 |
| Neljän sukupolven ääripäät vuonna 1975, Korpelan Mamma hoitaa poikansa nuorimman tyttären, minun pikkusisareni, poikaa |
Otsikon paljon käytetty sanonta "Vanhuus ei tule yksin" viittaa yleensä johonkin negatiiviseen, kuten luunmurtumiin ja unohteluun ja vitsikkäästi käytettynä selitykseksi johonkin satunnaiseen mokaan noin 60-vuotiaasta eteenpäin.
No, minkä kanssa se vanhuus sitten tulee? Se tulee fyysisten ja psyykkisten muutosten kera ja myös epätasaisesti eri ihmisten kohdalla ja epätasaisesti oman kehon eri osissa. Se ei tule yhtäkkiä vaan pikkuhiljaa, joskus kuitenkin kiihdyttäen. Olen kuullut monelta kanssavanhenijalta sen, mitä olen itsessänikin huomannut, että 70 vuoden tienoilla on nykyään jonkinlainen isompi porras, sellainen minkä itsekin huomaa. Eri vuodet myös vanhentavat eri tavalla, kriisit ja suuret elämänmuutokset jättävät jälkensä.
Kuinka vähän me
vanhuudesta tiedämme,
kunnes se astuu
itse ovesta sisään,
emmekä luule mitään.
Tämä pieni runo Emmekä luule mitään on Anna-Mari Kaskisen kokoelmasta Vanhuus on kaunista. No, ei se läheskään kaikkien vanhojen ihmisten mielestä niin kaunista ole. Mitä kaunista siinä on, että elintoiminnot heikkenevät yksi toisensa perään? Kun näkö ja kuulo heikkenevät, ihmisestä tulee sosiaalisesti arka ja kun makuaisti haalenee, ruoka ei enää maistu kuten ennen. Sairaudet lisääntyvät ja elinvoima vähenee. Väsymys saa torkkumaan, vaikka haluaisi olla aktiivinen ja virkeä. Jos keho ei kertoisi vanhenemisesta, niin mieli ei tiedostaisi sitä. Mieli hyväksyy vähitellen sen, mitä keho viestii. Joillain on myös niin, että mieli vanhenee edellä, tulee muistiongelmia, ja vahvat jalat vievät lenkeille, joilla ei muista mihin on päätynyt ja miten osaisi kotiin.
"Se joka väittää, että itse vanheneminen ei olisi helvetillistä, valehtelee", toteaa Claes Andersson muistelmateoksessaan Jokainen sydämeni lyönti.
Eeva Kilpi taas on todennut, että vanhuus on allergisuutta elämälle ja vanhuuden sisin olemus on paniikki.
Anna- Mari Kaskisen runossa minua viehättää sen alku. Kuinka vähän me tosiaan vanhuudesta tiedämme?
Nuoruuden fyysiset muutokset ovat kaikkien tiedossa, ja niihin suhtaudutaan odottavin mielin kuin perhosen kuoriutumiseen kotilosta. Vanhuutta taas ei oikein haluta nähdä. On kohteliaampaa sanoa, että "ohhoh et ole muuttunut miksikään, niin nuorekas edelleen" kuin että "ooh miten ihanasti olet vanhentunut".
"Ihminen on laimentunut nuori", totesi Michel Houellebecq esikoiskirjassaan Halujen taistelukenttä.
Paljon on sellaista luuloa ja syyllistävää ilmapiiriä, että jos vain tsemppaa ja hoitaa itseään, niin pysyy samana vuosikymmenestä toiseen - jos siis ei anna periksi. Puppua! Näin ikääntyviltä ihmisiltä voidaan myös vaatia samaa kuin nuorilta, työssä käymistä vaikka ei enää jaksaisi ja yksin kotona pärjäämistä silloin kun hyvä laitoshoito olisi tarpeen. Tähän nuoruuden yliarvostamiseen kuuluu myös se, että vanha ei saisi näyttää vanhalta. Kehutaan, miten "oikein vanhentunut" Väinö voisi pukeutua seitsenkymppisbileissään rippipukuunsa ja "valiomummi" Vuokko hääleninkiinsä.
Hah - minä peräänkuulutan vanhojen ihmisten kehopositiivisuutta!
