cigarette.
Talked to God. And cried.
Kevin.
Kevin.

Kevin myi kuvan The New York Timesille 1993 ja sai siitä Pulitzer-palkinnon seuraavana vuonna. Heti kuvan julkaisemisen jälkeen alkoi arvostelu ja vihapuhe. Miksei kuvaaja mennyt apuun? Mitä hän siellä kuvasi, hyväosainen? Kevin Carteria nimiteltiin saalistajaksi ja korppikotkaksi. 

Vuosi kuvan julkaisemisen jälkeen Kevin surmasi itsensä kaasulla. Jättämässään kirjeessä hän sanoi, että kaikki paha, mitä hän oli nähnyt, kävi hänelle ylivoimaiseksi. 

Viimeinen Kevin-teksti hiipuu ja valkokankaan täyttää kuva. Kuvassa oikealla pieni alaston musta tyttö vetää itseään kuivassa maassa eteenpäin. Hän on hetkeksi pysähtynyt lepäämään otsa maata vasten. Tytön pää on isompi kuin koko kuihtunut vartalo yhteensä. Ja siinä, metrin päässä kyyköttää korppikotka, siipi maassa. 

Tämän jälkeen bloggari Marjatta kävelee pää sumeana sivuportaisiin ja laskeutuu vakavana alas. Oli tarkoitus katsoa vielä uudestaan Marimekko-näyttely. Ei huvittanut.

Yrjö von Grönhagen, Himmlerin salaseura , 1947, uusi painos 2014

Tässä on kirja, josta ei tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Kirjan on tarkoitus olla totta, mutta kirjoittamisen ja julkaisun ajankohta sekä kirjoittajan silloinen tilanne saavat uskomaan, että tarina on vähintäänkin väritetty sopivaksi. Toisaalta, todellisuus on joskus fiktiota ihmeellisempää. Ja kun kyseessä on natsien sisäpiiri, niin en ihmettele yhtään, mitä sieltä löytyy.  

Yrjö von Grönhagen (1911 - 2003) opiskeli ylioppilaaksi Viipurissa ja valmistui filosofian maisteriksi Helsingissä. Hän lähti jatkamaan kansatieteen opintojaan Ranskaan Sorbonnen yliopistoon vuonna 1933 ja sai siellä päähänsä lähteä jalkapatikassa Euroopan halki keräämään sosiologista aineistoa. Ensimmäinen suunnitelma oli vielä paljon huikeampi, Intiaan ja Kiinaan, kenties maailman ympäri, mutta varoituksia kuultuaan kansatieteilijä Grönhagen päätti patikoida Ranskasta Belgian, Saksan, Puolan ja Baltian maiden läpi Karjalaan.

Matka pysähtyi Saksaan 1935. Siellä Grönhagen ajautui sattumien summana natsijohtaja Heinrich Himmlerin palvelukseen ja pääsi tämän perustaman SS Ahnenerbe-instituutin indoeurooppalais-suomalaisten kulttuurisuhteiden tutkimusosaston johtoon. Ahnenerbe-instituutti oli aatteellinen muinaishistorian seura, jonka tehtävänä oli osoittaa germaanisen rodun etevyys ja todistaa pohjoisen rodun hallinneen kerran koko maailmaa. Tätä varten tehtiin tutkimusmatkoja Tiibetiin saakka. 

Yrjö Grönhagen sai toisen tutkijan Fritz Bosen kanssa tehtäväksi tehdä retken Karjalaan tapaamaan itkuvirsien esittäjiä, runonlaulajia, ennustajia, kanteleensoittajia ja noitia, äänittämään heidän esityksiään, keräämään muinaisesineitä ja löytämään todisteita germaanisen alkukielen olemassaolosta. Kun tutkijat esittivät, että sellaista ei ole löydettävissä kuten ei myöskään germaanisen musiikin peruskuvaa, niin Himmler määräsi tutkimuksen lopputuloksen. Saatte tutkimusta varten apurahoja. Tutkikaapa asia. Olen varma, että tulette tähän lopputulokseen. – Te ette vain yritä vaan teette kuten sanoin.

