Ei nappaa... vaikka kuinka on palkittua ja kehuttua

 

Åsa Larsson on saanut Ruotsin dekkariakatemialta vuoden 2021 Paras rikosromaani -palkinnon. Isien pahat teot -kirjan takaliepeessä on neljän ison sanomalehden toimittajilta kehut. Kirja on kuudes asianajaja Rebecka Martinsonin työstä Pohjois-Ruotsissa kertova teos. "Suurenmoinen loppuhuipennus", kehuu Arbetarbladet. Blogikirjoituksia en uskalla käydä lukemassa, toiset ovat varmaan lukeneet tämän dekkarin nautiskellen. Mikä minä olen ei-tykkäämään?

Luin Åsa Larssonin teosta noin 300 sivua, yli puolen välin. Sitten piti välillä lukea jotain palkitsevaa - luin John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, ja se oli juuri niin täydellinen kuin muistinkin, hiottu helmi vailla mitään turhaa - enkä sen jälkeen jaksanutkaan enää Larssonin lörpöttelyä. 

Turha runsaus on sellaista mitä en kirjassa siedä. Kirja voi olla sivumäärältään iso ja silti kokonainen teos, jonka osat palvelevat kokonaisuutta, ei se ole pituudesta kiinni, vaan tyylistä. 
Larssonin Rebecka Martinson -dekkareista on tehty myös tv-sarja, jota en ole katsonut. Jospa sarjassa tiivistetään.   

Annie Ernaux palkittiin Nobelilla vuonna 2022.  Ruotsin akatemia perusteli Ernauxin valintaa palkinnon saajaksi näin: "Nobelin kirjallisuuspalkinto myönnetään Annie Ernauxille rohkeudesta ja mestarillisesta tarkkuudesta, jolla hän paljastaa henkilökohtaisen muistin juuret, sen vieraantuneisuuden ja muistamisen yhteisölliset rajat."
Ernaux on Édouard Louisin esikuva. Molemmat ovat kertoneet oman elämänsä kautta yhteiskuntaluokista ja miten vaikeaa luokkanousu on ranskalaisessa yhteiskunnassa. Arvostan tätä metodia ja aihevalintaa ja olen pitänyt Ernauxin kirjoista Isästä/Äidistä ja Tapaus. Puhdas intohimo ja Nuori mies taas ovat minusta jotenkin tyhjänpäiväisiä.

Nuori mies (Le jeune homme, 2022, suomenkielinen teos 2023) on viimeisin Ernauxilta julkaistu teos. Tämä kirja on isolla fontilla ilmavasti painettu 40-sivuinen kirjoitus, normaalitekstillä ilman aukkoja se olisi puolta lyhyempi. Luin kirjan parissakymmenessä minuutissa ja mietin, mitä ajatuksia minun olisi pitänyt siitä saada pohdiskeltavakseni. En saanut mitään.
Viisikymppinen nainen rakastuu itseään lähes kolmekymmentä vuotta nuorempaan mieheen. Eletään yhdeksänkymmenlukua. Naiselle suhde on kertausta ja ajan laajennusta. Hän ajattelee miehen oppivan jotain itseltään. Ympäristöstä pariskuntaa katsotaan välillä ihmettelevin silmin. 2000-luvulle siirryttäessä nainen, Ernaux, on saanut valmiiksi kertomuksensa kokemastaan laittomasta abortista (Tapaus) ja alkaa kokea tarvetta jättää mies ja aloittaa uusi vuosituhat vapaana. 
"Pieni pakahduttava teos" lukee kirjan takakannessa. Pakahduttava? Minusta aika viileästi tarkasteleva. Ja tavanomainen, ei mitään uutta. Kirjaksi myös liian suppea, menisi paremmin osana jotain teosta. Samalla tavalla koin Ernauxin toisen suppean kirjan, Puhdas intohimo. Sellaistahan rakastumisen huuma on, ei näe ei kuule muuta, kuin sairaus, suloista kipua. Entä jotain uutta, jotain muutakin kuin itsestäänselvyyksiä?

Yleensä sitä kirjoittaa vain sellaisesta mitä voi kehua. Miksi ei välillä myös sellaisesta mikä ei nappaa?

Tekee mieli kysyä lukijoilta lukemisen keskeyttämisestä. Mikä tyyli, aihe tai käsittelytapa saa sinut lopettamaan lukemisen kesken? Vai ymmärrätkö olla edes aloittamatta sellaista mikä ei sovi sinulle?

Luen parhaillaan Anna Soudakovan romaania Mitä männyt näkevät. Historiaa Stalinin vainoista 90-luvun turkulaiseen maahanmuuttaja-arkeen selkeällä tyylillä, kiinnostavasti. Kiitän!

(Halusin lopettaa positiivisesti.)

Annie Ernaux ja Auli Viitala luokkaerojen tarkastelijoina

 

”Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotain sosiologian ja historian väliltä.”
Näin ranskalainen Annie Ernaux pohtii omaa kirjoitustyyliään. Hän pyrkii kahdessa pienoisromaanissaan tarkastelemaan vanhempiaan ja omaa suhdettaan heihin yhteiskunnallisena ilmiönä ja ikään kuin etäämpää tarkastellen. Helppoahan se ei ole.

Koetan olla näkemättä äidin väkivaltaisuutta, hellyydenpuuuskia ja moittimista pelkkinä yksilöllisinä piirteinä ja tarkastella niitä myös vasten hänen taustaansa ja yhteiskunnallista asemaansa. Tällainen kirjoitustapa, joka mielestäni tavoittaa jotakin totuudesta, auttaa minua hahmottamaan taustoja ja pääsemään ulos omakohtaisten muistojen pimeästä yksinäisyydestä. Tunnen silti, miten jokin sisälläni haraa vastaan ja  haluaisi säilyttää äidistä puhtaasti tunnepitoisia kuvia, lämpöä ja kyyneleitä, ilman että lataan niihin laajempia merkityksiä. 

Molemmat teokset on kirjoitettu vanhemman kuoleman jälkeen. Isän elämää tarkasteleva La place on vuodelta 1983, äidin ja tyttären suhteeseen keskittyvä Une femme vuodelta 1987. Suomeksi nämä teokset julkaistiin yhtenä kirjana Isästä/Äidistä vuonna 2022. 

Kirjojen pääteema on luokkaerot. Vanhemmat kohosivat tehdastyöläisistä kauppiaiksi ja tyttären nousu yliopisto-opiskelijaksi oli sitäkin isompi.
Vanhemmat olivat sekä ylpeitä lahjakkaasta tyttärestään, että jopa arastelivat tätä ja pitivät luokkavihollisena.
No tottakai. Kyllä näin kriittisesti tarkkailevan tyttären on täytynyt olla myös rasittava. Tämä on siis oma huomioni, ei Ernauxin, ja ihan kuin puhuisin vähän myös itsestäni. 

