Mielenrauhan menettämisestä

Minulla on mielessäni kirjoituksia useista kirjoista. Kaikista olen tehnyt kuvat ja säilyttänyt muistilaput, joihin olen merkinnyt ohimennen ajatuksiani blogikirjoitusta varten.
Miksi sitten on ollut niin vaikeaa ryhtyä kirjoittamaan, kun se aina ennen on ollut hauskaa, helppoa ja palkitsevaa?
En tiedä muuta syytä apeuteeni kuin sen, että ajatukseni pyörivät kaiken aikaa Ukrainassa ja siinä rikoksessa mikä siellä on menossa. Sota ja koko paskan russkij mir uuvuttaa minua, se masentaa ja loukkaa minua ja ei kai se (kirosana) ala jopa mykistää minua. (Taas tässä välissä kävin uutissivuilla katsomassa, olisiko jotain niin mullistavaa tapahtunut, että Venäjän sotilaiden olisi pakko perääntyä.)

Jos tämä sota joskus saadaan päätökseen, niin minulla miljoonien muiden ohella, on syytä vaatia Vladimir Putinilta korvausta mielenrauhan menettämisestä. 

Ne kirjat, joista haluan kirjoittaa ovat Annie Ernauxin omista vanhemmistaan kirjoittama teos Isästä/Äidistä, Jussi Moilan romaani Tuntematon, Ari Jaskarin upea valokuvakirja Oma koti, Marie Kondon outo lifestyleteos Kurashi at Home ja Juice Leskisen runokirja Äeti. Siitä ainakin, kun äitienpäiväkin lähestyy. 
Koitan keskittyä... 

Parhaillaan luen Vappu Taipaleen tietokirjaa, jonka nimi on Isoäitikirja. Tämä kirja käsittelee isoäitiyden ohella monenlaista ihmisten, myös miesten, elämään ja vanhenemiseen kuuluvaa, entisaikoina ja nyt.
Purskahtelen nauramaan välillä, koska Taipale on ripotellut kirjansa lukujen alkuun niin hauskoja lasten suusta kuulemiaan pohdiskeluja.
Otankin vauhtia kirjoittamiseen ja verryttelen tarjoilemalla tässä muutaman näitä lasten ja teini-ikäisten aivoituksia.  

Puhelimessa innostunut kolmivuotias:
"Mummi, kuule, olen oppinut sanomaan ärrän: peräkärry, karamerri, Rasmus-narre."
(Luvusta Mummo on sosiaalista pääomaa)

Bussissa kuultua, kolmen pojan joukko:
"Vittu ku teidän mummo on sitte vitun kiva!"
"Vittu meidän isä on sitte ihan paska."
"Saatana olis mullaki mummo mutta kun vittu ei oo."
(Luvusta Murkut ja murkkujen mummot)

Isoisä kertoo hämmästyneenä: "Tiedättekö, minun lapsenlapsen ensimmäinen sana oli 'piste fi'. Tämä varmaan on sitä tietoyhteiskuntaa."
(Luvusta Piste fi)

Tuo murkkujen keskustelu on kyllä paras! Minulla on välillä ikävä työvuosiltani juuri tiettyä komiikkaa ja yhdessä nauramista yläkoululaisten kanssa. Jokapäiväinen nauru oli taattu asia. Oli hampaiden kiristelyäkin, mutta harvemmin. 

Seiskaluokkalaisia opastamassa 80-luvulla,
kuva Ume

Koulun vappunaamiaisissa 80-luvulla,
kuva Ume

Goottiromantiikkaa... ?

Asioin Silmäasemalla ja katseeni osui mainokseen, jossa kerrottiin firman tavoitteena olevan maailman onnellisimmat silmät. Mikä ihana tavoite!
Maailman onnellisimmat silmät ovat terveet silmät,
jotka näkevät elämän sen kaikessa
moninaisuudessa.

Viestinnän professori Anu Kantola pohtii kolumnissaan "Intohimolla on varjopuolensa" (HS 25.4.) sitä, miten vaalikeskusteluja hallitsi eräänlainen goottiromantiikka, jossa puolue toisensa perään maalasi synkkiä kuvia maailmasta ja oman maamme tilanteesta.
Oliko viisasta puhua tällä tyylillä tulevaisuudesta, kun masennus ja ahdistushäiriöt ovat muutoinkin lisääntyneet viime vuosina? Alamaissa oleva imee ympäristöstä itseensä helposti negatiivisia tunteita, jotka leviävät sitten yhteisöissä tarttuen ihmisestä toiseen pandemian tavoin. Tätä kannattaa miettiä.

Milloin viimeksi olen lukenut jonkin laajan positiivisen artikkelin nuorista? Tai vanhoista? Mistään?

Itse innostuin paikallisia vaalipaneeleja seuratessani heti, kun joku ehdotti konkreettisia tekoja asioiden parantamiseksi sen sijaan, että olisi vain voivotellut synkkiä tilastoja ja uhkakuvia. 
Sellaista lisää!

Jään miettimään tuota goottiromantiikkaa... onko sitä nykyään vähän kaikkialla?

Miksi niin harva hymyilee kuvissa iloisesti? Onko muka jotenkin hienompaa ja älykkäämpää olla synkkä ja melankolinen kuin iloinen? 
Epäviisasta. Synkkyys johtaa aikaansaamattomuuteen ja paikallaan pysymiseen, ilo nostaa ja vie eteenpäin.

Ajan henki on jännä asia. Kukaan ei pääse sitä pakoon, mutta aina voi kyseenalaistaa asioita ja miettiä, voitaisiinko elämään suhtautua toisinkin.

Kun aloitin silmistä, niin myös lopetan silmiin ja tarjoan teille täällä lopussa kysymyksen muotoisen intialaisen ajatelman.

Tervehditkö aurinkoa vasta kun olet menettänyt silmäsi?

Tämän juttuni kuvitus on Arboretum Mustilasta Elimäeltä, jossa viikko sitten käydessämme kukkivat sinivuokot, sirot kevätkellot ja kokonainen rinne oli täynnään valkeita jouluruusuja. Puuveistokset ja maalatut kivet toivat sadun maailman metsikköön. Seuraavaksi pääsemme ihastelemaan alppiruusujen ja atsaleoiden väriloistoa. 

Olen parhaillaan puolivälissä Jussi Moilan romaania Tuntematon. Onpa hyvä kuvaus luovan työn paineista ja ahdistuksesta! 
Huomenna menen katsomaan elokuvan Aftersun - päivämme auringossa. Edellinen elokuva, minkä näin, oli Hiljainen tyttö. Se sai tuntemaan vahvasti. 
Odotan Aftersunilta samaa.