Itse olen huomannut 70 täytettyäni lukuisia muutoksia kehossani. Vyötärön ympärysmitta on kasvanut, jalat ovat tulleet isommiksi ja rumemmiksi (kengät on oltava Eccoja tai muita vastaavia), iho on kuivunut ja veltostunut, ihon väri on kelmeämpi kuin nuorena, silmäluomet ovat alkaneet riippua, sormet ovat paksuuntuneet ja kynnet haurastuneet. Istun lysyssä ja pituudestani on vajennut muutama sentti. Vartalo ja ryhti ovatkin niitä asioita, jotka erottavat jo kaukaa "pitkälti laimentuneen nuoren" oikeasta nuoresta.
Alkukuvan isoäitini Alma Josefiina syntyi 1800-luvun lopulla. Hätkähdän, kun lasken että hän on tässä kuvassa vain muutaman vuoden itseäni vanhempi. Miksi hän näyttää nykysilmin yhdeksänkymppiseltä?
Mammalla oli elämässään paljon vaikeuksia. Hänen ensimmäinen perheensä katosi kokonaan, mies kansalaisodassa ja poika (isäni velipuoli) jatkosodassa, myöhemmin tuli vielä miniän (äitini) varhainen kuolema ja iso vastuu siirtymisestä takaisin emännän rooliin, kun olisi pitänyt saada nauttia vanhanemännän lokoisista päivistä. Minä pääsin eläkkeelle kuusikymppisenä ja olen saanut nauttia jo nyt pitkään omaehtoisesta ajasta.
Mamma menetti hampaansa nuorena, koska hammashoitoa ei ollut ja ravinnosta oli puuttunut tärkeitä hivenaineita. Minä käyn kerran vuodessa hammastarkastuksessa.
Mamma kärsi kivuista ja ontui jalkaansa, ilmeisesti kulunut polvinivel. Minä olen saanut uuden lonkkanivelen 58-vuotiaana ja kirmannut sillä jo kohta viisitoista vuotta. Mamman yksi sormi oli murtunut nuorena töissä ja se oli saanut luutua vinoksi ilman hoitoa. Minulla on korjattu molemmat peukalonivelet.
Mamman iho oli kuiva kuin pergamentti. Minulla on käytössä apteekin vartalovoide ja kasvoihin erikseen päivä- ja yövoiteet. Silloin tällöin käytän kosteuttavia kasvonaamioita.
Mamman hiukset olivat ohuet kuin rotan häntä, ilmeisesti ravintopuutoksien vuoksi, minulla hiukset on yhtä tuuheat kuin nuorena.
Mamman sääret olivat aivan täynnä muhkuraisia sinisiä suonikohjuja, minulla niitä ei ole.
Jos Mamma olisi sairastunut rintasyöpään tai mihin tahansa muuhun syöpään, hän olisi kohdannut kivuliaan kuoleman. Minut on parannettu rintasyövästä, ja tilaani seurataan koko loppuelämän.
Mammalla ei ollut muita lääkkeitä kuin Hota-pulveri särkyihin. Nykyisen lääketieteen mukaan olisi pitänyt olla. Mammalta ei otettu labrakokeita eikä mitattu verenpainetta ja tutkittu sydänkäyrää. Minä käyn vuosittain kontrollissa, johon kuuluu omia mittauksia, laboratoriokokeet ja keuhkohoitajan tapaaminen. Käytän lääkkeitä pitämään kilpirauhashormonipitoisuuttani normaalina ja verenpainetta matalana sekä keuhkoja kunnossa. Joka kerta lääkäri kysyy liikuntatavoistani. Olen hyvässä hoidossa.
Kannattaako minun siis välittää siitä, että en voinut käyttää tyylikkäitä nahkasaapikkaitani viikonloppureissulla Kajaanissa, koska ne eivät tunnu enää mukavilta jalassa? Välittikö Juha Hurme siitä, että yksi nainen meni katsomaan hänen näytelmäänsä vaelluskengissä? Ei välittänyt hän, eikä kukaan muukaan, ja monella oli samat siihen loskakeliin sopivat, järkevät jalkineet.
Jos on ensimmäisen maailman ongelmia, niin on myös hyvinvointisukupolven ongelmat suhteessa edeltäviin sukupolviin!