Annie huomaa hyvin pian, että hänen koulukavereittensa kotona puhutaan lempeästi, käyttäydytään hienotunteisesti ja laitetaan hyvää ruokaa, kun taas hänen kotonaan mäkätetään, tiuskitaan ja mäiskitään, ja syödään mitä sattuu. Hän huomaa eron puhetavassa ja pukeutumisessa. Tietysti hän häpeää ja häpeää häpeämistään. Koska vanhemmat ovat astuneet pykälän ylemmäs yhteiskuntaluokissa, he ovat hieman ulkopuolisia kaikkialla. Isä väistelee ja äiti käyttäytyy kodin ulkopuolella mielistelevästi.
"Hän iskosti minuun syvän arvottomuuden tunteen (sen hälventämiseen tarvitaan varmaan vielä yksi sukupolvi)." 

Ernauxin kirjaa lukiessa hätkähdin: minähän olen juuri lukenut tätä samaa, aivan samalla tyylillä kirjoitettuna Édouard Louisilta. Hänen kirjansa Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset ovat kuin Ernauxin kirjojen päivitystä meidän ajallemme. Äiti-kirja on lempeämpi kuin Ernauxin vastaava, Louisin äitihän on elossa, joten oli hyvä valinta kirjoittaa kaunis kirja äidille.
Mietin, miten suhtautua tähän samanlaisuuteen. Louis on kertonut hengenheimolaisuudestaan Ernauxiin ja miten on pitänyt häntä esikuvanaan, joten mikäpä siinä sitten.

 

Luin myös Auli Viitalan kirjan Elämäni kansalaisena. Sitä lukiessa minua alkoi kyllästyttää nämä nykyään kovasti esillä olevat luokkaerojen korostamiset.
Liittyvätkö nämä pohdinnat intersektionaaliseen jaotteluun?
On ihan hyvä tietää, miten itseä köyhemmät ja varakkaammat elävät. On myös tärkeää kehittää yhteiskuntaa tasa-arvon suuntaan ja yrittää kaikin voimin pitää sitä sellaisena, että ketään ei jätetä.
Mutta eikö olisi parempi keskittyä siihen mikä on yhteistä kuin korostaa yhä tarkempia eroja ja tyytymättömyyttä?
On aivan turha mennä siihen kilpailuun, kuka kärsii eniten, koska siinä ei ole voittajaa.

Kun köyhän perheen lapsi lähtee opiskelemaan, hän ei saa tukea kotoaan, mutta ei häneltä myöskään odoteta mitään. Hän on ylemmän sosiaaliluokan lasta vapaampi valitsemaan oman tiensä. Tiedän akateemisen perheen lapsia, joiden oletetaan itsestäänselvästi valitsevan saman tai paremman koulutuksen kuin vanhempansa. Tämä oletus on lapselle vapautta rajoittava rasite. Puhutaan, että voihan sitä tehdä myyjän tai lehdenjakajan hommia opiskeluaikoina ajattelematta että se on monen varsinainen työ, ei mikään välivaihe. Tällainen puhe on väheksyvää. Jos me haluamme nuortemme valitsevan koulutuksen tavalliseen ammattiin eikä pyrkivän tositv-julkkiksiksi, niin meidän on arvostettava kaikkia yhteiskuntaa ylläpitäviä ja erittäin tärkeitä ammatteja, kuten rakentajan, siivoojan ja hoitajan.     
 
Niin virkistävästi kuin Viitala käsitteleekin luokkakysymystä, en pidä siitä, miten hän vinoilee tekstissään vähän väliä keskiluokalle. Se ei ole minusta reilua. Keskiluokkahan pitää yllä hyvinvointia, josta riittää myös niiden tukemiseen jotka eivät itse pysty ansaitsemaan elantoaan.  

Se vain, että toiselle pokka tulee kuin itsestään. Sekin on luokkakysymys. On helppo neuvotella, jos tuntee olevansa kenen tahansa kanssa samalla tasolla. Ja vielä helpompaa se on, jos kokee olevansa ylempänä. Status antaa näkymätöntä, epämuodollista ja ansaitsematonta valtaa. Se on sitä, mitä sanotaan pokaksi ja samalla nimetään yksilön ominaisuudeksi. Kun jätetään huomiotta sen luokkaluonne , se muuttuu jälleen yhdeksi niistä asioista, jotka yksilön pitää itse jumpata vahvaksi. Egon optimointia. Hyi hitto!
Keskiluokalla on myös pokkavaltaa yllin kyllin. Myös sen säilyttämiseksi on hyvä pitää selvää rajaa työväenluokkaan. Olisi iso häviö keskiluokalle, jos luokkia ei oikeasti olisi. 

Viitala kertoo Ernauxin ja Louisin tapaan yhteiskuntaluokista oman elämänsä kautta. Hän on tippunut taloudellisesti keskiluokasta sairastumisensa myötä, mutta toteaa, että onhan luokka paljon muutakin kuin rahatilanne. Se on kulttuurista ryhmäytymistä ja ihminen saattaa kuulua yhtä aikaa eri luokkiin tai olla tunnistamatta ja ajattelematta omaa asemaansa. 
Viitala osaa taustansa ansiosta ajaa omiaan ja toisten asioita, hän ei "mäkätä" eikä ruikuta vaan on määrätietoinen, hauska ja pureva. Hänellä on yhä pokkaa, vaikka onkin tehnyt luokkahypyn sijaan luokkalaskun.

Yksi Viitalan luku on otsikoitu Pikkuveli, alaotsikkona Luokattomien luokka. Pikkuveljellä on Down-kehitysvamma, minkä vuoksi Viitala ensin määrittelee hänet syrjäytyneeksi, mutta päättää sitten, että oikea määrittely on luokaton, koska aivan kuin Intiassa kastittomat, niin myös meidän aikuiset kehitysvammaisemme elävät luokkajärjestelmän ulkopuolella.
Down-ihmiset ovat yhden lisäkromosominsa takia kuin eri laji, joka joutuu koko ajan kokemaan itsensä vääränlaiseksi toisenlaisten järjestämässä ympäristössä. Tässä Viitalalla on huikean kiinnostavaa pohdintaa Neanderthalin ihmisistä alkaen. 

Itse olen ollut köyhä lapsi ja nuori ja köyhä akateemisen koulutuksen saanut, sittemmin ansiotyöllä ja varsinkin pienten perintöjen avulla sen verran vaurastunut, että saimme lapsiperheelle omakotitalon, josta olemme jo siirtyneet kerrostaloon, ja saatamme tehdä huokeita matkoja.
En ole katkera mistään enkä kenellekään. Minusta on kiinnostavaa lukea köyhien, mutta myös paremmin menestyneiden elämästä. Itse viihdyn näissä omissa pienissä puitteissani. En osaisi nauttia kaviaarista.
Kuten moni muukin perheessään, niin myös itse koen suurta epävarmuutta heikommin menestyneitten sukulaisten seurassa. Voin vain aavistaa heidän minua kohtaan kokemansa epävarmuuden määrän. 

