Huumorista

Kuva on perhealbumista 80-luvulta

Tänään tapahtui pieni tapahtumasarja, tilannehuumoria, joka sai minut ajattelemaan, että olisko itselle nauraminen yhdessä sitä palkitsevinta huumorin lajia. 

Huomasin lähikaupan kassajonossa seisoessani, että toisen lenkkarini nauhat lojuivat auki pitkin lattiaa. Edelläni oleva asiakas oli jo kohta maksamassa ja minun tavarani valmiina hihnalla, mutta päättelin, että paras solmia ne nauhat nyt äkkiä, kumarruin. 

- Moooi...

- Moi, täällä minä oon, lattian rajassa, solmimassa kengännauhoja.
- Joo, hyvähän ne on solmia.
Nousin ylös, jee.
-  Aattelin vaan, että paras solmia ne nyt, etten unohda tavaroita pakatessa ja sitte kompastun tossa lattialla ja saatte soittaa ambulanssin ja...
- Niin, ja mikäs se tämä on?
Takanani seisova herrasmies riiputtaa maasta nostamaansa lokeroavainta. 
- Ooi, kiitos. Ai jaa, se putos. Mulla taitaa ollakin oikea epäonnen päivä, hih heh.... 
Näppäilen höpöttäessäni tunnuslukua laitteeseen.

- Mitäh, väärä pin. He heh hee. 
Siinä vaiheessa nauroimme jo kaikki, kassapoika, toiset asiakkaat jonossa ja tyrijä itse ihan mahanpohjanaurua.
- Hei kuulkaa, toivottavasti selviän kotiin ilman isompia vammoja. 

Tuli ihan lämpöinen olo. Ajatella, minä hauskutin. Varmaan stand-up-koomikolla on upea tunne, kun saa onnistuessaan salillisen ihmísiä nauramaan.

Toiseksi parasta naurua on ehkä sellainen, kun hyvässä seurassa muistellaan jotain hauskaa ja joku keksii siihen jotain lisää ja joku panee vielä paremmaksi ja lopuksi kaikki vääntelehtivät yhteisessä ilossa. 

Ilkeä nauru on sitä, kun nauretaan toisille tai jopa jollekin samassa porukassa olevalle.
Kaikkein viisainta on ottaa huumorin kohteeksi itsensä tai jokin fiktiivinen olento. Olen ollut joskus seurassa, jossa nauretaan jollekin ihmisryhmälle, olettaen että kohde on kaikkien mielestä naurettava, ja minä olen ollut eri mieltä, mutta en ole halunnut olla epäkohtelias vaan olen hymyillyt valjusti mukana. Ikävä tilanne.

Huumori on tärkeää elämässä, koska se helpottaa elämistä ja rentouttaa, mutta sen tuottaminen ei ole helppoa. 
Huumori on sekä kirjallisuudessa että elokuvassa ehkä vaikein laji. Olennaista on rytmitys. 
Minunkin kauppakohelluksessani oli rytmi, jota en saa täysin tuossa dialogissani esiin. Kaikki kävi nopeasti. Teksti "väärä pin" ilmestyi juuri kun olin sanomassa "oikea epäonnen päivä". 

Tärkeää on myös, että naurun kohde on sellainen, että hänelle voi nauraa ja hän nauraa itse edellä ja mukana.
Jos olisin vanhempi ja kömpelömpi, huumori olisi tässä tilanteessa mahdotonta. Minua ei nähtäisi koomisena vaan säälittävänä, mutta minähän olen - vielä - tämmöinen simpsakka ja notkea multitaskaaja. (Hih!)
Entä jos olisin lapsi, vammainen tai huonosti suomea puhuva ulkomaalainen? Ei puhettakaan, että tilanne naurattaisi, ellei mokailija itse näyttäisi hyvin voimakkaasti, että saa nauraa. 
Entä jos olisin tosikko enkä olisi nähnyt tilanteessa mitään koomista? Kaikki olisivat pidättäneet nauruaan ja minä olisin katsellut heitä paheksuvasti tai luikkinut nolona pois tilanteesta.

Huumori on hyvin väärinymmärrykselle altista ja sävyjen sanelemaa. Sen kanssa epäonnistuu helposti. 

Joskus vastustamaton nauru purkautuu ulos tilanteissa, joissa ei saisi nauraa -
joku kaatua kupsahtaa ja se vain näyttää niin koomiselta. Kaatuja itsekin on ensimmäiseksi huolissaan siitä, näyttikö hassulta ja näkyikö alushousut.

