Hanna Jensenin muistisairauskirjoista - "Kyse on ihmisarvosta."

 

Toimittaja ja tietokirjailija Hanna Jensenin kirjat 940 päivää isäni muistina (2013) ja Äitini muistina, toinen kierros (2022) ovat sekä kattavia tutkimustietoa sisältäviä tietoteoksia muistisairauden hoidosta että kiehtovia kuvauksia muistisairaan ja tämän lähiomaisen elämästä. 

Jensen huomasi keväällä 2009, että hänen isänsä alkoi erakoitua ja kaatuilla ja tämän käyttäytymiseen tuli outoja tapoja. Vakava muistisairausdiagnoosi tuli kuitenkin yllätyksenä. 
Jensen alkoi havainnoida ja laittaa muistiin isän taudin etenemistä ja omia sekä ympäristön reaktioita. Hän otti yhteyttä asiantuntijoihin, tutustui hoivalaitoksiin ja luki aiheesta kaiken mitä löysi. 
Kun äiti vain kolme vuotta isän kuoleman jälkeen oli käynyt saamattomuudestaan huolestuneena neurologilla ja ojensi diagnoosipaperin tyttärelle, tämä ei voinut kuin kuiskata itselleen: "Täältä tullaan - toinen kierros." 
Isä eli todetun muistisairauden kanssa vain kaksi ja puoli vuotta, äiti on elänyt jo pitkään. Sairaudet ovat olleet heillä monilta osin aivan erilaiset, kuten ne yleensäkin muistisairailla ovat. Isä oli vetäytyvä ja ujo, seurallisesta ja ystävällisestä äidistä tuli ärhäkkä ja vaativa. Tyytyväisyys saattoi vaihtua hetkessä pettymykseen ja kiukutteluun. 
Äidin sairauden aikana Jensen on käynyt luennoilla ja lukenut lisää. Molemmissa kirjoissa on kattava lähdeluettelo ja vinkkilistoja muistisairaiden omaishoitajille ja muille läheisille.  

Olen erittäin kiinnostunut sairauksista kertovista henkilökohtaisista kirjoista. Rintasyöpädiagnoosin saatuani luin kaksi toimittaja Marja Aarnipuron rintasyöpäkirjaa ja koin ne melkein jännityskertomuksina. - Ei, ei minulla ole muistisairautta (ei ole ainakaan todettu), eikä ole läheisilläkään, eikä suvussa, tuttavapiirissä kyllä. Silti tästä sairaudesta on hyvä tietää.

Muistisairaudet ovat yksi kansansairauksista Suomessa, ja eliniän noustessa niiden määrä lisääntyy, koska vanhuus on tärkein riskitekijä. Joka päivä 36 suomalaista saa kuulla sairastuneensa muistisairauteen (10 vuoden takainen tilastotieto, tällä hetkellä varmaan enemmän).
Tähän mennessä tiedetään, että noin 40 prosentilla muisti ei heikkene vanhetessa, 30 prosentilla tapahtuu hyvänlaatuista muistin heikkenemistä ja loput 30 prosenttia sairastuu johonkin monista muistisairauksista. Vain Alzheimerin taudissa, joka on yksi muistisairauksista, on löydetty alle 1 prosentin perinnöllinen riski. 
Korkean iän lisäksi riskitekijöilksi tiedetään korkea verenpaine, korkea kolesteroli, keskivartalolihavuus, liika alkoholi, tupakointi, stressi ja masennus. Viime aikoina listaan on lisätty myös sosiaalinen eristyneisyys, huono suun terveys ja heikentynyt kuulo.
Tässähän on monta asiaa, joihin voi vaikuttaa, puhutaan muokattavissa olevista riskitekijöistä. Liikuntaa ja ulkoilua sekä kunnon yöunia pidetään nykyään tärkeämpänä kuin ristisanojen ratkaisemista. 

Meillä erilaisia kroonisia sairauksia ja tiloja potevien sekä vanhusten hoidon on ajateltu olevan paljolti yhteiskunnan tehtävä. Vuonna 1970 poistettiin laista lasten velvollisuus huolehtia vanhemmistaan, ja vuonna 1977 poistettiin velvollisuus hoitaa sairasta puolisoa. Vastuu siirtyi kunnille.
Kun perheiden välinen yhteydenpito on maan sisäisen muuttoliikkeen vuoksi vähentynyt ja naiset ovat ansiotyössä siinä missä miehetkin, niin nämä lait ovat hyvinkin tarpeellisia, vaikka ajattelu onkin muuttunut siihen suuntaan, että omaisilla on myös vastuunsa. Omaishoitajien ja muiden vanhoja läheisiään hoitavien määrä on lisääntynyt. 
Hanna Jensen on hoitanut vanhempiaan yhdessä tukipalveluita tarjoavien tahojen kanssa, etsinyt sopivia asuntoja, järjestänyt muuttoja, ollut joka päivä tavoitettavissa ja seurana, toiminut vanhempiensa muistina, kuten kirjojen otsikotkin osuvasti kertovat. 

Jensen on oppinut vanhempiensa sairauksien kautta paljon. Hän osaa kertoa, miten muistisairasta ihmistä on hyvä lähestyä ja mitä käyttäytymistä pitäisi välttää. 
On muistettava, että muistisairaalta ihmiseltä lähtee vain muisti, ei järki eikä tunteet. Terveen on yritettävä mennä muistisairaan maailmaan, on annettava hänen ohjata keskusteluja eikä pidä korjata ja moralisoida eikä varsinkaan nauraa epäloogisuuksille. On mietittävä, mitä käyttäytymisen takana on. Kuka ei tuskastuisi, jos ei tunnista missä on, eikä osaa tehdä sitä mikä on ennen ollut vaivatonta! Joillain ihmisillä, muistisairas tai ei, nousevat käsittelemättömät asiat pintaan vanhuudessa. Muistisairas saattaa itkeä lapsuuden yksinäisyyttään, arvostella kovaan ääneen lähellä olevia ihmisiä ja kiroilla. Sama ihminen on kuitenkin välillä entinen, hyväntahtoinen ja hillitty itsensä. Sairaus ei ole varsinkaan aluksi läsnä kaiken aikaa. 

