Elokuista elämääni

Kävelykenkkini varrelta: Reunan kirjakaupan sivuseinän
muraali

 

Nyt on jäänyt bloggarilla kirjoittaminen kakkoseksi sosiaalisen elämän ollessa vilkasta. Lukeminen on tietenkin jatkunut kaiken aikaa.

Vietin mukavan viikonlopun joensuulaisen ystäväni (myös mieheni ystävä) seurassa. Yövyimme ensimmäisen yön meidän mökillä Luumäellä, saunoimme ja keskustelimme aiheista laidasta laitaan - siis hän saunoi ja ui ja olisi tehnyt sitä nautiskellen yöhön asti, jos olisi ollut yksin mökillä, mieheni piipahti vedessä, minä en enää tarennut (eiköhän se Jaakko ole jo heittänyt kylmän kivensä myös Luumäen Kivijärveen!).
Kävimme Luumäellä myös presidentti Svinhufvudin kotimuseossa Kotkaniemessä ja ajelimme sitten tänne meille Myllykoskelle. Keskustelu kävi kiihkeänä kaiken aikaa.
Syyskuun puolivälissä minä puolestani matkaan tämän ystäväni luo jatkamaan juttua siitä mihin jäimme ja osallistumaan Joensuun kirjallisuustapahtumaan. Tule sinäkin, tämän kirjoitukseni lukija! Suomen paras kirjallisuusseminaari (niistä mihin olen tutustunut) viettää juhlavuottaan, 25 vuotta mitä kiinnostavimpia teemoja ja alustuksia. Tämän vuoden aihe on juhlavuoteen sopivasti Aika. 

Ystäväni lähdettyä kävimme päiväseltään Virolahdella toisten ystävien mökillä.
Meren rannassa on eri tunnelma kuin järvien rannoilla. Kiikaroimme merimetsoja ja nautimme tunnelmasta Suomenlahden poukamassa. 

Eläköön pitkäaikaiset ystävyyssuhteet!  

Sosiaalinen meno jatkui hoitamalla muutaman päivän ajan lievästi flunssaista lapsenlasta. Pelailimme Junior Aliasta ja muita pelejä, luimme, hän J. K. Rowlingin kirjaa Harry Potter ja Azkabanin vanki ja minä Abdulrazak Gurnahin Kivisydäntä, mieheni Gurnahin romaania Hylkääminen. 
Tein Gurnahin romaaneista, tästä ja aiemmin lukemistani, sellaisen havainnon, että Gurnahin kirjat ja viime aikoina lukemani Camilla Nissisen Rihmasto ja Annamari Marttisen Tapahtui mitä tahansa ovat kerrontatyyliltään hyvin samanlaisia, hyviä lukuromaaneja kaikki. Se että Gurnah on Nobel-kirjailija ja Marttisen kirjoja mainostetaan lukuromaaneina johtuu ehkä globaaleista aiheista, pakolaisuus ja maahanmuutto. Tosin, onhan Marttisellakin sama aihe romaanissaan Vapaa.
Genrejaot ja niistä johtuva arvostus on ongelmallinen asia, jaottelu kun on usein kliseistä ilmaisua käyttääkseni "veteen piirretty viiva".

Nyt on edessä viikonloppu omaa arkea ennen kuin lähdemme mieheni kanssa jo kerran sairauden vuoksi perutulle Baltian reissulle. Hieman jännittää pysymmekö terveenä. Sen olen oppinut, että matkalle ei pidä lähteä, ainakaan minun, jos on vähäisintäkään kurkkukipua tai muuta sairastumisen oiretta. Hotellit ja laivaliput on helppo perua; junaliput, bussi Tallinna - Riika ja lentomatka ovat hankalampia, mutta niistäkin saa melkein kaiken takaisin vakuutuksen kautta. Matkalla olo on vaativampaa kuin kotoilu ja miksi olla puolinaisesti raihnaisena mukana siinä, minkä haluaa kokea täysillä. 
Seuraava kirjoitukseni on siis matkakertomus, joskus syyskuun puolella - jos kaikki menee hyvin. "Inshallah" sanovat islaminuskoiset ja "jos Jumala suo" sanoi moni suomalainen kristinuskoinen ennen vanhaan, mm. oma isoäitini lähes kaikkeen mitä oli suunnitteilla.

Vielä lyhyesti edellä mainitsemistani kirjoista, jotain, mikä on jäänyt päällimmäiseksi mieleeni.

Camilla Nissisen Rihmasto on sukutarina, joka kertoo sukupolvelta toiselle siirtyvästä kivusta ja rakkaudesta.
Kirjan Ilmari, vaatimaton pientilallaan töitä paiskiva, valtavan henkisen kestävyyden omaava mies, toi mieleeni oman isäni. Joskus kirjallisuudesta löytää tällaisia yhtäläisyyksiä. Kun vielä kirjaa lukiessani Helsingin Sanomissa sattui olemaan juttu ja kuvia perinteisestä pohjalaistalosta, niin minun mieleeni alkoi nousta haikeita muistoja lapsuudenkodistani, punamullalla maalatusta pitkästä talosta, jossa ison tuvan oven suussa oli penkki taloon poikkeaville ja katossa leipäorsi. Voi kunpa sen talon tilalle ei olisi rakennettu uutta, paljon tylsempää, ja kunpa edes se olisi entisellään kauniine pihoineen: koivukuja, ruusupenkit, meillä tytöillä lautakeinut portin pielessä (ai niin nämähän olivat sen vanhan talon aikana, äidin eläessä), tien toisella puolen liiteri ja postilaatikko, sellainen iso koppi, johon me siskoni kanssa ahtauduimme jännittyneinä odottamaan postiautoa, josta postipoika viskasi sanomalehden ja kirjeet meidän päällemme. (Olimme kyllä pieniä silloin, miten me mahduimme... olenko keksinyt tämän?) 

Luulen, että muistot ovat kuin kaitafilmikameran nauha. Ne kuumenevat ja sulavat, rätisevät inhottavasti ja värjäytyvät valkoisilla läiskillä, jotka jokainen täyttää parhaan taitonsa mukaan. Kronologia häviää, tapahtumat menevät päässä sekaisin, aikamuodot menettävät merkityksensä.

Aina kun muistelemme jotakin tapahtumaa, rakennamme sitä mielessämme uudestaan. Poistamme ja lisäämme yksityiskohtia, kehittelemme tapahtumien välille narratiivin, jonkinlaisen järjellisen syy-seuraussuhteen. Muistot rakentuvat kerroksiksi toistensa päälle, ja hiljalleen ne muuttuvat. 

Kävelylenkkini varrelta: tienvarren
ruusuja

Annamari Marttisen romaanissa Tapahtui mitä tahansa on mielenkiintoinen asetelma: eronnut isä on juuri päässyt jaloilleen vaikean eron jälkeen ja aloittanut leppoisan eläkeläisen elämän, kun yksi lapsista  tekee rikoksista pahimman, murhan. Miten rikos vaikuttaa läheisiin ja onko tästä tilanteesta mahdollista selvitä? 

Isla, Roni ja Aida ajattelivat varmaankin minusta nyt samalla tavalla kuin olin itse ajatellut omista vanhemmistani. Aikaa oli loputtomasti ja vanhemmat pysyivät siellä missä olivatkin kuin vanhat puut. Heihin saattoi ottaa etäisyyttä, heidät saattoi jättää huomiotta pitkiksi ajoiksi, joskus vuosiksi. Silti he pysyisivät.
Sama päti sisaruksiin. He pysyisivät. 

Aikuiset lapset ovat kukin eri tavalla läheisiä itselle. Sydämessä syvällä he ovat kaikki, sieltä ei pääse eikä päästetä pois, se on syvä kuin meren syvin pohja. Mutta kun he tulevat aikuisiksi ja muuttavat pois, läheisin on se, joka pitää itsensä lähimpänä ja haluaa olla siinä, ja joka näkee sinut ihmisenä. Tässä on silloin sama kuin ystävyydessä.
 

