Näytetään tekstit, joissa on tunniste Miina Savolainen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Miina Savolainen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Omakuvista


Kolmivuotiaana,
rekvisiittana kuvaajan kameralaukku

Ihmiset ovat aina halunneet katsella kuvia itsestään, maalauksina ennen valokuvaa ja kameran keksimisen jälkeen ensin juhlavina mustavalkokuvina ja myöhemmin laitteiden kehityttyä monipuolisina otoksina arjessa ja juhlassa. 

Kuka olisi arvannut, että nykyään jotkut ottavat tai otattavat jopa useita omakuvia päivässä yhteisesti katseltavaksi sosiaaliseen mediaan!

Selfie - miksei omakuva käy? Eikö se nyt ole ihan sama ottaako sen kuvan joku toinen, vai itse käsivarren mitan päästä tai kepin päästä tai itselaukaisijalla kameran ollessa jossain tasolla?
Ero on siinä, että vanhat omakuvat olivat tarkkaan harkittuja hetkiä, katoavan tallentamista valokuva-albumiin, kuvattiin Amerikkaan siirtolaiseksi lähtevä tai vainaja arkussaan, kun taas selfie kuuluu somekulttuuriin ja kertakäyttöisyyteen. 

Pikkusiskon kanssa

Mitä ajatella tiuhasta omakuvien lataamisesta Twitteriin ja Instagrammiin, miksei kirjablogiinkin? Onko se osoitus itseihailusta (ooh, look at me!) vai osoitus epävarmuudesta (olenko ookoo?) vai vain yhteisöllistä leikkiä (tältä näytän tänään, how about you?). Ehkä kaikkea tätä, eri  sekoituksina, usein vain kevyttä lörpöttelevää ajankulua. 

Toimittaja Tuomas Enbuske kirjoitti taannoin Apu-lehteen kolumnin, jossa tarkasteli selfiekulttuuria ja päätyi siihen, että 'selfie on feminismivallankumous'. Hän kirjoitti, että tytöt ovat ottaneet omakuvat haltuunsa ja vieneet vallan pois sediltä. Minusta tämä kuulostaa sekä selfiekuvien merkitystä että "setien valtaa" tässä asiassa liioittelevalta. 
Ottavathan pojatkin niitä selfiekuvia, ja ketkä sedät muka ovat tähän asti määränneet, miltä tytöt näyttävät kuvissa? Koulukuvaajinakin olen tavannut enimmäkseen naisia. 
Enbuske toteaa myös, että mitä tytöt aloittavat sitä kohta kaikki tekevät. Näinhän se on: somessa pyöriminen, revityt farkut, legginsit housuina...
Jos poistetaan yliampuvuus ja turha sukupuolen korostaminen, niin Enbuske on oikeassa. On tärkeää, että saa itse valita kuvansa ja että julkaistut kuvat ovat sellaisia, missä kokee olevansa hyvän näköinen. Hyvät omakuvat saattavat voimaannuttaa ihmistä. 

Valokuvaaja Miina Savolainen oli töissä lastenkodissa kesällä 1998.  Suuri osa henkilökunnasta ja lapsistakin oli lomilla. Savolainen halusi antaa laitokseen jääneille tytöille jotain kodikasta ja jännittävää ja keksi viedä heidät retkelle metsään, jossa kuvasi heitä. Kuvia ottaessaan hän saattoi tapittaa tyttöjä ystävällisesti suoraan silmiin ja siirtää heille näin voimaa kuuntelevalla katseellaan. Kuvista tuli kauniita, mutta se, että tytöt olisivat nähneet itsensä niissä kauniina ei noin vain heti toteutunut. 
Kuvausprojekti jatkui kymmenen vuotta, vuonna 2008 ilmestyi upea valokuvakirja Maailman ihanin tyttö. Tytöt on kuvattu satuhahmoina luonnossa. Savolaisen näyttely on kiertänyt ympäri Suomea ja ulkomailla taidegallerioissa. Kirja on myydyimpiä valokuvakirjoja. 
Tyttöjä kuvatessaan Savolainen tuli kehittäneeksi voimauttavan valokuvaamisen. Hän on kouluttanut hoitotyön ammattilaisia ja amatöörikuvaajia käyttämään valokuvaa terapian välineenä. 
Myös työpaikoilla on käytetty voimauttavan kuvaamisen menetelmiä yhteishengen luomiseen. 
Vinkki: miten olisi taidealojen oppilaitokset ja muut seksuaalisesta häirinnästä tai muutoin huonosta ilmapiiristä kiinni jääneet työpaikat?

Eikö muuten kaltoin kohdelluista tai muusta syystä huonosti elämässään viihtyvistä pojistakin syntyisi todella hyvä valokuvaprojekti, Maailman parhaat pojat? Kuka tarttuu ideaan? Savolainen?

Seitsenvuotias harvahammas

Luulen, että someen ladatuissa kuvissa on joskus paljonkin samaa kuin Savolaisen lastenkodin projektissa. 
Toisen kuvista kuuluu tykätä. Kääntäen, on myös helppo kiusata sillä, että väheksyy toisen kuvaa. Oman kuvansa esille pannut on altis ja haavoittuva. Hän odottaa hyväksymistä. 
Tähän sopii Kaapelitehtaan eräästä näyttelystä nappaamani runo:



(Olen vuoden vanha vasikka, polveni tutisevat, kun saan vastaanottaa vaikka epärehellisenkin kohteliaisuuden.)
Mietin tuota 'last year's calf'. Vasikkahan on hontelo vain hetken, jo toisena päivänä se seisoo vankasti. Pitäisikö 'last year's calf' suomentaa päivän vanhaksi vasikaksi tai vastasyntyneeksi vasikaksi. Mutta miksi se on englanniksi noin?