 

Himmlerillä on takanaan okkultisteista, skitsofreenikkonäkijöistä ja tietäjistä koostuva ”Viisaan Pohjoisen Rengas”. Grönhagen näkee heidän lävitseen, mutta ei uskalla asettua vastaan. Hänet määrätään asumaan erään hörhön, eversti Weisthorin luo, ja hän saa kuunnella iltakaudet isäntänsä pitkiä, mielipuolisia esitelmiä. 

-          Minä olen viimeinen Jarl, Weise eli viisas Thor, suuren jumalan Thorin jälkeläinen, jota sanotaan Ara-Hariksi tai Wiligôtiksi. Minä olen perustanut Viisaan Pohjoisen Renkaan – der Nordische Ring des Wissenden – johon kuuluu kaksitoista suurta oppilastani. Yhden heistä saitte nähdä eilen täällä: valtakunnanjohtaja Himmlerin. Toinen on Hitlerin henkiystävä Rudolf Hess.

-          Päämääräni on herättää esi-isiemme viisaus elämään ja luoda Suuri Valkoinen Pohjolan Valtakunta, jossa kaikki pohjolan kansat olisivat veljiä. Kerron teille tästä, koska Kalevalanne todistaa että Suomenkin kansalla on ollut ylevä kulttuuri, ja että se on tuntenut suuren salaisuuden, joka on maailmasta nyt kadonnut.

Miksi Grönhagen teki työtä, jonka näki hölmöksi? Vai onko hölmöyden näkeminen jälkiviisautta? Kirjan kirjoittamisen ja julkaisemisen aikaan hän oli vankilassa epäiltynä yhteistyöstä natsien kanssa, joten oli ehkä viisasta kirjoittaa epäilleensä. 

Muutoinkin seikkailutarinasta paistaa oman viattomuuden korostus. Grönhagen puhuu kirjassa itsestään ylioppilaana, mikä tuo mieleen helposti mukaan vietävän klopin, mutta Wikipedian tietojen mukaan hän oli Ahnenerben aikoihin 25 - 26 –vuotias maisterin tutkinnon suorittanut, älymystöön kuuluvien vanhempien kasvattama nuorukainen. Yrjö von Grönhagenin isä oli suomalainen upseeri ja lehtimies Karl von Grönhagen, jonka sukujuuret juontuivat ruotsalaisesta, saksalaisesta ja hollantilaisesta ylimystöstä. Äiti Zina von Holtzmann oli koulutukseltaan oikeustieteen tohtori ja polveutui suomalaisesta ja venäläisestä aatelistosta. 

Grönhagenin Saksaan tullessa siellä oli jo voimassa Nürnbergin lait, joissa juutalaisilta kiellettiin kansalaisoikeudet. He eivät saaneet äänestää, eivät työskennellä valtion viroissa eivätkä mennä naimisiin saksalaisen kanssa. Grönhagen työskenteli laitoksessa, joka mittasi kalloja ja todisteli ”tutkimuksillaan” juutalaisten huonompilaatuisuutta. Itse hävittäminen ei ollut vielä menossa, Grönhagenin onneksi, mutta kyllä hän sen alkuvaiheissa oli vahvasti mukana ja viihtyi natsien aatemaailmassa. 

Grönhagen erotettiin epäpätevänä, kun kiinnostus pohjoismaisuuteen sammui ja natsit suuntasivat ylevän alkuperänsä etsinnän itään ja myöhemmin myös avaruuteen... 

Alkupuheessa Grönhagen sälyttää naivisti syyn natsien rikoksista valeprofeetoille, joita he kuuntelivat.

Lasken suurimman vastuun niistä onnettomuuksista, jotka kohtasivat Eurooppaa, etupäässä sen pienen ”Viisaan Pohjoisen Renkaan” tilille, joka mielipuolisen haaveilunsa toteuttamiseksi käytti hyväkseen suuren kansan ”johtajien” yksinkertaisuutta ja sivistymättömyyttä.

Olikohan se nyt näin yksinkertaista?