Olen lukenut myös erään psykologisen rikoskirjallisuuden mestarina tunnetuksi tulleen kirjailijan monipuolisen ihmissuhderomaanin, jossa on aivan hykerryttävä ja paljastava kohta siitä, miten seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen käsitetään väärin. Kirja on Karin Alvtegenin Todennäköinen tarina.

Laput silmillä kulkeva, ahdasmielinen Anna-Karin ei ole tajunnut, että hänen poikansa Niklas, joka asuu Jonaksen kanssa, ei olekaan Jonaksen kämppäkaveri vaan rakastettu ja ollut lapsuudesta asti homo. Niklaksen sisar on tiennyt asian aina, kuten moni muukin, vain homovitsejä kertovalle äidille siitä ei ole voinut puhua.

Kun Jonas käyttää itsestään vahingossa termiä poikaystävä Anna-Karinin kuullen, tämän maailma hajoaa. Hänen poikansa on vietelty!

Jos he olisivat kertoneet jotain jo silloin, kun Niklas oli ollut toisella kymmenellä, ehkä hän olisi pystynyt tekemään asialle jotain. Pitänyt huolen siitä että poika olisi saanut apua ennen kuin homous vei hänet kokonaan. Nyt hän itse oli homon äiti, ja sen sijaan että Niklas olisi tuonut kotiin miniän, joka pystyisi antamaan hänelle lapsenlapsia, poika oli valinnut lapsettoman, seksikeskeisen elämäntavan. 

Hehee, "seksikeskeinen elämäntapa", homostelu! Käy ilmi, että Anna-Karinin käsitys homoista perustuu Pride-kulkueisiin, joissa on aina räikeä ja värikäs karnevaalimeininki. Toden totta, meillä Pohjoismaissa karnevaalit ovat tuntematon asia! Onko niitä edes muita kuin Pride?
Ehkä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asiaa pitäisi tuoda enemmän esille vakavien foorumien muodossa.
Anna-Karin -parka on hädissään. Kun hän on haukkunut Jonaksen, nuoret miehet päättävät jättää vierailun kesken ja mennä hotelliin, mutta sehän pitää estää. Mitä jos ihmiset saavat tietää.

Tämmöistä elokuuta täällä. Kesä kesti tänä vuonna yhden kuukauden, ihanan heinäkuun. Nyt laskeudumme kohti syksyä. Kunpa se olisi lämmin - syksyksi lämmin - ja värikäs. 

Kävelylenkkini varrelta tämäkin: loppukesän
orvokkeja

Ajatuksia sunnuntaina 27.10.24

Olen lukenut sunnuntaipäiväni ratoksi Merete Mazzarellan kirjaa Syksystä syksyyn, jäänyt miettimään sen mieleeni nostamia asioita, tukenut flunssaoireista miestäni, käynyt kaupassa ja muistellut edelleen taannoista Istanbulin matkaa.
Kaikki kunnon kirjabloggajathan ovat nyt kirjamessuilla tai vähintäänkin katselevat striimejä. Heard It, Seen It, Done It - onko se jonkin albumi nimi - joskus vain kyllästyy. 

Mazzarella lainaa ensimmäisen koronavuoden aikana kirjoittamassaan kirjassa paljon muita henkilöitä. Poimin polveilevasta tekstistä seuraavan Henry Miller -sitaatin: "Matkan määränpää ei ole paikka, vaan uusi tapa suhtautua asioihin."

Istanbulin matkalla ihmisiä katsellessani aloin uskoa vahvemmin kuin ennen siihen tutkimustietoon, että Suomi on maailman onnellisin maa. Jo ties monennenko kerran - seitsemännen. 
Aluksihan me Suomessa naureskelimme sijoituksellemme, mekö mutrusuut muka, sitten aloimme järkeillä, että se onnellisuus taitaa tässä yhteydessä tarkoittaa paljolti onnekkuutta. Meillä on puitteet, joissa olisi syytä olla onnellinen; olemme onnekkaita, kun saamme syntyä hyvinvointivaltioon, jossa yhteiskunta pitää meistä huolen, on tilaa ja luontoa kaikille, esteettömiä virkistyspolkuja, ilmaiset marjatkin metsissä. Mikähän siinä on, että meillä on silti niin paljon tyytymättömiä?

Istanbulissa silmääni pistivät vanhat miehet töissä ja kerjäämässä. Oli roskien kuljettajia ja myös roskakorien penkojia, punnitsemista vaa'an kanssa tarjoavia, kenkien lankkaajia ja yhtä tai kahta tuotetta kauppaavia miehiä, nuorempiakin. Kauppatavaroina oli usein takki tai muovikoruja.
Jalkakäytävät olivat kuluneita ja toisin paikoin jalkakäytävää ei ollut nimeksikään. Piti katsoa jalkoihinsa tiilten ja kuoppien varalta. Mietin, miten liikuntarjoitteiset kulkevat, jäävät varmaan kotiin. 

Kuva: Ume

Minulla on joskus 90-luvulla rantalomalla Alanyassa itsestäni otattamani kuva, jossa seison vaa'alla näytellen kauhistunutta. Vieressä jalkakäytävällä istuu vaa'an vartija, pikkuinen söpö poika, olisko viisivuotias fetsi päässä. Silloin pidin kuvaa hauskana - voi minua.
Nuo fetsithän muuten kiellettiin Turkissa Atatürkin länsimaistamisuudistuksissa, kuten kaikki muukin perinteinen pukeutuminen. Silti jollain vanhalla miehellä oli vieläkin (vai uudelleenko) fetsi ja naisryhmässä yhdellä hiukset vapaana, toisella huivi niskasta solmittuna ja kolmannella kaikin puolin peittävä asu. 

  

Kuva: Ume

Kuva: Ume

  

Simit-rinkelit ovat Turkissa suosittu välipala ja myyntikärryt ovat
toiminnassa aamusta iltamyöhään.
Kuva: Ume

Katukoirat olivat tottuneita ihmisiin.
Kuva: Ume

Turistit ja matkainfluensserit kuvasivat ostamiaan tuotteita. 
Kuva: Ume

Hyvä tapa katsella kaupunkia on istua kahviloissa katselemassa mitä sisällä ja ulkona tapahtuu. 

Mielikahvilamme oli kolmikerroksinen konditoriakahvila, joka oli niin kapea, että ulos mahtui vain yksi pöytä, myyntitilaan ei yhtään ja kahdessa kerroksessa oli kummassakin tilaa yhdelle isommalle pöydälle ja pienelle kahden hengen pöydälle ikunan edessä. Perheyritys ilmeisesti, koska kahvilassa näyttivät hääräävän äiti ja isä ja tytär tuli koulun jälkeen viettämään sinne aikaansa. Äiti oli äärimmäisen nopea. Hän palveli kahta kolmea asiakasta yhtä aikaa, myi kahvin valmistuessa toiselle asiakkaalle leivonnaisia ja kääri kolmannen ostoksia. 

Teenmyyjät on yleinen näky Turkissa. Nämä myyjät,
yleensä kaikenikäisiä miehiä, puikkelehtivat taitavasti
mitä ahtaimmissa tiloissa. 

Betro Burger tarjoili todella maistuvia burgereita, aivan erilaisia
kuin kansainvälisissä ketjuravintoloissa, umpipiirakoita,
sisällä pihvi, jonka mausteena mm. tilliä. 
Kuva: Ume

Jaahas, eksyin näin pitkälle matkaelämyksiini. Nyt se matka lienee taputeltu (mikä sanonta!) ja lähden tästä pelistä pois. - Noin!

Basaarista poistumassa
Kuva: Ume

Ja mitä vielä?
Niin, Mazzarellan tuotannossa ihmettelen sitä, että hän on jo parikymmentä vuotta kirjoittanut omasta vanhenemisestaan ja vanhenemisesta yleensä. Ensimmäinen näitä teoksia oli vuonna 2000 julkaistu Då svänger sig sommaren kring sin axel: Om konsten att bli gammal, suomennos Kun kesä kääntyy: Vanhenemisen taidosta vuosi myöhemmin. Hän oli tuolloin vasta 55-vuotias. Syksystä syksyyn-kirjassa vuodelta 2021 hän kyllä sanoo, ettei tiennyt silloin vielä mitään vanhana olemisesta. 

