Ferdinand von Schirach, Rikoksia

Saksalainen Ferdinand von Schirach on toiminut vuodesta 1994 alkaen puolustusasianajajana rikosoikeudenkäynneissä. Hän on ollut kuuluisa jo ennen kirjailijan uraansa, koska osa hänen päämiehistään on ollut talouselämän ja julkisuuden näkyviä hahmoja.

Von Schirach kirjoitti esikoisteoksensa Verbrechen 2009, suomennos Rikoksia on vuodelta 2011. Tämän jälkeen on ilmestynyt lisää teoksia, joissa kaikissa von Schirach käsittelee syyllisyyttä ja syyttömyyttä sekä ihmisen moraalista vastuuta. Hän kyseenalaistaa ja haastaa myös lukijan tarkkanäköisillä kysymyksillään. Kertomukset perustuvat usein itse koettuihin tapauksiin.

Rikoksia-teoksen kansi - Timo Mänttärin onnistuneesti suunnittelema - on kuin aloituspuheenvuoro, ja kun ottaa takakannen mukaan, kuva kertoo vielä enemmän. Sekä takakannessa jatkuvassa kuvassa että myös paperikannen alla on yksinäisen asianajajan hahmo.

Esipuhe on minulle kirjan painavin osa. Sitä seuraavat tarinat näyttävät todeksi esipuheen sanoman. Luin kirjan muutama päivä sitten, mutta palaan aina uudelleeen lukemaan juuri tätä esipuhetta, koska se on niin tosi.

Von Schirach kirjoittaa, että suvussa on paljon lakimiehiä. Hänen edesmennyt tuomarisetänsä oli kertonut lapsille juttuja rikostapauksista aloittaen tarinointinsa aina samalla lauseella:"Useimmat asiat ovat monimutkaisia, ja syyllisyys on visainen kysymys." 
Sama humaani, oikeudenmukainen mies, joka oli sodassa menettänyt vasemman käsivartensa ja oikealtakin puolen käden, meni eräänä aamuna metsään ja laukaisi kädentyngällään haulikon suuhunsa. Jäähyväisviesti parhaalle ystävälle alkoi samalla lausella, jota hän oli käyttänyt tarinoidessaan lapsille: "Useimmat asiat ovat monimutkaisia..."
Kirjailija on samaa mieltä setänsä kanssa.

   Hän oli oikeassa: Me juoksemme asioiden perässä, ne ovat meitä nopeampia emmekä me lopulta tavoita niitä.  Minä kerron murhaajista, huumekauppiaista, pankkirosvoista ja prostituoiduista. Heistä jokaisella on oma tarinansa eivätkä he eroa meistä suurestikaan. Me tanssimme koko elämämme hyvin ohuella jäällä, sen alla on kylmää ja kuolema tulee nopeasti. Joitakin jää ei kanna ja he uppoavat. Juuri se hetki kiinnostaa minua. Jos olemme onnekkaita, niin ei käy ja me jatkamme tanssimista. Jos olemme onnekkaita.

Esipuhetta seuraa 11 epätavallista rikostarinaa. 
Loppulauseena on ranskalaisen surrealistin René Magritten kuuluisan  omenatyön nimi Ceci n'est pas une pomme.  Magritte maalasi esineitä, mm. omenan ja kirjoitti sitten työhön näkyvästi, että tämä ei ole omena. Hänkin mietti töissään totuutta.

Ensimmäisessä tarinassa Fähner tutustumme mieheen, joka tappaa vaimonsa, mutta ei ole jollakin oudolla tapaa, asian oikein ajatellen, kuitenkaan syyllinen. 
 
Viimeisessä tarinassa Etiopialainen tutustumme mieheen, Michalkaan, joka joutuu epäonnisen lapsuuden jälkeen Hampurin alamaailmaan, sortuu tekemään pankkiryöstön ja onnistuu sen jälkeen pakenemaan Etiopiaan. Hän elää siellä monta vuotta pienessä kahvinviljelijöiden kylässä nousten arvostettuun asiantuntijan ja auttajan asemaan. Hän nostaa kylän kukoistukseen keksinnöillään, saa suloisen vaimon ja lapsen. Michalka on kylän lääkäri ja tuomari. Hänellä on kaikki hyvin, kunnes viranomaiset kysyvät passia. 
Kun Saksaan lennätetty ja viideksi vuodeksi vankilaan tuomittu  Michalka pääsee ensimmäisen kerran vapaalle jalalle, lomalle vankilasta, hän tietää, että hänen on päästävä kotiin, ja niin hän yrittää anteeksipyydellen ryöstää pankin, toisen kerran elämässään. "Kuin koira", todistaa pankkivirkailija. Asianajajamme huomaa heti, että kyseessä ei ole tyypillinen pankkirosvo. Michalka ei halua aluksi edes mainita vaimoaan ja lastaan, koska tuntee näin pettävänsä heidät. Oikeudenkäynnissä on kohottava kohtaus, joita näkee joskus elokuvissa, yllätys, joka muuttaa kaiken.

Schirach sanoo, että pankkiryöstö ei ole vain pankkiryöstö. Rankaiseminen oli keskiajalla helppoa. Se oli täsmällistä kuin matematiikka; varkaalta hakattiin käsi irti, varasti hän sitten ahneudesta tai nälkäänsä. Nykyinen rikosoikeus taas perustuu syyllisyyteen, mikä todellakin on visainen kysymys.

Von Schirachin kirja on saanut minut miettimään 'ohutta jäätä'. Joskus on aika pienestä kiinni, ettei jää murru. Ihminen voi yhtäkkiä tehdä rikoksen tai joutua rikoksen uhriksi. Eivät jään alle pudonneet aina ole niin kovin erilaisia kuin jään pinnalla tanssahtelevat. Ei ole varmaa, ettetkö sinä Lukija joskus, jossakin tilanteessa joudu uppoamisvaaraan, ellet ole jo ollut siellä. Jään paksuus riippuu niin monista tekijöistä emmekä aina muista varoa.

Kevyessä rupattelussa on tapana kauhistella, ettei saateta ymmärtää, miten joku tekee rikoksen ja että itse ei tietenkään koskaan, ei missään tilanteessa. Luulen, että tällainen puhe on itsesuojelua. Sama koskee vakuuttelua, että emme tajua millaista on, kun mieli hajoaa. Meissä on kaikissa paljon samaa, samat tunteet ja intohimot, vain eri mitassa. Väitän, että me kyllä ymmärrämme. Jos uskallamme. 

Lisäys 29.5. 
Kommenttikeskusteluissa on tullut esiin Schirachin hieno kieli ja erinomainen suomennos. Enkös minä unohtanut mainita kääntäjän, kuten liian usein käy käännöskirjojen esittelyissä ja jopa arvosteluissa. Kiitos menee Raija Nylanderille!

Feminismiä ja "feminismiä"!

Nyt on bloggari Marjatta ihan pakahtua sekä lukuelämyksiinsä että ajatuksiinsa, joista osa niistäkin, tietenkin, on lukuelämysten nostattamia. 