PS Annie Ernauxin Isästä/Äidistä pääsee edustamaan 80-lukua
Sadan vuoden lukuhaasteeseen. Ei siellä Nobel-voittajaa taida vielä ollakaan. 

PPS Kuvassani on Arabian Suomi 100 mukisarjan 80-luvulla suunniteltu Timbua. Heh, miten keskiluokkaista kerätä mukisarja! Tai onko sittenkään, nämä kun olivat niin halpoja eikä mitään vintagea... ehkä vain minunlaistani. 

Venäläisten naisten kirjoja, maanpaossa ja diktatuurin sisällä kirjoitettua

 

Olen vaikeuksissa, näistä kahdesta kirjasta pitäisi kirjoittaa ehkä pelkästään kiittäen, kirjoitusolosuhteiden vuoksi, mutta en voi, koska kummassakin on mielestäni virheensä, enemmän kylläkin Jarmyshillä, joka ei ole aiemmin kaunokirjallisuutta kirjoittanutkaan. Vasjakina on runoilija, joka on siirtynyt proosaan ja kirjoittanut kaksi romaania, joista ensimmäinen on suomennettu.

Olen siis armoton ja arvostelen molemmat kirjat, sekä kielletyksi julistetun että maanpaossa kirjoitetun, yhtä rehellisesti kuin arvostelisin ne ilman näitä taustatekijöitä. 


Kira Jarmyshin kirjaa Naisten selli nro 3 (2022, alkuteos 2020) mainostetaan sillä, että hän on vankeudessa riutuvan oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin tiedottaja ja kirja perustuu hänen omiin kokemuksiinsa Venäjän nykytodellisuudesta. Jarmysh asuu nykyään tuntemattomassa paikassa poissa Venäjältä. Takakannella on lisäksi Navalnyin mainoslause "Kirja on loistava. Olin itse naapurisellissä."

Anja Romanova pidätetään osallistumisesta korruptionvastaiseen mielenosoitukseen ja tuomitaan kymmeneksi päiväksi vankilaan, mitä hän pitää väärinkäsityksenä. Toiset samassa tilanteessa kiinniotetut päästetään vapaaksi, mutta Anjaa kohdellaan jostain syystä eri tavalla. Monen päivän päästä hän saa kuulla, että häntä epäillään mielenosoituksen järjestämisestä, koska hän on jakanut sometilillään tiedon tästä tilaisuudesta. 
Anjan sellitoverit ovat saaneet lyhyet tuomionsa pienistä rikkeistä kuten kortitta ajamisesta, poliisille räkyttämisestä, elatusmaksuista luistamisesta ja seksin myymisestä. Nataša, Katja, Diana, Irka ja Maija ovat kaikki hyvin erilaisia naisia omine ongelmineen. Anja on ainoa koulutettu ja muita paremmissa oloissa kasvanut. 
Kertomus on jaettu viikonpäivien nimillä merkittyihin lukuihin, jotka kuvaavat kutakin päivistä samanlaisine rutiineineen. Naiset pelaavat arvausleikkiä ja juttelevat omasta elämästään ja politiikasta. Anja muistelee rakkauselämäänsä ja kaipaa siviiliin. Päivät ovat pitkiä ja tylsiä.

Heti alussa herätellään kauhua. Anja herää yöllä ja näkee yhden sellitovereistaan istuvan sängyllään hirviöksi muuttuneena, vanhentuneena, venyneenä, sopottamassa äänettömästi jotain loitsua. 
Tietenkin luin kirjaa odotuksen vallassa, milloin tulee seuraava yöllinen kauhukokemus ja mikä on selitys. Ovatko sellitoverit edes ihmisiä vai jotain yliluonnollisia olentoja? 
Plääh, kauhun herättely ei johda mihinkään. Lukijaa on petetty. Näin pahaa juonen lässähdystä en ole ennen kohdannut. 
Kirja on myös melko lievästi poliittinen. Odotin terävämpää kritiikkiä. 


Oksana Vasjakinan Haava (2023, alkuteos 2021) on tasokas, omalämäkerrallinen kirja, joka kertoo äidin ja tyttären kipeästä suhteesta, venäläisistä tabuista ja vaikeudesta käsitellä rehellisesti sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, seksiä yleensäkin ja kuolemaa. 

Kirjan muoto on romaani, mutta se sisältää myös paljon oman elämän ja kirjoittamisen pohdintaa, esseemäistä toisten kirjailijoiden ja kuvataiteilijoiden töiden tarkastelua, omia runoja ja suoraa puhetta lukijalle. 

Lapsuuteni pitkinä raskaina talvina minulla oli tapana kiivetä valtavan upottavan lumikasan päälle ja vieriä sieltä alas. Vierittyäni löysin itseni rintaa myöten syvästä, kovasta lumihangesta. Kolatun tien varrelle oli pitkä matka, ja kuljin eteenpäin luoden omalla kehollani hankeen repaleista, syvää polkua. Sellaista tämä kirjoitus on. Se on kehon kirjoitusta. Se on keho.

Minäkertoja, kulttuurityöntekijä ja runoilija, Moskovan taiteilijayhteisössä vaikuttava lesbo, saa kuulla rintasyöpää sairastaneen äitinsä olevan lähellä kuolemaa. Hän viettää viikon äidin ja tämän miesystävän kanssa heidän pienessä asunnossaan koittaen saada yhteyttä äitiinsä, johon hänellä on ollut lapsesta asti kolea suhde. Äiti on kovia kokenut, rähjäisissä oloissa elänyt karkea työläisnainen. Hän ei halua käsitellä mitään äiti-tytär -suhdetta ja lähestyvää kuolemaansa, vaan katsoa poliisisarjoja. Vaikka naiset nukkuvat samalla sohvalla, he ovat henkisesti kaukana toisistaan. Suhteessa on sekä vihaa että rakkautta.
Jollain mystisellä tasolla äiti jopa syyttää tytärtään sairastumisestaan. Hän uskoo, että rintaan on jäänyt imetysaikana maitotippa, josta kasvoi syöpä. Tyttärellä taas on navassaan kivettynyt napanuoran pala, mikä tarkoittaa, ettei hän pääse irti äidistään, haavastaan, edes tämän kuoleman jälkeen. 
Pian tyttären lähdön jälkeen äiti kuolee ja tyttären tehtäväksi jää hänen hautaamisensa. Hän pitää äidin tuhkauurnaa asunnossaan pari kuukautta ennen kuin tekee vaivalloisen, usean lennonvaihdon sisältävän matkan äidin synnyinseudulle kaukaiseen Ust-Ilimskiin Siperiaan, jossa järjestää uurnan laskun. 