Pidän Huovisen Veitikasta, koska tiedän sen fiktioksi. Pidän nykyajan ”henkilökohtaisista romaaneista”, Jari Tervon muistelmista, joista on juuri ilmestynyt toinen osa, ja Anja Snellmanin Pääomasta. Niistä tietää, että ne kuvaavat tosielämää taiteen vapauksin. Mutta miksi sitten nyt odotan pitäviä faktoja? Ensinnäkin kirjailija antaa ymmärtää esipuheessaan, että tapahtumat ovat tosia ja keskustelut aitoja. Mutta eiväthän ne voi olla, koska äänitystekniikka oli vielä 30-luvulla hyvin alkeellista eikä kirjoittaja varmaan koko aikaa kulkenut kynä kädessä pikakirjoittaen. Toiseksi, aihe on niin vakava, että odottaisin rehellisyyttä.

Kirjan lopussa Grönhagen illastaa Italian rintamantakaisen alueen saksalaisen komentajan Karl Wolffin ja itse Mussolinin kanssa lokakuussa 1944. Herrat puhuvat siinä niin viisaita ja kauas näkeviä ajatuksia, että sitä on mahdoton uskoa. Miksi viaton kansatieteilijä on ujuttautunut tähänkin pöytään?

Kolmekymmentäluvun kuvaaminen ja retki Karjalaan ovat kirjan positiivista antia. 

On myös kiinnostavaa todeta kielen muuttuminen. Nykyään käytetään hyvin harvoin preteritifutuuria ”oli tapahtuva” ja käänteistä sanamuotoa.
Kuka olisi tällöin uskonut, että sota oli syttyvä jo neljän vuoden kuluttua, ja että tämä rauhallinen seutu oli muuttuva veriseksi taistelutantereeksi. (Grönhagenin ajatuksia Belgian Liègessä)
Saksan nuorisoparka! Synkkä on sen tulevaisuus, köyhä sen henkinen taso, jos se sallii kasvatettavan itseään tähän vaaralliseen suuntaan. (Saksalaisen papin huomio Hitler-nuorisosta)

Ohjaaja Heikki Huttu-Hiltunen on tehnyt dokumentin Himmlerin kanteleensoittaja (2014), mikä on sysännyt ottamaan kirjasta uuden painoksen. Mutta voi, miksi ei kukaan ole haastatellut Grönhagenia hänen vielä eläessään? Haluaisin kovasti kysyä häneltä, vieläkö hän kirjoittaisi tämän kirjan samalla tavalla vai ovatko eletyt vuodet saaneet hänet näkemään mitään toisin.  

MYPA vs. FC Lahti, Elämäni toinen jalkapallo-ottelu

- Tuamari, keltane! Keltane, perkele!
- Lahti pelaa sikaa, ku ei ne muuta osaa.
- Tuu poika pois!

Olen minulle oudossa paikassa, jalkapallokatsomossa. Muistelen ensimmäistä näkemääni ottelua. Se oli - hetkinen, 39 vuotta sitten, ja sekin oli Myllykoskella. Olin tutustunut kouvolalaiseen nuoreen mieheen, jonka kanssa vasta tutustelimme. Hän ehdotti, että menisimme Kouvolan lähelle yhteen taajamaan katsomaan jalkapalloa. Olin pukeutunut Afrikka-mekkooni, joka oli jokapaikanasuni siihen aikaan. Hiukseni olivat pitkät, tyyliä Ali MacGraw leffassa Love Story. Seuralaisella oli muodikkaat leveälahkeiset sammarit ja pitkähkö tukka. 

Tutkin muka asiantuntevasti käsiohjelmaa, jossa oli lueteltu pelaajat. Se oli vain pieni lappu silloin, nykyinen käsiohjelma on 16-sivuinen kirjanen. Halusin kovasti osallistua ja lausuin kuuluvalla äänellä: "Miks vaan yhdellä on ammatti mainittu, maanviljelijä?" Siis mv - siltä varalta, että lukijoissani on jalkapalloneitsyitä, se on kuulkaas maalivahti. Noo, seuralaiselle selvisi, että minusta ei taida olla kaveriksi penkkiurheiluun, mutta muutoin kyllä. 

