André Gide, Ellei vehnänjyvä kuole (1926)

Giden kirja vaikuttaa aluksi hyvin perinteiseltä elämäkertateokselta. Raportointi on tarkkaa alaviitelisäyksineen.  Lopussa on jopa liitteenä jäljennös kirjailijan paremmin muistavan serkun kirjeestä, jossa tämä korjaa triviaaleja yksityiskohtia. Tällainen yksityiskohdissaaan tarkka muisteleminen kiinnostaa ehkä enemmän kirjallisuudentutkijoita kuin tavallisia lukijoita. Itse pidän modernista elämäkertatyylistä, jossa lähdetään siitä, että muisteleminen on fiktiivistä. Jari Tervo käytti omasta elämäkerrallisesta teoksestaan nimeä henkilökohtainen romaani.

Faktoista tarkka  Gidekin onneksi lähtee fiktion tielle. Miten muuten voisi muistaa itsensä nelivuotiaana epäsympaattisena lapsena.
Muistan, että tässä viattomassa iässä, jolloin sielun oletetaan olevan pelkkää kirkkautta, hellyyttä ja puhtautta, minussa ei ollut kuin varjoa, rumuutta, kieroutta.

Giden muisteluissa avautuu mennyt maailma 1800-luvun lopulla. Isä on yliopistomies ja äiti hallitsee kotona palvelijoineen. Palvelija jopa kampaa äidin hiukset aamuisin taidokkaalle nutturalle. Elintaso on hieman toinen kuin nykyajan humanisteilla.
Matkustelu on hidasta ja elämä joutilasta. Matkoille lähdetään kuukausiksi, ei piipahtamaan pidennetylle viikonlopulle Barcelonaan, kuten nykyään tehdään.

Andren koulunkäynti on sekalaista. Tämä ”ilkeä lapsi” joutuu koulukiusatuksi ja keksii itselleen hermosairauden pyörtymisineen ja päänsärkyineen, ettei tarvitsisi mennä kouluun. Yksityisopettajien ja sisäoppilaitosvaiheen jälkeen hän selviää miten kuten ylioppilastutkinnostaan ja päättää aloittaa suoraan kirjailijanuransa.  Hän kirjoittaa kaunokirjallisia teoksia, tapaa aikalaistaiteilijoita ja pohtii, kuka on.

Gide päättää teoksensa ensimmäisen osan mielenkiintoiseen pohdiskeluun muistelmien kirjoittamisen ongelmallisuudesta.
Muistelmat ovat aina vain puoleksi totuudenmukaisia, vaikka kirjoittaja haluaisi olla aivan totuudenmukainen: kaikki on aina kerrottua monimutkaisempaa. Ehkä asia on jopa niin, että romaanissa tulee lähemmäksi totuutta.

Toisessa osassa Gide kertoo vuoden mittaisesta matkastaan Afrikkaan ystävänsä, taiteilija Paul Laurensin kanssa. Sekä kaksikymppinen Andre että muutamaa vuotta vanhempi Paul ovat seksuaalisesti kokemattomia. He päättävät lähtiessään erottaa sydämen ja ruumiin toisistaan ja harjoitella jälkimmäisen iloja. He päätyvätkin jakamaan ilotytön Mériemin ja tapaamaan kumpikin tahollaan nuoria poikia. Myöhemmin eräs ystävä, uudenlaisen romanttisen rakkauden kannattaja, kauhistelee nuorten miesten touhuja, hän kun on alkanut ajatella aistinautintoa rakkauden palkintona ja halveksia tunteetonta suhdetta. Näitä kahta taas melkein loukkaa niin erilaisten asioiden sekoittaminen toisiinsa.  Lähes kuusikymppinen muistelmien kirjoittaja toteaa: ”En kuitenkaan aio saarnata etiikkaani: en kirjoita puolustuspuhettani, vain historiaani.”