Tässä yhtenä päivän koin yllättäen kaupassa lastenvaateosastolla haikean hetken. Tunsin kipeästi, miten hienoa olisi olla uudelleen nuori nainen ja synnyttää vauva - nyt kun on saatavilla näin suloisia vaatteitakin. Ostin lohdutuksekseni kirppikseltä Mark Levengoodin ja Unni Lindellin lasten kanssa käydyistä keskusteluista kokoaman kirjan Ystävä sä lapsien anna villoja. 

Anton, 6 v toteaa viisaasti: "Aikuiset tarvitsee lapsia siihen, että niillä olisi hauskempaa."

Ja Louise 7 v erittäin tarkkanäköisesti: "Aikuiset saavat syödä niin paljon karkkia kuin haluavat, valvoa niin myöhään kuin haluavat ja panna niin paljon meikkiä kuin haluavat. Mutta on ihan kamalaa, että ne eivät ikinä halua."

Hyvää sunnuntai-illan jatkoa - pitkää, muistittehan siirtää kellot, ne jotka eivät siirry automaattisesti. 
Minä olen kerran myöhästynyt bussista kesäajan takia keväällä, kun siirto on tunnilla eteenpäin. Oli niin hyvät keskustelut kyläillessä, että emme muistaneet moista pikkuasiaa. Valvoimmekin varmaan R:n kanssa niin myöhään kuin halusimme.

Hajanaisia ajatuksia kesän hiipuessa kohti syksyä

Tänään 8.9. 2024 on kesän 69. hellepäivä Suomen kesässä, vuonna 1961 alkaneen mittaushistorian ennätys. Edellinen ennätys on vuodelta 2002, jolloin hellettä oli kolme päivää vähemmän. Helteeksi lasketaan se, että päivän aikana on mitattu 25,1 celsiusastetta tai enemmän.
Tänään on myös syyskuun hellepäivien ennätys, kuusi päivää (tähän mennessä), edellinen, viisi päivää, mitattiin vuonna 1968. 

Kävimme Kouvola Cityssä kirppiksellä, jäätelöllä ja Ratamon Terveysmetsässä, joka on lyhyt taidetta sisältävä puistomainen metsäpolku, jossa on hyvä työnnellä pyörätuolilla vaikka sairaalassa olevaa läheistä. Ihana tunnelma, kivoja levähdyspaikkoja ja rehevää metsää kaikkine tuoksuineen. 

Saimme osavoiton Ratamokeskuksen yöpäivystystaistelussa. Yöpäivystys pysyy, mutta kahden lääkärin, yleislääkärin ja akuuttilääkärin, sijaan saamme pitää vain yhden lääkärin öisin. Eiköhän tämä tarkoita sitä, että heikoimmassa kunnossa olevat tapaturmapotilaat joudutaan kuljettamaan Kotkan keskussairaalaan, joka ruuhkautuu. Meillähän on ollut enemmän päivystyskäyntejä kuin Kotkassa ja toimiva työnjako akuuttihoidon osalta. Harmi, että se ei saa jatkua. On kerrottu, että infarktipotilaiden liuotushoidot sentään toimivat kuten ennenkin. Tuntuu, että pääsimme hopealle, ja onhan hopeasijakin hyvä.
Kansalaisliike Tätä me emme purematta niele aloitti protestin heti kun saimme tietää leikkaussuunnitelmasta. Hallituksen työryhmän laskut säästöistä tuntuivat mahdottomilta eikä hyvinvointialueeltamme oltu kysytty mitään. Poliitikkomme tekivät sitten oman osansa, kuten pitikin. 

25.8. kokoonnuimme kolmanteen mielenilmaukseemme,
jossa muodostimme ringin Ratamon ympäri.
 

Ostin kirppikseltä kannun ja uuden kahvimukin, joilla saan kesän jatkumaan läpi pimeän talven. Kannu on tsekkiläistä posliinia. Mukin alaosassa lukee Lena Boije. Googlasin nimen ja sain selville, että Boije on ruotsalainen vuonna 1944 syntynyt suunnittelija, jonka kukkia on niin tekstiileissä kuin astioissakin. 

K-kaupassa oli tuoreita mansikoita. Kesän toinen satoko? Suomessa!
Väkisinkin ajatus kääntyy murehtimaan sitä, että monet maailman hedelmällisimmistä alueista ovat käymässä liian kuumiksi ja kuiviksi millekään viljelylle ja ihmisille elää. 

Tänään on kansainvälinen Lukutaitopäivä.
Lukutaitoisten osuus on kasvanut kaiken aikaa, mutta alueelliset erot ovat edelleen suuria.
Nuorista 15 - 24 -vuotiaista osaa lukea noin 92%, mikä kuulostaa aika hyvältä. Niitä kahdeksaa prosenttia, jotka ovat jääneet varmaan monella tapaa osattomiksi, pitäisi auttaa, koska lukeminen on avain eteenpäin rikkaampaan elämään. 

Olen lukenut viimeksi sodankyläläisen, tänä kesänä menehtyneen Anna-Liisa Haakanan romaanin Lintu, lintunen (1991). Haakana kirjoitti aluksi seitsemän nuortenkirjaa, ja sen jälkeen myös aikuisten romaaneja. Lintu, lintunen (1991) on hänen toinen aikuisten romaaninsa.
Haakanan aiheena on usein naisen osa. 
Tässä kirjassa on kuvattu upeasti pienen tytön eläytymistä hänelle kerrottuihin tarinoihin. Pienen mierolaispojan kohtalo saa hänet asettumaan hankeen kuolemaan. Kun hänet löydetään makaamasta tien vierestä silmät kiinni, kädet somasti rinnalla ja kysytään, miksi hän siinä makaa, hän ymmärtää, että kaikki eivät tajua sitä kuoleman kauneutta, minkä hän on iltasadussa kokenut.

Menkää pois, tyttö sanoo. - Menkää pois. Minä kuolen nyt, minä olen pieni mierolainen.

Sama herkkä tyttö saa myöhemmin migreenikohtauksia aikuisten maailmanloppupuheitten vuoksi ja kuultuaan Jeesuksen haavojen ilmestymisestä joittenkin ihmisten käsiin ja jalkoihin hän alkaa tutkia pakonomaisesti, onko saanut stigmoja. Pakkohan juuri hänen on niitä saada, pahuutensa vuoksi. 

Vielä myöhemmin sama tyttö hullaantuu omasta kauneudestaan ja haluttavuudestaan, niin että unohtaa vaarat ja kokeneempien neuvot. Silti hän ei koskaan antaisi pois kerran kokemaansa suurta rakkautta. 
Pidän kirjan romantiikasta ja vahvasta intohimon kuvauksesta. 

 

    Hän kuoli pari vuotta sitten keuhkosyöpään. Kun siitä kuulin, tiesin, että olin koskettanut hänen sisintään kuoleman sormin, istuttanut kaikella kiihkollani kalman hänen kylkiluittensa alle. Ja vaikka emme koskaan enää tavanneet, saamaansa lahjaa hän ei voinut heittää pois, muistoa minusta hän kantoi mukanaan kuin arpea, sinistä kukkaa, lemmikkiään.
    Minä se olin. 

Viime aikoina olen lukenut myös näitä:

Kahden ylimmän kirjan kirjoittaja Reeta Paakkinen on Suomen ja Turkin kaksoiskansalainen, toimittaja, joka on asunut suurimman osan aikuiselämäänsä Turkissa, Kyproksella ja Kreikassa. Hänen kirjansa ovat erittäin kiinnostavia ja samalla tavalla ruohonjuuritasolta elämää tarkastelevia kuin oli eräällä Turkissa asuvalla Petralla, joka piti muutama vuosi sitten blogia Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä. Blogi päättyi kun monikulttuuurinen perhe muutti Suomeen.