   Minulla oli nyt tehtävä. Minua motivoi se, että äiti, kuten kaikki muistisairaat ihmiset, oli kykyjensä heikentymisen takia toisten ihmisten asennoitumisen armoilla. Vastuu oli omaisilla.
   Olisinko pelokas vai utelias? Päällepäsmäri vai huoltojoukko? Läheinen, joka saisi nolostumaan, vai läheinen, jonka edessä ei tarvitsisi hävetä mitään? 
   Tavoitteeni oli sama kuin ensimmäisellä kierroksella: haluan jatkaa myös omaa hyvää elämääni, vaikka elämä ympärilläni oli taas niin radikaalisti muuttunut. Päätös auttaisi meitä molempia, äitiä ja minua. Sillä jos uupuisin itse, minusta ei olisi äidille hyötyä. 

Muistisairaan hoito on raskasta. Useimmilla muistihäiriöistä kärsivillä syöminen ja hygienia heikkenevät. Jotkut selittelevät ja kiertävät aluksi heissä tapahtuneita muutoksia järkevyysseikoilla (ei viitsi laittaa hiuksia, koska ne ovat suorana kätevämmät hoitaa, laihtuminen johtuu herkuttelun lopettamisesta), mutta tilanteen pahennuttua juuri syömään ja suihkuun houkuttelu saattaa olla lähes mahdotonta.
 
Muistisairauksiin ei ole parantavaa lääkettä. Lääkitys on oireiden hoitamista, ja pitää miettiä, milloin niitä tarvitaan ja ovatko haittavaikutukset suuremmat kuin hyöty.  

Jensen mainitsee monen muun tutkijan ohella professori Teppo Krögerin, joka on suhtautunut kriittisesti voivotteluihin hoivakustannuksista todeten, että ne ovat meillä selvästi alhaisemmat kuin muissa Pohjoismaissa. Kotihoitoa hän nimittää kotona toteutettavaksi laitoshoidoksi ja toteaa, että siinä ei näy sitä humaanisuutta, jolla laitoshoidon vastustajat ovat kotihoitoa perustelleet.  Kotihoito on sen sijaan yksi niistä keinoista, joilla julkisvalta pyrkii vähentämään vastuuta vanhoista ihmisistä. 
Kröger on todennut, että väestön ikääntyminenhän on suuri saavutus, josta pitäisi olla ylpeä.
Vanhat ihmiset ovat myös merkittävä työllistävä ryhmä, minkä luulisi olevan työttömyyden torjunnassa tärkeä asia. (Oma lisäykseni: hyvä että köyhistä maista on tulijoita meille hoivatöihin, suomalaisia nuoria kun ei niihin töihin saa...) 

Yksi muistisairaille sopiva hoiva- ja asumismuoto on perhehoito, jota tarjoaa yli puolet Suomen kunnista. 
Olen lukenut aikakauslehtiartikkelin eräästä hyvin toimivasta, viehättävästä perhekodista, johon asukkaat ovat muuttaneet pysyvästi, mutta perhehoito voi olla myös kotona asumisen ja omaishoitajan työn tukena tapahtuvaa intervallihoitoa tai hoidettavan kotona tapahtuvaa päivätoimintaa, kuten perhepäivähoitajien apu lapsiperheille aikanaan. 

Olen kerännyt tähän kirjoitukseeni tärkeäksi kokemiani asioita Jensenin kirjoista. 
Niissä on paljon, paljon muuta. Jos haluat lukea esim. yhteisön resilienssistä, musiikkiterapiasta ja validaatiomenetelmistä muistisairauden yhteydessä, niin lue nämä kirjat. 

Kuten edellä totesin, en usko itselläni olevan muistisairausoireita, vaikka olenkin hökelö. Olen nimittäin ollut sellainen niin kauan kuin muistan. Minulla on jossain oikein vihkokin omista koomisista höperehtimisistäni, hienommin ilmaistuna aivosumuistani.
Jotkut varmaan huomasivat, miten kerroin taannoisessa blogijutussani käyneeni Pohjois-Koreassa, kun oikea paikka oli Pohjois-Kypros. Kun kirjoittaa Pohjois-K... niin siihenhän käsi kirjoittaa automaattisesti jatkoksi sen Korean. Pohjois-Norjaa en Pohjois-Koreaan sekoittaisi. Yhteen aikaan sekoitin sanat Istanbul ja Lissabon, ovat niin samankuuloisia ja äänneasultaan superkauniita sanoja. Minun aivoni toimivat näin. 
Pitää kuitenkin seurata itseään. Jensenkin toteaa, että harva ihminen ajattelee ensimmäisestä kohelluksestaan että kyseessä olisi muistisairaus.
Olemme sokeita myös läheistemme suhteen, koska annamme heille paljon anteeksi ja ohitamme näkemämme siinä toivossa, että kaikki olisi hyvin. Ulkopuoliset näkevät usein selvemmin.

Jensen kuvaa kirjansa lopussa, miten hän keskustelee äitinsä kanssa Äitini muistina -teoksen kirjoittamisesta ja äiti toteaa tyttäreensä luottaen, että kirjoita vain, pitäähän ihmisten saada tietoa. 

Luottamus on ansaittua. Molemmat kirjat ovat kuvattaviaan henkilöitä kunnioittavia ja arvostavia. Erityisesti Äiti-kirjassa välittyy rakkaus. Kannen särkynyt helminauha kertoo äidistä, jolle tyylikkyys on ollut tärkeää ja joka rakastaa kauneutta vielä vaikeasti muistisairaanakin.

Vielä ote tilanteesta, jota ennen äiti on ollut levoton uudessa hoivakodin asunnossaan ja tytär, juuri helpotuksesta huokaissut ja vastuunjaosta kiitollisena, on hälytetty rauhoittamaan äitiä ja yöpymään tämän kanssa pariksi yöksi.

   Muutaman päivän päästä äiti soitti.
   "Minä pidän tästä kodista. Se on juuri sopivan kokoinen. En halua mitään lisää. Ota sinä kaikki mitä haluat. Minä korvaan kaiken. Kiitos kaikesta avusta, jonka olen saanut sinulta. En olisi mitenkään selvinnyt ilman sinua", hän sanoi. Jäin sanattomaksi. Sen kuuleminen tuntui ihanalta.
   Seuraavana päivänä äiti soitti kiihtyneenä. Hän sanoi olevansa jossakin rakennuksessa ja tulleensa jonkun naisen asuntoon. Siellä olivat kaikki hänen tavaransa.

   "Ne on otettu tänne!"
   Hetkeä myöhemmin hän soitti uudestaan. Hän luuli olevansa risteilyllä. Kaikista rakennuksen ikkunoista tuntui näkyvän meri. Pyysin häntä katsomaan katunäkymää. Ennen kuin ehdin sanoa enempää, hän oli jo ikkunan luona.
   "Ai, me olemmekin jo tulleet satamaan."