Kävin parin päivän kulttuurimatkalla Helsingissä: Helsinki Lit, Kiasman retrospektiivinen näyttely Robert Mapplethorpen töistä ja Ateneumin vastaava Ismo Höltön töistä, Maailma Kylässä ja Ihana Helsinki. Mitä runsautta!

Junalukemisena lopettelin tutkija Jenni Kirveen Aino Sibeliuksesta kertovan teoksen Ihmeellinen olento ja aloitin Patti Smithin elämästään Robert Mapplethorpen kanssa kertovan Just Kids. Postausvuorossa olisi myös saksalaisen asianajajan Ferdinand von Schirachin kirja Rikoksia, joka osoittaa, että syyllisyys on visainen kysymys ja kysyy, oletko varma, ettet itse joskus, jossakin, jollakin huonolla hetkellä olisi tai olisi ollut valmis rikokseksi luokiteltuun tekoon. Näistä lupaan kirjoittaa lähiaikoina, kuten myös vielä Espanjan matkalta, Cordoban Inkvisition museon herättämistä ajatuksista pahuudesta ja ihmisen kekseliäisyydestä. 

Espan koristeltu lyhtypylväs, Ihana Helsinki

Mutta nyt menee kaiken edelle ajankohtainen aihe, jonka nostatti muutamien naisten julkistamat eroottiset tekstiviestit. Media julkaisi niitä, koska lähettäjä on tunnettu poliitikko Toimi Kankaanniemi, ja kohta päästiinkin puhumaan feminismistä. Mielestäni kyseessä on Kankaanniemen kömpelö käytös ja joidenkin naisten julkisuudenhakuisuus. Eräskin nainen kertoi vastailleensa samaan flirttityyliin eikä mitenkään pahastuneensa, mutta niinpä vain piti tuoda kortensa kekoon, kun kuuli, että tekstiviestittelijä oli pitänyt hauskaa muidenkin kanssa. Korjaan: osa naisista ei siis ole ottanut viestejä hauskana, vaan loukkaantunut ihan hirveästi. Eivät ne minustakaan mitään tyylikkäitä kommentteja ole, mutta on yliampuvaa puhua loukkaantumisesta ja psyykkisestä kärsimyksestä. 

Ovatko jotkut naiset todella näin avuttomia nykyään? Minulle tulee ihan mieleen sadun prinsessa, joka tunsi herneen monen patjan alta. 

Mitä tekemistä tällaisella avuttomuudella on feminismin kanssa? Jotkut feministit ovat olleet ihan ajankohtaisohjelmissa kommentoimassa tätä tapausta naisten alistamisena! 

Mitä jos T. K. omasta mielestään vain kehui naisia kommentoimalla tiettyjä fyysisiä asioita? Aina näihin päiviin asti miesten on kuulunut olla aloitteentekijöitä. Joillakin miehillä aloitteenteko on toisia enemmän ja useammin mielen ja kielen päällä.
Eräs suomalainen vanhempi matkakirjailija, nainen, en saa nyt nimeä mieleeni, kirjoitti kirjassaan, miten oli tutustunut miellyttävään mieheen, jonka kanssa keskusteli ja illasti hotelliasumisensa aikana. Viimeisenä iltana tämä mies kysyi asiallisesti ja luontevasti, haluaisiko nainen viettää yön yhdessä, mihin kirjailjamme vastasi, että ei ehkä kannata. Ehdotuksen tekijä oli sitten vastannut huojentuneena, että ei hänkään oikeastaan haluaisi, mutta hän ajatteli, että nainen loukkaantuu, jos hän ei edes kysy. 

Espan koristeltu puu, Ihana Helsinki

Kesken näiden pohdintojeni paukahtaa sitten uutinen Ruotsista. Ebba Witt-Brattström, joka on Ruotsin feministipuolueen perustajia ja toimii tällä hetkellä Helsingin yliopistossa pohjoismaisen kirjallisuuden professorina, on kirjoittanut Dagens Nyheteriin artikkelin, jossa nimeää Karl-Ove Knausgårdin ja Stig Larssonin kirjallisen pedofilian edustajiksi, koska heidän kirjoissaan on aikuisia miehiä, joilla on suhde alaikäisiin tyttöihin. 
Kirjallinen pedofilia? Larssonia en ole lukenut, mutta Knausgårdia lukeneena huokaan syvään ja pettyneenä. Jos feminismi on nyt tätä, niin minä sanoudun irti. Neljännessä osassa Taisteluni-sarjaa Knausgårdin autofiktiivinen hahmo, 19-vuotias nuorukainen, saa paikan opettajan sijaisena ja rakastuu tällä keikalla itseään muutaman vuoden nuorempaan tyttöön, joka silloisten lakien mukaan on alaikäinen. Knausgårdin tekstiä lukiessani ei kyllä tullut mieleen, että kyseessä olisi minkäänlainen hyväksikäyttö.
Omana lukioaikanani vuotta ylempänä koulussamme oli poika, joka seurusteli äidinkielen opettajamme kanssa. He menivät heti pojan ylioppilaaksi tultua naimisiin. Ei siellä maalaiskylässä kukaan kohissut asiasta.  

Täytyy sanoa, että en enää kohta kehtaa olla feministi! 

Vähän aikaa sitten Yle Fem näytti sarjaa, jossa kysyttiin, mikä on feminismin tila Ruotsissa nykyään. Toimittaja on itse 70-luvun aktivisteja. Hän oli ollut mielenosoituksissa samanpalkkaisuuden puolesta ja tekemässä työtä köyhien maiden naisten hyväksi. Hän halusi selvittää ohjelmassaan, miksi feministit nykyään puuhastelevat omituisten pikkuasioiden parissa. Pitääkö han ja hon korvata yhdellä pronominilla hen? Pitäisikö lapsia kasvattaa niin, ettei kenellekään kerrota, kumpaa sukupuolta he ovat? 
Minusta pronominilla ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa eivätkä kahden sukupuolen väliin jäävät ihmiset halua itseään "huomioitavan" niin paljon, että kukaan ei solidaarisuuden osoituksena ole enää nainen tai mies. 

Minusta tämä tekstiviesteistä loukkaantuminen kuuluu samaan lillukanvarsia-sarjaan kuin hen-pronomini. Se on itse asiassa vanhanaikaista käsilaukulla viuhtomista. Reippaalla 60- ja 70-luvulla nuoruuttaan eläneestä tällainen nillittäminen on puritaanista ja pikkumaista. 

Ennen feminismillä laajennettiin vapautta, nyt kavennetaan. 

Ollaan niin haavoittuvaisia ja erityisherkkiä. Ja kaiken lisäksi niin kovia somettajia, ettei kukaan uskalla kohta lähestyä edes hymyllä. Onko niin, että tiukimpien 'feministien' mielestä vain naiset saavat tehdä aloitteita?

Tässä tosikkomaisessa ilmapiirissä menetetään paljon. Siinä menetetään ainakin iloinen, terve flirttikulttuuri, jos sitä nyt Suomessa ja muissa pohjoismaissa on paljon ollutkaan.