Vasjakina kuvaa kiinnostavalla tavalla ruumiiden käsittelyyn, hautajaisiin ja venäläiseen elämään yleensäkin liittyviä rituaaleja ja taikauskoa. Tämä hänellä on yhteistä Kira Jarmyshin kanssa. Linnut ennustavat tulevaa, samoin kukat ja vainajan mekon sovittaminen tietää huonoa onnea. 
Arkielämän kuvauksessa on nostalgisia yksityiskohtia, esim kotimekot. Alkoi harmittaa, kun olen hävittänyt aikoinaan kouluyhteistyökuvioissa lahjaksi saamani venäläisnaisten kotimekon. Sen minulle lahjoittanut Olga ihmetteli, mitä minä sitten olen käyttänyt kotona, ellen kotimekkoa. Nyt venäläiset naiset ovat jo pitkään pukeutuneet farkkuihin. Länsimaista peheellisuutta? (Eikö pitäisi palata kotimekkoihin - ja miksi McDonaldsin tilalla on erilaisia kopioita, miksei reilusti perinteisiä piirakkakioskeja, jos halutaan eroon länsimaisuudesta?)

Pidän kovasti muutamista kohdista, joissa Vasjakina pohtii kirjoittamista.
Hän vertaa sitä kudontaan. Kutojanaiset sommittelevat yhdessä kulttuurin kangasta, muinaiset roomalaiset kutsuivat tekstiä kudelmaksi ja slaavilaisen kirjallisuuden historiassa käytetään käsitettä "sanojen punominen". Tämä vertaus viehättää, koska olen itsekin pitänyt käsityön tekemisen tuottamaa mielihyvää hyvin samanlaisena kuin kirjoittamisen.
Toisessa yhteydessä Vasjakina kuvaa omaa kirjoittamistaan veteen heitetyn kiven laajenevina ympyröinä, jotka etääntyessään hiipuvat ja osuessaan matkalla johonkin esteeseen nostavat taas pintaan uusia ympyröitä. 

Vasjakinan teos on eräänlainen rakkaudenosoitus äidille, niin yksipuolisena kuin hän sen rakkauden kokikin. 
Pidän Édouard Louisin työläisäidistään ja äidilleen kirjoittamaa teosta Naisen taistelut ja muodonmuutokset Vasjakinan teosta hiotumpana. Louis on pelkistänyt enemmän. Vasjakina on omistanut teoksensa toimittajavaimolleen Alina Bahmutskajalle, ei äidille, ja se rönsyää hänen muistojensa ja pohdintojensa mukaan eri aikatasoilla oman elämän kartalla. Joitain rönsyjä olisi ollut hyvä karsia.

Tapaan kuvailla kirjoittamista taskulampun metaforalla. Elän pimeydessä, hämärien ja epäselvien asioiden tiheikössä, mutta taskussani kannan aina taskulamppua. Valaisemalla sillä asioita teen niistä näkyviä, merkityksellisiä.

En vieläkään koe olevani oikeutettu kirjoittamaan ja puhumaan. Ehkä se johtuu siitä, että kirjoitukseni on muodoltaan epätavanomaista ja sisällöltään rikollista.  

Vasjakinan epäröinti oman kirjoittamisen suhteen lisääntyy teoksen loppua kohden. Häntä nolottaa kirjoittaa omista tunteistaan ja hävettää se, mihin suuntaan teksti on kääntynyt alun juonikuviosta, eikä hän haluaisi kirjoittaa kirjalle loppua, koska hän pelkää silloin menettävänsä haavan, joka on ollut hänelle myös inspiraatio. Yhä uudelleen hän selittää, mitä haluaa sanoa, vaikka se tuli jo hänen suomalaisille lukijoille kirjoittamassaan esipuheessa aivan selväksi. 
Pidän näitä tuskailuja työpäiväkirjan tekstinä ja myös turhana ohjeistuksena lukijalle. Olen kirjoittanut kesken lukemisen kyllästyneenä muistilapulle: Kirjoita, hyvä ihminen, älä selitä! 

Toisaalta ymmärrän Vasjakinan hämmennyksen. Meillä tämä kirjan muoto, sekoitus eri genrejä, on hyvin tavanomaista (liiankin?) nykyään, eikä siinä, että kirjoittaa lesboksi kasvamisesta, ole mitään hävettävää tai vaarallista. Vasjakinan kirja julkaistiin K-18 -merkinnällä varustettuna, ja loppuvuodesta 2022 lakeja kiristettiin niin, että se on kirjastoille toimitetulla tuhottavien kirjojen listalla samoin kuin monet muut kirjat, joiden tekijä on homoseksuaali tai joissa kerrotaan "epätoivottavista ihmisistä".
Kirjan taitavasti suomentanut Riku Toivola on sanonut, että kirjaa kyllä saa edelleen tietyistä paikoista.

Vasjakina asuu edelleen vaimoineen Moskovassa, kirjoittaa ja pitää kirjoittajakursseja, ellei sitten ole ihmisoikeusaktivistina joutunut Kira Jarmyshin kuvaamaan pidätysselliin. 
Hän on kirjoittanut viime vuonna toisen romaaninsa Aro ja tulossa on vielä Ruusu. Kirjat muodostavat kuolematrilogian. Käsittelyssä on äidin kuoleman jälkeen isän ja tädin kuolemat. 

Suomennos on Haavan ensimmäinen käännös, jonka jälkeen on tulossa käännöksiä useille muille kielille.
Venäjän julma hyökkäys Ukrainaan lisää kiinnostusta tähän hieman sitä ennen julkaistuun kirjaan, joka näyttää selkeästi, että Venäjällä on olemassa Putinin Venäjän ohessa myös aivan toisenlainen Venäjä. Se antaa toivoa!

Haava on kielellisesti rikas, yhteiskunnan tilan paljastava teos. Se nostaa mieleeni venäläisen rujouden kuvauksessaan Pavel Sanajevin säkenöivän hauskan omaelämäkerrallisen kirjan Haudatkaa minut jalkalistan taakse.
Vasjakinan teoksen minätarkastelussa on myös huumoria, joskin hiljaisempaa kuin Sanajevilla.

Kaikki nämä vuodet maailma oli katsellut minua äitini tietoisesti katsomatta jättävillä silmillä, Valentina-mummon kylmillä silmillä ja isäpuoleni häijyillä silmillä. Maailma liikutti silmiään, kun kävelin, nukuin, söin ja harrastin seksiä. Mummo kuoli vuonna 2016, vuonna 2018 äitini rakastaja mätäni elävältä sairaalassa hoitohenkilökunnan laiminlyönnin vuoksi, vuonna 2019 kuoli äiti. Kaikki he sulkivat silmänsä - ensin menehtyi Sveta akuuttiin tuberkuloosiin, sitten isä aidsiin, sitten mummo, sitten Jermolajev omaan paskaansa, sitten pysähtyi äitini sydän. Lennän kuin avaruusraketti, ja yksi kerrallaan sen osat kimpoavat irti minusta helpottaen matkaani ja lentoani. 

Lennä Oksana Vasjakina! Ole varovainen ja lennä!

