Tarkastelen kirjoja omien mieltymysteni mukaan ja hieman vertaillen.
Ensimmäinen ero, minkä huomaa, on koko (ei tule esiin kuvissa). Uusi kirja on kookkaampi korkeus- ja leveyssuunnassa, mutta matalampi (siksikin yhteiskuvassa tekstit jäivät tarkentumatta, minun taidoillani ja puhelimen kameralla).
Miten kirjani ovat syntyneet 1 vuodelta 1969 sisältää Helsingin yliopistolla edellisenä vuonna esitetyt Studia Generalia -luentojen tekstit. Kirjailijat kertovat, miten omat kirjat ovat syntyneet, mitkä ovat niiden virikkeet, ainekset ja rakenteet.
Vuonna 1952 aloitetut kaikille avoimet, yleissivistävät Studia generalia -luennot oltiin jo lopettamassa, kun kirjallisuuden laitos keksi ehdottaa kirjailijaluentoja. Niistä tuli valtava yleisömenestys. Yliopiston suurin luentosali Porthania I oli ollut aivan täpötäysi, 600 lisäpaikkaa oli saatu välittämällä esitelmät kovaäänisten välityksellä opiskelijaravintolaan ja tupakkahuoneeseen.
Arvatkaa, nielinkö pettymystäni, kun en päässyt tuonne, vasta lukiolainen kun olin ja asuin kaukana Helsingistä. Vieläkin on mielipaha nuoren kirjallisuudenharrastajan puolesta.
Vuonna 1952 aloitetut kaikille avoimet, yleissivistävät Studia generalia -luennot oltiin jo lopettamassa, kun kirjallisuuden laitos keksi ehdottaa kirjailijaluentoja. Niistä tuli valtava yleisömenestys. Yliopiston suurin luentosali Porthania I oli ollut aivan täpötäysi, 600 lisäpaikkaa oli saatu välittämällä esitelmät kovaäänisten välityksellä opiskelijaravintolaan ja tupakkahuoneeseen.
Arvatkaa, nielinkö pettymystäni, kun en päässyt tuonne, vasta lukiolainen kun olin ja asuin kaukana Helsingistä. Vieläkin on mielipaha nuoren kirjallisuudenharrastajan puolesta.
Kirjan näistä luennoista toimitti Ritva Rainio, kuten myös seuraavat kolme osaa, mutta silloin hän oli jo Ritva Haavikko.
Tämän kirjan on ostanut Marjatta Korpela ja luki sen nyt toistamiseen Marjatta Mentulana.
Tänä vuonna ilmestynyt Miten kirjani ovat syntyneet 6 koostuu kirjailijahaastatteluista, jotka on tehnyt kulttuuritoimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen.
Kirjan 1 julkaisun aikaan kirjailijat olivat tuntemattomampia kuin nykyään. Ei ollut somekanavia, eikä kustantamot odottaneet kirjailijan mainostavan itseään. Siksi kirjailijoiden esiintulo muutoin kuin kirjojensa kautta tuntui niin ihmeelliseltä. Tuntui, että luennoissa pääsi sisälle salaisuuksiin.
Kirjan 1 tyyli on lähellä akateemista tekstiä, kirjan 6 aikakauslehtimäistä.
Vanhan kirjan teksti on tiheää, kuten nykyään vain pienimmissä taskukirjoissa, uudessa teksti on painettu ilmavasti, mikä tekee siitä miellyttävämmän lukea.
Kirjan 1 alussa on jokaisesta kirjailijasta tietopaketti, kirjassa 6 on kunkin haastattelun lopussa kirjailjan teosten luettelo.
Ville Hänninen on kirjoittanut haastatteluiden alkuun kiinnostavat otsikot ja lyhyet luonnehtivat esittelyt. Petri Tammisen haastattelu on saanut otsikon Toinen nimi ujous ja Tammisen tyylisen luonnehdinnan: "Petri Tamminen kertoo anekdootteja. Lukija täydentää välit." Mikko Rimmisen haastattelu on otsikoitu Elämä:korviketoiminto, ja luonnehdinta kuvaa Rimmisen lennokkuuden napakasti: "Mikko Rimmisen kieli jahkaa ja jaanaa, kieppuu ja konstailee, palaa ja pujottelee, venyy ja vääntelehtii." Siinä meillä minimalisti ja runsastelija, joiden molempien kielestä pidän valtavasti.