Postikortti: Robert Mapplethorpe, Hands 1981

Olen kokenut sekä kömpelömpää että hienostuneempaa flirttityyliä, ja täytyy todeta, että olen aina ilahtunut huomiosta. 
Kun Turkissa astuin kampaamosta ulos ja miehet huutelivat 'beautiful' ja 'Kleopatra', minä nyökkäilin iloisena ja vilkuttelin. Ymmärsin leikin. Se kuului lomakulttuuriin ja sulostutti elämää. Kun Bulgariassa vanhempi herrasmies pyysi minua keskellä katuvilinää saksankielellä kirjakahvilaan, minä pysähdyin ja kerroin, että valitettavasti en voi tulla, kun olen naimisissa ja kolmen pojan äiti. Hän aneli, että vain kahville, please, mutta minä vakuutin, että toisessa tilanteessa ennen perhettä olisin lähtenyt ja että nytkin olen hyvin imarreltu. Ja kun huvipuiston työntekijäpoika Soussessa tuli kuiskutteleman korvaani ehdotuksia pojantyttären keinuessa karusellissa, minä vain katsoin häntä pää kallellaan. Really, me grandma? Olisiko minun pitänyt huutaa 'Iik' ja räimiä näitä miehiä käsilaukulla ja kotona kirjoittaa yleisönosastokirjoitus, jossa olisin raportoinut röyhkeistä miehistä ja naisena matkustamisen vaaroista. 

Minusta ei ole yhtään vaikeaa olla reilu ja ystävällinen miehille. En voisi ikimaailmassa kieroilla sillä tavalla, että antaisin miehen ensin nolata itsensä, jopa useaan kertaan ja yllyttäen, ja paljastaisin hänet sitten mediassa. Onhan niitä hölmöjä ja yli-innokkaita naisiakin, mutta onko nähty, että mies tulisi kertomaan tällaisista mimmeistä julkisuuteen!   


P.S. Lisäyksiä 26.5.
Selasin lukupäiväkirjojani ja selvitin kirjan ja kirjailijan, johon viittasin tuolla kirjoituksessani, siis hän, jolta satunnainen hotellituttavuus kysyi yhteisestä yöstä, ettei vaikuttaisi epäkohteliaalta. Kirjailija on Birgitta Boucht ja kirjan nimi on Kiihkeä, palava katse ja 62 muuta kertomusta. Olen lukenut tämän kesällä 2006 ja arvioinut mielenkiintoiseksi. 

Osuin etsinnässäni myös hauskaan lainaukseen Gore Vidalilta (amerikkalainen kirjailija 1925 - 2012). Kopioin sen tähän loppukevennykseksi.
Ihmiset eivät ole ainoastaan biseksuaalisia. He ovat omniseksuaalisia. Silloin kun minä olin nuori, ei edes vartioimaton kukkaromeloni olisi ollut turvassa minun seurassani.

Sjón, Sinun silmäsi näkivät minut (2004), uutta toivoa romaanille taidemuotona

Augu þín sáu mig – astarsaga, 1994

   Marie-Sophie aikoi kääntyä miehen puoleen muistuttaakseen tätä pitämään huolta itsestään, varomaan kylmettymistä, kun: tamtatam, tata, tamtatam, tatata. Marie-Sophie muuttui tunteeksi, ja mies muuttui hengitykseksi, joka kulki tasaisesti sisään ja ulos tämän ruumiista. Ja Marie-Sophie huomasi silmiensä olevan kiinni.
   - Miehenkin silmät ovat kiinni, mutta siitä huolimatta näen möykyn, minun lapseni, selvästi.
   He käänsivät kasvonsa toisiaan kohti, ja heidän silmänsä kohtasivat silmäluomien läpi.

"Hyvä Jumala, kuinka kaunista tämä on!"

Sinun silmäsi näkivät minut on dialogi kehyksenään etenevä ihmeellinen tarina, jossa on tarinoita tarinoiden sisällä, satua, mystiikkaa, myyttejä ja jännitystä.

Saksalainen maalaistyttö Marie-Sophie työskentelee pienessä kylässä majatalon apulaisena toisen maailmansodan aikana. Hänen pieni elämänsä muuttuu, kun majataloon tuodaan salaperäinen, puhumattomassa tilassa oleva matkamies, jota hänet määrätään hoitamaan. 
Toinen keskustelijoista määrittelee Marie-Sophien seuraavasti:"Hän on se nainen, jota voisin parhaiten kutsua äidikseni!"

Sjón ei kerro tilannetta kerralla ja suoraan, vaan antaa lukijan tehdä päätelmiään sekä maasta että ajasta. 

Paikaksi ilmoitetaan Kükenstadt ja aika selviää kohdasta, jossa kerrotaan, että sekatavarakaupan omistaja on viety junaan muiden mukana, ja puolueen paikallisjohtajan poika on vallannut yrityksen ja talon. Missään ei puhuta sodasta eikä vainoista, vaan lukija saa kokea ne uinuvan pikkukaupungin yllä väreilevässä ilmassa ja tarinoissa.
Monenlaiset jumalolennot vaeltavat ihmisten joukossa. Arkkienkeli Gabriel ja itse Saatana käyvät hyvän ja pahan taistelua Kükenstadtin yllä. 
Myyttisiin aineksiin kuuluu lapsen muovaaminen savesta, mutta mihin mahtaa viitata pienen olennon salakuljetus hatturasiassa?

Pidän kovasti siitä, että Sjón kunnioittaa lukijaa eikä päästä häntä ihan helpolla. Luulen, etten tavoittanut kaikkia viittauksia ensi lukemalla ja aionkin lukea kirjan uudestaan kiinnittäen enemmän huomiota pääkertomuksen sisällä oleviin tarinoihin ja uniin. Yksi luku koostuu kyläläisten unista. Myös nimet ovat merkittäviä: Musta-Max, herr Maus ja Verijalka. Eräässä tarinassa vilahtaa köyhä juutalaispoika Nelson Rockefeller.
Muukalaisen nimeksi paljastuu Löwe. Leijona? onko sillä merkitystä?
Kirjan voi lukea pohtimatta arvoituksellisia yksityiskohtia sen enempää, mutta niiden ymmärtäminen lisää lukunautintoa. 

Sjonin kieli on aivan omaa luokkaansa. Hänen kielikuvansa ovat kaukana tavanomaisesta.
"Marie-Sophien silmissä musteni: Kertomus eläintarhan lopusta oli tehnyt hänet niin onnettomaksi, että hänen kurkkuunsa nousi kahdentoista viikon ikäisen sikiön kokoinen pala, joka oli tukehduttaa hänet.

Tarinoiden surrealistisuus tuo mieleeni Gabriel Garcia Marquesin teokset ja niiden groteskius elokuvaohjaaja Lars von Trierin elokuvat. Jos haluaa luokitella, niin kirjan voisi sijoittaa lokeroon maaginen realismi.