Édouard Louis, Naisen taistelut ja muodonmuutokset

 

Kuvasin Louisin kirjan keittokirjan 
päällä, Tack för maten Mamma, koska
ruoka on aina tärkeä asia äidin ja lapsen
suhteessa. Ensin äiti ruokki poikaansa, ja sitten
elämässään menestynyt poika vei äidin
ravintolaan, jossa tämä tilasi kursailematta
hanhenmaksaa ja hummeria ja ehdotti
 "lasillista kuplivaa".
 

Édouard Louis kirjoitti esikoisteoksensa Ei enää Eddy 21-vuotiaana sosiologian opiskelijana vuonna 2014. Hän on sen jälkeen kirjoittanut omaelämäkerrallisia teoksia noin parin vuoden välein. Kaikissa Louisin kirjoissa tarkastelukulma on yhteiskunnallinen.

Ei enää Eddy kertoo työväenluokkaisesta, köyhästä ja väkivaltaisesta elämästä, jossa homouden vuoksi koulukavereidensa eristämä poika elää peläten väkivaltaa sekä kotona että sen ulkopuolella. Oma isäkään ei ota poikaa toisten kulmakunnan miesten tapaan mukaansa kapakkaan, koska häpeää tämän naisellisia eleitä. Niinpä Eddy viettääkin aikaansa kotona isonsiskon ja äidin seurassa, mistä hän on saanut myös materiaalia viimeisimmän kirjansa kuvaan Monique-äidistä. 
Combats et métamorphoses d'une femme (2021) on suomennettu Naisen taistelut ja muodonmuutokset. Kiitos hyvästä suomennoksesta kuuluu Lotta Toivaselle! En ymmärrä, miksi otsikkona ei ole "E r ä ä n naisen taistelut ja muodonmuutokset". Monique ei ole kaikki naiset; hän tuo kaiken aikaa esiin, että haluaisi olla kuten hyväosaisemmat ranskattaret ja lopuksi onkin "aito pariisitar", kuten pojalleen toteaa. 

Kirja alkaa valokuvasta, joka on kirjan kannen kuvana. Édouard näkee äitinsä nuoruudenkuvan, jossa tämä on vielä toiveikas ja onnellinen. Kuva saa hänet pohtimaan, mikä kaikki on nujertanut äidin ja tehnyt tästä katkeran, elämäänsä pettyneen ja näköalattoman naisen. Nuori nainen oli suunnitellut kokin uraa, mutta tuli kesken ravintolakoulun raskaaksi seitsentoistavuotiaana ja joutui naimisiin juopon miehen kanssa. Lapsia syntyi, tuli ero ja toinen avioliitto, jonka idylli särkyi muutamassa kuukaudessa. Miehen loukkaantuminen työpaikalla pudotti viimein ison perheen köyhyydestä todelliseen puutteeseen, jossa ruokaa haettiin ruoka-avusta. Äidillä ei ollut paljon mistä ylpeillä eikä paljon keinoja säilyttää itsekunnioitustaan. 

Mitä äiti saattoi tehdä? Hän teki minkä pystyi, jottei olisi kokonaan tukehtunut. 
Joskus hän katseli pikkuveljeäni ja -siskoani ja hymyili: "On mulla sentään koreat vekarat, tuntui pahalta sillon kun päätin pitää ne, koska rahaa ei ollut, mutta enää ei kaduta. On ne niin koreita."
Äiti irvaili muiden naisten ulkonäölle: "Se yksikin, mokoma lattarinta, tisseistä tietoakaan."

Eddy etääntyy jo hyvin pienenä äidistään häpeän vuoksi. Hän häpeää itseään ja salailee äidiltään homouttaan ja sitä, miten hyljeksityssä asemassa on koulussa. Hän myös häpeää äitiään tämän huolimattoman ulkoasun vuoksi ja kieltää tuntevansa tätä. Toisten äidit ovat erilaisia, pukeutuvat eri tavalla ja matkustelevat. Kun Eddy sitten pääsee ainoana perheestä lukioon, hän alkaa diivailla uusilla tiedoillaan ja puhua huolitellusti. Sosiaalinen etäisyys äitiin kasvaa ja tärvelee suhteen moneksi vuodeksi, mutta lopulta luokkaerojen ymmärtäminen yhdistää heidät. 
Teini-ikäinen Eddy ei voinut ymmärtää, miksi äiti ei toimi ripeämmin, eroa ja ala elää parempaa elämää. Aikuinen Édouard hahmottaa äitinsä silloisen tilanteen mahdottomuuden.  

Annoin sinulle neuvoja: Mikset pane siskoa ja veljeä kuuntelemaan klassista musiikkia, Mozartia ja Beethovenia? Se tekee hyvää aivoille. Sinä kohottelit kulmiasi: "Tuolla viiraa päästä. Olen kasvattanut viisi pentua, tuo ei kyllä opeta mulle, miten lapsia kasvatetaan."

Naisen taistelut... ja muodonmuutokset?
Monique eroaa kahdesti ja onnistuu kolmannessa suhteessaan. Rujo, köyhä elämä juopottelevien, väkivaltaisten miesten kanssa on ollut yhtä epätoivoista taistelua. 
Lopulta Moniquen elämä helpottuu, lapset kasvavat ja hän pääsee kuin pääseekin maaseutukaupungin työläisyhteisöstä Pariisiin, jossa lähestyy kauniisti meikattuna uusissa vaatteissa luokkaloikkari-poikaansa, samaa poikaa, jolle oli vähän aiemmin pyrkinyt siivoojaksi. 
Uuden tilanteensa myötä Monique sai ryhtyä naiseksi. Hän oli onnellinen, "koska sai olla nainen, koska omien sanojensa mukaan sai tehdä sitä mitä kaikki muutkin naiset tekevät: meikata, huolehtia itsestään, käydä kampaajalla." 
Sosiologipoika voi kirjata, että Moniquelle naisidentiteetissä ei ole mitään ahdistavaa, vaan hän kokee suurena saavutuksena sen, että saa olla naisellinen nainen. 

Vaikka kirja on kunnianosoitus äidin sinnikkyydelle, Louis tarkastelee myös äidin uutta elämää analyyttisesti. Äiti on vaihtanut tökerön Belleguele-sukunimensä, kuten poikakin (sekä etu- että sukunimensä) jo aiemmin. Hän elää edelleen osittain mieskumppanista riippuvaista elämää, koska ei ole saanut koulutusta mihinkään ammattiin eikä käy ansiotyössä. Poika tietää, että äidillä ei ole ystäviä, ympäristön porvarisrouvat katsovat häntä halveksuen eikä hän ole vieläkään päässyt matkustelemaan Ranskan ulkopuolelle. 
Voiko muutos olla muutos, jos luokkaväkivalta rajoittaa sitä tällä tavalla?
Ja silti. Silti äiti on onnellinen. Hän toistelee sitä minulle. En tiedä enää, mitä ajatella. Ehkä kysymys ei kuulukaan, mitä muuttuminen tarkoittaa vaan mitä onnellisuus tarkoittaa. 