Sitäpaitsi, se näytelmä oli huono, Making of Lea. Minusta se, että vanhaa aikaa kuvatessa pannaan ihmiset sekoittamaan senaikaiseen puheeseensa sanoja "come on" ja "vitut" on aika kulunut vitsi. Muutoin oli kiva käydä entisillä kotikulmilla ja tavata pitkäaikainen ystäväni, jonka kanssa myös puhuimme vanhuudesta ja tulevaisuudesta. Niiden keskustelujen innoittamana syntyi tämä pohdiskelu.
Vanhuutta on suunniteltava. On päätettävä, miten asuu vanhana ja miten tulee hoidetuksi jos/kun tarvitsee hoitoapua. Nämä asiat kannattaa miettiä ja hoitaa kuntoon silloin kun vielä jaksaa, mieluummin etuajassa.
 |
| Kaksi seniorikuntoilijaa Kirstinkallion kylätalon kuntosalilla |
Nykyisyys on kohdalla vasta vanhana, vanhuuden muodossa. Mitään muuta ikäkautta ei tiedosta yhtä voimakkaasti.
(Eeva Kilpi, Elämää kaikki päivät)
Ihana postaus ja asenne vanhenemiseen. Kukaan meistä ei etukäteen varmasti tiedä miten kaikki omalla kohdalla menee. Ja hyvä niin! Ja jos jotain voi etukäteen tehdä vanhuuden varalle (kuntoilla ja syödä terveellisesti), se kannattaa tehdä.
VastaaPoistaLuin tuon Kaskisen runoteoksen ja pidin melkein kaikista teoksen runoista. Ne olivat niin suoria ja tosia, kuitenkin kauniisti ilmaistuja, kuten Kaskisella on tapana.
Minä olen poiminut talteen sieltä Kaskisen kokoelmasta tämän kirjoitukseeni liittämäni ja yhden toisen runon nimeltään Loppupuolella.
Poista"Elämän loppupuolella
on mietittävä huolella
jokaista uutta siirtoa
ja siveltimen piirtoa,
että oikein näkisin.
En mitään tee nyt väkisin."
Tämäkin on aika viisas runo, sekä tuo valmistautuminen että se, että on itseään kohtaan lempeä, ei väkisin.
Olen samaa mieltä kanssasi, hyvä ravinto ja mieluinen liikunta ovat tärkeitä kaikissakin ikäkausissa, mutta eritoten vanhana jolloin liikkumiskyky takaa vapauden, itsenäisyyden ja kaiken hauskan.
❤
PoistaOnhan se niinkin että vanhuus tuo mukanaan vaivoja ja haittoja. Ilman muuta. Toisaalta naisilta loppuu joka kuukauden riesa ja voi elää vapaammin ilman vatsakramppeja sun muita oheisilmiöitä. Eräs ystäväni iloitsi aivan valtavasti siitä kun pääsi eläkkeelle juuri sopivasti nauttimaan ekasta lapsenlapsestaan. Jos hyvin käy, vanhana voi toteuttaa unelmiaan kuten ulkomaanmatkoja. Ja niin edelleen. 🌸🌺🌹
VastaaPoistaAlma Josefina. Runollinen nimi. Pidän siitä 💕
Joo, hyviä puolia vanhenemisessa on paljon.
PoistaIhmettelin, kun eräs työkaveri koki eläkkeelle jäämisen niin, että mitään muuta ei ole enää odotettavissa kuin kuolema. Minä vietin pari ensimmäistä eläkeläisen vuotta eräänlaista onnentäyteistä kuherruskuukautta. Koin suurta iloa siitä, että sain ihan itse suunnitella jokaisen päiväni. Tunsin, että aikaa oli loputtomasti kuin lapsena, mutta nyt on alkanut tuntua siltä, että aika kuluu aivan liian nopeasti.
Kuukautisten loppuminen on helpotus. Minulla oli myös eräässä vaiheessa migreenejä johtuen varmaan työstressistä.
Nykyään ei ole mitään kipuja missään (koputan puuta).
Matkoille voi tosiaan lähteä paremmin kuin ennen, kun ei ole sidottu loma-aikoihin ja jos on pieniä lapsenlapsia niin heille on aikaa ja jaksua.