     

Lukenut, nähnyt, kokenut, elänyt

Tänään on kulunut vuosi siitä, kun Venäjä aloitti sodan Ukrainaa vastaan ja, kuten on käynyt ilmi, sodan Ukrainan kohtalo aseenaan myös koko läntistä maailmaa vastaan. 
Kaikki loppuu joskus. Koronakin hiipui. Tämä sota loppuu, tavalla tai toisella. Toivottavasti vuosipäivänä 2024 tilanne on sellainen, että Ukrainaa rakennetaan uudelleen ja hyökkääjä joutuu tuomiolle.
  
Päivän HS:n Lasten tiedekysymykset -palstalla 9-vuotias Kaisla Kovalainen kysyy, miksi ihminen sotii, mikä siinä on hyvää. Samaa on moni muukin kysynyt koko vuoden ajan. Sotimalla saadaan aikaan vain pahaa. Sota tuhoaa ja sen vaikutukset tuntuvat monen sukupolven päähän. 

Kirjoitan hieman flunssaisena. Kevät tekee tuloaan, ja mieleni on levoton. 

Olen lukenut paljon, nähnyt huonoa teatteria ja hyviä elokuvia, viettänyt hiihtolomaa kolmen sukupolven kesken ja kokenut itseni monella tavalla onnekkaaksi ihmiseksi. 

Jenny Erpenbeck, jonka erinomaisesta kirjasta Mennä, meni, mennyt tein viimeksi blogikirjoituksen on kirjoittanut monta hyvää romaania, joista useissa käsitellään ihmiskohtaloita historian tapahtumien rajaamina.
 
Päivien loppu (Aller Tage Abend 2012, suom. 2020) kuvaa yhden ihmisen vaihtoehtoisia elämiä 1900-luvun Euroopassa. 
Kertomus alkaa Itävalta-Unkarissa, jossa syntyy tyttövauva vuonna 1902. Hänen elämänsä päättyy ensimmäisen kerran jo vauvana, ja sen jälkeen tapaturmaisesti, väkivallan seurauksena, vankileirillä ja lopulta vanhainkodissa yhdeksänkymmenvuotispäivän jälkeisenä päivänä. 
Pääsemme Erpenbeckin tarinoissa Wieniin, Moskovaan, Berliiniin ja jopa hetkeksi siirtolaisten vastaanottoon Ellis Islandissa USA:ssa. Päähenkilö ehtii olla sekä vainottu toisinajattelija että kunnioitettu kulttuurivaikuttaja. Historia vie häntä, vaikka hän luulee itse hallitsevansa.

Me päätimme tehdä kaiken.
Ja sitten siinä kävi niin surkeasti.
Me yritimme tehdä kaiken, mutta teimme sen väärin.  

Pakotin kokonaisen vuosisadan käsivarsilleni. Tarkoitan tietenkin,  että hetken kerrallaan.

Neljä ensimmäistä lukua, joita kutsutaan kirjoiksi, päättyy välilukuihin, intermezzoihin, joissa kysytään, entä jos jokin pieni asia olisi mennyt toisin, jos jompikumpi vanhemmista olisi keksinyt kahmaista lunta vauvan paidan alle ja säikäyttää tämän tajuihinsa tai jos virkailija olisi hajamielisyyksissään asettanut kyseisen henkilön asiapaperit toiseen, onnekkaampien kasaan. 
Miten paljon me ylipäänsä pystymme vaikuttamaan siihen, mitä meille tapahtuu? 

Kirjassa on monia aiheita, esim. sodat ja niiden mielettömyys, juutalaisuus, fasismi, kommunismi, DDR-kritiikki ja isättömyys. 

Kaksi Erpenbeckiltä lukemaani romaania saavat minut sijoittamaan hänet erittäin tärkeiden ja laadukkaiden kirjailijoiden joukkoon. 

Celeste Ng on kirjoittanut hänkin yhteiskunnallisen romaanin. Kadonneet sydämemme (Our Missing Hearts 2022, suom. 2023) on dystopia USA:sta, jossa talous on mennyt kuralle ja syypääksi on löydetty Kiina ja epäillyksi joutuvat myös oman maan aasialaistaustaiset ihmiset. Ratkaisuksi on laadittu uusia lakeja, jotka korostavat "amerikkalaista kulttuuria". Lakia toteutetaan hävittämällä epäisänmaallisiksi tulkittuja kirjoja ja kaappaamalla kapinallisten lapsia uudelleenkasvatettaviksi. Päähenkilö on äitinsä geenejä ulkonäössään kantava poika, Bird/Noah, jonka äiti on kadonnut ja isä siirretty kielitieteilijän työstä Harvardin kirjaston työntekijäksi. 

Tässä kirjassa minua häiritsi äidin pitkä monolgi, jossa hän kertoo juurta jaksain elämästään pojalleen. Kirjan rakenne olisi ollut parempi, jos tämä osa olisi työstetty paljastumaan teoissa tai ajatuksissa vähän kerrallaan. 
Loppu oli liiankin ennalta-arvattava ja arkinen. Sadunkerrontaa sisältävässä teoksessa juuri lopun olisi pitänyt olla sadunomainen.

Oliko aihe - niin tärkeä ja ajankohtainen kuin onkin - nyt tärkeämpi kuin kerronnan keinot?

USA:ssa vaino on kohdistunut aika ajoin alkuperäisasukkaiden, mustien ja juutalaisten ohella myös latinoihin ja aasialaisiin. Joko nyt tai taas kohta aasialaistaustaisiin, koska Kiina myy aseita lännelle uhittelevalle Venäjälle?

Tämän kirjan aihe tuo tietenkin mieleen myös sen, mitä Venäjä tekee parhaillaan Ukrainan lapsille. 

Viime vuonna julkaistu Mitä ikinä haluat on Merit Riihosen esikoiskirja, ja todella hyvä.

Karri on lahjakas poika, joka harrastaa musiikkia ja haluaa päästä lukioon ja musiikkiopistoon. Hänen äitinsä on pienipalkkainen, hölmö, kapakoihin rahansa tuhlaava ja usein miesystävää vaihtava keski-ikäinen nainen. Karri pitää parhaansa mukaan huolta pienestä siskostaan, laittaa tämän hiukset leteille ja vie kouluun äidin nukkuessa pois humalaansa. 
Äidin uuden, vakituiseksi pyrkivän seuralaisen myötä perheessä alkaa vierailla myös tämän menestynyt, itsellinen, vahvanoloinen sisko Tuija, joka ymmärtää Karria ja tämän kiinnostusta musiikkiin kuten ei kukaan muu. 
Tuija tuntee vetoa nuoriin poikiin. Hän on toteuttanut seksifantasioitaan ulkomailla, kunnes kohtaa Karrin, joka on malliesimerkki pojasta, jonka voi saada lelukseen lahjomalla ja kiristämällä.
Grooming voi siis tapahtua näinkin päin! 