Ja tässä nyt taas istumme yhdessä, MYPA-stadionilla. Olen pukenut päälleni huomattavasti enemmän nyt: talvifarkut, paksu neule, anorakki - ja uskokaa tai älkää farkkujen alla sukkahousut ja laukussa kaiken varalla pashminahuivi, hanskat ja huopahattu. Päätä palelee helpommin, kun ei ole enää paksua pitkää tukkaa. Miehenikin pitkät hiukset ovat lyhentyneet ja hänellä on Pori Jazz- lakki, joka päässä hän muistuttaa erehdyttävästi tv-sarjan Isä Matteota. 

Asumme MYPA-paikkakunnalla. Miehellä on kausilippu, johon kuuluu yksi VIP-ilta kahdelle. Olen vältellyt jalkapalloa 14 vuotta. Heti ensimmäisenä syksynä tänne muutettuamme tulin ahdistelluksi sekä kotona että työpaikalla, jossa jaettiin ilmaislippuja ja ihmeteltiin, kun joku ei niitä huolinut.  Miten minun puolustukseni nyt näin on pettänyt? Vai onko uteliaisuus lopulta voittanut?

Ai jaahas, nuo musta-asuiset ovat lahtelaisia ja ne koittaa saada pallon tuonne myllykoskelaisten maaliin. Onpas siellä yksi sulokkaan näköinen poika, lyhytsäärinen ja juoksee sirosti pää kallellaan ja välillä heilutellen päätään puolelta toiselle, valppaana. Kuka hän on? No, käsiohjelmasta löytyy: numero 22, Loorents Hertsi, suomalainen vaikka on noin erikoinen nimi. Hän on minun suosikkipelaajani. Ai, että tuli maali? En huomannut, kun seurasin vikkelää Loorentsia. 

Edessäni istuu ihmisiä hellevaatteissa. VIP-katsomoon paistaa suoraan aurinko, ja lämpötila on varmaan lähes sama kuin heinäkuussa. Minua alkaa naurattaa hervottomasti oma pukeutumiseni. Välillä on kuumuuskohtauksia ihan sisäsyntyisestikin johtuen aloittamastani syöpälääkityksestä. Ei lämmin luita riko. 

Ai niin, olinhan minä nähnyt yhden jalkapallo-ottelun USA:ssa jo 1970 Madisonin yliopiston kampuksella, mutta sitä ei lasketa, koska se oli amerikkalaista jalkapalloa, eri laji, ja minulla oli mukana kirja, johon upposin. Olinpas minä silloin rajoittunut nirppanokka.

MYPA VIP-iltamme alkaa tarjoilulla edustustiloissa, kunnon päivällinen. Pöydissä on oikein nimilaput, samoin on katsomotuoleilla, ja väliajalla saa mennä VIP-telttaan hakemaan virvokkeita ja pientä purtavaa. Joku kuuluu sanovan pettyneenä, että makkarat pitää ostaa itse. 

VIP-porukka on pääasiassa kiiltäväksi päivettynyttä, vahvaa, pönäkkää ja äänekästä väkeä. Minä tunnen itseni pieneksi ja heiveröiseksi tässä joukossa. Illallispöydissä on lappuja, joihin voi veikata pelin tuloksen. Minä kysyn mieheltä hiljaa, ovatko ne luvut ykkösiä vai kymmeniä ja kumpi on pelannut paremmin. Veikkaan sitten FC Lahden hyväksi 0 - 4. Mikä se FC on? Jaa, football club – of course. 

Peliä seuratessa olen sitten tyytyväinen veikkaukseeni, koska Lahti saa maalin MYPAn pysyessä nollilla, ja onhan heillä tämä söpö Loorents sekä yksi komea, voimakas kamerunilaispelaaja, jota myös ihailen, Ariel Ngueukam. Oliko 70-luvulla ulkomaalaisia pelaajia? Ei varmaan, nyt molemmilla joukkueilla on useita. 

Väliajan jälkeen olen hämmästyksissäni, kun kenttä näyttää jotenkin erilaiselta. Toinen maali tulee aivan heti. Ja siinä se minun tämänkertainen "maanviljelijäni" tulee: "Saiko MYPA maalin?" Ei, kun Lahti. Ne ovat vaihtaneet kenttäpuolia. Miksi? Vaikeampi seurata tällaiselle harvakseen osallistuvalle! 