Minustakin Alma Josefiina on kaunis nimi, samoin Alman äidin nimi Amanda, joka on kirjoitettu vanhoissa asiakirjoissa välillä muotoon Manta.
PoistaKiitos taas antoisista vastauksista minun kommenttiini. 💕
PoistaSieltä se tulee, istutaan vain odottamaan ja sytytetään lamppu, vanhuus kolisteli portaita ylös. Luin joskus jonkin runon vanhuudesta.
VastaaPoistaHyvä kirjoitus asiasta joka tavoittaa jokaisen. Vanheneminen näkyy joka aamu vessan peilistä, joinakin aamuina en sen jutuista jaksa välittää, toisena aamuna se vie aamusta ilon.
Jokainen ikääntyy omalla tavallaan, näytän ikäiseltäni, kelpaan tämmöisenä. Mukavuuden halu saa ostamaan ne Ecco kengät
en kärvistele epämukavissa kengissä tai vaatteissa.
Otetaan vastaan jokainen päivä ja tehdään olomme mukavaksi.
"... vanhuus kolisteli portaita ylös", samaa kuin siteeraamassani runossa "... kunnes se astuu itse ovesta sisään".
PoistaOn se tietysti hyvä, että tajuaa tilansa ja tolansa, ettei hypähtele kadulla minihameessa ja saparoissa "vanhana pikkutyttönä".
No joo... Olen aina käyttänyt mukavia kenkiä, mutta nyt tuntuu, että niitäkin pitää valita entistä huolellisemmin ja yleensä kalleimmat ovat minulle parhaat. Olen myös teettänyt madaltuneen jalkaholvin vuoksi suutarilla pohjalliset ja ne eivät sovi kaikkiin kenkiin.
Kiitos Marjatta hyvinkin ajankohtaisesta blogikirjoituksestasi. Olen todellakin miettinyt omaa vanhenemistani viime vuoden aikana. Ennen Karin kuolemaa en juurikaan ehtinyt miettia itseäni, kaikki aika ja tarmo menivät hoitotyöhön ja selviämiseen.
VastaaPoistaSitten kun jäin yksin, kaikki kaatui päälle, oma vanheneminen sai kuin salaman iskun. Tutkin, kuuntelin, koputtelin ja ärsytin itseäni, etsin vaivoja ja löysinkin. Puhuttelin itseäni vanhukseksi, leskeksi, jaksamattomaksi, johon lapsetkin puuttuivat. Vaivuin itsesääliin, vähättelyyn, mitätöimiseen ja vaivojen etsimiseen koko pöiväisesti.
Onneksi se meni ohi, en ole vanhus, olen seniori, toimiva, reipas, vähän ehkä hitaampi kuin ennen, mutta ihan hyvä mummi.
Nyt tsemppaan itseäni, vaivoihini ja vanhenemiseen saan voimia ystävistä, liikunnasta, kirjoista ja elokuvista.
Riitta, sinä et ole todellakaan vanhus! Olet reipas ja menevä ihminen.
PoistaMinulla vanhusraja on nykyään jossain 85 - 90 -vuotiaassa, kun nuorena pidin jo viisikymppisiä aika vanhoina.
On luonnollista, että aika omaishoitajana väsyttää. Se on vaativaa, eikä sitä kai edes käsitä miten vaativaa, ennen kuin itse kokee. Hyvä, että olet toipunut pahimmasta väsymyksestä!
Minulla on samat voimakeinot kuin sinulla (ja tietysti Unto rinnallani). Viimeksi näin elokuvan Hamsterit, aikuisten satu, joka liikutti paljon. Pieni lämmin perhe, jossa uupunut isä ja kaikki vetävät yhtä köyttä. Yksinäisyys mikä näkyi Hamsteria esittävän Peter Franzenin kasvoilla riipaisi, se miten hän eläytyi ja yritti toisten seurassa ja sitten se miten pettymyksen ja haikeuden tunteet näkyivät kasvoilla hänen jäätyään yksin.
Unto sanoo, että minä olen jo kauan ollut kimpassa vanhuksen kanssa, koska hänestä vanhuus alkaa noin 65-vuotiaana. Minusta "vanha" ja "vanhus" ovat eri asia. Vanhus on sellainen jolla on paljon vajavuuksia, joihin tarvitsee apua.