Kirjan 1 rakas kirjailija minulle on Eeva Joenpelto. Miten kiitollisena luinkaan hänen kirjojensa nimien taustoista. Joenpelto kuvaa kirjoissaan elämää Lohjan seudulla, jonka hän kokee eräänlaiseksi William Faulknerin Eteläksi, jossa "vanhoja sukuriitojaan hellivien isollisten kanssa ripirinnan elivät alemmuudentunnoistaan heräämistä tekevät muut yhteiskuntaluokat." Joenpellon kirjat ovat aina kohottaneet minua päähenkilöidensä oikeudentunnolla ja moraalilla, joista Joenpelto käyttää termiä "elämänryhti". Nämähän ovat vahvasti myös oman lapsuuden miljööni arvoja. Koen tuttuutta Joenpellon tinkimättömissä hahmoissa ja olen iloinen siitä, että kirjailija kirjoittaa heidät niin arvokkaiksi.
Vuoden 1969 kirjassa on huomioitu kirjailijoiden monitaiteellisuus.
Kirjan keskellä on kuvia Oscar Parlandin, Martti Haavion ja Lauri Viljasen piirroksista, akvarelleista ja öljyvärimaalauksista. Sieltä löytyy myös kuva Lassi Nummen luonnoskansiosta omintakeisine merkkeineen.
Oscar Parlandin luentoon kuuluu myös sävellys, Hän kertoo seikkaperäisesti miten niin kuvataide kuin musiikkikin sekä myös monikulttuurinen tausta, monikielisyys ja lääkärin ammatti ovat olleet tärkeitä tekijöitä hänen kirjailijuudelleen.
Myös Ville Hännisen haastattelut kirjassa 6 tuovat hyvin esiin kirjailijoiden taustat ja kirjan takana olevat työvaiheet. Silti kaipaan tekstiä, joka olisi kokonaan minä-muodossa ja kirjailijan itsensä laatima.
Huomaan, että molemmissa kirjoissa pidän eniten niiden kirjailijoiden osuuksista joiden kirjoistakin olen pitänyt eniten.
Hassan Blasim on kiinnostava kirjailija. Hän on aloittanut kirjailijan uransa pakomatkansa aikana blogeissa ja nettifoorumeilla. Blasimilla on elokuvatausta, mikä näkyy tarinoiden visuaalisuudessa.
Poimin vielä kahdelta kirjailijalta tärkeät puheenvuorot.
1. Aki Ollikainen: "Onneksi kirjallisuus on niin hidas laji, ettei muotien tai ajankohtaistapahtumien perässä voi juosta."
Oma kommenttini tähän: kunpa näin olisikin!
2. Antti Nylén on perustanut oman kustantamon valmistaakseen persoonallisempia kirjoja.
"Olen aina arvostanut kirjoja tavaroina. Olen viehättynyt kirjan osista: miten se on sidottu, minkä kokoinen se on ja miltä painoväri näyttää. Ja miten pieni kirja voi olla painava paperin paksuuden vuoksi ", kirjojen laaja-alaisemman hypistelyn ja ostamisen Kaarle Ervastin antikvariaatissa aloittanut Nylén erittelee.
Siis näinhän se on, kirja on esine ja lukeminen tapahtuu silmillä, eikös vain? Kuunteleminen on jotain muuta - se on kuuntelemista.
Tämän kirjan on ostanut Marjatta Korpela ja luki sen nyt toistamiseen Marjatta Mentulana.
Tänä vuonna ilmestynyt Miten kirjani ovat syntyneet 6 koostuu kirjailijahaastatteluista, jotka on tehnyt kulttuuritoimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen.
Kirjan 1 julkaisun aikaan kirjailijat olivat tuntemattomampia kuin nykyään. Ei ollut somekanavia, eikä kustantamot odottaneet kirjailijan mainostavan itseään. Siksi kirjailijoiden esiintulo muutoin kuin kirjojensa kautta tuntui niin ihmeelliseltä. Tuntui, että luennoissa pääsi sisälle salaisuuksiin.
Kirjan 1 tyyli on lähellä akateemista tekstiä, kirjan 6 aikakauslehtimäistä.
Vanhan kirjan teksti on tiheää, kuten nykyään vain pienimmissä taskukirjoissa, uudessa teksti on painettu ilmavasti, mikä tekee siitä miellyttävämmän lukea.