Muistan kouluajalta tilanteita, joissa me oppilaat seisomme kuuntelemassa päivänavausta, aamuhartauksia ne silloin olivat, ja koko rivi hytkyy pidätetystä naurusta. Koulun lähellä oli maalaistalo, jonka isäntä hätyytettiin usein sijaiseksi ja hän piti myös mielellään aamuhartauden, aina saman, tarinan ahkerista muurahaisista. Kaikki opettajat seisoivat edessä rivissä ja rehtori mulkoili meitä kasvatettaviaan kotkan katseella. "Ahkerat pikku muurahaiset... ". En uskaltanut katsoa ketään, purin huultani, painoin kynsillä kämmeniä, puristin jalat ristiin. Opettajien on täytynyt nähdä meidän tukala ja huvittava tilamme. Ihmettelen, ettei heille kellekään tullut nauruhepulia näissä tilanteissa. Ehkä tulikin, en uskaltanut katsoa. 

Eräs tuttu pariskunta menetti lapsensa hyvin traagisesti. He olivat molemmat sairauslomalla lapsen äkkikuoleman jälkeen ja istuivat saunassa, jos vaikka saunominen helpottaisi oloa. Jompi kumpi alkoi matkia silloin telkkarissa menevän Hymyhuulet sarjan Aki ja Turo -teinipoikia hokemalla "auts-töks-töks" ja tämä absurdi ja jotenkin sopimaton teko sai heidät remahtamaan nauruun, joka sitten muuttui itkuksi tietenkin.

Nauru ja itku ovatkin lähellä toisiaan. Olen huomannut sen joskus vitsaillessani kipeästä muistosta. Kipeät asiathan kestää parhaiten, kun ne näkee huumorin läpi, mutta siellä pohjalla on paljon surua. 
 
Monissa parhaista muistelmissa on juuri huumorinäkökulma, voi minua ja meitä. 

Usein kirjoista kirjoittaessani unohdan huumorin. Käsittelen kirjan kieltä ja rakennetta, kehun dialogia ja pohdin mikä on kirjan sanoma minulle, mutta vasta kommenteissa muistan - ai niin, kirjassahan on myös hienoa huumoria. 
Mistä tämä unohdus kertoo? Onko huumori vähemmän arvostettua kuin asia? 

PS
Koitin etsiä kuvia tähän kirjoitukseeni. Aina tuli vastaan ei voi, kun on ne tekijänoikeudet (kirjojen kuvat) ja ei voi, kun on ne somen vaarat (henkilökuvat).
Somen viaton aika on mennyt. Harmi. Mutta - koitetaan ottaa sekin huumorilla.  

Näinkö hoiva toimii?

 

Käytän näitä postikortteja (tekijä Quentin Blake) alku- ja loppukuvina tässä kirjoituksessani ironisessa mielessä.
Käytän tekstissä otteita kirjelmästäni Satakunnan hva:n vanhustyön toimialajohtajalle, joka välitti sen vastuualuejohtajalle, joka välitti sen "sisarenne asioita hoitaville". Nämä otteet ovat vaaleansinisellä pohjalla. 
Asia, jota yritän korjata, on heikkokuntoisen sisareni siirtäminen kokonaisvaltaisesta hoidosta mielenterveydeltään sairaiden hoivakodista yksiöasukkaaksi, jolle on suunniteltu hoivapaketti.

Ajattelin, että kun olen ollut yhteyksissä jo alempiin virkamieskoneiston henkilöihin puhelinsoitoin ja tekstiviestein, niin aloitan nyt kaikkein korkeimmalta. Hyvinvointialueen johtajana toiminut Kirsi Varhila ehti erota, mutta toimialajohtajat ovat seuraavia hva:n portaikossa.
Ai niin, onhan siellä Varhilan yläpuolella ollut vielä poliittinen ohjausryhmä, jonka saama jatkoaika oli liikaa Varhilalle. Tämä ryhmä kuulostaa minusta kyllä ihan diktatuurien valvontaelimeltä.

Siskoni tapaus vahvistaa sen uutisissakin mainitun asian, että Satakunnan hva on tehnyt säästöjä viimeisen päälle, ellei vähän ylikin. 