Tuija kallistaa päätään, katsoo silmiin.
"Tiedätkö, sun äiti antoi mulle tossa äsken musiikkiopiston uusimman laskun", hän sanoo. "Mä en maksanut sitä ihan vielä."

Tässä kirjassa on hyvä rakenne, juoni ja kieli.
Tapahtumapaikka on Rovaniemi ja murre on luontevaa Lapin mie-kieltä, paitsi Tuijalla, joka onkin suuren maailman nainen.
Luvut vuorottelevat jännittävästi kahdessa aikatasossa, joista toisessa yhdeksännen luokan joulukuusta kesään Karrin hyväksikäyttö tiivistyy ja päättyy siihen, mihin sen on päätyttävä, ja toisessa kahdeksannen luokan elokuusta eteenpäin kulkevassa kerronnassa Tuija soluttautuu Karrin ystäväksi ja hyväntekijäksi. Tämä on hyvä kerronnallinen keino näyttää hyväksikäyttäjän viettelyn tekniikka ja oveluus.

Yksi hieno asia, minkä tämä kirja osoittaa, on nuorten vahva ystävyys ja solidaarisuus toisiaan kohtaan. Karri, hänen masennuksesta kärsivä kaverinsa Tuomas ja tyttö, johon hän ihastuu, Amal, ovat kaikki oman elämänsä sankareita. 

"Tiiätkö, joskus mie vielä lähen täältä. Ja sitten se on so long suckers."

Hän kääntyy näyttämään keskisormea Korundille ja urheilukentälle, keskustaa kohti johtavalle tielle, talojen takana siintävälle Lappia-talon katolle.
"Sit vain sanoisin, että haista paska, Rollo! Pidä tunkkis!" Amal sanoo. "Enkä tulis ikinä enää takas!"
Etkö ees käymään?" kysyn.
"En varmana. Tää on niin nähty."

Minusta tuntuu vahvasti siltä,  että Amalista tulee diplomaatti,  Karrista kuuluisa kitaristi ja Tuomaksesta tiedemies. Olen tullut tutuksi heidän kanssaan.

Riihonen on luonut moniulotteisia, eläviä henkilöitä toisin kuin Celeste Ng, joka kirjoittaa aihe edellä unohtaen Noahin persoonan. Riihosellakin on tärkeä aihe, mutta hän on pukenut sen kaunokirjalliseen asuun, joka saa lukijan eläytymään päähenkilön elämään. 

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Richard on eläkkeelle jäänyt berliiniläinen kirjallisuuden professori, joka nauttii vapaudestaan, mutta tuntee toisaalta, että elämästä puuttuu jotain. Vaimo on kuollut viitisen vuotta sitten, lapsia ei ole ja ystävien kanssa vietetty vapaa-aika ei tunnu täysin riittävän elämän sisällöksi. 
Päiväkävelyllään hän osuu sattumalta Afrikasta tulleiden pakolaisten protestileiriin ja ryhtyy haastattelemaan näitä miehiä heidän menneen ja nykyisen elämänsä yksityiskohdista, aluksi tutkijan otteella, mutta vähitellen yhä enemmän myötäeläen. Hän kokee, että hänen on helppo puhua näiden ihmisten kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajasta kuten hänkin. Richard tietää myös, vaikka tietenkin pakolaisia vähemmässä määrin, mitä muukalaisuus on. Hän on tehnyt suurimman osan työurastaan Itä-Saksassa, joutunut Stasin tarkkailemaksi ja jatkanut työtään uuden nimisessä valtiossa. Hän tuntee edelleen vierautta läntisellä puolella kaupunkia.   

Kerrontatyyli on rauhallisen toteavaa. Richardin mieleen työntyy pakolaisia tarkastellessaan sitaatteja vanhasta kirjallisuudesta ja filosofeilta. Hän pohtii asioita ja tekee johtopäätöksiä. Hän näkee, miten väärin Rashid, Awad, Osarobo, Ithemba ja muut on otettu vastaan Saksassa ja miten huonosti byrokratia heitä kohtelee. Hän lukee mielipidesivuilta loukkaavia, törkeitä olettamuksia pakolaisten motiiveista ja asenteista. 

Mitä kehittyneemmästä yhteiskunnasta on kyse, sitä suuremmissa määrin kirjoitetut lait korvaavat käsitteen maalaisjärki.            

Richardin mielestä on uskaliasta syyttää toimettomuudesta sellaisia ihmisiä, joilta työnteko on kielletty.

Jenny Erpenbeck on tehnyt hyvän taustatyön ottaessaan selvää kansainvälisistä sopimuksista ja eri Afrikan maiden oloista. Kirjan nimi Mennä, meni, mennyt tulee saksan kielen opinnoista. Alkukielinen teos Gehen, ging, gegangen julkaistiin vuonna 2015, eli se ei ollut juuri tähän vuoteen sattuneen suuren maahanmuuton innoittama tilaustyö, vaan perustuu aiempaan pakolaisuuteen.
Protestileirillä, jota Erpenbeck kuvaa on vastineensa todellisuudessa. 
Kirja oli todella ajankohtainen ilmestymisvuonnaan, ja on sitä edelleen. 

Mitä miehet protestoivat? He protestoivat sitä, että eivät saa tehdä töitä eikä ryhtyä rakentamaan itsenäistä elämää. He saavat saksan kielen opetusta, ruuan ja bussikortin ja oleskelun määräajaksi. Saksassa olisi töitä, mutta niitä ei tarjota heille. Heidän pitäisi mennä töihin tulomaahansa eli Italiaan, jossa taas töitä ei ole. Säännöt ovat absurdeja eivätkä auta ketään. 
Miehet haluavat pysyä yhdessä Berliinissä eikä joutua hajotetuiksi kuka minnekin, koska:"Jos on ystävä, hyvä ystävä, se on parasta koko maailmassa."

Johtaako rauha, jota ihmiset ovat kautta aikojen kaivanneet, mutta joka on toteutunut vain harvassa maailman kolkassa, johtaako se nyt vain siihen, ettei rauhaa haluta jakaa niiden kanssa, jotka sitä etsivät, vaan omaa rauhaa puolustetaan niin aggressiivisesti, että touhu alkaa muistuttaa sotaa?      