Kirjan 1 alussa on jokaisesta kirjailijasta tietopaketti, kirjassa 6 on kunkin haastattelun lopussa kirjailjan teosten luettelo.
Ville Hänninen on kirjoittanut haastatteluiden alkuun kiinnostavat otsikot ja lyhyet luonnehtivat esittelyt. Petri Tammisen haastattelu on saanut otsikon Toinen nimi ujous ja Tammisen tyylisen luonnehdinnan: "Petri Tamminen kertoo anekdootteja. Lukija täydentää välit." Mikko Rimmisen haastattelu on otsikoitu Elämä:korviketoiminto, ja luonnehdinta kuvaa Rimmisen lennokkuuden napakasti: "Mikko Rimmisen kieli jahkaa ja jaanaa, kieppuu ja konstailee, palaa ja pujottelee, venyy ja vääntelehtii." Siinä meillä minimalisti ja runsastelija, joiden molempien kielestä pidän valtavasti.
Kirjan 1 rakas kirjailija minulle on Eeva Joenpelto. Miten kiitollisena luinkaan hänen kirjojensa nimien taustoista. Joenpelto kuvaa kirjoissaan elämää Lohjan seudulla, jonka hän kokee eräänlaiseksi William Faulknerin Eteläksi, jossa "vanhoja sukuriitojaan hellivien isollisten kanssa ripirinnan elivät alemmuudentunnoistaan heräämistä tekevät muut yhteiskuntaluokat." Joenpellon kirjat ovat aina kohottaneet minua päähenkilöidensä oikeudentunnolla ja moraalilla, joista Joenpelto käyttää termiä "elämänryhti". Nämähän ovat vahvasti myös oman lapsuuden miljööni arvoja. Koen tuttuutta Joenpellon tinkimättömissä hahmoissa ja olen iloinen siitä, että kirjailija kirjoittaa heidät niin arvokkaiksi.
Vuoden 1969 kirjassa on huomioitu kirjailijoiden monitaiteellisuus.
Kirjan keskellä on kuvia Oscar Parlandin, Martti Haavion ja Lauri Viljasen piirroksista, akvarelleista ja öljyvärimaalauksista. Sieltä löytyy myös kuva Lassi Nummen luonnoskansiosta omintakeisine merkkeineen.
Oscar Parlandin luentoon kuuluu myös sävellys, Hän kertoo seikkaperäisesti miten niin kuvataide kuin musiikkikin sekä myös monikulttuurinen tausta, monikielisyys ja lääkärin ammatti ovat olleet tärkeitä tekijöitä hänen kirjailijuudelleen.
Myös Ville Hännisen haastattelut kirjassa 6 tuovat hyvin esiin kirjailijoiden taustat ja kirjan takana olevat työvaiheet. Silti kaipaan tekstiä, joka olisi kokonaan minä-muodossa ja kirjailijan itsensä laatima.
Huomaan, että molemmissa kirjoissa pidän eniten niiden kirjailijoiden osuuksista joiden kirjoistakin olen pitänyt eniten.
Hassan Blasim on kiinnostava kirjailija. Hän on aloittanut kirjailijan uransa pakomatkansa aikana blogeissa ja nettifoorumeilla. Blasimilla on elokuvatausta, mikä näkyy tarinoiden visuaalisuudessa.
Poimin vielä kahdelta kirjailijalta tärkeät puheenvuorot.
1. Aki Ollikainen: "Onneksi kirjallisuus on niin hidas laji, ettei muotien tai ajankohtaistapahtumien perässä voi juosta."
Oma kommenttini tähän: kunpa näin olisikin!
2. Antti Nylén on perustanut oman kustantamon valmistaakseen persoonallisempia kirjoja.
"Olen aina arvostanut kirjoja tavaroina. Olen viehättynyt kirjan osista: miten se on sidottu, minkä kokoinen se on ja miltä painoväri näyttää. Ja miten pieni kirja voi olla painava paperin paksuuden vuoksi ", kirjojen laaja-alaisemman hypistelyn ja ostamisen Kaarle Ervastin antikvariaatissa aloittanut Nylén erittelee.
Siis näinhän se on, kirja on esine ja lukeminen tapahtuu silmillä, eikös vain? Kuunteleminen on jotain muuta - se on kuuntelemista.