Ihminen, joka ei pysty pitämään kenkiä, koska diabetes ja vuosikymmenten psyyken lääkkeet ovat tehneet jaloista veltot eikä huomaa, jos lähtee rollaattorillaan liikkeelle housuissa jotka putoilevat nilkkoihin, joutuu nyt käyttämään hissiä ruokailemaan mennessään. Usein hän ei menekään, vaan odottaa, että talossa paikalla olevat ja tilanteita tarkkailevat kotihoitajat toisivat hänelle ruuan huoneeseen. Päiväkahvi jää kokonaan väliin, koska silloin ei ole kotihoitoa päivystämässä talossa ja Tarjalla on alkanut olla aina siihen aikaan päivästä huono olo. Kotirannassa hän ei koskaan jättänyt kahveja väliin, vaan meni mielellään samassa kerroksessa olevaan ruokasaliin. 

En nyt kerro tässä, mikä on sisareni nykyinen asuinpaikka, koska en halua talon henkilökunnalle tai paikkakunnan kotihoidon väelle huonoa mainetta. He tekevät parhaansa. Paikka ei ole kotikunnassa Pomarkussa, jonka vanhainkotiin sisareni on sanonut haluavansa "sitten vanhana".
Vanhushoivassa ei näemmä enää kuulla toivomuksia ja oteta huomioon inhimillisiä tekijöitä, vaan tarkastellaan täyttöasteita. Kun eräästä alueen hoivakodin hyväkuntoisten kerroksesta vapautui yksiö, niin sisareni muutettiinkin yllättäen nopeasti sinne ja ylennettiin pärjäämistaidoiltaan itsenäisemmäksi eläjäksi. Naapurihuoneissa olevat näyttävätkin ihan "normaaleilta", hyväkuntoisilta ihmisiltä.
Kun oli puhe, että uutta paikkaa etsitään, niin kysyin, mitä se tarkoittaa meille läheisille, tuleeko enemmän vastuuta, niin vastaus oli, että ei tule, ei mitään. Silloin, vielä marraskuussa, varmaan olikin tarkoitus löytää samantasoinen paikka, vain astetta turvallisempi. No, asunto oli monin tavoin puutteellinen, ja me olemme sekä huomauttaneet puutteista että hankkineet puuttuvia asioita.   

Minä petyin ja lamaannuin kuultuani, miten vaikeaan elämään siskoni siirrettiin. Soittelin ja koitin kysyä miksi ja onko ollut tiedossa, että hän on mieleltään sairas? Sain kuulla edunvalvojalta, että siirtoja turvallisesta vähemmän turvalliseen on ollut nyt vuodenvaihteessa muitakin.
Sain kuitenkin lopulta lähdetyksi sisartani katsomaan ja sillä reissulla sisuunnuin. 

Siirtoa perusteltiin sillä, että Tarja oli kaatuillut yöllä eikä Kotirannassa ollut yöpäivystystä. No, sitä ei ole yksiössäkään. Tarjalle tuotiin ranneke, jota hän ei pidä ranteessaan, kuten ei pysty pitämään yllään mitään muutakaan ylimääräistä, esim. tekohampaita. 

Olen pöyristynyt siitä, että ihmisen heiketessä hänet siirretään vaativampaan elämään. Miksi ei voitu odottaa, että siskoni "täyttää kriteerit" oikeaan vanhushoivaan? 

Tarja on sairastanut skitsofreniaa teini-iästä asti ja on nyt päälle seitsenkymppinen. Hän on laitostunut ja odottaa vain, mitä hänelle tehdään ja tapahtuu. Häneltä saadaan helposti vastaus, että näin on hyvä ja kaikki on hyvin.
Huomasin kuitenkin, että hän mutisi ruokaa tuoneelle kotihoitajalle lempeällä äänellä, että hän voisi kyllä mennä keväämmällä takaisin Euraan. Ikään kuin tämä hoitaja voisi tehdä sille asialle mitään.
Hän sanoi myös, että kun me seuraavana päivänä taas tulemme, niin hänpä pyytää hoitajaa "keittämään vieraille kahvit". Se tuli vanhasta muistista, nämä hoitajathan ovat talon ulkopuolista väkeä ja vain pistäytyvät siellä asiakaskäynneillä.  
Tarjalla käy neljätoista - kyllä, 14 - eri hoitajaa! Neljästi päivässä, naisia ja miehiä. Heidän on määrä viipyä 15 minuuttia kerrallaan Tarjan luona, antavat lääkkeet ja tarkistavat tilanteen. Välillä pöydälle tuodusta laitteesta kuuluu huhuilu "Tarja, onhan kaikki hyvin?"
Kerran viikossa on avustettu suihkupesu, se osui meidän vierailupäiviimme. Tarja oli käynyt suihkussa itse, ainakin sanoi niin hoitajalle, ja hiukset olivat märät. Kuka meistä haluaisi tuntemattoman ihmisen pesevän itseään! Tämä omatoimisuuden pilkahdus saattoi johtua myös siitä, että hän pelkäsi sen suihkuhomman osuvan jonkun mieshoitajan käyntiin. 