Jos ei pidä pitkistä romaaneista, kannattaa valita Édouard Louisia. Hänen kirjansa ovat sivumäärältään niukkoja mutta sisällöltään painavia.
Naisen taistelut ja muodonmuutokset on 103-sivuinen, osa sivuista on valokuvia ja kursiivilla painettuja nostoja tekstin sisältä, mistä esimerkki:
Olin niin tottunut näkemään äidin onnettomana, että onnellisuus hänen kasvoillaan oli tuntunut skandaalilta, huijaukselta, valheelta joka piti kiireesti paljastaa.

Ei enää Eddyn jälkeen ilmestyi Väkivallan historia ja Kuka tappoi isäni, jonka otsikko ei ole kysymys. Tappaja on Louisin mielestä yhteiskunta ja sen sortavat rakenteet. Äiti-kirja on rinnakkaisteos isää ymmärtävälle kirjalle Kuka tappoi isäni. Esikoisteoksessa molemmat saivat melko raa'an käsittelyn.
Kaikki Louisin kirjat ovat ilmestyneet Tammen Keltaisessa kirjastossa. 

Pari linkkiä aiempiin kirjoituksiini Édouard Louisin kirjoista: täällä ja täällä. 

"Meillä sentään menee aika hyvin,
sulla ja mulla."

Luin Édouard Louisin kirjoja ja mietin kertojan valintaa

Kuva, Arnaud Delrue
Who Killed My Father kansiliepeestä

Ihastuin nuoren ranskalaisen Édouard Louisin tapaan kirjoittaa, kun luin hänen omaelämäkerrallisen romaaninsa Ei enää Eddy, (2019). Alkuteos  En finir avec Eddy Bellegueule ilmestyi 2014. Tämä on toistaiseksi ainoa kirja, joka Louisilta on suomennettu. Kirjoitin siitä jo vähäsen aiemmin (klik). 

Louis on sosiologian opiskelija. Hän on tarkastellut kaikissa tähän astisissa romaaneissaan kuten myös asiateksteissään ranskalaisen yhteiskunnan ongelmia. Keltaliivien kapina saa selityksensä Louisin teksteissä.

Esikoisromaani on romaani luokkahypystä. Siinä Louis kertoo rehellisesti, miten homoseksuaalisuus ajoi hänet pois työväenluokkaisesta taustastaan. Hän tarkastelee tässä kirjassa yhteiskuntaluokkia oman perheensä kautta minä-muodossa. 

Se, että tykkäsi pojista muutti koko suhteeni maailmaan, se sai minut samastumaan arvoihin, jotka eivät olleet perheeni arvoja.

Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. Ensin hän yrittää olla niin kuin muut, ja minä yritin olla niin kuin kaikki muut.

Äiti ei ymmärtänyt, että hänen elämänpolkuaan, sitä mitä hän kutsui virheikseen, ohjailivat tietyt vääjäämättömät, ennalta määrätyt ja täysin loogiset mekanismit. Hän ei käsittänyt, että hänen sukunsa, vanhempansa, sisaruksensa ja lapsensa ja melkein kaikki kylän asukkaat olivat painineet samojen ongelmien kanssa ja että se, mitä hän kutsui virheikseen, oli todellisuudessa vain malliesimerkki siitä miten asiat yleensä menivät.

Toisessa kirjassaan Histoire de la violence, 2016, Louis jatkaa asioiden pohtimista oman elämänsä kautta. Ranskaa osaamattomana luin kirjan englanninkielisen käännöksen History of Violence, 2018. 
Louis kertoo, miten joutui tappoyrityksen ja raiskauksen uhriksi. Rikoksen tekijä on berberimaahanmuuttaja, ja asian käsittelyssä näkyy viranomaisten nurja suhtautuminen arabimiehiin, joihin he lukevat kaikki arabeja ulkonäöltään muistuttavat miehet. Tässä raiskattu melkein katuu rikosilmoituksen jättämistä. Hän tuntee taustansa vuoksi sympatiaa huonompiosaisia kohtaan.

Tekstin näkökulma on mielenkiintoinen. Aivan tällaista en ole tavannut missään. Välillä kertojana on päähenkilö itse, välillä sisar, jonka luo veli on vetäytynyt toipumaan. Kun sisar kertoo veljensä tapauksesta miehelleen, niin veli kuuntelee hänen höyryämistään oven takaa ja välittää kaiken lukijalle lisäillen väliin sulkeissa  "Ei totta" ja muita kommenttejaan. Hän on kuitenkin se, joka valitsee ja päättää, mitä kuulee, ja tulee näin myös kertoneeksi mielipiteensä sisarensa arvostelukyvystä. Mielenkiintoinen kaksoisvalotus, jossa näkyy erot kotiseudulle jääneiden, vähän kouluttautuneiden ihmisten ja hänen itsensä välillä.

Entiset kaverit ovat aikuistuneet ulkoisin merkein, on työpaikka, vaimo ja talo, heihin verrattuna yliopistossa opiskeleva Édouard on lapsi, mutta henkisesti kaverit ovat pysyneet paikallaan Édouardin mennessä eteenpäin. Sisaren mielestä Édouard taiteilee edelleen kahden maailman välillä. 
Hän on myös sitä mieltä, että Édouard valehtelee kertoessaan, miten perhe paheksui häntä homona. Sisar pahoittaa mielensä siitä, että veli ei ota vastaan heidän hyväksymistään. 

But we accepted him as he was (not true). And that's what makes me wonder. That's why the whole thing always leaves me a little uneasy.
....
He hated us, because it ruined his plans, because he couldn't go and tell everyone how everything was our fault, and sometimes I think he never forgave us for accepting him how he is.  

Louis on omistanut tämän kirjan filosofiystävälleen Geoffroy de Lagasnierille, jonka kanssa hän on kirjoittanut avoimen poliittisen kirjeen Le Mondelle. Louis ymmärtää työväenluokan pettymyksen vasemmiston toimiin ja ymmärtää äärioikeiston nousun paikkaamaan tyhjiötä.  

Louisin kolmas romaani Qui a tué mon père, 2018, käännös englanniksi  Who Killed My Father, 2019, on isälle omistettu sinä-muotoinen pitkä kirje. 
Kaikki se, mikä ensimmäisessä kirjassa isässä ärsytti saa nyt lempeämmän ja ymmärtäväisemmän käsittelyn. Voisi jopa sanoa, että tämä kirja on rakkaudenosoitus isälle. Samalla se on poliittinen pamfletti. Louis kertoo nimillä, ketkä ovat vieneet hänen isänsä terveyden poistamalla tukia ja pakottamalla sairaan miehen raskaaseen työhön.

Macron, Hollande, Valls, El Khomri, Hirsch, Sarkozy, Bertrand, Chirac. The history of your suffering bears these names. Your life story is the history of one person after another beating you down. The history of your body stands as an accusation against political history. 