Sjón on tehnyt yhteistyötä von Trierin ja myös laulaja Björkin kanssa. Hän on kirjoittanut mm. kaikki elokuvan Dancer in the Dark laulut ja paljon muita lauluja Björkille. En ikinä unohda tämän elokuvan kohtausta, jossa Björk laulaa näkönsä menettävänä Selmana I've Seen It All.
Sjónin, oikealta nimeltään Sigurjón Birgir Sigurðsson, tausta on punkissa ja undergroundissa. Hän on ollut tuottelias sekä muusikkona että kirjailijana. 

Kirjan takakannessa on ote Dagbladetin arvostelusta: "Sjónin teos antaa uutta toivoa romaanille taidemuotona."

Olen lukenut Sjónin kirjoista aiemmin romaanin Poika nimeltä kuukivi (2014). Se oli vielä parempi kuin tämä nyt lukemani, tiiviimpi ja tyylikkäämpi, mutta  mystiikka, selittelyjen välttäminen ja intensiteetti ovat samoja.

Äitienpäivämietteitä 3, vanhempien tehtävä

Kuva on postikortista, kahden eläinkuvaajan Jean-Paul Ferreron ja Jean-Michel Labatin yhteistyötä. Se on nimetty Éléphanteau d'Afrique - African elephant cub ja kuvattu 2004.

Äitienpäivämietteitä 2, herkempiä

Luin Aleksis Kiven runoa Äitiinsä etsei lapsi. Kiven sanat santa ja taivutusmuoto äitin ovat lapsuuteni kieltä, mikä alkoi johdattaa omiin muistoihini, samoin runon ääretön kauneus.

Äitiinsä etsei lapsi, 
Itkien kauvan hän etsei,
Tok viimein hän nähdä saa
Sen liehuvanliinan pellol.
   Sinnepä nyt kiirehtii
   Hän kultasantasella tiell, 
Ja elokuun aurinko paistaa.

Äiti, kosk itkun kuulee,
Leikaten kultaista olkee,
Koht sirppinsä heittää hän
Ja rientävi pienoist vastaan:
   Helmoihins hän kietoo sen
   Ja istuu auman äärehen, 
Ja elokuun aurinko paistaa.

Autuas uni on lapsen, 
Autuas katsanto äitin;
Se taivahan rantaan käy
Ja uneksuin viipyy siellä,
   Koska liehtoo lounainen,
   Kosk paistaa heljä aurinko
Ja kultainen vainio läikkyy.

Lapsi on jätetty runossa yksin nukkumaan, kuten maalaistaloissa usein oli pakko tehdä, kun kaikki olivat välillä ulkotöissä. Herätessään pienokainen ampaisee etsimään äitiään. Minun kotonani näin ei tapahtunut, koska meillä oli neljä aikuista, ensin alkuun, Äiti, Isä, Mamma ja Pappa. Vanhalla Papalla oli aina aikaa olla lasten kanssa.

Hilja-äiti 23 v ja Marjatta 0,5 v, kesällä 1950

Mitä muistan omasta äidistäni Hilja Korpelasta, os Laurila, 1927 - 1963? 

Äiti kertoi oman nimensä tarinan niin, että koska hän oli 11-lapsisen perheen nuorin, häneltä toivottiin vain, että hän olisi hiljaa eikä hänelle pahnan pohjimmaisena riittänyt enää muuta kuin yksi nimi.

Äitin ruusupenkit loistivat runsaskukkaisina ja suorina kuin ammattipuutarhurilla. Ne ruusut olivat melkein minun mittaisiani. 
Äiti leipoi reikäleipiä, kakkoja, lonkia, kääretorttua ja neljää sorttia pikkuleipiä. Me saimme maistella Tarjan kanssa taikinoita. 
Äiti paistoi punaposkisena puuhellan takana voita tiriseviä plättejä ja keitti kullankeltaista suomuurainhilloa. 
Äiti ompeli meille flikoille joka kevätjuhlaan ja joulujuhlaan uuret klenningit, havunvihreää silkkisamettia talvella, kesällä vaaleansinistä perhosenkevyttä unelmaa. Itselleen äiti ompeli villakankaisia leninkejä. Häntä pyydettiin usein kummiksi, ja hän halusi olla kastetilaisuuksissa tyylikäs. 
Äitin kangaspuiden kolke oli turvallinen ja kodikas ääni. Samoin kahvimyllyn ratina, jota kuuntelin aamuisin peiton alla. Äiti kutoi räsymattoihinsa mutkikkaamman kuvion kuin muut emännät. Äiti oli kaikista paras.

Äiti katsoo minua Honkakosken kansakoulun äitienpäiväjuhlakuvan takarivistä pää kallellaan, tarkistaa, onko rusetti paikallaan ja istunko nätisti. Minä istun tyyriinä eturivissä. Olen katsonut samalla tavalla omiani, tarkistanut.

Äiti yritti kerran syöttää minua väkisin, kun minä olin lopettanut syömisen 11-vuotiaana murehtiessani, miten pärjään oppikoulussa. Hän pyysi heti anteeksi kajoamistaan, ja minä häpesin, häpesin lujaa, typeryyttäni.

Pari vuotta tuosta tapahtumasta Äiti kaatui pyykkipäivän päätteeksi liiterin eteen. Hän oli sanonut Mammalle, että nyt keitetään hyvät kaffeet, hän hakee hellapuut. Pikkusisko, viisivuotias, tuli sisään ja sanoi, että Äiti kaatui eikä nouse enää. Minä juoksin sisävaatteissa ja palipaleissa kilometrin matkan naapuriin soittamaan apua. Oli marraskuu ja liukastelin. Kun pääsin takaisin, Äiti oli kannettu tupaan, jossa hän oli edelleen tajuttomana ja oksensi vihreää. Isä tuli illalla sairaalasta, laski jonkin pussin ovensuupenkille ja sanoi:"Hiljaa ei ole enää." 
Se oli lapsuuden loppu. 

Ennen minun syntymääni, Äiti, Isä ja Isoveli,
joka kuoli alle pari vuotta äidin jälkeen.

Äitienpäivämietteitä 1, äitiys?

Olen myöhässä äitienpäiväpohdintojeni kanssa ja nytkin lainaan toisia.  Olen valinnut nämä mietelmät siksi, että olen joko samaa mieltä tai että ne huvittavat minua hurjasti. Huvittavat ovat lopussa, huipentumana Groucho Marx. Onhan siellä yksi ajankohtainenkin, näin hallituksen muodostamisen aikaan.

Kuvituksena on pari kuvaa, jotka olen ottanut Picasso-korteista. Picassohan kuvasi äidit emomaisen pyöreinä ja pehmeinä. Maalauksessa Madre y niño on hänen vaimonsa, ballerina Olga Kohlova, Paulo-pojan kanssa. Kuvassa on paitsi hedelmällistä pyylevyyttä (enemmän kuin hoikalla mallillaan) niin myös liioitellun isot kädet, äidin tärkeä ruumiinosa.
 