Sitten alan ajankulukseni katsella vaihtopenkin porukkaa ja totean miehelle, että joillakin lahtelaisilla pelaajilla on oikein perinteisesti pukeutuneet muslimivaimot mukana, mahtaa olla kuuma noissakin tamineissa. Taas "mv"! Eihän sinne aitioon pääse kuin pelaajat ja huoltajat. Pojat olivat vetäneet pelipaidat päähänsä suojaksi kuumuutta vastaan. Näytti ihan raitaburkhalta. Hyvä minä! Pitää varmaan hankkia myös yleisaurinkolasit vahvuuksilla, lukulasit minulla onkin.

Minusta on hauska seurata katsojia, miehiä, jotka käyvät kuumana ja puhuvat kieltä, jota en tajua. -Tsemppii Mypa! Enste kuumaks, sitte kylmäks! - Leveeks!
Lopussa MYPA kunnostautuu ja saa kaksi maalia peräkkäin. Peli päättyy 2 -2. 

Pidin, jopa liikutuin, muutamista asioista tässä tapahtumassa.

1. Mypa-junnut, pienet polvenkorkuiset harrastajat saattoivat pelaajat kentälle. Se oli kaunista.

2. Pelin aluksi palkittiin vammautunut, pyörätuolissa istuva mies, joka oli tehnyt terveenä ollessaan paljon työtä MYPAn hyväksi. Hän sai 500 euron lahjakortin, jonka luovutti hyväntekeväisyyteen.

3. Pelin aluksi joukkueet nostivat punaisen kortin rasismia vastaan. Tämä on Fimu:n kampanja. Fimu on lyhenne sanoista Finnish Multicultural Sports Federation, Suomen monikulttuurinen liikuntaliitto. Oli hienon näköistä, kun jokaisella pelaajalla oli kädessään tämä kortti, molemmissa joukkueissa erilaisen etnisen taustan omaavia pelaajia, ja samalla luettiin kovaäänisistä Respect-julisteen teksti. 

Mies luki tämän raporttini läpi ja sanoi hymyillen, että miksi minä vain vierasjoukkueen pelaajia mainitsen ja enkö ollenkaan kannustanut omia. No, en kyllä yhtään välittänyt, kuka voittaa.
Samalla tavalla olen seurannut pesäpalloa Sotkamossa, jossa oli hurja meininki 90-luvulla. Jymyn kannattaja Haverisen Teuvo kävi kaatamassa ämpärillisen kylmää vettä vastapuolen huoltajien niskaan ja legendaariselle pelaajalle Unto Väisäselle taputettiin tuli juoksuja tai ei!

Täydellisenä amatöörinä on hauska kirjoittaa! Tulee mieleen vanhimman poikamme tapaus, kun hänet paikallislehden 15-vuotiaana avustajana lähetettiin tekemään juttu vierailevasta pienoisoopperasta Kuhmo-talossa. Poika sanoi itsevarmana, että hän kirjoittaa, miltä se hänestä tuntuu. Juuri niin!

Kaikki muuttuu paremmaksi (2010)

Tämä kirja on syntynyt jatkona videolle, joka ensiesitettiin TEDx -tapahtumassa Helsingissä 4.11. 2010. Tämä tapahtuma on tullut meille USA:sta, jossa se on saanut alkunsa jo vuonna 1984. Kyseessä on konferenssibrändi (technology, entertainment, design) jonka tarkoituksena on nostaa esiin ja levittää ideoita eri aloilta, ei vain noilta, jotka esiintyvät nimen lyhenteessä. Ennen Helsingin tapahtumaa TED toteutettiin Vuokatissa 2009.