Isä on muuttunut muutaman vuoden sisällä. Hän, joka näki ennen kaikkeen syypäinä ulkomaalaiset ja homot arvostelee nyt Ranskaa rasismista ja pyytää poikaansa kertomaan miesrakkaastaan. Hän lukee poikansa kirjoja ja lahjoittaa niitä ystävilleen. 

Kirja on omistettu nuorelle kanadanranskalaiselle näyttelijälle ja elokuvaohjaajalle Xavier Dolanille.
                              
                                             ...............

Olen kirjoituskurssilla, jossa juuri viimeksi harjoittelimme näkökulmia. Kirjoitimme nopeita harjoituksia, joissa asioita tarkasteltiin ei omin vaan jonkun muun silmin. Koitin eläytyä tarkastelemaan erästä tapahtumaa mieheni silmin. Oli tosi kiintoisaa miettiä, miten hän, luonteeltaan minua huolekkaampana, koki tilanteen, johon minä lähdin täysin luottavaisena ja miten sen saisin sanoitetuksi.  Oli vapauttavaa irtautua omasta näkövinkkelistään. Monissa romaaneissahan käytetään tätä metodia, jossa asiat etenevät vuorottelevien kertojien kuvaamina. Silloin on todella tärkeää, että myös teksti muuttuu kertovan henkilön mukaiseksi. Jotkut kurssilaiset kirjoittivat lemmikkieläimensä näkökulmasta. Minulle se oli vielä liian luovaa.
Omissa muistelmissakin voisi hyödyntää erilaisia kertojia. Minua houkuttaa kyllä kovasti kaikkinäkevä kertoja, joka katselee, miten se Marjatta-rassukka raahustaa elämänpolkuaan välillä kompastuen ja taas urheana eteenpäin.
Eräs asia, joka on minulle ehdoton mitä tahansa kirjoittaessani, lukee aamukahvimukini kyljessä 'Do it with passion or not at all'. Ei yhtään houkuta kirjoittaa mitään itsestäänselvyyksiä. 

                                                          ...............

P.S. Tänään on Kansainvälinen miestenpäivä. Onnea miehet!

Mietteitä luetuista kirjoista ja bloggaamisesta

Olen lukenut kirjoja kahdelta Antilta ja yhdeltä Édouardilta ja parhaillaan on menossa mietinnät Juhan ja Kjellin kirjeenvaihdon äärellä.

Antti Röngän romaani Jalat ilmassa on romaani minun makuuni. Kirjassa on iso ja tärkeä teema, se on kirjoitettu sujuvalla, konstailemattomalla suomen kielellä ja sen rakenne on täydellinen. 
Tämä romaani on harvinaisen hyvä nuoren kirjailijan esikoiskirja. Rönkä on 23-vuotias.

Kirjan päähenkilö parikymppinen Aaro on koulukiusattu ja selvinnyt koulun helvetistä opiskelijamaailmaan, mutta fyysinen irrottautuminen ei merkitse psyykkistä pakoonpääsyä. Kirja perustuu Röngän omiin kokemuksiin.

Koulukiusaamisesta puhutaan paljon. Se on lasten väkivaltaa, jossa yksi tai useampi lapsi nujertaa toisen mielivaltansa alle. Yleensä käy vielä niin, että väkivallan uhri ei halua ahdistavan tilanteensa paljastuvan, koska ei halua olla sellainen, jota kiusataan. Niin kauan kuin asia ei ole julkinen hän voi säilyttää kasvonsa pärjäävänä lapsena ja nähdä tilanteen niin, että kiusaaminen on vain tilapäistä. 
Kiusaamisesta on kirjoitettu monesti ennenkin ja varoiteltu, että se jättää jälkensä, mutta Röngän kirjassa on uutta se, että hän  todella näyttää mitä ne jäljet ovat. Aaro ylivalmistautuu jokaiseen tapaamiseensa ihmisten kanssa ja epäilee halutaanko hänen seuraansa. Hän saattaa jopa pysähtyä tarkistamaan hengittääkö niin, ettei vain häiritsee toisia. Kaiken epävarmuuden keskellä mieleen tulee traumatisoivia muistoja umpikujasta, jota kesti koko kouluajan.

En halua kenenkään sääliä. Haluan sanoa tosiasiat. Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja julisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseet kääntyivät, minulle sai tehdä mitä vain. En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikäänkuin ymmärrykseni ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä. 

Antti Hurskaisen esseeromaani Kertomus syömisestä käsittelee syömähäiriöitä. Nuori mies, 22 vuotta, on välillä painoindeksiltäänkin 22, mikä on ideaali, mutta välillä hän painaa paljon vähemmän ja on kuihtumisen rajalla. 
Suurin osa kirjasta on tämän henkilön minämuotoista kertomista, jossa hän siirtyilee asioista toisiin ja viittaa aikalaiskirjailijoiden ja muun kulttuurin nälkähahmoihin. Puhe on osoitettu tyttöystävälle, jonka kanssa hän yrittää seurustella, mutta ruokapakkomielteet ja liikunta-addiktiot vievät kaiken mielenkiinnon ja energian. 
Lopussa on kahdeksan sivun mittainen luku Allergiat, Toinen kertomus syömisestä, jossa nimetön tyttöystävä kertoo oman versionsa tapahtumiin ja lopuksi samanmittainen Puuro, Kolmas kertomus syömisestä, jossa kirjailija kertoo suhteestaan näihin kahteen kuvaamaansa ihmiseen ja omasta kroonisesta syyllisyydentuntoisuudestaan syömisen suhteen. 
Missä ruoka, siellä kauhu ja kuolema. Mieluiten ottaisin ravintoni suoneen. 
Puuro on lepoa pakkomielteestä, rehellinen kunnon aamupuuro.

Pidin tässä kirjassa varsinkin vanhemman polven mahakkaiden miesten kuvaamisesta. Siinä tekstissä oli aitoutta. Sen sijaan en pitänyt kehoa ja kulttuuria käsittelevästä rajaamattomasta puhevirrasta, joka toi mieleeni ylipuheliaan ihmisen uuvuttavan puheen.

Ranskalainen Édouard Louis (aiemmin Eddy Bellegueule) näyttää  omaelämäkerrallisessa romaanissaan Ei enää Eddy, millä kaikilla tavoilla köyhyys ilmenee ihmisten käyttäytymisessä. Hän tekee sen yhtä  havainnollisesti kuin Antti Rönkä näyttäessään, miten lapsuudenaikainen kiusaaminen näkyy nuoressa ihmisessä.
Ensimmäinen kustantaja oli hylännyt nuoren miehen teoksen siitä syystä, että tällaista köyhyyttä ei olisi ollut Ranskassa enää sataan vuoteen. Eddy, 21 vuotta, oli kuitenkin juuri noussut siitä elämästä, mitä kuvaa.