Luulin ensin, että Petra olisi kirjoittanut nämä kirjat. Molemmat naiset kuvaavat samoja asioita, mm Turkissa yleistä ilmiötä "mahalle baskisi", naapuruustopaine, joka pakottaa esim. salaamaan avosuhteessa elämisen.

Muistan edellisiltä Turkin lomiltani, että siellä kaikki juttelevat lapsille ja koskettelevat heitä, pörröttävät tukkaa ja halailevat. Toivottavasti se kauhea varominen ja kosketuksen kieltäminen, mikä meillä vallitsee, ei ole levinnyt sinne.   
Ehkä en tulevalla matkallani (lokakuussa vasta) koe aivan yhtä hurmioituneita hetkiä kuin Mika Waltari lähes 80-vuotta sitten, mutta toivottavasti jotain samansuuntaista. 

Waltari kirjoitti Istanbulista lähtiessään runon kaupungille:

Marmaramerestä 
hurmasta kuuma on pää.
pisara verestä
kukkana tänne jää, 
kukkana kuumana 
kauniille povelles.
hehkuna, huumana
kolkutan ovelles.

Maija Laura Kauhanen, Ihmeköynnös

 

No, onpas tässä virkistävä kirja, monella tapaa virkistävä, rehellinen, ei trendejä kumartava vaan kirjoittajan omaan tarinaan ja valintoihin luottava, kysymyksiä herättävä, monipuolinen, itseironinen, hauska ja vakava yhtä aikaa.
Kirjan kansikin on hurmaava, kiitos sen suunnittelusta Jenni Saarelle! (Tuo pikalaina-tarra pilaa, anteeksi.) 

Maija Laura Kauhasen esikoisromaani Eliitti julkaistiin vuonna 2019. Pidin siitä paljon, pidän tästä enemmän.
Ihmeköynnös on lämpimissä maissa rehevänä kukkiva bougainvillea. Tässä kirjassa ollaan Nicaraguassa Pienellä Maissisaarella ja minäkertojan muistojen mukana monissa muissakin paikoissa kaukomailla. 
Kirja nostaa minussa jo ennestään temmeltävää halua matkustaa. Se on eräältä osin matkakirja, mutta myös paljon muuta. 

      Kun olen Suomessa, tiedän tosiasiana, että olen Nicaraguassa erilainen. Saatan mainita siitä. Mutta kun minulta kysytään millä lailla, en löydä sanoja. Ihminen peilin takana ei ole minä, enkä voi puhua hänen puolestaan.
     Siksi tämä on kirjoitettava Nicaraguassa:

     Pelkästään se, mitä lämpö ja kosteus tekevät ruumiille. Pakkasen kuivattama iho siliää ja haavat katoavat. Ensimmäisinä öinä lonkkia särkee, vetää suonta. Sitten kävelen tietä pitkin ja hellän vaativasti lämpö ottaa minut omakseen. Hartiat valahtavat rennoiksi ja huulet leviävät hölmöön hymyyn.  

    Tuoksu kuin lämmin, kostea kylpyhuoneen matto pään ympärillä. Savua, mätäneviä hedelmänkuoria ja vahvasti hajustettua saippuaa. 

Kertoja on palannut Nicaraguaan Pienelle Maissisaarelle, jossa hän on käynyt jo kaksi vuotta sitten ja tavannut Hummerinpyytäjän. Hän on nyt tullut takaisin paitsi tämän ihanan miehen vuoksi niin myös täydentämään materiaaliaan reppureissaajista kertovaan kirjaansa. Hän on reissannut itse jo kuutisen vuotta eikä samaistu enää millään tavalla reissaajaryhmiin, joita vapautta etsivien hippien lisäksi ovat surffarit ja hyväosaiset välivuosireissaajat. Diginomadit ovat enimmäkseen häntä nuorempia ja koko elämäntapa on kaupallistunut ja muuttunut vain yhdeksi lomanviettotavaksi toisten joukossa. Kirjailijaa vetää Etelä-Amerikkaan elämän helppous ja kiireettömyys, dancehall-musiikki ja tanssi, lämpö ja komeat miehet, joiden silmissä hän on vartalomalliltaan haluttava toisin kuin kotimaassa. 

     Hummerinpyytäjä riisuu valkoisen kauluspaidan yltään, heittää sen syliini ja ryhtyy kohentamaan nuotiota. Hän tietää näyttävänsä hyvältä nuotion hehkussa ilman paitaa. Olen nähnyt hänen tekevän saman tempun monta kertaa. 
    Miten kauniita olemmekaan yhdessä. Minäkin niin pyöreä ja pehmeä ja erikoisen värinen. Seksikäs lumipallo. Sssssexy gal, Hummerinpyytäjällä on tapana toistella ja sihisyttää terävää ässää sanojensa vakuudeksi. Stadilaisässä ja kreoliässä. Me puhumme kärmeskieltä keskenämme, muut eivät tiedä miten me sen teemme.

    "Laita ne kuviolliset housut jalkaan, niin että kaikki näkee, kuinka iso perse sulla on", Hummerinpyytäjä sanoo. 
     Aiomme mennä taas oluelle katsomaan auringonlaskua. 

Kenttätyö kirjaa varten alkaa olla tehtynä. Kirjailija on yrittänyt selvittää miksi länsimaalaiset etsivät onneaan köyhistä etelän maista ja muuttuvatko he matkojensa aikana. Toinen mielessä alati pyörivä asia on hänen kokemansa vaikeat tunteet etuoikeutettuna olemisesta.
Saako hän kirjoittaa nicaragualaisista? Hän puhuu espanjaa ja on tutustunut moniin paikallisiin ihmisiin, maan historiaan ja politiikkaan. Miten välttää kulttuurisen omimisen vaarat, kun valkoisena ihmisenä kirjoittaa globaalista etelästä? Yhä useampi kotimaassa selittää toisista kulttuureista kirjoittaessaan, ettei oikeastaan saisikaan kirjoittaa niistä. 
Eräänä päivänä Hummerinpyytäjä ehdottaa, että tyttöystävä kirjoittaisi heidän yhteisestä elämästään. Autofiktioko siis sittenkin?

"Sun pitäis kirjoittaa tästä", hän sanoo. "Tästä, mitä tapahtuu nyt. Miten  me ollaan täällä ja on tää virus. Siinä sulla on kirja! Gal, you lucky!"

Kulkutauti leviää maailmassa ja lentoja perutaan. Kirjailija sairastuu sitkeään flunssaan, mikä hermostuttaa häntä. Nicaraguassa ei ole testejä eikä maskeja. Ne ovat hyvinvoivan maailman asioita, kuten myös välimatkojen pitäminen. Pienellä Maissisaarella ei ole sairaalaakaan ja kulku mantereelle on monimutkaista. Paikalliset luottavat Jumalan suojeluun.  
Kun tulisi mahdollisuus lähteä, hän ei tunne olevansa valmis, vaan jää mielellään loukkuun saarelle pitemmäksi aikaa. Olisiko parempi jäädä sinne lopullisesti? Mikäs hänen on ollessa; hän asuu australialaiselta naiselta vuokraamassaan talossa ja viihtyy Hummerinpyytäjän kanssa, jonka lähettää matkoihinsa aina kun haluaa olla yksin ja kirjoittaa. 
Mutta miten saarelaiset näkevät hänet ja Hummerinpyytäjän? Ajatellaanko, että jompikumpi heistä käyttää toista hyväkseen? Mitä paikallisten naisten ilmeet kertovat?

Entä miten kirjailijan viehtymys ulkomaisiin miehiin koetaan Suomessa? Onko siitä liian vaarallista ja tabuista kirjoittaa? Ainakaan mitään huonoja kokemuksia ei voi paljastaa, ettei vahvistaisi stereotypiaa vaarallisista ulkomaisista miehistä, koska ääneen on päässyt ryhmä miehiä, jotka vihaavat sekä naisia että ulkomaalaisia miehiä ja erityisesti ajatusta näistä yhdessä.

Uuden vuosituhannen Suomessa lynkkausmieliala eli ja voi hyvin. Valkoisen naisen kyynelistä rakennettiin keppihevonen, jolla äärioikeisto ratsasti kohti valkoista aamunkoittoa.