Näillä miehillä ei ole muuta kuin ystävänsä, joista jotkut saattavat olla samassa kaupungissa eri asuntoloissa, mutta suurin osa harhailemassa ympäri Eurooppaa maissa, joiden kieltä eivät osaa. Koska kukaan ei pääse minnekään kirjoille eikä saa asua pitempään yhdessä paikassa, puhelimet ovat ainoa väline joka estää kadottamasta ystäviään.
Richard tutkii erästä teipeillä koossa pysyvää pinkkiä puhelinta, jonka yhteystiedoissa on italialaisia, suomalaisia, ruotsalaisia ranskalaisia ja belgialaisia numeroita ja nimiä kirjoitettuina latinalaisilla kirjaimilla vähän miten sattuu. Miehet ovat tavanneet pakomatkansa varrella merimatkoilla, leireissä, jollain rautatieasemilla tai asuntoloissa. Jotkut yhdessä matkaan lähteneet ovat järkeilleet Eurooppaan saapuessaan, että lähtevät eri reittejä, koska jos toisella on onnea hän voi auttaa kaveriaan.

 
Broke the memory, Tristan oli sanonut kertoessaan Richardille, miten sotilaat olivat Libyassa murskanneet vankien puhelinten muistikortit. 
Ymmärrän, Richard sanoo.

Ystävyys on Richardin tapaamille miehille siksikin tärkeää, että näillä miehillä ei ole mitään muuta. He eivät omista mitään eikä heillä ole mahdollisuutta romanttisiin suhteisiin. Kaikki ovat sitä mieltä, että ennen tyttöystävää olisi oltava asunto ja työpaikka. Eräs miehistä kertoo Richardille entisestä työstään, jossa oli ollut hyvä, ja sanoo, että hänelle työnteko on kuin hengittämistä, ja nyt hän on tukehtumassa. 
    
Aika pakolaisten kanssa saa Richardin oivaltamaan asioita ihmisyydestä ja sivistyksestä. Hänen oivalluksensa muodostaa voimakkaan puheenvuoron inhimillisyyden puolesta.  

Turvapaikanhakijoita auttava asianajaja lukee Richardille pätkän Tacituksen tekstiä, jossa kuvataan germaanien vieraanvaraisuutta ja toteaa, että nyt tämän piirteen tilalla on oleskelulupalain pykälä 23, ensimmäinen momentti.  

Saattaa olla, että täällä kasvaneet ihmiset eivät pian enää tiedä, mitä culture on. Kulttuuri?
Hyvät tavat.

Richard päätyy auttamaan miehiä sen minkä voi. Hän majoittaa heitä asuntoonsa kymmenkunta ja hankkii heille huolto- ja korjaustöitä naapureilta. Hän ostaa musikaaliselle Osarobolle kokoontaitettavan pianon ja koittaa ehtiä opettamaan tälle muutaman kappaleen ennen kuin karkotus tapahtuu, niin että Osarobo voisi toimia katusoittajana, ja ghanalaiselle Karonille hän ostaa tämän kotimaasta maapalstan, jolla koko perhe pystyy elämään. Palstan hinta on sama kuin saksalaisen päältäajettavan ruohonleikkurin, noin 3000 euroa. Se miten palstan osto ja rahan siirto tapahtuu on oma seikkailunsa.

Toisten elämään paneutuminen virkistää Richardia niin, että hän kaivaa viiden vuoden tauon jälkeen esiin joulukoristeet ja järjestää majoittamilleen vieraille perinteisen joulun.

Raja on yksi asioita, joita Richard pohtii pitkään.  Hän päätyy siihen, että rajojen asettaminen ihmisten välille on järjetön väärinkäsitys ja rintamat tekaistuja.

Kantaa sitten yllään vaatekeräyksestä saatuja housuja ja takkia tai merkkivillapuseroa, kallista tai halpaa vaatetta tai univormua kypärineen ja visiireineen, niin niiden alla on kuitenkin aina alaston ihminen, joka saa ehkä muutaman kerran, jos hyvin käy, nauttia auringosta tai tuulesta, lumesta tai vedestä, saa ehkä kerran tai toisenkin syödä ja juoda hyvin, saa ehkä rakastaa jotakuta ja ehkä saa vastarakkauttakin ennen kuin kuolee pois.

Päivän Helsingin Sanomissa on piispa Mari Leppäsen kolumni, jossa hän ajattelee samoin kuin Erpenbeckin luoma hahmo Richard.
Leppänen on viisi vuotta Suomessa asuneen syyrialaisen ystävänsä Budorin luona ja katselee tämän kotielämää. Budor on ylpeä työstään hoivakodissa ja kokee elävänsä arvokasta ja merkityksellistä elämää.  Sitähän me kaikki haluamme. 
"Jokainen meistä etsii turvapaikkaa maailmassa, jossa meillä on vain väliaikainen  oleskelulupa. "

Tämän romaanin on suomentanut kääntäjien valtionpalkinnon ja Mikael Agricola -palkinnon suomennustöistään saanut Jukka-Pekka Pajunen.Kannen suunnittelijan nimi jää kirjaston viivakoodin alle. Kiitän kuvasta, joka on todella kaunis ja kertova! 

Tässä siis ystävänpäiväkirjoitukseni 14. helmikuuta 2023. Toivotan mukavaa päivää ja ystävyyttä kaikille lukijoilleni! 
Erpenbeckin kirja sai minut ajattelemaan, että sanonnan "ollaan ihmisiksi" mukaan voitaisiin sanoa myös "ollaan ystäviksi", koska ei ystävyydenkään tarvitse olla niin kauhean ikuista, totista ja valikoivaa. Se voi olla myös tilannekohtaista. 
Ja ystävällisyyshän ei vie meiltä mitään, vaan antaa. Se on kulttuuria.

 

Überhund - taiteen kiehtovat koirat

Kouvolan taidemuseossa on näyttely, jonka pääosassa on koirat.  
Näyttelyn on kuratoinut museonjohtaja Susanna Luojus ja sen ovat tuottaneet Salon, Kouvolan, Jyväskylän, Mikkelin ja Kuopion taidemuseot. Näyttely oli ennen Kouvolaa Salossa ja jatkaa meiltä vielä noille kolmelle paikkakunnalle. 
Tämä näyttely on suurin koira-aiheinen Suomessa tehty näyttely. Teoksia on yli 100 noin 50 taiteilijalta, hyvin erilaisia ja eri aikoina tehtyjä, vanhimmat mayakulttuurin ja Kiinan Han-dynastian ajalta ja uusimmat alle vuoden vanhoja.   