Poistamarjatta
VastaaPoistavanhuus ei todellakaan tule yksin. miten siinä saarnaajan kirjassa taas sanotaankaan: voiman miehet vaipuvat ja jauhajanaiset menevät pois.
täytän keväällä kuusikymmentäseitsemän vuotta. tällä hetkellä kaikki on nautittavan kivutonta, mutta pelkään silti vanhuuden yksinäisyyttä, epävarmuutta ja osaamattomuutta muuttuvassa ajassa. riippuvuus toisista ja se, että kukaan ei tulisi katsomaan.... ostokset jäisivät hoitamatta... minut ahdettaisiin muiden mummojen kanssa johonkin laitokseen, jossa kuolla kupsahtaisimme kuka mitenkin. tämähän on sydäntäsärkevää arkea niin monille.
ehkä pitäisi sittenkin lotota ahkerammin tai perustaa tutun porukan kanssa oma yksityinen vanhainkoti. siellä ei olisi pakko painua pehkuihin iltauutisten jälkeen, eikä kukaan kieltäisi pikku tömpsyä silloin tällöin.
vanhenemisella on puolensa. kun tulevaisuutta on vähemmän jäljellä, menneeseen tukeutuminen tuottaa suurta mielihyvää. jotkut sanovat, että aika tuntuu lyhyeltä, kun sitä katsoo taaksepäin, mutta ei se niin ole.
on reilua, että vanhuus ei tule tiettynä päivänä, joten vanhenemismekanismeissa on ainakin jonkin verran pelivaraa.
meri
Eräs yhdeksänkymppinen mies meidän talosta hommasi itselleen paikan senioritalosta Tampereelta. Hän kertoi, että se on hyvä, kun ne hoitavat hänet siellä sitten loppuun asti ja ensi alkuun hän asuu kuin missä tahansa kerrostalossa paitsi että palveluja voi ostaa helposti, voi esim käydä syömässä alakerran ravintolassa tai tilata ruuan kotiin.
PoistaPitää varmaan tutustua tuommoisiin taloihin.
Tuossa äskettäin lukemassani Marja Kyllösen Vainajaiset-kirjassa oli kauheita kummitusmaisia kuvauksia sängyssä makaavasta kuolemaa odottavasta hoidokista, joka on välillä valveilla välillä unessa tai jossain välitilassa. Minulle jäi siitäkin päälle tämä vanhuuden pohdinta. Heh, en nyt laita sitaattia kun tiedän, ettet tykkää tästä kielestä, jossa aika porottaa harsuksi jne.
Minä jo raaputin joulukalenteriarvasta 100 e, muutama nolla olisi saanut olla lisää, niin olisi voinut ryhtyä suunnittelemaan yksityistä vanhainkotia, johon kelpuuttaisi vain kivoja hoitajia ja tietenkin tömpsyt ja leivoskahvit päivittäin, ja ruokaan kunnolla mausteita ei mitään yhteiskeittiöiden mauttomia pöperöitä, joista "harsuuntunut mieli" kauhistuu, että on joutunut takaisin kouluelämään. Kun terveysvaatimukset jossain vaiheessa voittivat maukkauden, niin jotkut opettajat kuljettivat kouluun suolaa lisättäväksi omaan ruokaansa.
Meri, lototaan!
Äiti vietti viimeiset vuodet hoitokodissa, se aika oli täynnä lohduttomuutta, ikävöintiä ja yksinäisyyttä joka korostui ensimmäisenä korona keväänä, äidin piti olla huoneessa yksin viikkoja, me vilkutimme ikkunan takaa. Silloin toivoin ettei minua odottaisi tuollainen tulevaisuus. Vanhuus ei ole mikään ihmisen alennustila, jolta se hoitokodissa tuntuu ja näyttää.
VastaaPoistaKoronaeristys oli kyllä pahinta juuri näissä tapauksissa.
PoistaEn tiedä, miten toisin olisi voitu tehdä, mutta näin ei ollut hyvä. Ehkä olisi voitu luottaa enemmän maskeihin ja hanskoihin. Silloin ei ollut vielä helppoja kotitestejä. - Näin jälkiviisaana on tietenkin helppo puhua.