Paratiisisaarella kaikki on niukkaa ja alkeellista. Roskat, käytetyt vessapaperit ja muovikin poltetaan omalla tontilla. Paikalliset hmiset kuljettavat tavaroitaan pressuista ja jauhosäkeistä tehdyissä kasseissa ja muovipusseissa, matkaajilla on monilokeroiset reppunsa. Sellaiset ylellisyydet kuten erilaiset ruokavaliot, koulujen erityisopetus, mielenterveyden jaottelut ja sukupuolisuuden ja seksuaalisen suuntautumisen lokeroinnit ovat asioita, joiden merkityksestä on vaikea kertoa niille, joilla on vain perusasiat jos niitäkään. Kenelläkään saarelaisella ei ole varaa matkustaa, nuorilla ei edes mahdollisuutta muuttaa omaan asuntoon. 
Kirjailija kustantaa köyhissä maissa ateriat ja juomat ystävilleen ravintoloissa, miksi ei, koska hänen rahansa on siellä riittoisaa.   

    

Kauhanen kertoo, miten on reissuvuosiensa aikana kokenut monet hyvinvoivan maailman kohinat, #metoo hämmentää häntä.
Hän lukee tästä Hollywoodista levinneestä liikkeestä ollessaan Nicaraguan Granadassa pusuttelevien ja vislailevien miesten ympäröimänä. 

Tajusin että minunkin olisi pakko kirjoittaa Facebookiin "me too" niin kuin sädekehällä varustettu papukaija, joka tottelevaisesti raakkui tuskansa ilmoille aikana, jolloin kaikki kyllä kuulivat mutta kukaan ei ehtinyt kuunnella. Samalla kun minua vaivasi, että minun oli sanottava asiani hetkellä ja tavoilla joita en ollut itse valinnut, koko näytelmä hävetti minua, kun näin, millaisessa naailmassa Granadan torimuijat leggingseissään elivät joka päivä, todennäköisesti kuulematta koko Me Toosta. 

Matkustaminen on kuin suurennuslasi jolla voi seurata valtakuvioita eri ympäristöissä. 

Nautin Kauhasen hahmoisen naisen ilosta, kun hän kaukomailla matkustaessaan saa tuntea olevansa paksureitisenä ja isopyllyisenä kaunis.

Sri Lankassa ollessa kauppias oli onnittellut silloista poikakaveria tyttöystävän runsaudesta ja huudellut vielä kadulle perään: "Elephant size!" Etelä- Intiassa iso joukko naisia oli kokoontunut tuijottamaan häntä ja eräs vanha nainen oli tullut luokse, kupertanut kätensä hänen pyöreille poskilleen ja toistellut:"Cream, cream."

Kun kirjailijan lopulta on palattava Suomeen häntä odottaa rajumpi kulttuurishokki kuin koskaan reissujen jälkeen. Hän ruksaa lentoasemalla lomakkeeseen yskänoireensa ja niinpä hänet kuljetetaan odottamaan koronatestin tulosta hotelli Hiltoniin, jossa ovelle tuodaan viisi vegaanista ateriaa päivässä ja lauantaina karkkia. 

Miten käy matkailun? Turisteille sillä on pieni merkitys, vieroitusoireita tulee, mutta he löytävät kyllä muuta viihdykettä elämäänsä. Turismista eläneille ihmisille köyhissä maissa se tarkoittaa sananmukaisesti nälkää. He eivät saa tukipaketteja, vain apua naapureilta, jos näillä on jotain millä auttaa. 
Hummerinpyytäjä jää työttömäksi, koska ravintolat Yhdysvalloissa sulkevat ovensa pandemian vuoksi ja hummerille ei ole menekkiä. Hänellä ei ole säästöjä, hän on nopeasti syönyt loppuun tyttöystävän jättämät ruuat ja pyytää raha-apua. 

Kun kirjailija tekee kolmannen matkansa Pienelle Maissisaarelle Venäjä hyökkää Ukrainaan. Kauhanen kirjoittaa tarinansa lopun lakonisesti. Paratiisisaari on autiompi ja tunnelma valju. Hän kärsii masennuksesta ja Hummerinpyytäjä taloudellisen tilanteensa tuomasta stressistä.
Suhde kuihtuu kuvaviesteiksi ja sydänemojeiksi.

Mietin, olisiko Hummerinpyytäjän mahdollista asua Suomessa. Se tuntuu kirjaa lukiessa mahdottomalta eikä siitä edes koskaan keskustella. Mutta entä se loppuriitely, jossa Hummerinpyytäjä toteaa kirjailijalle, ettei tämä koskaan löydä poikaystävää, koska käyttäytyy niin huonosti. Eikö se ole pettymystä ilmaiseva kysymys? Oliko perinteisessä kulttuurissa elävällä Hummerinpyytäjällä kuitenkin salainen toive pysyvästä suhteesta?

Kauhanen toteaa lopuksi, että reissuelämä saa jatkuessaan näkemään rohkeina heidät, jotka ovat jääneet korjaamaan asioita omaan maahan sen sijaan että pakenisivat niitä.
Kirjailija oli alun alkaen lähtenyt reissaamaan rasistiseksi muuttuneeseen ilmapiiriin kyllästyneenä. Kuudessa vuodessa hän on nähnyt paljon ja toivoo, ettei suomalaisuus olisi niin pelokasta ja että Suomessa olisi jotain siitä solidaarisuudesta, jota hän on nähnyt Nicaraguassa. 

Ulkomailla olen vapaana suomalaisuudesta, melkein aina valmis kohtaamaan uutta ja sopeutumaan. Suomessa koko elämän paino on niskassani.

 

Kirjan sisäkannen kuva: Niclas Mäkelä  

Vaikuttava flamencoelämys ja näyttely, jossa aiheena itselle omistettu aika

 

Kuva: Ume, Marbella 23.09.2023

Täällä matkalaiset ovat nauttineet auringon ja meren lisäksi kulttuurista.

Marbellassa nähty flamencoesitys oli niin vaikuttava, että viiden ensimmäisen minuutin sisällä kyynelet valuivat silmistäni solkenaan.
Asami Ikeda oli hurja, tyylikäs ja vahva, kitaristi ja laulaja vakuuttavia. En ymmärtänyt laulujen sisällöstä kuin sanan sieltä täältä, mutta se ei haitannut.
Musiikki ja tanssi iskevät suoraan tunteisiin ja saavat kokemaan jotain, mitä on vaikea selittää... unohdettua, toivottua tai menetettyä. Jokainen katsoja ja kuulija kokee esityksen omalla tavallaan.
Tämä esitys oli niin toisenlainen kuin monet ryhmäflamencoesitykset turisteille, joissa tärkeänä elementtinä on seksi ja yleisölle flirttailu. Asami Ikeda on siro ja pienimuotoinen, mutta hänellä on silti juuri sopiva vartalo tähän tanssiin ja erittäin kauniit kädet. Hän keskittyy tanssiessan tarinaan ja improvisoi.
 

Jaime Fresnada, joka on esiintynyt yhdessä Asami Ikedan kanssa ja oli nytkin mainoskuvassa, ei ollutkaan mukana tänä iltana. Olisin niin halunnut nähdä hänet myös. Hän on erittäin voimakas ja nopea tanssija ja ilmentää tanssissaan myös iloa hyvin vahvasti. 
Näimme tämän parin esiintymisen ensimmäisen kerran seitsemän vuotta sitten, kahdesti saman loman aikana ja ihastuimme. Seuraavana kesänä menimme taas katsomaan heitä. Silloin Asami Ikeda oli raskaana, tanssi silti yhtä hurjaa kuin ennenkin. 
Nyt hän oli kauniimpi kuin koskaan. 

 
Mitä oma aika ihmiselle merkitsee?  Onko se välttämättömyys vai kirous? Koronaeristyksen aika sai monet ajattelemaan uudelleen aikaansa, mihin sen käyttää ja kenen kanssa.
 