Gide haltioituu kauniista pikkupojista. Kadulta mukaansa lyöttäytyneen pojan Alin hän näkee tasavertaisena rakastelukumppanina, joka viekoittelee häntä luokseen hiekkavalleilla viskomalla vaatteensa menemään ja kohoamalla pystyyn alastomana kuin jumala.
Hetken hän piti hentoja käsivarsiaan taivasta kohti ja kaatui sitten hymyillen minua vasten. Hänen ruumiinsa oli ehkä tulikuuma, mutta se tuntui käsissäni raikkaalta kuin varjo. Miten kaunista hiekka olikaan! Millaiseen sädepukuun iloni pukeutuikaan illan ihanassa loistossa!. . .

Afrikan retken vaistojen kasvatus, millä nimellä nuoret miehet seksiharjoitteluaan kutsuvat,  johtaa Giden hyväksymään homoseksuaalisuutensa, mutta edelleen hän erottaa seksuaalisuuden ja rakkauden. Muistelmien lopussa hän päätyy kosimaan serkkuaan Emmanuèlea.  Äidin kuolinvuoteella lausuman toiveen täyttäminen? Normalisoitumisyritys? Ei kumpaakaan. Tämä ihana tyttö oli ollut Andrén elämän kiintopiste lapsuudesta asti.
Vilpittömin toimintamme on myöskin harkitsemattominta; on turhaa etsiä sille jälkeenpäin selitystä. Kohtalo johdatti minua; ehkä myös salainen tarve kapinoida luontoani vastaan; sillä enkö Emmanuèlessa rakastanut juuri hyvettä? Hän oli taivas, jonka tyydyttämätön helvettini halusi sulkea syliinsä; mutta tämän helvetinkin jätin nyt huomioon ottamatta: suruni kyyneleet olivat tukahduttaneet kaikki sen liekit; taivaan säteilevä sini sokaisi minut, ja se, mitä en enää halunnut nähdä ei myöskään enää ollut minulle olemassa. Luulin, että saatoin antaa hänelle itseni kokonaan, ja tein niin varauksetta.                

Giden oman elämän kuvauksen ohella tämän kirjan suuri anti on myös aikalaiskuvaus, josta saa sitä enemmän, mitä paremmin tuntee henkilöitä noin kaukaa historiasta. Eräs tunnettu henkilö on Oscar Wilde, joka osuu Giden tielle ratkaisevassa kohdassa elämäänsä. Tämä kuuluisa, taiteessaan ehdoton, kapinallinen kirjailija ja paheksuttu seurapiirisnobi on rakastettunsa lordi Alfred Douglasin kanssa samassa hotellissa Algeriassa, josta Gide on juuri poistumassa. Wilde on myös lähdössä muutaman päivän päästä. Häntä odottaa Englannissa Douglasin isän alullepanema syyte sukupuolisiveettömyydestä. Tiedämme, että tästä seurasi vankila ja kuolema. Ehkä Wildekin aavisteli pahaa, kun sanoi Gidelle kuuluisat sanansa:”Olen mennyt suuntaani niin pitkälle kuin mahdollista. En voi mennä pitemmälle. Nyt täytyy tapahtua jotakin.”

Miten Giden avioliitto sitten onnistui? Teoksessaan L'immoraliste hän on kuvannut juuri naimisiin menneen nuoren miehen pettymystä, turhautumista ja homoseksualistisia haluja. Googlatessa löysin sellaista tietoa, että hän olisi Afrikkaan suuntautuneella häämatkallaan ollut mieluummin nuorten poikien kuin vaimonsa kanssa. 

Miten vähän tältä Nobel-kirjailijalta löytyykään suomennoksia! Englanniksi onneksi löytyy kirjoja nettikaupoista. Pakkohan minun oli tilata The Immoralist.

Vasemmalla kirjastosta lainaamani Gide (oma kuva) ja oikealla uudempi versio (Googlen kuvahausta).