Vuoden 1969 kirjan päällyksen on laatinut Urpo Huhtanen, siinä on prässin kuva. Sopii hyvin. Kyllä kirjan valmistaminen on usein aikamoista puristamista, vaikka sitä ei itse esineeksi asti valmistaisikaan.
Vuoden 2023 kirjan päällyksen on suunnitellut Martti Ruokonen ja kuva virtaavasta materiaalista on Marion Stephanin.
Vuoden 2023 kirjan päällyksen on suunnitellut Martti Ruokonen ja kuva virtaavasta materiaalista on Marion Stephanin.
Kiitos teille kirjailijat, edesmenneet ja nykyiset!
PS Ai niin, Sadan vuoden lukuhaaste - Miten kirjani ovat syntyneet 1 lähteekin tästä sinne esimerkiksi 60-luvun kirjasta.
Jännä sattuma, että esittelet nämä kirjat, juuri, kun itse olen tutustumassa näihin luovan kirjoittamisen opintoihini liittyen. Menee vain hieman aikaa, ennen kuin saan ne käsiini.
VastaaPoistaNo Sepäs sattui!
PoistaLuovan kirjoittamisen opinnot kuulostaa upealta.
Katselin kirjaston sivuilta sarjan osia 2 - 5, kiinnostavia kirjailijoita kaikissa.
marjatta
VastaaPoistakävin 70-luvun loppupuolella kuuntelemassa muutamia miten kirjani ovat syntyneet -luentoja. studia generalia -sarjan tiiviys miellytti. kirjailijan oli osattava paketoida kokonainen kirja tai kirjailijuus yhteen tuntiin ja ruohon juureen. käytiin läpi kirjojen temaattiset kärjet, pohdittiin luomisprosesseja ja oma kirjallisen korren kantamista kekoon. joskus sieltä tuli kuin pandoran lippaasta esiin koko elämän patologia.
meri
En tiedä, oliko näitä luentoja niinä vuosina kun opiskelin Helsingissä, 1971 - 75, ainakin ne menivät minulta ohi. Seuraava kirjahan ilmestyi 1980, eli olet varmaan nähnyt luentoja joista kirja 2 on koottu.
PoistaEikö olekin hienoa, että kirjallisuus on ollut näin vetovoimaista ja kirjailijoita on rynnätty kuulemaan kuin rocktähtiä!
Ritva Rainio (Haavikko) kirjoittaa esipuheessaan, että muiden alojen luennot olivat keränneet enää vähän yleisöä ja tähän tuli porukkaa, kaikenikäisiä ihmisiä, niin, että heitä istui portailla, lattialla ja katederin reunalla ja silti piti käännyttää osa pois.
Tämän vuoden Helsingin yleisöluennoissa on ollut aiheena tekoäly. Toivottavasti sitäkin kuulemassa on ollut yleisöä.
Kirja 5 on koottu Turussa pidetyistä Studia Litteraria -luennoista 2011. Siellä on ollut mm Claes Andersson ja Monica Fagerholm! Voi, miksi en tätäkään hoksannut. Olin ensimmäistä vuotta eläkkeellä, joten olisin ollut vapaa lähtemään.
Kävitkö Meri näillä Turun luennoilla?
marjatta
Poistaen käynyt noilla luennoilla enkä muista edes kuulleeni niistä. sen muistan että kirjavire katosi k:n kuoleman jälkeen ja muutuin lähes lukemattomaksi. noihin aikoihin hävitin kotikirjastonkin, joten mahdollisuus vaikka vain vilkaista muutamaa opusta päivän mittaan oli mahdotonta. k:n aikana kaikilla seinillä oli hyllyjä lattiasta kattoon; hän oli mestari vetkuttelemaan kirjan keskeltä pinoa niin että se vaappui muttei kaatunut.
tänä päivänä luen eniten tietopuolisia kirjoja ja dekkareita, keskeiset asiat löytyvät niistä. olen muuten aika pessimistinen kirjallisuuden maailmaa muuttavan vaikutuksen kanssa. siellä ne totuudet torkkuvat kirjojen kansien välissä ja samaan aikaan typerä saivartelu ja sanahelinä kasvaa.
meri
Meri, ymmärrän.
PoistaTuo kommenttisi loppu... ja tämä Kyöstin: "Onko myös kirjailijoita ja "kirjailijoita" niin paljon ettei nimet edes jää mieleen.