Malagan Centre Pompidoussa on näyttely, jossa pohditaan itselle omistettua aikaa monipuolisesti kuuteen eri osastoon jaettuna: vapaa-aika, loman aika, itsetutkistelun aika, väliajat (uni, siirtymät), sisäinen aika ja vastakkaisuuksien aika, jolloin tapahtuu muutoksia ajattelussa suhteessa itseen ja ympäristöön. 

 

Jean Cocteau, Sommeil Hollywoodien, 1953

Lapsuutta on usein idealisoitu huolettomaksi leikin ajaksi, mutta kyllä lapsuudessakin aikaa rajoitetaan. Nykylapsella on erikseen päiväkoti, koulu sekä kehittävien harrastusten ja vapaan leikin aika, ja entisajan lapsethan olivat hyvin pienestä töissä, samoin oman aikamme köyhien maiden lapset.  
Vapaa-aika on aikaa, jonka yhteiskunta sallii meille omaksi ajaksi, vastapainoksi tuottavalle ajalle, mutta kuinka paljon siitäkään todella on aivan omaa aikaa, jota toiset ihmiset tai trendit eivät määräisi?

Pool Designed by Alain Capeillères.
Le Brusc. Provence. France 1976

Työpaikkojen kustantamat loma-ajat teollistuneissa maissa ovat johtaneet tasa-arvon lisääntymiseen. Joutilaisuus, josta vain yläluokka oli ennen saanut nauttia, tuli mahdolliseksi yhä useammalle muutaman viikon ajaksi vuodessa. Kun eliitti aiemmin muutti kesäksi toiselle kartanolleen tai hienostokylpylöihin, ei vielä voinut puhua turismista. Turismista tuli vasta maksettujen lomien myötä yleistä ja oma elinkeinonsa sekä myyntituote.
Loma-ajan osastolla oli joitain ironisia, kriittisiä  kuvia, jotka saivat minut kriittiseksi. Eikö juuri turismi ole poistanut ennakkoluuloja ihmisten välillä enemmän kuin mitkään oppikirjat? Luen parhaillaan 1920-luvulla kirjoitettua romaania (Lao She, Mr Ma and Son), jossa ennakkoluulot kiinalaisia kohtaan Englannissa ovat aivan naurettavia. Vasta henkilökohtainen kohtaaminen saa uskomaan, että kiinalainen ei ole ensisijaisesti raaka murhaaja. 
No, tänä päivänä matkustaminen on suurimpia syntejä mitä ihminen voi tehdä. Siinä on asia, joka vaatii tarkastelua ja toimenpiteitä. Pelkällä paheksunnalla ongelma ei ratkea. 

Duane Hanson, Tourists, 1970

Näyttelyn Introspektio-osastolla on kuvia ja tekstiä vanhuudesta, joka paitsi nähdään itsetutkistelun ja muistelun kautena myös tuottamattomana aikana, minkä vuoksi vanhoista ihmisistä on alettu puhua epäkunnioittavasti taakkana. 

Jokainen ihminen tarvitsee aikaa elpyä ja virkistyä, nuori sekä vanha.
Itse koen vanhana olemisen oikeutettuna lomana pitkästä työrupeamasta ja vapautena vihdoin päättää itse suuresta osasta omaa aikaani. Näin ei ole kaikkialla eikä ole ollut meilläkään kovin pitkään kaikilla.
Kiitän hyvinvointiyhteiskuntaa.  

Mietin työttömyyttä ja sen tuomaa stressiä ajankäytöstä ihmiselle. Joku on kysynyt, voiko eläkeläinen olla lomalla. Tottakai voi, loma on aina irtiottoa tavanomaisesta. Samalla tavalla myös työtön voi olla lomalla, mutta toisin kuin eläkeläisellä hänellä on huoli ja keskeneräisyys seuralaisenaan.
Työttömyys on yksi aikamme suuria ongelmia ja stressitekijöitä. Sitä ei tässä näyttelyssä käsitelty, ellei sitten jotenkin viimeisessä osastossa, jossa aiheena oli hämmennys sisäisen elämän ja todellisuuden välillä.
Näyttely oli niin laaja ja antoi niin paljon ajateltavaa, että tekee mieli mennä katsomaan se vielä uudelleen. Tässä kirjoittaessa herää kysymyksiä, joita en ajatellut näyttelyssä kulkiessani.

Olen iloinen siitä, että lukeminen ja käsityö olivat näyttelyssä paljon esillä ihmistä elvyttävänä oman ajan elementtinä. 

Billie Zangewa, In My Solitude, 2018

Pierre Alechinsky, Désarmé de patience, 1999

Viimeisen kuvani teoksen materiaali on keramiikka ja se näyttää pehmeältä kankaalta. Olen kuvaajana päässyt mukaan peilin kautta, ja seuralainen Unto häämöttää hänkin taustalla. 

Huomenna lähdemme katsomaan Fuengirolaan jo valmiita ja parhaillaan tekeillä olevia upeita isojen seinien kokoisia muraaleja. 

Niistä ja muusta myöhemmin. 

Lopuksi haluan kysyä, mitä oma aika merkitsee sinulle, lukijani. Onko sinulla siitä puute, sitä liikaa vai sopivasti?

Ja nämäkin jäivät mieleen Pohjois-Kyproksen matkalta

1. Katunäkymät, joissa oli sekaisin vanhaa ja uutta ja hyvin vanhaa, jopa roomalaisaikaista 

Lefkoşan kadulta, Kuva:Ume

Minareetin tulisi kurottaa aina korkeimpana kohti taivasta, ja 
onhan se tässäkin hivenen modernia rakennusta korkeampi. 

Karavaaniseralji jonka entiset matkustajien huoneet ovat nyt 
käsityöputiikkeja. 

Famagusta

2. Taitava, hauska ja innostava oppaamme Cem eli Sami

Sami ja kepin päässä apulaisensa Pekka

En saanut oikein hyvää otosta Samista, aina oli jonkun pää edessä, mutta kelpuutan tämän.
Meitä oli 44 ihmisen ryhmä, aivan liikaa, mutta niin vain Sami johdatteli porukkansa varmoin ottein ja aikataulusta huolta pitäen paikasta toiseen, jakoi infoa ja oli hauska. Opettajana työni tehneenä tiedän, mitä tarvitaan joukon kiinnostuksen ylläpitämiseen. Kuiva tieto ei riitä, pitää olla huumoria, lämpöä ja tilanneherkkyyttä. Harmituksen tunteita nostivat mm pakkovisiitit tietyissä myyntipaikoissa, mutta Sami osasi lohduttaa ja muistuttaa, että kyllähän me tiesimme, että ne sisältyivät ohjelmaan ja siksi matkamme olikin niin huokea. 
Cem on kotoisin Ankarasta. Hän puhui suomea, koska oli asunut Suomessa useita vuosia. Hän osasi katsoa asioita myös meidän silmillämme ja oli nähnyt maailmaa oltuaan oppaana monissa maissa. 
Saimme Cemiltä paljon sellaistakin tietoa, mitä en matkaopaskirjoista ole löytänyt, esim suosituimmat naisten ja miesten nimet (Fatima, Sofia, Ömer,Mustafa) ja keskipalkka (Pohjois-Kyproksella 8500 liiraa ja Turkissa 4500 liiraa). Ei ihme, että Turkin puolelta tullaan mielellään töihin Kyprokselle huolimatta tunnin lentomatkasta. Kurssi: 1 EUR = 18 TRY eli palkka olisi Turkissa vain 240 euroa. Kun katselin hintoja kaupoissa, niin eipä sillä Kyproksen lähes puolta isommalla palkallakaan paljon shoppailla. 

3. Mattoja, koruja, nahkaa ja turkiksia

Pasha Port Carpet Factory

Famagustan satamassa pääsimme tutustumaan moderniin mattoateljeehen, jossa esiteltiin toinen toistaan upeampia käsin valmistettuja mattoja, gobeliineja ja maalaukselta näyttäviä taideteoksia.
Näimme miten mattoja tehdään. Yhden maton kutominen saattaa viedä kolmekin vuotta. Kutoja pysyy yleensä samana, koska jokaisella on hieman erilainen käden jälki. Kutojat ovat pienestä pitäen äitiensä opettamia naisia maaseudun kylistä.