Jos Tarja olisikin vain fyysisesti sairas, niin hänestä saattaisi olla mukavaa tavata tätä joukkoa ihmisiä, mutta skitsofrenia tekee araksi ja jännittyneeksi. Tarja sanoikin, että hänellä on ollut nyt enemmän "liikutusta", millä sanalla hän kuvaa huonoa oloaan, jolloin ei saa lähdetyksi liikkeelle.

Vertailuksi kerron, että Kotirannassa asukkaat valitsivat hänet talon positiivisimmaksi.  

En tajua, kuka teki ja miksi tämän erittäin paljon huolta aiheuttavan siirron. Pelkään, että siskoni kaatuu kömpelöillä jaloillaan ja hänet löydetään aamulla loukkaantuneena tai menehtyneenä vessan lattialta. 

Toivon, että Tarjan tilanteeseen kiinnitettäisiin huomiota ja hän saisi arvokkaampaa hoitoa. 

Yksin Mehiläisellä on nelisenkymmentä mielenterveyskuntoutujille (positiivinen ilmaus, kuntoutuja) suunniteltua paikkaa. Onko nyt sitten joku ikäraja sille, minkä ikäiseksi näissä paikoissa saa olla? Olen kysynyt, mutta en ole vielä saanut vastausta. 
Onko kaikki kiinni kunnasta, joka ei myönnä erikoishoitoon etuseteleitä säästön nimissä? Vai onko kaiken takana kevyesti päätöksiä tekevä, virkaintoinen virkahenkilö?  

Veimme Tarjalle peruspuhelimen, Doron, ja harjoittelimme puhelun vastaanottamista monta kertaa, vain kaksi painallusta, vihreästä merkistä puhelin päälle ja valkoisesta kaiutin, mutta asian sisäistäminen näytti ylivoimaiselta. Soittamista emme edes ottaneet puheeksi, vaikka siihenkin olin kirjoittanut selkeät ohjeet. Entä unohtuuko lataus? Puhelut hoituivat edellisessä paikassa siirreltävällä puhelimella, jossa hoitaja teki kaiken muun paitsi puhumisen.
Tarja ei ymmärrä, että hänen pitäisi nyt itse toimia, ja minusta hän näyttää myös lyhyessä ajassa taantuneen sekä liikkumiseltaan että kognitiivisilta taidoiltaan. Kyllä hän Eurassa vielä käytti kenkiä, siellä tehtiin yhteisiä retkiäkin. Hän istuskeli yhteisissä tiloissa, ruokasalissakin jo ennen ateriaa ja jutteli tuttujen ihmisten kanssa. Muuton täytyy olla hänelle iso stressi.  
Tarja toivoi minun tuovan lenkkarit, koska hän on alkanut tuntea, että mitkään hänen sisätossunsa eivät tunnu hyvältä. Mittasin jalan ja etsin sopivia monesta kaupasta, löysinkin, ja sain ne isolla vaivalla hänelle jalkaan. Luulen, että hän otti ne pois meidän lähdettyämme ja siellä hän hipsuttelee edelleen pitkää käytävää hissille sukkasillaan, saattaa kastella jalkansa tai saada haavan jostain terävästä, ellei ole sitten jämähtänyt kokonaan siihen telkkarin, sängyn ja nojatuolin muodostamaan turvapesään.
 

Hei, älkää viitsikö!

Helsingin Sanomien viime sunnuntain esseessä valtiotieteiden tohtori, sosiologian dosentti Linda Hart käsittelee sukupuolen käsitettä ja sen hämärtämisen mukanaan tuomia ongelmia.
"Haluan sanoa kaikille nuorille, erityisesti omaa sukupuoltaan moninaisesti ilmaiseville: kahdesta sukupuolesta puhuminen ei ole vihapuhetta."