Kun kaikkien on mahdollista julkaista hölinänsä, ainakin somessa, niin sieltä mätön joukosta on vaikea löytää kunnon ravintoa.
Tässä noin kymmenen vuoden välein julkaistussa kirjasarjassa on onneksi kaikki ansioituneita tekijöitä. Hain kirjastosta osan 5. ja ihailen kirjailijalistaa: Marja-Leena Mikkola, Helena Anhava, Claes Andersson, Hannu Raittila, Lars Sund, Arja Tiainen, Ilpo tiihonen...
Niin paljon kuin minäkin olen lukenut huonoja kirjoja, usein kyllä keskeyttäen. Mitä jos lukisi loppuelämän vain hyväksi havaittuja. Noo, uteliaisuuttani kyllä, haluan katsoa, mitä kaikkea julkaistaan, ja aina siellä joukossa on helmiä.
On kyllä mukavaa, että Hänninen pääsi jatkamaan tuota kirjasarjaa. Jostain luin asiasta.
VastaaPoistaNykyäänhän kirjamarkkinoinnissa mennään tosi voimakkaasti kirjailija edellä. Joskus se jopa vähän häiritsee. Minua kiinnostaa enemmän se itse kirja kuin tekijän brändi.
Sanopa muuta! Tuntuu, että nyt on menty joissain tapauksissa aivan toiseen äärimmäisyyteen. Henkilön pitää ensin tehdä itsensä tunnetuksi ja päästä esille jollain tavalla, ja sitten - kirja! - "kirja". koska on jo "valmis yleisö".
PoistaLaitoin nuo lainausmerkit, koska eiväthän nämä kirjat ole samalla tavalla kirjoja kuin ne jotka on kirjoitettu, koska on saottavaa, eikä yleisökään ole ehkä lukijoita laajemmassa mielessä vaan fanittajia.
Jos ei nyt ihan julkkiksien kirjoja oteta mukaan, joissa tietysti on osa hyviä niissäkin, niin myös tuntemattoman kirjoittajan kirjaa saatetaan hehkuttaa vähistä ansioista, jos se käsittelee muotiaihetta. Tähän sopii hyvin tuo, miten kommentoin Aki Ollikaisen ajatusta kirjallisuudesta hitaana lajina.
En ihan allekirjoita huomiota, että kirjailijat olisivat 70-luvun taitteessa olleet tuntemattomampia kuin nykyiset someajan kirjailijat. Melkein päinvastoin. Silloin kirjoista kirjoitettiin monessa lehdessä enemmän, lehtiä siis oli monia. Ehkei kirjailijoiden yksityiselämästä mutta kirjallisuudesta ja sen suhteesta yhteiskuntaan kirjoitettiin paljon. Itsekin aloin kirjoitella arvosteluja 1973-74 aikoihin.
VastaaPoistaNo, ehkei minua vaan huvita lukea näitä someajan kirjailijajuttuja, joten muistikuvani saattaa olla vääristynyt.
Jatkan vielä. Itse asiassa, kevyt väite tämä ehkä, luulen että 60-70-luvuilla monet taiteilijat, näyttelijät ja kirjailijat (jopa runoilijat) olivat hyvin tunnettuja niidenkin parissa jota eivät pahemin kulttuuria harrastaneet. Tämä johtui yhtenäiskulttuurista, jota tv ja radio symboloivat. Kun kanavia oli yksi tai kaksi, koko Somi seurasi niitä. Kun joku kirjailija oli lauantai-iltana Jatkoajassa, koko Suomi tunsi hänet seuraavana päivänä. Muistan nähneeni Reino Helismaan telkkarissa pari kertaa, ja ne jäivät todella mieleen (Helismaa kuoli v 1965).
PoistaNykyään medioita on niin paljon, että kuka niitä yhtenäisesti seuraa? Onko myös kirjailijoita ja "kirjailijoita" niin paljon ettei nimet edes jää mieleen.
Sitä paitsi kyllähän aikakauslehdistö tuolloin piti huolta "julkkisten" seuraamisesta; minäkin tiesin pikkupoikana tai teininä aikanaan heti missä Olavi Virta oli hölmöillyt.