MM
VastaaPoista"Sitäpaitsi, se näytelmä oli huono, Making of Lea."
Oo nouu!
Meillä on liput tuohon samaan näytelmään helmikuun loppupuolella.
Oo nouu - minkä tein! Älä välitä, Hikkaj, minun mielipiteestäni. Voi olla, että ajattelet tätä katsoessasi, miten se Marjatta ei ymmärtänyt hyvän farssin päälle.
PoistaTykkäsin kovasti Hurmeen Europaeus-näytelmästä Kansallisteatterissa ja Volter-Kilpi -esityksistä Taavetissa ja odotin, että näytelmässä Lea-näytelmän tekemisestä olisi samaa tyyliä.
En tykännyt siitä kikasta, millä Helsingin monikielisyys fennomaanien nousun aikaan oli esitetty enkä myöskään tuosta minkä jo mainitsin, että olisi pitänyt nauraa, kun entisajan elämässä puheeseen ilmestyi kesken kaiken jokin tämän ajan puhekielen ilmaus.
August Ahlqvistillä on tässä näytelmässä ominaisuus, josta en ole kuullut, mutta jospa se kuuluu fiktion puolelle...
Oli siinä puolivälin jälkeen kyllä sellaistakin, mikä sytytti.
Seurailen, kirjoitatko tästä, ja jos niin tulen sitten vaihtamaan ajatuksia.
Luin vielä arvosteluja Kom-teatterin Making of Lea -toteutuksesta muutaman vuoden takaa. Komin esityksessä esim palvelustyttö Lissu oli nainen eikä mies nimeltä Elisabeth kuten Kajaanissa, jossa queer-teema oli tärkeä, ja Komin Sara Mellerin loppumonologia oli ihasteltu kovasti. Melleri onkin taitava näyttelijä.
PoistaKajaanin kaupunginteatteri oli joskus Suomen parhaita. Muistan mahtavat ohjaajat Kari Selinheimon, Helena Anttosen, Aila Lavasteen ja Kristian Smedsin, joiden aikana teatteri kukoisti. Muistelen myös upeita näyttelijöitä kuten Leena Suomu. Nyt Kajaanin teatteri ei ollut parhaimmillaan, ja paikkakin on kolkko väistötila. Mikä lienee teatteritalon kohtalo? Kyllä se pitäisi korjata.
Minun mielestäni myöskään vanhuus ei tule yksin ja ikä on hyvinkin paljon muuta, kuin pelkkä numero. Tietenkin on isoja eroja, miten me vanhenemme.
VastaaPoistaHyvä ja kiinnostava kirjoitus vanhenemisesta. Ajattelen myös, että vanha ja vanhus ovat eri asioita. Itsestäni ajattelen, että olen vanha, kun täytin viime vuoden lopulla seitsemänkymmentäkuusi vuotta, mutta en tykkää olevani vanhus.
Huolestuneena olen seurannut kuitenkin, miten meidän yhteiskunta pystyy huolehtimaan vanhuksistaan, jotka tarvitsevat paljon apua.
Alma nimi on kaunis, minun äitini oli Alma ja jos olisin saanut tyttären, hän olisi varmasti myös yhdeltä nimeltään ollut Alma.
Alma-nimellä on merkitys "sielu" monessa kielessä, siinäkin mielessä hieno nimi.
PoistaSain eräältä ystävältäni monen vuoden ajan tietoa hänen äitinsä oloista hoivakodissa. Ruoka-ajat oli ainakin omituiset. Iltaruoka annettiin hyvin aikaisin ja aamupala myöhään peräkkäin lounaan kanssa, jolloin ei vielä ollut nälkä. Semmoista ajattelua, että sama se milloin ne ateriat annetaan kunhan jokainen saa, mitä hänelle kuuluu. Kotihoito saattaa toimia vielä huonommin.
Erittäin nöyryyttävää sekin, että kun ei kukaan ole tukemassa vessakäynneillä, niin laitetaan vaipat, vaikka vanhuksella ei olisi mitään pidätysongelmia.