Vain hätä, tietämättömyys ja puute
antaa naiselle oikeuden olla
jatkuvasti raskaana
aina kantaa ja synnyttää
pysähtymättä välillä miettimään.
Liisa Laukkarinen

Jos naiset pystyisivät suhtautumaan
äitiyteen niin kuin etuoikeuteen, 
eikä niin kuin velvollisuuteen tai
väistämättömään kohtaloon, lapset ehkä
voisivat kasvaa ilman kiitollisuuden taakkaa
elämän lahjasta, jota he eivät koskaan
itselleen pyytäneet.
Germaine Greer
 
Ensimmäistä kertaa minkään tunnetun
yhteisön historiassa äitiydestä on nyt
tullut aikuisen naisen kokopäivätyö.
Alice Rossi

Äidinrakkaus on, erityisesti Amerikassa, 
korkeasti kunnioitettu ja paljon puhuttu tunne.
Kun sitä vielä kiihdytetään ginillä ja bourbon-
viskillä, se voi saada hirvittävät mittasuhteet.
Noël Coward

Kun lapsi on syntynyt, 
   toivoo jokainen, että siitä tulisi älykäs.
Mutta minä kärsin älykkyydestä
   joka on tärvellyt koko elämäni.
Toivon vain
   että poika olisi yksinkertainen, tarpeeksi tyhmä
saadakseen elää huoletta ja mukavasti ministerinä.
Su Tung-p'o

Toisen poikani kanssa
   olen tapellut niin että kylä raikui.
Kuulkaa rehtori, puolustan häntä
   vaikka viimeiseen veripisaraan, 
sellaisia poikia on harvassa.
Pertti Nieminen

Äitini rakasti lapsia
- hän olisi antanut mitä tahansa
jos minusta olisi tullut sellainen.
Groucho Marx


Äitienpäiväni meni kivasti. 
Poikani, joista yhdestäkään ei ole tullut ministeriä, antoivat minulle lahjaksi kosmetologin hemmottelukäsittelyn. Koko vartalo kuorittiin, hierottiin ja öljyttiin hyväntuoksuisilla aineilla. Kasvot olivat pitkään kosteuttavan naamion peitossa, kädet ja jalat muovipusseissa pehmiämässä. Ihana hoito antoi pehmeän ihon ja autuaan olon. Kiitos poijaat!
Mieheltä sain lahjaksi flamenco-essun. Hän on aina ihaillut flamencotanssijoiden vartalon kaaria ja kuvasi innokkaasti yhtä esitystä Mijasissa. Minä pyörähtelin essu päällä tänään korvapuusteja leipoessani.

Tervein meistä on ameeba & kadonneet peukalot & syöpätarinan osa 9

Tässä on käsi, jolla kirjoitetaan blogia, mutta jolle ovat hankalia mm. tölkkien, hanojen ja ovien avaaminen ja johtojen kiinnittäminen pistorasiaan. 

Ai, että missä on peukalo...?

....Täällähän minä, täällähän minä! Mitä sulle kuuluu? Kiitoksia hyvää - ei kun huonoa, olen vain hieman deformoitunut.

Näissä kuvissa on tarkoituksella pehmeä filtteri, etten pelästyttäisi liikaa.

Huomaan, että monet ovat käyneet lukemassa syöpäjatkokertomustani. Siihenkin kuuluu uutta. Päädyn siihen kohta käsikertomuksen kautta.

Meillä on suvussa nivelrikkoa. Minulla alkoivat muutokset käsissä jo parikymmentä vuotta sitten. Ensin muuttui vasemman käden keskisormen kärkinivel. Olin kauhuissani ja varasin heti ajan lääkärille, joka antoi kortisonipiikin ja määräsi lääkettä (turhaa). Tutkimuksissa selvisi, että nivelmuutokseni ovat yksi oire sidekudossairautta, jota seurataan laboratoriokokeilla vuosittain. No, alkujärkytyksestä päästyäni olen saanut huomata, että ei se tauti ole onneksi paljon mitään muuta vakavaa minulle aiheuttanut, ja nivelvaivatkin ovat hoituneet. 

Sormien kärkinivelet ovat paksuuntuneet ja kovettuneet vuosien mittaan, mutta haitta on ollut lähes pelkästään kosmeettinen, kunnes parin viime vuoden aikana, varsinkin viime talvena, on tapahtunut muutoksia, jotka sekä tuottavat kipua että haittaavat elämää. Olen käyttänyt kipuvoiteita ja hankkinut keittiöapuvälineitä. Viime talven hiihto, vähäinen, oli pahasta. Entistä rakasta harrastustani neulomista en ole enää yrittänyt, vaan lahjoitin pois kaikki loput lankani. 
Tänä keväänä, kun otin pyörän talviteloilta, huomasin, etten saa sormia ohjaustangon ympäri, vaan joudun pitämään kämmeniä suorana sen päällä ja ajamaan ikäänkuin ranteiden varassa.
Eräänä iltana sängyssä lukiessa tunsin, miten lehden kääntäminen koskee ja huomasin, että minun peukalonihan ovat aivan lysähtäneet ja siirtyneet kämmenen puolelle. 
Käyn vuosittain omalääkärillä terveyskeskuksessa tarkastuksissa, ja koska tämänvuotinen aika oli lähellä, kerroin hänelle pahentuneesta tilanteestani ja oletin, että saan lähetteen eteenpäin. Vielä mitä! Lääkäri lähetti kyllä minut röntgeniin ja luki puhelimessa lausunnon, joka oli selkeä, nivelet tuhoutuneet, rusto täysin pois kulunut ym. kamalaa. Sitten hän totesi, ettei näille mitään voida tehdä, että jospa kokeilisit lääkettä, hän laittaa e-reseptin.
Pim - palasin ajassa vuosia taakse päin, kun työterveyslääkäri sanoi kuluneesta lonkkanivelestäni vuodesta toiseen samaa, ja yksityislääkäri, jolle lopulta hoksasin mennä, lähetti kiireesti leikkaukseen, yleiselle puolen. Keinonivel on toiminut hyvin, korjattu lonkka on kivuton ja toimiva, vaikka se oli operoitaessa niin kulunut, että luussakin oli jo vauriota ja uusi pallonivel jouduttiin kiinnittämään kahdella isolla ruuvilla. 
Olen tietysti nivelvaivaisena lukenut paljon aiheesta. Juuri vähän aikaa sitten oli Niveltieto-lehdessä käsien nivelten korjaamisesta iso artikkeli. Niveliä voidaan hoitaa jäykistämisellä ja implanteilla. Uusi Regjoint pitäisi olla todella hyvä. Ohho, siis ei voi tehdä mitään! Kiitin kauniisti omalääkäriäni. Se oli perjantaipäivä. En tietenkään hakenut mitään turhaa 'nivelsairauksien aspiriinia'. Viikonlopulla varasin netin kautta ajan yksityiselle käsikirurgille maanantaiksi. Hain aamulla röntgenlausunnon mukaani ja menin lääkärille, joka ei välittänyt koko lausunnosta, katsoi vain näitä käsiä, tunnusteli pikkasen ja sanoi:" Kyllähän nämä nyt leikata pitää. Kumpi ensin?" Lähdin helpottuneena, ja kirurgi jäi kirjoittamaan lähetettä keskussairalaan Kotkaan. 
Miksi terveyskeskuksissa toimitaan noin alhaisesti? En moiti lääkäreitä. Heillä on ilmeisesti tällaiset ohjeet! Ihmiset menevät kuitenkin hoitoon mutkan kautta, käymällä yksityislääkärin vastaanotolla - jos hoksaavat. Tulisiko se sitten muka halvemmaksi yhteiskunnalle, jos ihmiset jäisivät liikunta- ja toimintakyvyttömiksi. Kaikilla ei ole kumppania, joka avaisi oven (pitääkö jäädä vangiksi omaan kotiin) ja tulisi irrottamaan pyykkipojat narulta. Ja kiinnittäisi rintaliivit, jos 'vaivainen' on nainen. Onko kotihoidon, huononkin, järjestäminen halvempaa kuin leikkaus? Entä hyvinvointi ja elämisen taso? Ai niin, niitähän ei mitata.
Olen nyt jonossa, odottamassa kutsua leikkauksen suunnitteluun. Ilmeisesti jo elokuussa leikataan vasen käsi, ainakin peukalo, ja olisi noissa muissakin korjaamista, varsinkin etusormessa, jonka keskinivel on muuttumisvaiheessa ja siksi tuollainen möykky. Oikea käsi on ihan yhtä paha, mutta ajattelin, että totuttelen toipilasajan yksikätisyyteen ensin oikeakätisenä. 
Minulla oli vielä viime kesänä neljä sormusta sormissa. Nyt niistä ei mahdu yksikään. Rintasyöpälääkke Letrozol on ilmeisesti vauhdittanut taudin etenemistä. Myrkkyähän se on, mutta toistaiseksi ei ole keksitty parempaa.

