Bernhard Schlink, Jälkeläinen

Kannen kaunis kuva on George Clausenin maalaus
A Village Maiden.

Onko todellakin niin, että jos elää ensin siellä ja sitten täällä, ei enää löydä paikkaansa maailmassa?

"Siellä" on Itä-Saksa ja "täällä" Länsi-Saksa, jonne jotkut pääsivät pakenemaan itäpuolelta ennen Saksojen yhdistymistä. Yhdistymisen jälkeenkin monet idän puolella syntyneet ovat tunteneet vierautta, koska he kokivat, että heitä pidettiin ikään kuin pelastettuina uhreina, joiden olisi pitänyt tuntea kiitollisuutta ja sopeutua nopeasti, eikä varsinkaan tuoda koskaan esiin entisen oman kulttuurinsa hyviä puolia.

Aluksi heidät toivotettiin riemuiten tervetulleiksi. Heiltä myös kyseltiin kiinnostuneina, millaista idässä oli ollut, miten he olivat idässä eläneet. Mutta oli kuin  heiltä olisi kysytty matkasta, jonka he olivat tehneet. Kiinnostus lakkasi, kun sitten kävi ilmi, etteivät he olleet vain käyneet matkoilla ja palanneet, vaan että he tulivat toisesta maailmasta, jossa moni asia ei heidän mielestään ollut kohdallaan, mutta joka kuitenkin oli ollut heidän maailmansa; maailma, jota he olivat rakentaneet ja pitäneet yllä, johon he tunsivat kuuluneensa ja yhä kuuluvansa. Oliko idässä muka kehittynyt jotain aivan omanlaistaan? Idässähän oli ollut sortoa, epäoikeudenmukaisuutta ja onnettomuutta, sorto ja epäoikeudenmukaisuus olivat ohitse, joten sorretut itäsaksalaiset saattoivat nyt olla kuten länsisaksalaiset, joita ei ollut sorrettu, eikä heillä enää ollut mitään syytä olla toisenlaisia.

Me olimme aitoja toisella puolella - huomaatteko, että sanon jopa "toisella puolella"? [- - ] Täällä lännessä ei ole kysymys oikein mistään. Teidän onneksenne. [- -] Ja minun onnekseni. Hyvää ja helppoa ja ankeaa. 

Kaspar alkaa vaimonsa itsemurhan jälkeen selvittää, mikä tätä painoi. 
He ovat tavanneet idän ja lännen nuorisotapaamisessa, jossa Kaspar rakastui Birgitiin tulisesti ja sai järjestetyksi tälle paon luokseen. 
Niin onnellista kuin nuoren parin elämä aluksi olikin, Kaspar kokee, että Birgit ei koskaan luopunut tietystä etäisyydestä. Mikä on Birgitin salaisuus? Miksi hänestä tuli niin onneton?
Kun Kaspar löytää muistiinpanot, joita Birgit on kirjoittanut salassa uskotellen kirjoittavansa romaania, hän ei voi kuin pahoitella omaa mukavuudenhaluaan. Miksi hän ei ravistellut vaimoaan? Miksi hän vain antoi epätoivon jatkua ja Birgitin vajota yhä syvemmälle yksinäisyyteensä?

Kun Kaspar lähtee tutkimaan Birgitin taustaa, hän tapaa nuoren Sigrunin ja tutustuu tämän äärioikeistolaiseen ajatteluun. 
Olisiko mahdollista pelastaa tämä tyttö? 

Kasparin ja Sigrunin keskustelut ovat tavattoman mielenkiintoisia. Sigrun on älykäs tyttö. Hän on kasvanut völkisch-aatetta tunnustavassa perheessä, jossa Saksa on suuri eikä holokaustia ole koskaan tapahtunut. 
Kun Kaspar esittää väitteen, Sigrunilla on aina vasta-argumentti valmiina. Kaspar jatkaa sivistyneellä tyylillä tarjoten Sigrunille luettavaa ja mietittävää, vie tätä konsertteihin ja taidenäyttelyihin, keskistysleirimuseoonkin. Sigrun ohittaa Picasson, koska tämän taide on rappiotaidetta, ja keskitysleirissä käynnin jälkeen hän selittää, että se kaikki on keksitty jälkikäteen, se on ihan helppoa, isä on ollut oikeassa.

   Sitten Sigrun kysyi:" Miksi sinä aina olet niiden toisten puolella?"

   "Niiden toisten...?"