Video on kahdeksanminuuttinen puhuvien päiden sarja. Siinä esiintyvät henkilöt ovat pääosin homoja, jotka vakuuttavat nuorille seksuaalisuuttaan etsiville ja sen kipeästi löytäneille, että kaikki muuttuu paremmaksi, kunhan jaksat odottaa. Videolla on myös muuutamia heteroja julkisuuden henkilöitä. Tuija Brax esiintyy hillitysti, mutta Alexander Stubbin moninkertainen vakuuttelu ”Minä lupaan” kuulostaa koomiselta. Miten hän voi luvata mitään? Hänen pitäisi vähintään toimia todella pontevasti tasavertaisen avioliitolain puolesta tällaisten vakuuttelujen jälkeen.

Ensiesityksensä jälkeen Kaikki muuttuu paremmaksi -video näytettiin viikon sisällä kaikilla suomalaisilla televisiokanavilla. 

Kaikki muuttuu paremmaksi -kirjassa on Jari Tervon esipuheen jälkeen 57 ihmisen kirjoitus. Suurin osa kertoo omasta kokemuksestaan homona tai muun valtavirrasta poikkeavan seksuaalisuuden omaavana. Joukossa on myös muutama lähi-ihmisen kuvaus omaisensa kokemuksista. Yhteisenä teemana näissä on vakuuttelu: älä tee itsemurhaa, älä lannistu, minä olen kokenut saman kuin sinä ja tiedän, että kaikki muuttuu paremmaksi. 

Yläasteikä on kirjoitusten mukaan kaikkein pahin. Samoin uskonnollisessa yhteisössä kasvaminen erilaisena nuorena. 

    Vasta nuoruus ja teini-ikä toivat mukanaan tuskastuttavan rimpuilun. Yläaste oli synkeää aikaa. Ihmisten väliset suhteet alkoivat kiemuroitua, kaikkialla oli jännitteitä. Lähestyminen ei ollutkaan enää helppoa, ja kaikki tuntuivat sulkeutuvan omaan kuoreensa pohtimaan omia suuria muutoksiaan ja elämänagstiaan. (Ilai Lehto, 22, Joensuu)

   

Helpottavinta on ollut huomata, että aikuisilla seksuaalisuus on luonnollisempi ja vapaampi käsite kuin teini-ikäisillä. Aikuisena on mahdollista omistaa oma suuntautumisensa ja tehdä siitä omannäköisensä. (Saga Riihinen, 21, Espoo)

Joku kirjoittajista on suunnitellut, että hukuttautuu mereen mieluummin kuin paljastuu lähipiirilleen erilaiseksi ja pettymykseksi. Muutama muu kirjoittaja on harkinnut muuttoa ulkomaille seksuaalipakolaiseksi. 

Oras Tynkkynen ihmettelee, miksi homoja toisin kuin heteroja vaaditaan julkisesti paljastamaan, puhkianalysoimaan ja raportoimaan seksuaalinen identiteettinsä.

Minulle homous ei ole koskaan ollut asia, jota pitäisi sen paremmin salailla kuin julistaakaan. Kyllä, olen homo. Mutta olen myös mies, vihreä, tamperelainen, kasvissyöjä, vetäytyvä luonne. En ole seksuaalisuuteni; olen minä. (Oras Tynkkynen, 33, Tampere)

Kirjan tarinoita lukiessa nousi mieleen ikäviä kuvia: Pentti Oinonen eduskunnassa paasaamassa, miten nykyään pitäisi saada jo avioitua hauvelin kanssa; muutama muu poliitikko paneelikeskustelussa vänkäämässä, että saa olla homo hiljaa sisimmässään, mutta ei käytännössä, oikeassa elämässä; yleisönosastokirjoituksia, joissa kerrotaan kyllästytyn homojen olemiseen näkyvillä, joka paikassa.  
Niin kauan homojen on oltava esillä, näkyvästi ja paljon – ja muiden heidän tukenaan – kun tasa-arvoa ei ole saavutettu. Ja tottakai myös sen jälkeen, aina. Mustien orjuudesta USA:ssa kirjoitetaan edelleen kirjoja. Se on historiallinen vaihe. Toivottavasti joskus päästään seksuaalisen suuntautumisen perusteella tapahtuvassa syrjinnässä edes sellaiseen vaiheeseen, että se on lain osalta historiaa. 