Kun näillä käsillä alkoi käydä vaikeaksi ujuttaa silikoniproteesi pienestä aukosta liivintaskuun enkä saa niitä liivejäni kiinni (oh my god!) , niin minulle juolahti mieleen, että jospa sittenkin hankkisin oikean rinnan, siis omasta vatsarasvasta muokatun, ja heittäisin proteesit roskiin. Rupesin tunnustelemaan sitä ajatusta, ja yhtäkkiä se teki minut hurjan onnelliseksi. Soittelin rintasyöpähoitajalle ja kerroin, että olen kääntänyt kelkkani. Hän sanoi, että minä olen tavallinen tapaus! Ensin riittää pelkkä eloonjääminen, mutta sitten alkaa tulla jo muitakin vaatimuksia. Kirurgi taivutteli minua aiemmin puolivuotiskontrollissa. Hän sanoi, että kyllä me neniäkin tehdään, jos joku menettää nenänsä, mutta minä olin silloin vielä jyrkästi korjausleikkausta vastaan. Ajattelin sitä jotenkin turhamaisena. "En kai mää ny semmosta o ansainnu! Kyl mää näinki pärjään."
Nyt näen itseni ehkä jo vuoden päästä kesällä kokonaisena, hellemekon rintaosa täytenä. Espanjan matkalla pukeuduin vähän avokaulaisempaan mekkoon ja huomasin kumartuessani jossain galleriassa, että minullahan näkyy ylempää katsoen suoraan arpeen, koska proteesipallo siirtyy liivien mukana, ei se ole kiinni ihossa. 

Kolme leikkausta siis tulossa. 

Löysin Tervein meistä on ameeba -tauluni, jota muistelin pari kirjoitusta sitten, kun katselin Riitta Nelimarkan töitä Moision kartanossa. Ameebataulu ajatuksineen ja iloisine väreineen lohdutti minua lonkan kipuillessa ja saa lohduttaa taas. Laitoin sen keittiön seinään.
  

28.2. 2023
Piipahdin tänne vuosien päästä, kun huomasin, että tätä kirjoitustani oli luettu paljon. Jos joku ei ole lukenut jatkoa rintasyöpäkertomukseeni, niin kerron nyt tässä, että en mennyt sittenkään teettämään itselleni rintaa poisleikatun tilalle. Se oli semmoista eestaas heilahtelua, oli vaikea tehdä päätöstä. 
Kävin plastiikkakirurgilla, ja hän totesi, että minun vatsastani ei saisi kuin puoli desilitraa rasvaa ja ellen halua silikonia niin selkälihaksesta saataisiin pieni rinta ja toinenkin pitäisi sitten korjata yhtä pieneksi. En halunnut selkääni ruhjottavan. Mieluumin terve selkä ja yksi hyvä rinta kuin kaksi mitätöntä. Olen ollut sen jälkeen tyytväinen näin. 

Matkalla luettua, vakavaa ja kevyttä

Lasken hieman tasoani ja kirjoitan lyhyesti äskeisellä matkalla lukemistani kirjoista. Haa, lyhentäminenhän saattaa olla vain tason nousua!

Ensimmäiseksi luin Jenny Nordbergin tietokirjan Kabulin tyttöjen salaisuus, josta jo kirjoitin pari postausta taaksepäin.
Sen ajatukset myllertävät yhä päässäni. Ne nousevat mieleeni, kun näen television keskusteluohjelman juontajalla kauhean epämukavat ns. istumakengät, joilla todennäköisesti ei voi edes seistä, tai kun luen lehdistä, että suomalainen teinityttö on tappanut luokkatoverinsa.

Seuraavaksi luin italialaisen Elena Ferranten Hylkäämisen päivät (2004).
Kanteen on painettu kirjan tehokas alku. 
Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Hän sanoi sen samalla kun korjasimme likaisia astioita pöydältä. Samantyylistä suoraan ytimeen vievää lakonisuutta olen tavannut mm. Jari Tervolla. Alkua seuraa epätoivon täyttämä jakso naisen, Olgan, elämässä. Kun Olga näkee kadulla miehensä ja tämän uuden nuoren rakastetun itselleen kuuluneissa perintökorvakoruissa, hän hyökkää kuin muurinmurtaja täydellä painollaan.
Hän kuvitteli, että hänellä oli oikeus ottaa minun paikkani kaikessa ja näytellä minun osaani, se alhainen paska. Anna minulle ne korvakorut, anna minulle ne korvakorut. Halusin repiä ne hänen yltään korvineen päivineen, halusin vetää riekaleiksi koko kauniit kasvot, silmät, nenän, huulet ja päänahan vaaleine hiuksineen.
Olga joutuu ponnistelemaan säilyttääkseen järkensä. Hänen psyykkinen vajoamisensa on kuvattu niin hyvin, että lukija pelkää pahinta. Kirjasta on hyvä esittely Donna Mobilen kirjat -blogissa täällä.