   "Niin sinä olet aina niiden toisten puolella. Aina kun on kysymys ulkomaalaisista ja juutalaisista ja musiikista ja Anne Frankista ja holokaustista - sinä olet niiden puolella etkä meidän."

Koettaessaan saada Sigrunin tajuamaan ennakkoluulonsa Kaspar ryhtyy tutkimaan vanhoja ja uusia äärioikeistolaisia liikkeitä.
Hän ällistyy löytämästään: NPD, AfD, autonomiset nationalistit, identitaarit, artamaanit, völkischit, kokonaiset äärioikeistolaiskylät, nais- ja nuorisojärjestöt.

Kaspar ei ollut aavistanut, miten voimakasta ja laajalle levinnyttä tämä liikehdintä on ja miten vahvasti keskiluokka on liikkeissä mukana.

Minua ärsytti Kasparin ja Sigrunin keskusteluja lukiessa äärioikeistolainen whataboutismismi ja lasten aivopesu. Tunsin empatiaa hämmentynyttä Sigrunia kohtaan. 

Mietin, miksi Kaspar on tässäkin ihmissuhteessa niin lapanen. Suuttuisit, Kaspar!
Ja kyllä Kaspar lopulta suuttuukin, ääritilanteessa.
Hän tapaa vuosien kuluttua Sigrunin, nyt jo nuoren naisen, jonka perhe epäluulojensa vuoksi erotti lapsena Kasparista. Sigrun on pulassa. Hän on saattanut itsensä vaaraan militanttien ääriporukoiden, autonomien joukossa. 

Autonomit pahoinpitelevät maahanmuuttajia, polttavat poliitikkojen ja toimittajien autoja ja ottavat yhteen äärivasemmistolaisen Antifan kanssa. Joskus tapahtuu kuolemiakin, oheisvahinkoina taistelussa. Nuoret eivät ymmärrä, mihin menevät mukaan.

Ei teitä politiikka kiinnosta. Te haette pelkästään adrenaliinia, jota saa kun jossain palaa tai paukkuu tai tapellaan. 

Miten hemmoteltuja, säälittäviä raukkoja te olettekaan! Ja te haluatte tehdä Saksasta taas suuren? Tapelkaa vain Antifan kanssa, leikkikää typerää leikkiänne niin usein kuin teitä huvittaa, mutta leikilläkin on rajansa.

Te vain hakkaatte nigerialaisen diilerin, jotta hän huomaisi, ettei ole Saksassa tevetullut? Luuletko, ettei hän sitä tiedä?

Luuletko, että jos te poltatte minun autoni, koska myyn vääriä kirjoja, lopetan kirjojen myymisen? Tuohan on kaikki täyttä soopaa, Sigrun. Elämä on toisaalla.

Mitä väliä sillä on, elääkö joku ihminen völkisch-saksalaisena tai muuten vain saksalaisena tai ulkomaalaissaksalaisena, juhliiko joku hääpari niityllä vai kirkossa tai tallaavatko juutalaiset lasia katoksen alla? Anna ihmisten elää niin kuin elävät, anna heidän elää.


Tämä kirja on nyt hyvin ajankohtainen. AfD voitti juuri vaalit Saksi-Anhaltissa, Saksan köyhimmässä osavaltiossa.
Mikä on saanut ihmiset, niin Saksassa kuin monessa muussakin demokraattisessa valtiossa, menettämään uskonsa demokratiaan?
Olisiko syynä valtaan päässyt politiikka, jossa ei olla ihmisten puolella? Sivuun jäämisen kokemus tekee ihmisestä katkeran.
En silti ymmärrä. Onko ihmisistä tullut niin tyhmiä, että uskovat poliittisiin helppoheikkeihin?

Schlinkin  henkilöhahmot mietityttävät minua kovasti.
Schlink, taustaltaan juristi, käsittelee koko tuotannossaan isoja teemoja, syyllisyyttä ja ihmisen monimutkaisuutta.
Hän tarkastelee ihmisiä aina heidän tunteitaan ymmärtäen.
Jälkeläisessä hän kysyy, onko mahdollista löytää yhteys yli aikojen ja aatteiden.

Frankfurter Neue Presse -lehdestä on takakannessa lainaus: "Schlink on herkkä, terävä havainnoija ja tavattoman älykäs tarinankertoja. Hänen proosansa on kirkasta, tarkkaa ja kauneudessaan suorastaan eleganttia."

Kirjan suomentaja on Pirkko Roinila. Koen hänen suomennoksessaan samoja piirteitä kuin alkutekstissä, kirkkautta, tarkkuutta ja kauneutta.