Tiettyyn esittelyvaiheeseen asti sai kuvata, mutta kun tuli taideaarteiden vuoro, niin kamerat piti siirtää laukkuun. Johtaja, joka seisoo keskellä sinisessä paidassa, kertoi syyn: plagiointivaara.
Luulisi, että isoimmat matot ovat kalleimpia. Ei suinkaan, kaikkein kallein työ oli pieni seinävaate Viimeinen ehtoollinen, joka oli kudottu hyvin ohuella silkkilangalla. Sen hinta oli kymmeniä tuhansia. 

Kun esitykset oli ohi, oli mahdollisuus hieroa kauppaa ateljeen myyjien kanssa. Meillä ei  ollut mitään aikomusta ostaa mattoa matkalta. Ei olisi varaakaan, ja pidämme enemmän pohjoismaisesta tyylistä.
Kuinka ollakaan vanha johtaja hakeutui minun ja mieheni luo, tilasi teet (turkkilaisessa kulttuurissa juodaan näissä tilanteissa aina teetä tai kahvia) ja pyysi keskustelemaan. Hän kertoi käyvänsä tehtaalla enää kahdesti viikossa ja lähinnä vain tavatakseen ihmisiä. Kun kehuin hänen englannin taitoaan, joka oli parempi kuin minulla, erittäin kaunista brittienglantia, hän kertoi käyneensä 10-vuotiaasta asti englanninkielistä koulua. Eipä ihme siis! Ja yllätys - hän oli ollut Ruotsissa kotikielenopettajana ennen kuin hakeutui liike-elämään. Tottakai hän ymmärsi, ettei opettajilla ole varaa arvomattoihin. Oli valtavan mukavaa jutella tämän herrasmiehen kanssa. 
Brittihallinnon vaikutus näkyy myös kouluissa. Pohjois-Kyproksella on hämmästyttävän monta yliopistoa, opetuskieli on englanti ja opiskelijoita on paljon Afrikasta ja Aasiasta. Näitä nuoria oli töissä opintojensa ohella hotellien ravintoloissa. 

Seuraavana päivänä ajeltiin Kyreniaan koru- ja nahkatehtaaseen.
Korutehtaassa esiteltiin koruja, joita voisi hankkia sijoitusmielessä. Jos rahan arvo katoaa, niin kullassa ja jalokivissä se säilyy. Turkissa tämä on ymmärretty, ja se näkyy esim perinteisissä häissä. Vieraat kiinnittävät sulhasen asuun seteleitä ja morsiamen asuun kultaa, niin että hän on lopuksi aivan kumarassa sen painosta. Vieraita häissä on satoja. Osalla saamastaan rahasta ja kullasta tuore pariskunta maksaa velaksi hankkimansa kodin.
Koruliikkeessä kukaan ei tyrkyttänyt. Myyjät olivat valmiina palvelemaan, jos joku todella halusi ostaa jotain. EXIT-ovi löytyi helposti ja suurin osa meistä vietti aikansa ulkona kahvilassa. Yksi pariskunta viipyi sisällä pitempään Samin kanssa, joka auttoi heitä tinkimisessä. Rouva tuli bussiin esitellen timanttisormustaan, ja ylpeä aviomies totesi:"Hän on sen arvoinen."

Nahkaliikkeessä esittelijä kertoi, miten heidän takkinsa ovat niin kevyitä ja hienoja, koska ne on tehty pienten vasikoitten ohuesta ihosta. Sain mielikuvan vauvan pulleasta kädestä omaa ryppyistä pergamentti-ihoani vasten. Ensin oli muotinäytös. Kopeannäköiset mallit viuhtoivat catwalkilla ja esittelivät todella kauniita kääntötakkeja, kelsejä ja  turkkeja. Sen jälkeen pääsimme seikkailemaan myyntitilaan, jossa oli melkein yksi myyjä kahta asiakasta kohti. Nostin takkia, joka oli kuin Tohtori Živago -leffasta ja kokeilin sen painoa, kevyt oli. Naismyyjä tuli sanomaan, että siitä vain takki päälle, ja minä empimään. Enpä taida, kiitos. No, miksei? Arvatkaa, mitä minun suustani pääsi - ihan ystävällisesti: "Because it is an animal". Näen eläimen siinä. Myyjä pärrytti suutaan epäuskoisesti. Toinenkin myyjä lähestyi, ja kun en halunnut turhaan sovittaa takkia, niin kyseli, olenko vegaani. Selitin, että en ole ja on minulla ollut turkkikin, mutta enää ei tunnu siltä, että haluaisin eläimen nahkaa selkääni ja kangas on minusta parempi materiaali. Nuo takit muuten jäljittelivät kangasta, ei olisi aina edes arvannut nahaksi. Sain sen jälkeen olla rauhassa ja EXIT-ovikin löytyi. Ryhmästämme yksi oli ostanut söpön jakun, sama rouva joka sai sormuksen. 

Tunnen TSS:n matkoilla käyneen, joka on ostanut tuotteita joka kaupasta. Hän sai hiljattain kutsun ilmaiselle matkalle. Ei siitä matkasta kuitenkaan aivan ilmaista tulisi. Meidänkin piti ostaa lisäpaketti viimeiseen hotelliin, koska se toimi parhaiten all inclusive -periatteella. Ihan hyvä tällä kertaa näin, koska emme olisi jaksaneet koronaväsymyksessä lähteä joka päivä hotellialueen ulkopuolelle ja rannalla oleilua ei tarvinnut keskeyttää, kun ympärillä oli snack-baari, drinkkibaari, kahvila ja jäätelökioski.
 

4. En pidä all inclusive -matkailusta. 

Oli todella noloa kulkea ranneke kädessä kuin lapsi huvipuistossa. Myöskään ruokailutilanteet eivät tuntuneet luvatulta luksukselta, vaikka buffet-pöydät notkuivat herkuista. Kauhea hälinä, kilinä ja kolina, jonot - kuin ruotsinlaivoilla pahimmillaan, paitsi että siellä on melua pehmentävät kokolattiamatot. Minusta luksusta on se, että pöytään tarjoillaan ja siinä pöydällä on kangasliina ja kukkia, ympäristö on kaunis ja lämpimässä maassa pöytä on ulkona.
Tärkeää minulle olisi sekin, että ympärillä olisi myös paikallisia ihmisiä eikä vain suomalaisia ja saksalaisia turisteja. 
Seuraavaksi siis taas omatoimiselle matkalle, asunnon vuokraus paikalliselta ihmiseltä, retkien varaus kadunvarsien matkatoimistoista ja retket sekä hetket kansainvälisessä porukassa.

En ottanut edes kuvia niistä ylettömistä pöydistä, vaan paikoista joissa poikkesimme kaupungilla kiertelyn ohessa. 

çay ja börek

Turkkilainen kahvi  (kahvesi) on todella vahvaa,
puolet kupista sakkaa, kyllä virkistää 

5. Aasimafia ja vapaina liikkuvat kissat sekä koirat

Pohjoiskärjessä villiaasit perivät tiemaksua. Auton äänen 
kuullessaan ne astelevat keskelle tietä eivätkä hievahda
ennen kuin auton ikkunasta heitetään porkkanoita.  

Hotellialueen kisuja

Hotellialueella liikkui myös koiria. Ne kulkivat
huomaamattomina, astelivat portaita kuin ihmiset
ja latkivat aamuisin vettä uima-altaista.

6. Miesten maailma

Harmittelin, kun vaatekaupoissa oli niin vähän naisille vaatteita, lähinnä vain teinityttöjen biletysmekkoja, joissa oli aukkoja mahan kohdalla. Miehille sen sijaan oli runsaasti tasokkaita vaatteita. Mieheni osti itselleen sekä housut että minun kannustamanani kauniin paidan. Itse ostin karavaaniseraljin käsityöpuodista silkkilangasta tehdyt kukanmuotoiset korvakorut.