Kolmas kirjaston kirja, jonka olin tuonut matkalle mukanani oli Joni Skiftesvikin novellikokoelma Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983). Olen lukenut tämän kirjan jo heti sen ilmestyttyä. Sittemmin olen lukenut Skiftesvikiä enemmänkin, nähnyt hänen kirjoihinsa perustuvan elokuvan Katsastus ja KOM-teatterin näytelmän Pystyyn haudattu.
Oli kiinnostavaa lukea kirja uudelleen ajatellen, että tästä se alkoi.
Kirjan neljässätoista novellissa tarkastellaan pohjoisen Suomen ihmisiä viime sotien ajoilta 80-luvulle asti. Olosuhteet ovat rankat. Puitteina on tehdastyö ja työ merellä. Ankeus, huumori ja surumielisyys kulkevat käsikkäin Skiftesvikin proosassa. Huumori röyhyää varsinkin novelleissa Valtuuskunta ja Näprääjä. Surullisimmat ovat kaksi kuolemaa käsittelevää novellia, Peilinki sekä Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja, jonka tunnelmiin Skiftesvik palaa viimeisimmässä kirjassaan, omaelämäkerrallisessa romaanissa Valkoinen Toyota vei vaimoni (2015). Siinä tragedian kuvaus on muuttunut lyyrisemmäksi, kun tapahtumaan on etäisyyttä. 
Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja -novellin alku:
Kylmä.
    Sinisten jäiden yli kulki kolea länsituuli. Se puskeutui villaisen läpi ihoa vasten. Väristykset juoksivat pitkin selkäruotoa ja vapisuttivat hartioita.
     Pilvipeitteessä lähellä taivaanrantaa, siellä, missä jäänmurtajan auki runnoma rannikkoväylä kulki, roikkui vaalea läiskä. Se oli auringon korvike. Se hehkui enemmän vilua kuin  lämpöä.
     Lennun hampaita kalisutti.

Sitten loppuikin kotoa tuotu lukeminen. Ostin trillerin The Boy That Never Was, joka on irlantilaisen Karen Perryn tuore esikoisromaani. Se jäi kuitenkin odottamaan paluulentoon asti, ja luen sitä parhaillaan loppuun kiihkeän odotuksen vallassa. Lukutahti on hidastunut, kun pitää lukea kaikki matkan aikana kertyneet sanoma- ja aikakauslehdet.

Aloin siis säästellä ostamaani kirjaa, ja kävin pläräämässä lomapaikan taloyhtiön yhteisiä hyllyjä. Mies jätti sinne Westön kirjoja ja minä nappasin kaksi kirjaa, joista toinen on kiinnostava ja toinen hauska.

Barbie Probert-Wright on vanha Englannissa asuva rouva, joka oli kauan harkinnut muistojensa kirjaamista. Kun hänen miehensä huomasi ilmoituksen, jossa etsittiin parhaita tosielämän tarinoita julkaistaviksi, hän ymmärsi hetken koittaneen. Näin syntyi kirja Little Girl Lost (2006), joka voitti ensimmäisen palkinnon kilpailussa nimeltä TRUE.
Barbie oli alunalkaen Bärbel, 7-vuotias saksalaistyttö, joka oli joutunut eroon äidistään, kun hänet oli lähetetty muka parempaan turvaan isonsiskonsa Evan luo. Siskokset kulkivat jalan läpi sodan runnoman maan päästäkseen satojen kilometrien päähän äitinsä luo. Vuosi oli 1945, ja vihollinen lähestyi. Tytöt näkivät muutaman kuukauden matkallaan ihmisiä ammuttavan, kävelivät ohi ruumiskasojen, näkivät nälkää, ja nukkuivat välillä ojassa. Heidän vähäiset tavaransa ryöstettiin ja isosisko raiskattiin. Kaiken kauhean ohessa he kokivat myös ihmeellistä anteliaisuutta ja ystävyyttä ja pääsivät lopulta äidin luo Hampuriin. Alue, josta he lähtivät, jäi Itä-Saksalle.
Kirja antaa tarkkaa kuvaa, siitä, miten saksalaiset elivät sodan aikana ja sen jälkeen. Maahan oli järjestetty pakolaisille huoltopaikkoja maalaistaloihin, mutta pakomatka oli silti todella vaikea sisaruksille. Länsisotilaat olivat ystävällisiä pakolaisille, mutta venäläisiä valloittajia oli syytä pelätä.
Kirjassa on sitaatteja Evan päiväkirjasta, mutta aivan yhtä kiinnostavia ovat Bärbelin pienen tytön havainnot. Valokuvat keskellä kirjaa kertovat myös paljon.
Oli kiinnostavaa lukea aikalaiskuvaa saksalaisten kärsimyksistä natsismin alla. Sota tuhosi monia kaupunkeja niin täysin, että kun se oli ohi, ihmisille tehtiin asuntoja kellareihin ja jopa yleisiin vessoihin.
Niin paljon on kirjoitettu juutalaisten kohtalosta ja annettu ymmärtää, että saksalaiset olkoot hiljaa ja painakoot päänsä. Mutta tavallinen tyttö, kuten 19-vuotias suurkaupunkilainen Eva, ei todellakaan tiennyt, mitä tienvarressa seisoville raita-asuisille luurankomaisille ihmisille oli tapahtunut. Tytöt luulivat heitä sairaalan potilaiksi.
Tämä kirja sai aikaan mieliteon lukea uudestaan Peltirumpu ja muuta Günter Grassilta.

Viimeisenä matkakirjanani luin viisikymppisen naisen päiväkirjamuotoon kirjoitettua pohdiskelua ikääntymisen tuomista muutoksista, chicklitiä, josta on Englannissa saanut nauttia myös tv-sarjana, Judith Holder, Grumpy Old Woman (2006).
Täytyy sanoa, että tämä oli juuri sopivan kevyttä rantalukemista. En kyllä ymmärrä, miksi vanheneminen niin dramaattista on, mutta minähän olenkin jo pitkälti ohi keski-iän kriisien. Ehkä en vain muista.
October 9th
You don't think it's going to happen to you. You were part of the generation who invented sex, you had a pair of  hot pants, some Mary Quant shiny patent boots, you invented free love, you were around at the start of the Beatles. Surely you would be exempt? Catalogue addiction wouldn't happen to you. Then one day when your guard is down ....
The catalogues start coming. They know where you live , they know you have hit middle age and they know what you want. Now. Probably make you want them. Inside you are still a sex kitten, still a groovy chick who can strut your stuff on the dance floor to Tina Turner ... but to everyone else you are now just a middle-aged old cow with bad hair and bad jumpers. 

Chicklit-henkisesti lopussa vielä kuva itsestäni mielipuuhassani kaltaisteni (lue:pöljien) joukossa.

Espanjan jälkeen mentiin Moisioon

Kävimme etelän matkallamme monissa taidenäyttelyissä. Parhaimpina jäivät mieleen Malagan kaksi Picasso -museota ja uusi Pompidou, viideksi vuodeksi sovittu pop-up -taidemuseo, jossa keskitytään 1900 ja 2000 -lukujen rajoja rikkovaan taiteeseen. Päällimmäisenä jäi mieleen, mikä mahtava mullistus kuvataiteissa onkaan ollut kameran keksiminen. Kun kamera kuvasi paremmin todellisuutta, muissa kuvataiteissa alettiin siirtyä yhä enemmän näköisestä kuvasta näkemyksen kuvaamiseen. 
Nykyään myös kameralla luodaan abstraktia taidetta. 

