 |
| Postikortti, Nea Kivelä, 2021 |
Selailin vanhaa kirjaa, johon on koottu ajatuksia äideistä, isistä ja lapsista.
Tässä kirjassa on kaksi, jotka ovat ilkikurisuudessaan aina naurattaneet minua, mutta sisältävät myös vakavamman sanoman jos pysähtyy miettimään.
Ensimmäinen on kuultu koomikko, näyttelijä Groucho Marxin suusta:
Äitini rakasti lapsia -
hän olisi antanut mitä tahansa
jos minusta olisi tullut sellainen.
Toinen on näytelmäkirjailija, näyttelijä Noël Cowardin huomio:
Äidinrakkaus on, erityisesti Amerikassa,
korkeasti kunnioitettu ja paljon puhuttu tunne.
Kun sitä vielä kiihdytetään ginillä ja bourbon-
viskillä, se voi saada hirvittävät mittasuhteet.
Lapsen ja vanhemman suhde on yksi sitovimmista suhteista ihmisen elämässä.
Se ei ole valinta, vaan kohtalo. Tähän suhteeseen liittyy vääjäämättä syyllisyyttä.
Olenko hyvä äiti? Olenko hyvä lapsi? Myöhemmin sama imperfektissä, mutta ei niin polttavana enää: Olinko... riitinkö, olisinko voinut...?
Stressiä syntyy, jos tähän omien epäilysten päälle tulee vielä paljon vaatimuksia ja arvostelua ympäristöstä.
Haluan osoittaa tuon alkukuvani lauseen kaikille nuorille, epävarmoille äideille.
Kyllä se siitä!
Lapset ovat vanhemmilleen elämänikäinen asia.
Omat lapseni ovat olleet jo kauan omillaan. Silti olen, tietenkin, tuntosarvet pystyssä kuulostelemassa, onko heillä ja heidän perheillään kaikki hyvin.
Huomenna syödään kakkua ja nuuhkitaan ruusuja. Tunnetaan läheisyyden tunteita, ikävöidäänkin.
Äitinä olemisen tragediahan on se, että pitää rakastaa lasta syvemmin kuin mitään muuta ja samalla on kasvatettava häntä lähtemään.
Hyvää, aurinkoista Äitienpäivää kaikkiin koteihin! Äitienpäivän juhlijanhan ei tarvitse olla äiti. Jokainen meistä on ollut lapsi.
PS Tiedän, että äitienpäivä kuuluu kirjoittaa näin pienellä alkukirjaimella, mutta protestoin. Minusta kaikki juhlapäivät ansaitsisivat ison alkukirjaimen.
Hyvää äitienpäivää sinne! Minustakin olisi paikallaan kirjoittaa juhlapyhät isolla niin kuin aika monessa muussa kielessä tehdään. Muistan vielä, että äidinkielentunneilla tuntui oudolta, ettei juhlapyhiä lasketa omanlaisikseen erisnimiksi.
VastaaPoistaToivotuksissa ilmeisesti iso alkukirjain käy, mutta tavallisessa proosassa pitäisi kirjoittaa pienellä. Minä luen lähes yhtä paljon englanniksi kuin suomeksi, se vaikuttaa. No, palaan taas ruotuun tämän jälkeen. :)
PoistaAurinkoista Äitienpäivää, isolla kirjaimella myös täältä!
VastaaPoistaNiinpä: äitiys on ainoa varma elämämittainen sitoumuksemme ja siitä on silkka ilo pitää lujasti kiinni:)
Niin on! Tyhjää olisi ilman äitiyttä, mutta ilmeisesti sitä sitten rakentaisi muista ihmisuhteistaan vahvempia. Tiivis ystäväryhmä muodostaa usein perheettömille ihmisille perheen kaltaisen yhteisön.
PoistaJännä juttu, mutta ei ole koskaan tullut edes mieleeni, etten voisi juhlistaa äitienpäivää vain siksi, etten ole itse äiti. Kaikilla on tosiaan äiti (eri asia tietty millainen) ja itse tuota päivää olen aina ajatellut siltä kannalta: en niin, että pitäisi juhlia itseään :D
VastaaPoistaItse en myöskään koe olevani perheetön, vaikkei minulla ole lapsia. On aika ikävää, että yllättävän moni niin ajattelee, mutta se kertoo enemmän heistä ja asenteistaan kuin minusta.
Samaa mieltä perheestä. Yhdessä asuvat muodostavat perheen ja perhe voi koostua kahdesta aikuisesta (ilman lapsia tai lasten kanssa) tai yhdestä aikuisesta ja lapsesta/lapsista. Joissain kulttuureissa perheeseen kuuluu myös muita lähisukulaisia, varsinkin isovanhemmat, ja perheeseen lasketaan kuuluviksi myös muualla asuvia... no, lasketaanhan meilläkin esim. kotoaan pois muuttaneet opiskelijat. Menee vaikeaksi, kun alkaa miettiä tarkemmin. Laajennettu perhe syntyy kun lapset menevät naimisiin, tulee vävyjä ja miniöitä ja uusperheiden kautta uusia lapsenlapsia.
PoistaÄitejä ja isoäitejä on hyvä muistella. Minä tunnen muistoissani empatiaa heihin, koska heillä oli niin huonot elinolosuhteet.
Itse en koe, että perheeseen kuuluvan pitäisi edes jakaa samoja geenejä keskenään. On niin monenlaisia perhekomboja, ettei ole minun asiani alkaa määrittää, millainen kenenkin perhe on. Kyllä he sen itse tietävät.
PoistaJuuri niin.
PoistaMeilläkin pojan perheen lapsiluku kasvoi uuden avioliiton myötä ja koemme perheen kaikki lapset lapsenlapsiksemme, toiset vain on tunnettu alusta asti ja toiset liittyivät seuraan vähän isompina. En olisi ikinä uskonut, miten automaattisesti ja vaivattomasti lastenlasten luku muuttui ajattelussani. Kun käyn läpi läheisiäni ja mietin mitä heille kuuluu, niin uudet ovat siinä mukana kuten vanhatkin.
Joskus historiassa myös palvelusväkeä on laskettu kuuluvaksi perheeseen. Kun on eletty lähekkäin, niin samaa perhettähän sitä on oltu. Eikös Vaahteramäen Eemelin perheeseenkiin kuulunut Aatu-renki ja Liina-piika. Aatu oli Eemelille kuin isoveli. Ja USA:n etelävaltioissa orjuuden aikana joku "nanny" oli lapsille kuin äiti, vaikka toisia orjia taas kohdeltiin kaikkea muuta kuin perheenjäseninä.
Mieli matkasi muistoihin vuosikymmenten taakse.
VastaaPoistaÄitienpäiväaamu oli odotusta siihen hetkeen, kun oli aika antaa äidille ruusu ja omatekemä kortti. Äidin silmistä helähtää kyynel, hetki on liikutuksen. Tänään tunnen haikeutta, äiti on taivaan enkeli.
Itse tehdyt kortit ovat äideille rakkaita. Niissä on lapsen aidot, omat ajatukset.
Poista