Kyösti, kun katson noiden kirjojen kirjailijalistoja niin vanhemman kirjan tyyppejä en ole kuullut tai nähnyt liikkuvassa kuvassa kait ketään. Muistan kun kuulin kerran Hannu Salaman haastattelun ja inhosin hänen tärkeilevää "tuota tuota" -hokemistaan ja ajattelin harmissani, että parempi, että kirjailijat vain kirjoittavat.
PoistaSen sijaan tuon uuden kirjan kirjailijat ovat aivan "tuttuja". Olen nähnyt heitä tv-ohjelmissa ja livenäkin lähes puolet kirjamessuilla. Olen myös lukenut jokaisesta ja jokaiselta jotain muualtakin kuin sanoma- ja aikakauslehdistä, eli podcasteista ja kirjailjoiden omista blogeista.
Kirja-artikkeleitahan, arvosteluista puhumattakaan, on nykyään vähemmän. Myös HS:ssa on enimmäkseen juttuja, joissa keskitytään henkilöön.
Minun nuoruuteni ei kyllä ollut aivan tavallinen omana aikananikaan. Kotonani ei olut televisiota, radionkin hankkivat myöhään, opiskelija-asunnoissa ei myöskään ollut telkkaria kuin jossain yhteistiloissa. Aloitin Tampereella ja olin välillä vuoden USA:ssa, jossa kyllä töllötin tv:tä, mutta siellähän ei ollut mitään suomalaisista kirjailijoista, soap-operaa vain ja kyllähän siitä hyvin kieltä oppi. Vasta vuonna 1975, kun sain oman kodin, pääsin mukaan näihin yhtenäiskulttuurin juttuihin kuten yhteiset tv-ohjelmat.
Nykyään seuraan kaikkea ilolla. Selailen kaikki kuvalehdetkin, kotiin tulee aina jotain ja loput katselen kirjastossa. Heh, pitää tietää, missä mennään...
Kyllä minä olin pussissa kasvanut tyttö, Olavi Virran törmäilyistäkin olen kuullut vasta viime vuosina, katsonut sen Timo Koivusalon leffan ja kuunnellut meidän lähellä asuvan vanhan majatalo Rauhalan isännän juttuja Olavista, miten tämä kömpi yöksi "tehtaan tyttö" molemmin puolin kannattelemassa.
Mietin vielä tuota Olavi Virta -tietämättömyyttäni. Kotiini tuli kyllä aina Seura, Apu tai Viikkosanomat, mutta ehkä minä luin vain Danny ja Johnny -jutut ja brittibändeistä. Sinä olet minua vähän vanhempi ja näissä julkkisasioissa muutamakin vuosi merkitsee paljon.
PoistaMinua viisi vuotta vanhempi ystäväni on sanonut, että hänen aloittaessaan Helsingin yliopistossa siellä oli pukeutumisvaatimukset. Tytöt eivät saaneet pukeutua housuihin, minun aikanani taas opiskelijatytöt pukeutuivat hippirytkyihin ja sammareihin. Iso muutos siellä 60- ja 70-lukujen taitteessa.
Mutta siis kirjoista ja kirjailijoista, eihän siitä ole pitkäkään aika kun joka lehdessä oli oma arvostelu, oikea kritiikki, ei vain kehuja. Kirjailijajutut alkoivat silloin kun kritiikki loppui.
Siinä olisi jollekulle avaramieliselle journalismitutkijalle sarkaa selvittää todellakin missä vaiheessa human interest jutut korvasivat kirjallisuuskritiikit ja monet muutkin asia-aiheet.
PoistaKatsotaanpa vaikka Hesarin urheiluosastoa. Eihän siellä enää niinkään analysoida urheilutapahtumia vaan analysoidaan urheilijoita, heidän lapsuuttaan, teini-ikää ja kasvamista urheilijaksi. Kummin kaimaltakin yleensä kysytään miksi Liisa-hyppääjästä on tullut noin hieno urheilija.
Aikaisemmin, ei kovin kauan sitten Hesarikin kirjoitti joka viikko jokaisesta mestaruussarjan jalkapallo-ottelusta analyysin. Nyt ei kirjoita, mutta pallon pelaajista on kyllä analyysia. Sama koskee taiteita ja kirjallisuutta.
Tämä kehitys on tullut USA:sta, niin kuin kaikki tulee. Mutta miksi? Ja kun Suomessa sitten tähän sotketaan ihmisen, urheilijan tai kirjailijan, arvomaailman puhtauden vaaliminen, ollaan tosi kummallisen journalismin ääreellä.