 |
Guy Delisle on kanadalainen sarjakuvapiirtäjä ja animaatiolokuvien tekijä.
Hän on tehnyt sekä kriitikoiden että lukijoiden suosioon päässeitä sarjakuvaromaaneja omista kokemuksistaan paikoissa, joissa on asunut Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työskentelevän vaimonsa ja lastensa kanssa.
Shenzen, Pjongjang ja Merkintöjä Burmasta kertovat Delislen matkakokemuksista Aasian maissa ja Merkintöjä Jerusalemista hänen havainnoistaan Israelissa elokuusta 2008 heinäkuuhun 2009. Kirja julkaistiin 2011 nimellä Chroniques de Jérusalem ja sen on suomentanut seuraavana vuonna Saara Pääkkönen.
Kirjan tekee tällä hetkellä erityisen kiinnostavaksi se, että Delislen vuoteen sisältyy myös yksi Gazan sodista, operaatio Valettu Lyijy.
Merkintöjä Jesrusalemista on päiväkirja niistä asioista, jotka kiinnittävät Delislen huomion ristiriitaisuudellaan, hassuudellaan tai järjettömyydellään.
Hän ei ole uskonnollinen ja voi siksi kommentoida objektiivisesti Israelin uskontoja ja niiden sisällä olevia ryhmittymiä.
Elämä monikansallisessa ruuhkaisessa Jerusalemissa on vaikeaa, koska eri uskonnoilla on eri juhlat ja vapaapäivät. Elämää hankaloittavat lukuisat rajanylityspaikat ja se, ettei koskaan tiedä, ovatko kaupat, virastot ja nähtävyyspaikat auki vai kiinni ja onko jokin ruoka-aines peitetty kaupassa muovien taakse, koska sen syöminen on tiettynä aikana kielletty.
Väkivalta on läsnä arkipäivässä niinkin hassuna näkynä, että lenkkeilijäporukassa joku juoksee iso kivääri selässään.
Rabbi julistaa perjantaisin sapatin alkaneeksi puhaltamalla torveen torilla ikivanhan perinteen mukaan, mutta nykyajan torimyyjät heittävät häntä nauraen kesäkurpitsalla selkään ja hän pakenee suojaisaan kotikortteliinsa. Pyhä ja maallinen sekoittuvat.
Vieraille riittää turistinähtävyyksiä. Kolmella isolla uskonnolla, juutalaisuudella, kristinuskolla ja islamilla on osin yhteiset, osin erilliset pyhät paikkansa erittäin ahtaalla alueella. Pyhän haudan kirkkoa hallinnoi kuusi kristillistä kirkkokuntaa, joilla kaikilla on tarkasti määritelty hoitovastuunsa, mutta käytännössä kirkosta huolehtii eräs arabisuku. Uskonnot näyttävät elävän sopusoinnussa keskenään vihollisenaan maallistuminen ja vielä pahempana poliittiset ambitiot, joissa uskontoja käytetään hyväksi.
Kuvatessaan ihmisten arkea Jerusalemin alueella Delisle antaa kiinnostavaa tietoa, jota poliittiset katsaukset eivät näytä.
Delisle vetää piirrostyöpajoja ja ihmettelee valtavan suuria tasoeroja ryhmien välillä.
Kun hän opettaa sarjakuvaa modernille naisryhmälle, vanha tiukan linjan uskovainen mieshenkilö pauhaa lähettyvillä kuin itsekseen silmät maahan luotuina ja naiset kertovat hänen moittivan heitä, mutta katsovan muualle koska kohti katsominen on kiellettyä.
Sarjakuvatyöpajoja pidetään myös Sanna Hukkasen matkapäiväkirjassa Taiga, Etnograafinen matkakertomus. Hukkanen kulkee Venäjällä suomensukuisten kansojen keskuudessa moskovalaisen tulkkinsa Annan kanssa.
Kirja on julkaistu viime vuonna, se kertoo ajasta Venäjän syrjäseuduilla juuri ennen koronaa ja Ukrainaan hyökkäämistä.
Venäjällä ei ole sarjakuvan perinnettä. Sanomalehdissä ei ole strippejä ja tätä taidemuotoa on pidetty jopa länsimaisena propagandana. Kaikki on kurseille osallistuville uutta, mutta he saavat yleensä pian kiinni asian ytimestä ja innostuvat piirtämään. Monet valitsevat aiheeksi oman ryhmänsä syrjityn aseman.
Osallistujien taso Hukkasen kurssien kesken vaihtelee hurjasti kuten kollegallaan Delislellä Jerusalemissa. Kuvaamataidon opettajiksi kouluttautuvat saattavat olla heikompia ideoiltaan kuin täysin kouluttamattomat ihmiset.
Monikulttuurisuus Venäjällä on ollut sitä, että vähemmistökansat ovat saaneet tanssia ja esiintyä näytösluonteisesti kansallispuvuissaan, mutta omankielinen radioasema ja kirjallisuus on ollut liikaa. Neuvostoliiton hajottua vähemmistökielinen julkaisutoiminta oli elpynyt joksikin aikaa, kunnes sitä alettiin taas systemaattisesti vähentää. Uusi kielilaki on nyt estänyt sen sekä myös omankielisen opetuksen kouluissa.
Saamelaisalueille on tehty teemapuistoja, "etnoparkkeja", kuten reservaatteihin USA:ssa. Tyyli saattaa olla aika raflaava. Erään puiston kuuluisin nähtävyys on puu, jonka muodossa voi nähdä Leninin profiilin.
Tämäkin kirja kertoo paljon yhteiskunnasta ja sen ongelmista. Se vie ajatukset siihen, miten Venäjällä oli jo paljon ennen sodan aloitusta ryhdytty puhdistuksiin aitovenäläisyyden korottamiseksi ja vähemmistöryhmien hävittämiseksi.
Ollaan kaukana tasa-arvosta, kun vähemmistökansojen nuoria miehiä kerätään ja huijataan ensimmäisinä sotaan. Myös muualta maahan opiskelemaan tai töihin tulleita yritetään lahjoa rintamalle "lihaksi".
Tällä hetkellä Sanna Hukkanen ei voisi tehdä tällaista matkaa.
Toivottavasti joskus tulee sellainen maailmantilanne, että se on taas mahdollista. Mutta mikä lienee silloin suomalais-ugrilaisten ihmisten asema?
Löytävätkö tutkijat heitä enää?
PS
Kiinnostuin Guy Delislen kirjoista Esmeraldan ansiosta (Esmeraldan eetos) ja Sanna Hukkasen kirjoista Hikkaj'n (Hikatusta) ansiosta. Kiitokseni heille!
PS2
Olen aiemmin kirjoittanut Sanna Hukkasen sarjakuvakirjasta Juuri. Tesktistä tuli "hieman" omiin muistoihinikin rönsyävä. Jos jaksat lukea, niin täältä (klik) löytyy.