     En mitään muuta toivo, kuin että sinä jaksaisit tämän päivän ja vielä yhden sen jälkeen. Olet tärkeä, ja me tarvitsemme sinua. Vastavirtaan uiminen on raskasta, mutta voimasi kasvavat joka vedolla. Huomaat vielä, että jotkut muutkin uivat samaan suuntaan.
     Jossain vaiheessa virta loppuu kokonaan ja kaikki voivat polskia samassa vedessä ilman että mihinkään suuntaan on raskasta uida.
(Kaija Papu, 30, Tampere)

Kaikki muuttuu paremmaksi -kirjoitukset ovat silmiä avaavia, mutta lukevatko niitä ne, joiden silmät ovat kiinni tai näkevät viistoon? Jos lukevat, ymmärtävätkö lukemansa vai näkevätkö edelleen hauveleita?

Jari Tervon esipuhe on mahtava. Hän käsittelee kirkon saivartelua, saako siunata vaiko vain rukoilla. Hän toteaa kirjan tarinoiden näyttävän, että moderniksi hyvinvointivaltioksi väitetyssä Suomessa on täysin mahdollista vainota nuoria ihmisiä heidän rakkaudenkaipuunsa vuoksi. Lopuksi hän kannustaa yhteistoimintaan. Hyvä Jari Tervo! Hieno, humaani esipuhe!

    Hiljainen vastarinta on parempaa kuin mykkä alistuminen, mutta tehokkainta on kuitenkin korottaa ääntään ja kertoa tarinansa, selviytymistarinansa. Yksinlaulun voi tukahduttaa, mutta kuorolaulu pakottaa kuuntelemaan.

Monokini-näyttelyssä ja surullisena, syöpäkertomukseni osa 6

Malli: Elina
Kuva: Pinja Valja
Suunnittelija: Elina Halttunen
Kuva on Voima-lehdestä 6/2014

Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä on mielenkiintoinen näyttely Monokini 2.0, yhteisötaideprojekti, jossa otetaan kantaa kulttuurimme käsitykseen rintansa menettäneen naisen hyväksyttävästä ulkonäöstä. Naisen rintahan on tabu - meillä vähemmän kuin esim. USA:ssa, jossa laulajattaren nännin vilahtamisesta urheiluohjelmassa on langetettu sakot tv-yhtiölle. Nänniä ei sovi näyttää, mutta ei myöskään sen puutetta!

Tärähtäneiden ämmien, Katriina Haikalan ja Vilma Metterin taideprojekti sai alkunsa, kun Elina Halttunen, josta tuli yksi projektin malleista, otti heihin yhteyttä kesällä 2011 ja pyysi apua itselleen sopivan uima-asun hankkimisessa. Halttunen on hyvin urheilullinen ja koki proteesien käyttämisen uidessa kömpelöksi. Kantaaottavia projekteja ennenkin tehnyt taiteilijakaksikko innostui heti asiasta. He ovat työskennelleet mm. vähemmistöihin liittyvien kysymysten ja tasa-arvokysymysten parissa ja kyseenalaistaneet hyväksyttyä kehonkuvaa karnevalistisilla karvaprinttikuosisilla pikkuhousuilla ja legginseillä. He provosoivat ja kysyvät karvaisilla säärillä ja paljaalla arpisella rinnanpuoliskolla, kuka meidän kehonkuvamme määrittää. 

Malli: Katja
Kuva: Pinja Valja
Suunnittelija: Mert Otsamo
 Kuva on Rinnakkain-lehdestä 2/2014.

Tärähtäneet ämmät pyysivät joukon suomalaisia muotisuunnittelijoita luomaan oman yksiolkaimisen ja yksirintaisen uima-asunsa. Näyttelyn suunnittelijat ovat Tyra Therman, Sasu Kauppi, Mert Otsamo, Timo Rissanen, Outi Les Pyy, Vilma Riitijoki ja KaksiTvå. Heidän luomistaan uniikkiasuista otettiin muotivalokuvat, joissa malleina oli rinnanpoistoleikkauksen läpikäyneitä naisia. Asut ovat hyvin erilaisia, suunnittelijoidensa näköisiä. Osa on fantasia-asuja ja iltapukumaisia luomuksia, jotka ovat selkeästi taideteoksia, mutta muutama näyttää jo sellaisenaan hyvin teolliseen valmistukseen sopivalta. 