Jokainen kuva on tekijänsä näkemys tyylistä riippumatta. Jokainen kuva on myös katsojan näkemys. Siksi näyttelyissä löytyy aina suosikkeja, töitä, joiden eteen palaa yhä uudestaan. Näissä näyttelyissä palasin usean työn eteen. Ripottelen kuvia suosikeistani tuleviin kirjoituksiini.

Onneksi nykyään monissa näyttelyissä saa kuvata. Kuvauskiellon noudattamista olisikin hankala valvoa, kun laitteet ovat niin moninaisia. Pompidoussa kerrottiin heti, että saa kuvata.

Kotiin päästyä ampaisimme heti Moision Taidekesän avajaisiin Elimäelle. Sinnehän oli aivan pakko mennä, koska tämän kesän näyttelyssä on kahden Kouvolan kameraseurasta tutun naisen valokuvia.

Moision Taide- ja pitokartano on ollut alunperin karjatila. Kouvolalaiset kauppiaat Seija ja Pentti Hasu ostivat sen taideharrastuksensa innoittamana vuonna 1997. Heidän tyttärensä Anne Hasu toimii nykyään toimitusjohtajana ja yritys on koko perheen yhteinen projekti.

Kartanossa on pysyvänä näyttelynä perheen oma kokoelma, joka sisältää vanhoja suomalaisia maalaustaiteen mestareita sekä Wäinö Aaltosen, Jussi Mäntysen, Johannes Takasen ja Ville Vallgrenin veistoksia.
Kesäisin vaihtuvassa näyttelyssä on ollut joka kerta monipuolista ja kiinnostavaa taidetta.

Tämän kesän taitelijoita ovat tunnetut Riitta Nelimarkka ja Juhani Palmu sekä vähemmän - vielä tällä hetkellä - tunnetut Leena Asikainen, Raija Männistö-Koski, Jaana Parkkali, Jouni Salonen, Päivi Suomi, Jaakko Stick ja Jessica Suomi. 

Avajaisissa oli tungosta, parisataa vierasta. Taideasiantuntija Pauliina Laitinen-Littorin piti innostavan avajaispuheen.

Menemme varmaan katsomaan näyttelyä uudestaan, kun on väljempää, mutta kerron ensivaikutelmani. 

Neljän tekijän töitä. Kuvat eivät ole oikeassa koossa suhteessa toisiinsa.
Vasemmalla oleva kuva on kookas, ehkä metrin korkuinen ja kissakuva pikkuruinen.

Riitta Nelimarkan iloiset villareliefit ovat aina vetäneet minua puoleensa. Minulla oli pitkään kotona työhuoneen seinällä kehystetty juliste hänen teoksestaan, joka kuuluu sarjaan Tervein meistä on ameeba.  Sillä on erikoinen lohdullinen merkitys minulle.  Ilmeisesti jossain vaiheessa ajattelin, että alamme aikuistua ja hankimme aitoa taidetta, ei julisteita, ja olen siksi siirtänyt Nelimarkkani jonnekin. No, ei meillä ole vieläkään kuin kaksi vähän arvokkaampaa taulua, tälläkin hetkellä seinillä on mm. kehystettyjä elokuvajulisteita. Pistän etsinnän pystyyn, koska aloin kaivata ameebaani. Nelimarkka oli tuonut Moisioon valtavan laajasta tuotannostaan (grafiikkaa, taidekudonnaisia, elokuvia, kirjoja) Elise loves life -näyttelyn kuvia. 

Mother gives birth

Olen aina pitänyt Juhani Palmun latoja tylsinä, mutta nytpä muuttui käsitykseni. Näyttelyssä on uusia abstrakteja töitä ja pihassa Palmun puistotaidetta. Minulta jäi se pihataide näkemättä. Pitää mennä kesällä uudestaan, kun tarkenee viettää aikaa ulkosalla.

Jouni Salosen työt ovat tummasävyisiä grafiikkatöitä. Ohitin, eivät puhutelleet minua erityisemmin.

Päivi Suomi maalaa uskomattoman upeita suuria töitä, joissa käyttää veistä ja sormiaan. Näitä haluan ehdottomasti katsella uudestaan, matkan päästä, pitkään.

Jaakko Stick tekee Salvador Dali -vaikutteista fantasiaa, maalauksia ja esineitä, joissa käyttää jätemateriaaleja. Mahtavia!

Vedenalainen merkkihenkilö
Postikortista otettu valokuva ei näytä kolmiulotteisuutta,
maalauksen edessä on verkko

The Hunter of Fly Amanita

Nuorella Raija Männistö-Koskella on näyttelyssä naivistisia maalauksia, joissa lähes kaikissa on kissa, joko varsinaisena kohteena tai sivussa. Aurinkoista hyväntuulen taidetta. Kissataide-sanalla on huono kaiku, toritaide, junttitaide. Syyttä, ainakin nämä työt ovat taidetta!

Ja lopuksi, sokerina pohjalla, meidän oman paikkakunnan valokuvaajat! Moisiossa on ensimmäisen kerran esillä valokuvataidetta.

Leena Asikainen on luontokuvaaja. Hän kuvaa intohimoisesti ja väsymättömästi, koska haluaa välittää luonnon kauneuden. 

Kevät suolla

Jaana Parkkali kuvaa henkilökuvia. Hän on tehnyt mm. sarjan ylioppilastytöistä. Suosikkini Jaanan kuvista on 1-vuotiskuva Leevi. Katsokaa noita poskia ja kätösiä ja totista ihmettelevää katsetta. Niissä on olennaisin pikkumiehestä.

Leevi

Valokuvaajilla on työt kahdessa huoneessa lomittain. Leenan luontokuvat ja Jaanan ihmiskuvat sopivat hienosti yhteen. Peuranpoikanen ja ihmisen poikanen ovat hyvin samankaltaisia.

Minun ensimmäinen vuoteni
Heijastuksia ei voinut välttää, mutta eivät ne oikeastaan haittaa,
ihan kuin peurapienokainen olisi mukana taidetapahtumassa.

Iloista vappua Kansojen juhlasta

Fuengirolassa on meneillään viisipäiväinen Feria de los Pueblos, iso tapahtuma, jota vietetään nyt 21. kerran. Kiva, että se sattui meidän matkamme aikaan! Tapahtuma on kävijämäärältään yksi Andalusian suurimpia. Mukana on Espanjan alueita ja maita kaikista maanosista Suomesta Intiaan. Kaikilla on oma juhlatalo caseta, jossa voi nauttia musiikista, tanssista, hyvästä ruoasta ja juomista sekä tutustua perinnekäsitöihin.

Matkamme loppupuolelle tuli helteet. Olen siis päässyt myös rantalomailemaan, mikä on minulle 'la dolce vita'.

Mieheni nappasi tämän kuvan aamuvarhain odottaessamme Cordoban bussia. Kalastajaveneitä oli paljon aamukalassa, tämä pikkuinen oli lähimpänä rantaviivaa.