Kuvissa halutaan tietenkin olla mahdollisimman hyvän näköisiä, ja jos laitetaan esille kuvia tyyliin 'minä rumana', niin niissäkin ollaan yleensä kivalla tavalla rumia, söpön pöllämystyneitä tai hassulla tavalla rähjäisiä. 


Lukiolainen

Kuvitan tätä postaustani omakuvillani eri ikäisenä. Mietin näiden kuvien kautta, millainen olen mahtanut olla, mitä tuon tytön päässä on liikkunut? 
Näinkin kuvia voi käyttää, itsetuntemukseen, oman historian läpikäymiseen. 

Kuvassa pikkusiskoni kanssa peräkamarin keinutuolissa näytän tomeralta. Sellainen kai minä olin.

Seitsenvuotiaana otetussa  kuvassa poseeraan jo täysillä. Olen levittänyt hameeni viuhkaksi ja tavoittelen hymyä. Olen aika samannäköinen nykyään. 
Katselin koulukuvia ja huomasin, että tokaluokan ryhmäkuvassa olen nostanut jalkani omituisesti ylös avokastyyppisestä kengästä. Minä höpsö ajattelin, että näin kenkä näyttäisi korkokengältä. Petyin, kun se näytti oudolta möykyltä. Idolikseni tuli pian Audrey Hepburn. Onneksi hän käytti ballerinoja, niin aloin nähdä matalat kengät kauniina.

Teini-iän kuvassa olen synkkä ja epävarma. Tunsin oloni hyvin orvoksi ja pelokkaaksi silloin. Olen letittänyt hiukseni, olisin varmaan halunnut olla vielä pikkutyttö, jolle joku sanoisi, mitä kuuluu tehdä.  


Tunisiassa 2009

Yllä on kuva aikuisemmasta minusta, poikkeuksellisesti sivukuva. 

Yleensä katson kuvissa suoraan kameraan ja hymyilen kuin Naantalin aurinko. Epämuodikasta. Eikö nykyään kuvissa pidäkin olla välinpitämättömän ja kyynisen näköinen, cool?
Pidän tästä kuvasta eniten asuni vuoksi, paita ja silkkihuivi, chic. Kuva on viimeiseltä kesältä työssä ollessa, jäin seuraavassa tammikuussa eläkkeelle. Pidän yleensäkin matkoilla otetuista kuvista. Irtiotto arjesta rentouttaa, silittää otsan rypyt ja saa aikaan tunnun vapaudesta. 

Juttelin  lomamielialasta mieheni kanssa. Olemme lähdössä viikon kuluttua pikku matkalle Nizzaan, lomaselle. Minä olen vain innoissani, ja mieheni kokee innostuksen lisäksi myös huolta lähtöön ja itse matkaan liittyvistä asioista. Hän tuntee itsensä vapaaksi ja huolettomaksi luonnossa. Hänestä saakin parhaat kuvat mökillä. 

Valitsen aina huolella, mitä kuvia julkaisen. En halua edes säilyttää sellaisia, missä olen ruma, deletoin ne heti pois. Onnistunut kuva saa olla mieluusti hieman kohdettaan parempi, se ei haittaa. Tällä en tarkoita mitään kuvankäsittelyjippoja, vaan kuvakulmia, valoja yms. Rajaan usein nivelrikkoiset käteni kuvan ulkopuolelle tai asettelen ne jo kuvatessa niin, etteivät herätä huomiota.  Se ei ole mitään häpeilyä, vaan silkkaa estetiikkaa. Jacqueline Kennedy käytti julkisissa tilaisuuksissa hansikkaita, koska piti käsiään kömpelön näköisinä.  

Lukija, missä haluat tulla kuvatuksi? 
Missä ja milloin olet parhaimmillasi?
Onnistuvatko kuvasi usein? (Minulla on nykyään niin, että ehkä joka kymmenes  läpäisee kriittisen katseeni, niissä olen parempi kuin luonnossa.) 

Asetutko mielelläsi kuvattavaksi? Koetko kuvattavana olemisen voimaannuttavana vai voimia vievänä?

Loppuun  laitan, en enää omakuvaa, vaan sinivuokon kuvan. Bongasin pyöräretkeni varrella myös leskenlehtiä ja ilahduin lintujen konsertista kuvauspaikan ympäristölssä. Kevät tulee ja sen perään on luvassa kauan kaivattu KESÄ.
Selätimme taas pimeän talven ja pääsemme valon ja lämmön aikaan, me sisukkaat. Jos suomalaisten onnellisuutta mitataan nyt, niin luulen, että tulee paremmat tulokset kuin marraskuussa kyseltäessä. 


Mikä on taiteen ja viihteen rajaviiva?

Osallistuin eilen Tuusulanjärven kirjailijasymposiumiin , avoimeen yleisötapahtumaan, joka järjestettiin vasta toisen kerran, mutta veti pal...