Koiraa on taiteessa kuvattu vuosituhansien ajan, aiemmin täytehahmoina ihmiskuvissa, nykyään usein keskipisteenä. Se miten koira kuvataan - tai eläin ylipäänsä - kertoo yhteiskunnasta.
Suomalaisen nykyihmisen tarpeesta nauttia koiran seurasta kertoo paljon se, että pandemiaikana koirien rekisteröintiluku kasvoi 17%. 

Robert Wilhelm Ekman, Koirien vapaus 1860

Elin Danielson-Gambogi,
Waldorf Jacobsson-Eager, 1890

Koira on nähty sekä villinä laumaeläimenä että ihmisen turvana, hyötyeläimenä ja uskollisena kumppanina. 

Varhaisimmat löydökset kivikaudelta näyttävät, että ihminen ja koira ovat kulkeneet yhdessä ainakin jo 26 000 vuotta sitten. Ranskassa Lascaux'n luolassa on tästä todisteena vierekkäiset lapsen ja koiran kivettyneet jalanjäljet. Koirien esiäiti harmaasusi ja ihminen ovat molemmat ehkä hoksanneet yhteiselon hyödyn. Ihminen sai metsästäjän, paimenen ja kaverin ja susi paremman elämän kesykoirana.

Koiran monenlaiset tehtävät ovat lisääntyneet vuosien kuluessa. Koirat toimivat nykyään oppaina ja avustajina, etsivät ihmisiä raunioista, haistavat huumeita lentokentillä ja arvokkaita sieniä tammimetsissä, ovat poliiisien tukena ja avustavat sodassa erilaisissa tehtävissä.

Prekolumbiaanisia veistoksia, 200 eaa. - 700 jaa.
Kuiluhautakulttuuri, Colima, Mexico

Maija Astikainen, Vesla, 2016,
Hermes du Jardin des Gourmandines, 2013
ja Davidoff von Welfenhof, 2013

Osallistuvassa nykytaiteessa näkyy myös kritiikkiä ihmisen toiminnan ristiriitaisuutta kohtaan. Koiria on jalostettu suloisuus tähtäimessä terveysasiat unohtaen, niin että jotkut pitkälle jalostetut koirat eivät pysty hengittämään kunnolla eivätkä kunnolla edes liikkumaan. Jalostuksella on myös saatu aikaan se, että kaikki koirat eivät siedä kylmää vaan tarvitsevat vaatteita. 

Maija Astikainen, Amber as flower box after winning
Creative Stylist of the Year Competition, Kent, UK, 2014

Leena Illukka, Sarjasta X-Breed, Royal Dog, 2018

Jalostaminen kohdistui aluksi käyttäytymiseen, myöhemmin ulkonäköön.
Ihminen vaatii koiralta ihmismäistä käytöstä ja tulkitsee koiraa ihmisen käyttäytymisen kautta. Me näemme koirien eleissä ja ilmeissä syyllisyyttä ja iloa, koska pidämme niitä kuvitteellisina henkilöinä. 

Pekka Turunen, Anna Tiittanen,
Hattuvaara, Ilomantsi, 1986

                                                                               

Pentti Sammallahti, Solovki, Venäjä, 1992

                                                                                  
                                                                                  

Minulla ei ole itsellä koiraa, siispä en liitä tähän omaa lemmikin kuvaa tai kerro tiukkoja mielipiteitä siitä, miten koiraan pitäisi suhtautua. 

Olen kauhistellut sitä, miten yhteen aikaan suuren maailman sometähdillä oli kuvissa värjätty, puettu ja koristeltu koira kuin asusteena kainalossa. Samassa tehtävässä olen nähnyt vauvoja, joita taas toisin kuin koiria usein kuvataan alasti, koska ilman vaatteita vauvan pullea söpöys tulee parhaiten esiin. 
 
Olisi tietenkin hyvä, jos ihminen huolehtisi hyvin kesyttämästään sudesta ottaen huomioon lajityypillisiä seikkoja.  

Pohjois-Kyproksen reissulla katselin, miten kesyt kulkukoirat kulkivat ison hotellikompleksin portaita kevyesti ja huomaamattomasti kerroksesta toiseen ja liikkuivat ravintoloissa ihmisten välissä. Niillä oli aika hyvät oltavat, ehkä paremmat kuin narun päässä olevilla. Ne saivat ruokaa ja hellyyttä ja voivat liikkua vapaasti etsien itsenäisesti seuransa, nukkumis- ja ulostamispaikkansa, asioita jotka yleensä lemmikkikoiran isäntä/emäntä päättää. Olen nähnyt, miten koira yrittää mennä tekemään tarpeitaan kauemmas tien laidasta, mutta taluttaja pitää hihnan lyhyenä, koska ei mukavuuttaan halua astua tieltä sivuun.  

Viimeinen teos on näyttelyn hauskin. Melkein tervehdin Raijaa. Turussa Wäinö Aaltosen museossa näin samalla tekniikalla tehdyn hahmon, nuoren tytön, joka istui lattialla nojaten seinään ja kun nostin katseeni hänestä, luulin vähän aikaa salin perällä liikkumatta istuvaa vartijaa nukeksi.  

Liisa Hietala, Raija, 2018

Kuhanhäntäjottae

Ai että mitä siansaksaa tuo otsikko on? Etkö tunne suomen murteita, se on kaenuulaenen tapa ilimasta jotta kunhan jotain.

Minulla on kaikenlaisia kirjoitusluonnoksia kuvineen kaikkineen, koulun korjaamisesta, kirjallisuuden aseman muuttumisesta ynnä muusta, mutta olkoot vaan siellä edelleen luonnoksina. Kirjoittelen nyt sitä sun tätä, mielen päällä olevaa, kirjallista... jottae. 

Lähdin hakemaan kirjastosta paria varausta, mutta paljon muutakin lähti mukaani. 

Luen ainakin Sjónin romaanin Maissinkeltaiset hiukset, harmaat silmät. Sjón on islantilaisen Sigurjón Birgir Sigurðssonin kirjailijanimi, ja kirjan nimi on erikoisesti tuolla pykäreunaisen keltaisen pallon sisällä. Olen lukenut tältä kansainvälisesti menestyneeltä islantilaiselta kirjailijalta kaksi minuun vaikutuksen tehnyttä kirjaa, joten tartun tähän suurin odotuksin. Aihe on fasismin lumo nuoren miehen mielessä. 

Kira Jarmysh on Venäjältä paennut vangitun oppositiopoliitikon Aleksei Navalnyin tiedottaja. Hänen romaaninsa Naisten selli nro 3 kertoo Anjasta ja hänen sellitovereistaan. Takakannen esittely viittaa johonkin omituisiin kulisseihin, jotka alkavat paljastua, ja kansiliepeessä kirjaa verrataan Maxim Gorkin Vankilapäiväkirjoihin. Ajankohtainen teos. 