Luinkin ilokseni, että Monokini-projektin uimapuvuista on tavoitteena työstää monokineja järkevällä hinnalla kuluttajille. 

Arvatkaa kuka olisi ensimmäisten joukossa ostamassa alkukuvassa Elina Halttusen päällä olevat bikinit? Minä tietysti! Miksi en edes uidessa saisi olla oma vaillinainen itseni? Miksi pitää sujauttaa uimapuvun taskuun proteesi, jotta näyttäisi toisten silmissä ehjältä? Myös pilatesjumppaa tekisin mieluummin toispuolisena kuin toppausten kera. 

Kävin Helsingin reissullani ensin tässä näyttelyssä ja sitten erityisliivikaupassa ostamassa parit liivit, uimapuvun ja bikinit. Ne ovat kauniita kyllä ja mukavia. Itse asiassa Barbados-uikka ja Tasmanian Sea-bikinit ovat kauneimmat uima-asuni ikinä! Mutta, mutta ... on vaikeaa saada kumpikin puoli näyttämään ja tuntumaan samanlaiselta. Sitäpaitsi olen tottunut olemaan kotona liivittömänä. Nyt en halua mennä avaamaan ovea kenellekään, jos olen ilman liivejä. Ja pyykkinarulla käyntiä vartenkin pitää etsiä silikonitäyte ja pukeutua! Ei tämä ihan helppoa ole, päinvastoin epämukavaa. Olisi paljon helpompi olla ilman molempia rintoja, sileällä rintakehällä. Silloin minun ei tarvitsisi olla koko ajan tietoinen menetyksestä ja tasapainotella rintakehäni puolia. 

Huomenna alkavat monella paikkakunnalla koulut - ja minulla elämänkouluna sädetykset. Olen hieman surullinen ja tunnen itsesääliä. Mielessäni herää kysymyksiä. 

Muuttuuko elämäni ankeaksi viiden viikon sädetysten aikana?
Niin, ensin piti olla kolme viikkoa, mutta toimeenpaneva taho Lappeenrannassa muutti Kotkan onkologin suunnitelmaa. Ei mitään uutta ja vakavampaa, vain eri käsitys sädehoidon määrästä. Toisen leikkauksen PAD-tulos oli täysin puhdas, vain ensin leikatussa 40 grammassa oli pahanlaatuista kasvainta mukana eikä pitäisi olla levinnyt.

En pääse saunaan enkä uimaan enkä jumppaan. Lukea voin sentään aina, ihanaa!

Tuleeko minusta viiden vuoden hormonihoidon aikana väsähtänyt, aseksuaalinen ihminen?
Rinnanpoisto ei sitä minulla tee, koska olen ihan yhtä haluava ja mielestäni myös yhtä haluttava rinnattomana kuin ennenkin, mutta mitä antiestrogeenilääke tekee minulle? Vielä toukokuussa napsin ylimääräistä estrogeenia, ja nyt sitten päinvastoin. Lääke poistaa kaiken maksan ja rasvankin tuottaman estrogeenin, koska se voisi olla ruokaa mahdollisille syövänaluille minun altistuneessa kropassani. Sinänsä hyvä, että minun syöpäsoluni olivat vahvasti hormonireseptiivisiä ja tämä hoito tepsii minulla. Sytostaattihoito olisi paljon pahempaa, sitä minun ei onneksi tarvitse ottaa.

 

Näyttely on avoinna 7.9. asti ja Taiteiden yönä to 21.8. voi tavata taiteilijoita klo 18.30 - 19.30.
Minä vaan en - nyyh - pääse sinnekään enkä minnekään, paitsi joka päivä sadan kilometrin päähän sädetyksiin ja lopun päivää suihkutan, ilmakylvetän ja voitelen ihoani. Epistä, epistä! Mutta niin tarpeellista, että henki säilyisi! Totta puhuen, onhan ne viikonloput - sädetystä on vain arkipäivinä. Leuka pystyyn!