On varmaan myös hyvin toimivia, kodinomaisia paikkoja ja kotihoitajia jotka ehtivät tulla ajallaan, mutta liian paljon kuulee tällaisista epäinhimillisistä käytänteistä.
Mieheni käy muiden ikämiesten kanssa (vaikka sanookin olevansa vanhus, heh) lykkimässä kerran viikossa läheisen hoivakodin asukkaita pyörätuolissa lenkille. Heitä ei muutoin viedä ulos, ei kesällä eikä talvella.
Pitkästä aikaa täällä. Hei, Marjatta. Kirjoituksesi on todella vaikuttava. Elämäntosi.
VastaaPoistaKun olen ortodoksi niin ortodoksisuudessa odotetaan vanhoilta ihmisiltä jotain erityisyyttä. Jotain erityistä ohjaavaa sanottavaa läpi kaikkien näkyvien vaivojenkin.
Siispä vanhoja ihmisiä lähestytään odottaen. Viisauden sanoja odottaen.
On erityisiä ohjaajavanhuksia.
Olen itse 64-vuotias ja joudun silloin tällöin käyttämään kävelykeppiä (kerran kaksi maratonia juossut).
Odotan sitä viisautta. Heti kun se on tullut päähäni niin alan kertoa siitä nuoremmille, jos malttavat kuunnella.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaJari, aivan totta. Kaikista on pidettävä huolta, emmekä me tiedä milloin itse kukin on avun tarpeessa.
PoistaKiva kun tulit kommentoimaan. Olen lukenut blogiasi ja harmitellut aina kun deletoit kaiken, mutta hyvä että sentään taas aloitat alusta.
Jospa se viisaus onkin tässä ja nyt, siinäkin minkä koet epätäydellisenä ja pyyhit pois.
Mitä sinulla mahtaa olla siellä jalassa, kun käytät keppiä? Oletan, että ei ole polven tai lonkan kulumaa, koska ne voidaan hyvin korjata keinonivelellä.
Mulla on kihti, jonka kipupaikat vaihtelevat ja voin sanoa, että kihtikipu on todella häiritsevä silloin kun se on kovimmillaan.
PoistaOn myös kihdin jättämiä jälkiä. Kyhmyjä. Minkäpä teet.
Sitten on kai jotain muutakin jota siirrän sillä, etten mene lääkäriin.
Psyykkinen oireilu saa myös jatkuvasti elimistöllisiä vasteita.
On tätä masennusta, sisäistä tuskaa, jolla on oma selitysperustansa.
Kohtalot ovat niin monenlaiset.
Näin se menee.
Sitten on joskus joku pieni onnenhetki vaikka jonkun lukemisoivalluksen äärellä.
Kihti on paha krooninen sairaus. Jaksamista, Jari, ja hyviä lukuhetkiä!
PoistaJa ei kun yleistarkastukseen, jos jotain epäilet, niin pääset siitä huolesta.
Olipa todella hyvä kirjoitus! Ja lisäpisteet tiikeriraudallisista jumppatrikoista! Minuakin on aina mietityttänyt vanheneminen, ihan lapsesta asti. Kirjoitinkin tästä joskus Ikä ei ole vain numero -jutun tai jotain sinne päin. Mitä enemmän on seurannut lähiåiirin vointia, vanhenemista ja kuolemaa, sitä paksummalla tussilla voi tosiaan alleviivata kuuluisan hokeman vanhuus ei tule yksin. Eikä edes se takaa mitään, että olisi pitänyt itsestän hyvää huolta koko elämän. Myös suru on sellainen asia, joka vanhentaa ja sairastuttaa. Sinulla on kyllä mahtava asenne vanhenemiseen ja niin paljon mielenkiintoa kaikkea kohtaan, että elät varmasti satavuotiaaksi!
VastaaPoistaVoi KIITOS, Esmeralda! Ainakin minusta tuntuu siltä, että paljon on vielä elämää näkemättä ja kokematta.
PoistaOllaan muuten parhaillaan junassa, joka lähti hetki sitten Turusta. Kävimme tapaamassa pojan perhettä Nummenmäellä, sinulle tuttua aluetta, luulen.
Minulla on junalukemisena Vesa Haapalan Alexis, joka vie lukijan kiinnostavasti Aleksis Kiven elämään.