Anna Funderin Stasiland on raportti, johon on haastateltu itäsaksalaisia pian muurin purkamisen jälkeen. Funder tapaa myös Stasin miehiä, yhä ylpeinä työstään. Kirjaa kuvataan tyyliltään kaunokirjalliseksi, kauhun ja terrorin paljastavaksi teokseksi. Tämä kiinnostaa kovasti.

Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt kuvaa juuri eläkkeelle jääneen Itä-Saksassa varttuneen, berliiniläisen professorin ja afrikkalaisten pakolaisten kohtaamista. Normaalirutiineistaan tippunut yliopistomies ja byrokratian pyöriin juuttuneet pakolaiset kokevat tyhjyyttä, joka yhdistää heitä. Kiinnostaa niin paljon tämäkin, mutta ehdinköhän lukea.

Don DeLillon Hiljaisuus on katastrofiromaani tilanteesta, jossa digitaalinen maailma sammuu. Mitä tapahtuu, jos kaikki teknologiset yhteydet katoavat? Ilmeisesti tapahtuu vähän, koska kirjakin on vain 99 sivua. 

Pete on muusikko Ville Verkkapuron esikoisromaani. Nappasin tämän, koska se on esitelty takakannessa dokumenttiromaaniksi - taas uusi genre! - ja haluan tietää, mitä se tarkoittaa. Aiheena on addiktio, hyvän elämän etsiminen ja kuolleen isän elämän  selvittäminen. Kirjan lopussa on lueteltu lähteitä kuusi sivua, yli 100 kirjaa, sarjakuvia, romaaneja, mielenterveyteen liittyviä tietokirjoja jne! Laskin lukeneeni 26 kirjaa tältä listalta. 

Ruben Stiller. Siltä väliltä -elämäkertateos kiinnostaa minua, koska pidän Ruben Stilleristä ja koska kirjoittaja on Katriina Järvinen.

Saa nähdä, huomaanko sittenkin jotain kaikkein kiinnostavinta omassa hyllyssä tai innostun jostain vanhemmasta kirjastolainastani. Lukuharrastus on siitä kiva, että on täysin vapaa lukemaan sitä mikä kulloinkin miellyttää. Kuhanhäntäjottae.

Jäi harmittamaan, kun erään kirjoitukseni kommentissa - kaunokirjallisuuden marginalisoitumista harmitellessani - totesin, että yleensä ihmiset pitävät tyhmistä asioista. Ei kai kukaan tulkinnut, että korottaisin itseni tyhmyyden yläpuolelle. Pidän hyvästä kaunokirjallisuudesta, vakavasta sekä viihteellisestä, ja pidän monista tyhmistä asioista. Katson telkkarista välillä kaikenlaista tosi-tv-hömppää, kuten 90 päivää morsiamena -sarjaa. 

Selailin kirjastossa aikakaus- ja naistenlehtiä. Kotiliedessä tuli vastaan otsikko "Hylkää lukuhäpeä". Pläräsin jo hajamielisesti ohi, mutta palasin. Mitä siinä oikein oli, mitä ihmettä, pitääkö lukemista hävetä, niinkö marginaalissa tässä harrastuksineen ollaan! Jutussa oli alaotsikkona "Kehtaatko lukea mitä tahdot?",  ja siinä selitettiin, että moni häpeää viihteellisten rakkausromaanien, kevyiden hyvän mielen kirjojen ja dekkareitten lukemista ja että dekkareista huonon kirjallisuuden leima olisi kyllä jo karisemassa niiden pohjalta käsikirjoitettujen vetävien tv-sarjojen ansiosta. Hyvä! 

Tasokkaista sarjoista haluan mainita Munkkivuoren, joka sai useamman Venla-palkinnon. Kaksi jaksoa kymmenestä on katsomatta, ja olen tulisilla hiilillä. Hyvin piirrettyä ajankuvaa, lasten maailma kerrankin kuvattu aidosti, aivan kuin lapsinäyttelijät eivät olisi tietoisia kamerasta ja pahaenteinen tunnelma. Tämä sarja näkyy Viaplaylla. 
Toinen ohjelma, sekin suomalainen, josta pidän tällä haavaa, on kolmiosainen dokumentti Riistetyt. Ensimmäinen osa kertoo Romanian huono-osaisista naisista, joita tuodaan Suomeen prostituoiduiksi. Toisessa osassa on työssä riistettyjä ihmisiä ja kolmannessa tarkastellaan paperittomien perheiden lasten tilannetta. Tämä sarja on menossa TV1:lla ja on jo kokonaan Areenassa.

Vielä yksi asia. Ei polteta kirjoja, eihän? Ei Koraaniakaan. Ei asetuta ylimielisesti minkään toisen uskonnon tai kulttuurin tuomitsijoiksi. Sellainen ei edistä sananvapautta eikä moniarvoisuutta puhumattakaan hyvästä yhteiselosta tällä hauraalla pallollamme. 
Pyritään erottamaan asiat toisistaan.
Koraanissa on samoja hyviä arvoja kuin Raamatussakin. Mitä Pohjoismaissa asuva islaminuskoinen vanhus tai etiikan perusasioita Koraanista opiskeleva lapsi mahtavat ajatella siitä, että me tyynesti hyväksymme heidän arvojensa pilkan? On aivan turha selittää, että performanssi on suunnattu poliitikoille. Koraani on kaikkien islaminuskoisten kirja. 
Ruotsilla olisi mielestäni syytä pyytää anteeksi islamilaiselta maailmalta. Eikö ylpeys tai ymmärrys riitä tähän? Suomelta on pyydelty anteeksi sitä, että tällä teolla jarrutetaan yhtäaikaista Natoon hyväksymistä, mutta anteeksipyynnön kohdehan on väärä.  

Kävelyreittini varrelta

PS Linkki blogijuttuuni Sjónista (klik). 

Joonatan Tola, Hullut ihanat linnut

 

    Yhtenä aamuna äiti heilui pikkuhousuissa ja t-paidassa, ei nyt ilkialasti mutta budjetinlaskijasisko joutui muistuttelemaan, että äiti nyt pitää jo pukea päivävaatteet päälle.
    "Ime", sanoin, ja sytytin äidin tupakan. "Nyt on kedkipäivä", sanoin. "On kedkipäivän adkadeiden aika."
    Kun äiti meni kauppaan, varjostin koko matkan kolmenkymmenen metrin päässä, piilouduin puiden taakse. 
    "Mikä se on?" äiti kysyi myöhäisen lounaan jälkeen. "Se millä kirjoitetaan?"
    "Kidjoitudkone", ehdotin. 