Eddy on tyttömäinen poika yhteisössä jossa miesten on oltava raakoja ja vahvoja, eikä naisissakaan arvosteta feminiinisyyttä. Homous on kauhistus. Koulussa Eddy joutuu kiusatuksi tietenkin, käsiään heilutteleva, sipsutteleva homo, jolla on ulkomaalainen etunimi ja sukunimenä 'kaunispärstä'. Eddy menee välitunnilla valmiiksi käytävään, johon kiusaajat tulevat räkimään hänen kasvoilleen. Parempi joutua nöyryytetyksi piilossa kuin avoimesti koulun pihassa.

Vanhempani olivat ymmällään kaltaiseni merkillisen otuksen kanssa ja yrittivät kuumeisesti ohjata minua oikealle tielle. He hermostuivat ja sanoivat Sillä viiraa päässä, sillä ei taida olla kaikki kotona. Useimmiten he sanoivat minua ämmäksi, ja ämmä oli heille kaikkein verisin loukkaus - sen kuuli äänensävystä - loukkaus, joka ilmaisi kaikkein syvintä inhoa, paljon enemmän kuin mäntti tai idiootti. Maailmassa, jossa miehiset arvot olivat ylitse muiden, äitikin sanoi itsestään Mussa on vittu munaa, mun silmille ei hypitä.

Äiti kiivastui helposti. Hän valitti aina kun siihen tarjoutui tilaisuus, hän vastusti kaiket päivät poliitikkoja, sosiaalietuuksien leikkauksia ja vallanpitäjiä, joita vihasi sydänjuuriaan myöten. Samoja vihaamiaaan vallankäyttäjiä hän peräänkuulutti apuun silloin kun piti käyttää kovia otteita ja suitsia arabeja, viinaa ja huumeita ja hänen mielestään tuomittavaa seksuaalista käyttäytymistä. Hän sanoi usein Joku roti tähänkin maahan.

Ei enää Eddy tuo huumorin läpi kuvatussa irvokkuudessaan mieleeni Kreetta Onkelin romaanin Ilonen talo ja näköalattomuuden kuvauksessaan  Mathias Rosenlundin teokset.

Kun Eddy pääsee opiskelemaan ja kohtaa porvarillisemman maailman, hän huomaa sen minkä on aavistanutkin, uuden yhteisön miehet olisivat hänen kasvuympäristönsä standardeilla kaikki homoja. 
Kun tuomari puhuu ylimielisesti omaa jargoniaan huono-osaisen sukulaisen asianajajana, tämä ei edes huomaa pilkkaa, vaan ajattelee, että asianajaja on naurettava homo.

Pidän kovasti tästä kirjasta. Vain yksi asia hiertää, epilogi on tyylirikko. Siinä pyritään muutamalla sivulla niukasti viittaamaan siihen, mitä Eddylle sitten tapahtui. Se olisi uuden kirjan aihe.
Koko yö kului suunnitellessani uutta elämää siellä. Tämä loppulause ennen epilogia olisi ollut täydellinen lopettamaan kirjan. 

Édouard Louis on nyt 27-vuotias pariisilainen ja kirjoittaa sosiologian opintojensa ohessa neljättä kirjaansa. Vain esikoinen on suomennettu. 

Harva pääsee irti köyhyyden synnyttämästä apatiasta, jossa pesivät toivottomuus, ahdasmielisyys ja epäluulo sivistynyttä maailmaa kohtaan. Ne jotka tekevät näin suuren luokkaloikan ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ja sisukkaita, kuten Édouard Louis ja  amerikkalainen Tara Westover, josta kirjoitin hiljattain. 

Olen lukenut jonkin matkaa Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa 7+7, Levottoman ajan kirjeitä. Miehet vaihtavat ajatuksia aikamme ilmiöistä, omasta elämästään ja kirjailijan työstään kumpikin seitsemässä pitkässä kirjeessä. 

Heti toisessa kirjeessään Kjell Westö kirjoittaa arvostelujen vastaanottamisesta. Hän on sitä mieltä, ettei kannata puolustella itseään median kirja-arvosteluja vastaan somealustoilla, ei edes Facebookissa. 
Kirjablogeista Westö sanoo, että ne ovat demokraattisempia kuin perinteinen päivälehtikritiikki, koska niissä on kommenttikenttä, jossa kommentoijat voivat olla eri mieltä kuin mielipiteensä ilmaissut bloggari. Hän oli kerran ollut tilanteessa, jossa hänen kirjojaan vuosia kehunut bloggari olikin uuden romaanin kohdalla pettynyt ja ymmällään, mutta ei kertonut, mikä meni vikaan. Westö olisi nuorempana lähtenyt kysymään kommenttikentässä, mistä bloggari ei pitänyt, mutta nyt hän jätti sen tekemättä. 

Mutta yhtä tärkeää kuin suojautuminen tuhoavalta kritiikiltä, sellaiselta joka tuntuu irvailulta ja pilkalta, yhtä tärkeää on tunnistaa rakentava negatiivinen kritiikki. Se voi nimittäin auttaa tulemaan paremmaksi kirjailijaksi, jos sen ottaa vakavissaan. Samaan aikaan kun olen oppinut suojautumaan alhaisilta hyökkäyksiltä, olemaan päästämättä niitä sieluuni, minulle on tullut helpommaksi kuunnella asiallista kritiikkiä. 

Kun tarkastelen, miten olen blogissani kirjoittanut asioista, joista en ole lukemissani kirjoissa pitänyt, voin rehellisesti todeta, että olen aina perustellut kritiikkini ja jopa kertonut, mitä korjaamalla kirjasta olisi tullut mielestäni parempi.  
Silti muutaman kerran tällaisessa tilanteessa joku on nähnyt niin paljon vaivaa, että on käynyt poistamassa profiilikuvansa tuolta reunasta Lukijat-listasta. Bloggarina minusta olisi ollut rakentavaa paitsi kirjailijan niin myös omasta puolestani, jos eri mieltä ollut olisi tullut kommenttikenttään kertomaan, mikä häntä niin alkoi pänniä. 
En voisi ajatella pitäväni kirjablogia, jossa pelkästään kehuisin kirjoja, joissa näen epätäydellisyyttä. Harvoin nimittäin löytyy täydellisyyttä. 

Olen monen vuoden tauon jälkeen menossa kirjamessuille. Olemme mieheni kanssa peräti kaksi yötä Helsingissä turisteina. Noihin päiviin mahtuu myös museokäynti (Kansallismuseossa on harvinainen näyttely Keski- ja Etelä-Amerikan kulttuureista) ja käyntejä taidemuseoissa, varmaan elokuvakin. Kirjamessuilla käyn joissain ohjelmapisteissä perjantaista sunnuntaihin väsyttämättä itseäni turhalla hortoilulla. Helsingin Sanomien vuoden parhaiksi valitsemat 10 esikoiskirjailijaa on nähtävä. Toivottavasti Antti Rönkä on joukossa ja voittaa!