Turkkilaisessa kulttuurissa mies on perinteisesti naista arvokkaampi, Samikin kyseli vitsikkäästi aina bussissa, onko kaikilla kaikki tavarat mukana, myös vaimo. Asenteet ovat toki muuttunet ja muuttumassa. Nuori lääkäri sanoi, että kaikki onnittelevat häntä isosti, kun hän on saanut tyttövauvan. 

Ylä- sekä alakerta täynnä miesten vaatteita,
katukerroksessa kassat ja muutama ruma mekko
naisille. Päinvastoin kuin meidän kaupoissa.
Ei ihme, että herra Mentula laskeutuu siellä
niin polleana.

 

7. Maatila

Tyypillisimmistä nähtävyyksistä, linnoista yms löytyy kuvia googlesta, joten en laita tänne niitä, vaan muutaman kuvan maatilalta. Emännän juustonvalmistus kiinnosti, ihailin monia erilaisia uuneja ja muutuin itsekin maalaistalon lapseksi jälleen. 

Seuraavassa kirjoituksessani palaudun taas kirjabloggariksi. 😉

Gurnahin Dottie ja matkan jälkijäristyksiä

Kuvasin Abdulrazak Gurnahin romaanin Dottie (1990) Teneriffan reissulla uuden pashminahuivini päällä. Olen löytänyt uusia lempivärejä, kuten tuon huivin lemmikinsinisen ja pehmeän roosan, jotka jollain kirkkaalla värillä terästettynä (ehdottomasti se terästys) sopivat vanhenevaan minuun paremmin kuin aiemmin rakastamani voimakkaan punainen.
Tässä tulikin jo sellaista, mikä saattaa saada puhdasoppisen kirjaihmisen  kavahtamaan - mennä nyt sekoittamaan värimieltymyksiä ja vaatevalintoja Nobel-kirjailijasta kirjoittaessa... 
Mutta ystävät, sellaista elämä on, pientä ja suurta, ja joskus suuri on pientä ja pienessä on hämmästyttävää suuruutta. 

Ajattelin matkalla paljon vanhenemista ja muutoksia. Gurnahin kirjassakin seurataan Dottien elämää ja kehittymistä sekä arkisten valintojen että suurten maailmantapahtumien valossa. 

Dottiessa on paljon samaa kuin Gurnahilta aiemmin lukemassani romaanissa The Last Gift. Päähenkilöt ovat Englannissa toisen luokan kansalaisina asuvia karibialaisia, joille vanhempien tausta on epäselvä ja omassa elämässä on sekä perheenjäsenten aiheuttamia käytännön haasteita että huonon itsetunnon aiheuttamia turhia esteitä. Rasisminäkökulma on vahva varsinkin Dottiessa.   

Dottie Badoura Fatma Balfour on vastuunkantaja, vanhin tytär joka hoitaa äitinsä tämän surkeaan kuolemaan asti ja ainoana täysikäisenä ottaa sen jälkeen tehtäväkseen saada muualle sijoitetut sisarukset, heikkolahjaisen pikkusiskonsa ja pienen veljensä, takaisin elämään yhtenä perheenä. Dottien mielestä perhe on tärkein ja kaikki on hyvin, kunhan he vain saavat olla yhdessä, vaikka rutiköyhinä. Dottie on päättäväinen toimissaan ja tuntee toimivansa epäitsekkäästi, mutta olisiko sittenkin Sophien ollut parempi elää laitoksessa ja Hudsonin maalla varakkaassa perheessä. Kyllä olisi, myös Dottien itsensä vuoksi, mutta miten hän sen silloin olisi voinut tietää.

Liiallinen uhrautuminen sisarusten hyväksi ja huonon taustan salaaminen tekevät Dottiesta yksinäisen ja onnettoman. Ystävyys, johon hän vähitellen uskaltautuu ja jossa kasvaa ulos joistakin peloistaan, on kuvattu vivahteikkaasti.
Abdulrazak onnistuu kiintymyksen kuvauksissaan hyvin, samoin Dottien tukahdutetun naisellisuuden ja sen muutosten kuvaamisessa. 
Huonon taustan vaikutus näkyy paitsi epävarmuutena myös alisuoriutumisena ja huijarisyndroomaisina tuntemuksina Dottiessa.
  
Kaiken taustalla on rasismissaan kuohuva Englanti. Värilliset naiset eivät usko omiin mahdollisuuksiinsa ja miehillä tulee seinä vastaan yrittävät he mitä tahansa. Heitä suvaitaan tarvittaessa työvoimapulassa, mutta syrjitään, jos heitä katsotaan olevan liikaa. Syrjinnän kohteet vaihtelevat. Se koskee enemmän uusia tulokkaita kuin siirtomaa-aikana maahan tulleiden jälkeläisiä, mutta täysin tasa-arvoisina kansalaisina heitäkään ei nähdä. 

They had been too generous in allowing foreigners to come and live among them.
(- - -) The  blacks had been unable to keep their lustful and tormented eyes off the women, and had failed to prevent their turbulent and unruly urges from dictating their behaviour once again. The enraged citizens of  West London, and Nottingham and Liverpool, were provoked to the point where they could no longer bear this insolence and took measures to end it. That was what was nearly at the heart of it all! To make matters worse, the blacks had insisted on moving into areas where English people lived, taking their jobs, walking the same streets as they did and eating in the same restaurants and cafes. And although the newspapers did not praise or condone the thuggish behaviour of the white mobs, there was no question that they had been sorely provoked. Was there any hope of solving the colour question?

Gurnah kirjoittaa perinteisellä tyylillä, monisanaisesti ja ilman taajaa kappelejakoa, jota nykyproosassa paljon suositaan.
Runsas teksti palkitsee siinä, että henkilöt tulevat lukijalle todella tutuiksi ja ongelmia käsitellään monesta näkökulmasta pohtien.

Yksi Gurnahin teoksista on juuri ilmestynyt suomeksi Tammen Keltaisen kirjaston kirjana, tuorein 2020 ilmestynyt Afterlives. Suomennoksen nimi on Loppuelämät ja kääntäjä on Einari Aaltonen. 

Matkan jälkijäristyksiä...?
Kuvassa on ikivanha kuivunut puu Puerto de la Cruzista. Se on kuin vanhenevan ihmisen (eli minun) ryhmyiset kädet. Tunnen samuutta tähän puuhun. 

Jostain syystä pohdin tällä matkalla paljon vanhenemista. Korona-ajan lamaannus  ja naapurimaan sotahulluus ovat saaneet yleensä iloisen bloggarin vakaviin ajatuksiin.
Elämä on hauras, miten joku voi määrätä ihmisjoukkoja tappamaan toisia ihmisiä?
 

Matkan aluksi lentokentällä oli kova sade ja olin jo kauhuissani, tätäkö tämä nyt on. Enkö saakaan sitä aurinkopiristystä, mitä niin kaipasin?

Kuva, Ume

No sain, runsain mitoin. Teneriffalla sadekuurot ovat lyhyitä ja heti kun aurinko tulee esiin, se on ihanan kuuma. Kolmeen viikkoon mahtui monta todella lämmintä päivää. 

Selfietikku jäi kotiin joten taas otettiin kuvia käsivarsi ojossa ja ajastuksella kamera jakkaralle sijoittaen. Jälkimmäisessä kuvassa ollaan lähdössä hurjasti bilettämään... no ei vaan uskonnollista kulkuetta tiirailemaan. 

 

Minulla on ikävä takaisin tuohon valoisuuteen ja lomameininkiin. Unto sanoo aina, että hänellä jää sielu vanhaan paikkaan uuteen siirtyessä. No, minulla jää kyllä keho. Ihoni kaipaa auringon lämpöä.
Forecan ennuste lupaa jo perjantaille 15 astetta. Silloin menen parvekkeelle ummistan silmäni ja kuvittelen olevani Teneriffalla edelleen - tai jälleen.

Vanhenemisen pohdinta jääköön seuraavaan kirjoitukseen.