Joonatan Tolan omakohtaisen romaanisarjan toinen osa Hullut ihanat linnut jatkuu siitä, mihin ensimmäisessä osassa Punainen planeetta päädyttiin.
Äidin elämän keskipiste, omalaatuinen taiteilijamies, on tehnyt itsemurhan ja äiti on jäänyt selviämään MS-tautia sairastavana kotiäitinä neljän lapsensa kanssa. Tarinan kertojana on kuusivuotias Jonttu. Isosisko, vasta kymmenvuotias, hoitaa kaikki asiat, huolehtii äidin terapia-ajat, siivoaa kodin, laskee rahat ja huolehtii pikkusisaruksista. Jonttu on itsekin melkoinen huolehtija. Nuoremman isosiskonsa ja pikkuveljen hän kuvaa vastuunpakoilijoina, mutta kaikki lapset ovat kyllä ikäänsä aikuisempia huolestuneisuudessa ja kodin askareiden hoitamisessa.
 
Vastuunpakoilijasisko toteaa jossain vaiheessa, kun lapset ovat jo laitoksessa, että kaikki on hyvin, kun ei enää tunne mitään. Hän on pitkään heijannut itseään ja nykinyt sängyssä. Isosisko alkaa posottaa Jeesuksesta, ja äidinpoika Jonttu riippuu äidissään imien tämän yöpaidan reunaa. Hän pitää tehtävänään pelleillä ja pitää äitiä hyvällä tuulella peläten kaiken aikaa tämän kuolevan. Iltaisin hän pyörii äidin vieressä sängyssä tätä kutitellen ja kissanpoikaa leikkien. Missähän pikkuveli on, ehkä isosisko laittaa hänet nukkumaan.

    "Me ollaan pedheen ildakukkujat", sanoin laskiessani sormella äidin luomia, "ja sä oot pahin iltakukkuja", äiti lisäsi.
    Kysyin, voisiko äiti mennä isona kanssani naimisiin, ja äiti vastasi että toki voisi, mutta ei voi koska muuten hän joutuu sukurutsauksesta vankilaan.
    Kysyin, onko oikea syy se, että äiti kuolee. 

Äidillä on sama periaate kuin isälläkin oli ollut, ei missään nimessä ketään ulkopuolisia sorkkimaan perheen asioita. Sosiaalitoimiston tätien tarkistuskäyntien alla siivotaan ja haetaan ruokaa muulloin aika tyhjänä olevaan jääkaappiin. 
Kun äidin tila pahenee ja perhettä uhkaa hajottaminen, niin äiti keksii, että on löydettävä mies sossunkarkottimeksi. No, sehän on selvä, ettei äidin tilanteessa oleva invalidi, vaikka kaunotar onkin, löydä elättäjää vaan tyhjäntoimittaja Markun. Isosisko talouspäällikkönä murehtii, miten he ruokkivat vielä Markunkin, mutta onneksi kihlaus purkautuu. Äiti pakenee tilannetta kirjoittamalla kirjaa, jonka nimen Joonatan Tola on antanut tälle äitiin keskittyvälle kirjalleen.  

Kun tilanne käy toivottomaksi, perhe siirretään ensin laitosmajoitukseen, nuorisokotiin. Elämä on levotonta ja väliaikaista. Tavarat äidin mekoista isän miekkoihin ja lasten leluihin odottavat varastokontissa laitoksen pihassa. Paikkahan ei ole lapsille suunniteltu, sekä asujat että työntekijät ovat omituisia tyyppejä ja äidin tila heikkenee yhä.
 

Juoksin nuoremman isosiskon perässä käytäville hillumaan, hyppelimme ja pomppelimme niin kuin lapset jotka eivät tajua että huonosti menee. Ihailimme laitoksen kattoa ja loisteputkia ja vitivalkoisia seiniä, kaikkialla oli valkoista kuin unessa, josta on poistettu värit, ja siskon silmissä tuikki vuorille paenneen zeniläisen munkin öljylamppu, ongelmat olivat aina tulleet ja menneet, ihmiset eläneet tai kuolleet, kaikki meni aina päin helvettiä, joten turha oli stressata mistään. Mutta molempien niskat olivat kierrekorkeilla siitä alituisesta ympäristön taka-ajatusten ja mielialojen kyttäämisestä, kasvin lailla piti taipua milloin minnekin, valoon päin.  

Lasten elämän turvallisin vaihe alkaa, kun he pääsevät neuvottelujen jälkeen kaikki yhdessä sijoituslapsiksi perheeseen, jossa on kaikkea. On hyvää ruokaa, urheiluvälineitä, harrastusmahdollisuudet oman valinnan mukaan, isolle perheelle tuunattu farmariauto, retkiä, matkoja ja kivoja uusia sisaruksia ja muita sukulaisia. Jonttu on saanut kavereita, selättänyt puhevikansa ja saanut iloa elämäänsä.
Äitiä käydään katsomassa sairaalassa koko isona perheenä, mutta nykyhetkessä elävät lapset tuskin enää tuntevat häntä. Ja eräänä päivänä kuihtunut äiti nukkuu pois ja tuhkataan. Jontusta tulee täysorpo 11-vuotiaana.

Kirjan toinen aikataso kuvaa Jonttua nuorena aikuisena. Jokainen kirjan viidestä osasta alkaa tilanteella, jossa nuori isä odottaa hyvin ahdistuneena ja erilaisia pelkoja ja kauhua tuntien lapsensa syntymää.   

Tämä aikataso tuo tarinaan paljon lisää. Se kertoo sekä siitä, miten rikkonainen lapsuus näkyy myöhemmin että myös siitä, miten se ei estä elämästä hyvää aikuisen elämää. Tärkeintä on, että on saanut kokea rakkautta. Jonttu on saanut äidiltään emon ihon läheisyyttä ja sijoitusperheessä huolenpitoa ja välittämistä, mitkä myös kuuluvat rakkauteen. 

Joonatan Tolan proosan erityispiirre on sen huumori ja keveys. Traaginen kasvukertomus onkin paras kertoa huumoripitoisesti, koska silloin se on lukijalle helpompaa luettavaa.
Valittu tyyli on varmaan myös se millä kirjoittajan on luontevinta tarkastella kipeää aihetta, elämää joka on hänen omaansa, ja saada siihen järjestystä.   


Linkki kirjoitukseeni Tolan esikoisesta: (klik)