Tämän päivän lehdessä sukupuolen ja seksuaalisuuden aiheita teoksissaan käsittelevä kuvataiteilija Susa Tyrniluoto arvostelee Hartin esseetä yksipuolisuudesta. Tyrniluodon mielestä mitään selkeitä rajoja ei ole, vaan jokaisen pitäisi voida itse määritellä oma sukupuolensa. 
"Sukupuoli on bimodaalinen ilmiö, joka ilmenee kaksijakoisena ainoastaan sukusolujen kohdalla."

Bimodaalinen ilmiö. Mutta eikö ne sukusolujen aikaansaamat kaksi huippua sitten ole merkittävästi jakava tekijä? Mikä muu jakaisi ihmisnisäkkäitä yhtä paljon kuin heidän sukusolunsa, jotka muovaavat heistä erilaisia sekä ulkonäöltään, monilta fyysisiltä ominaisuuksiltaan että psyykeltään?  

Tyrniluodon mielestä jaot heteroihin, homoihin ja lesboihin nojaavat liiaksi selkeään jaotteluun.
Entäs sitten transsukupuoliset? En tiedä ketään heistä, joka olisi halunnut itselleen jotain hämärää identiteettiä. He ovat juuri siihen kyllästyneitä, kokevat syntyneensä väärään sukupuoleen ja pyrkivät saamaan selkeästi sen oikean, ainakin ulkoisten tunnusmerkkien, vaatteiden yms. osalta, fyysisen minän toteuttaminen leikkauksineen ei aina ole niin helppoa, eivätkä kaikki sitä edes halua. 

Ääriliberalismi saa aikaan vain pahaa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asioiden edistämisessä kuten kaikessa muussakin.
Katsokaa, mitä Amerikassa tapahtuu reagointina ääriliberalismin aikaansaamiin ilmiöihin! Uudet asetukset vievät kehitystä hurjasti taaksepäin. 
Ja nyt huomautan, että en puhu mistään kuplasta käsin, kaikkein vähiten äärioikeistolaisuuden kuplasta. Tuon ajatuksiani julki ajattelevana ja havainnoivana ihmisenä. 

Kun jotkut ääriliberalistit alkoivat väittää, että kouluissa sorretaan uskonnollisia vähemmistöjä ja alkoivat tehdä hölmöjä ehdotuksia koulujen käytänteisiin, niin sehän johti siihen, että nämä vähemmistöt alkoivat saada osakseen vihaa ja ennakkoluuloa riippumatta heidän omista asenteistaan. Monella muuta kuin kristinuskoa tunnustavalla ei ole mitään sitä vastaan, että heidän lapsensa näkevät miten Suomessa toteutetaan uskontoa.
Miettikää, olisitteko itse muualle muuttaneina kiinnostuneita kohdemaan perinteistä, myös uskonnollisista. Itse ainakin olisin ja olen ollut, vaikka en ole kovin pitkään muualla asunutkaan. 
Toimin työaikanani kymmenisen vuotta elämänkatsomustiedon opettajana ja pidän sitä ainetta erittäin hyvänä oppiaineena, jonka toivoisin myös olevan kaikkien yhteinen oppiaine.
Yhteinen eettinen oppiaine ei tietenkään tarkoittaisi sitä, että pitäisi sulkea silmänsä oman yhteiskunnan valtauskonnolta tai jopa vihata sitä tai että pitäisi nähdä kaikki nyt vähemmistössä olevat katsomukset enemmistöuskontoa parempina. 
Minusta kodit ja uskonnolliset yhteisöt vain sopivat paremmin oman uskonnon opettamiseen kuin kaikille yhteinen koululaitos.  

Lasten kasvatuksessa ääriliberalistinen näkökulma on korostanut lapsen vapautta valita ja päättää itseään koskevista asioista ikään kuin lapsi olisi yhtä kypsä kuin aikuinen. Hän ei ole. Lapsen rajoittaminen antaa hänelle turvaa ja varmuutta ja opettaa häntä tulemaan toimeen maailmassa. Ilman tukea monimutkaiseen maailmaan heitettynä lapsi pelkää ja oireilee.
Kouluissa, joissa ei ole selkeitä sääntöjä ja johtajuutta myös opettajat oireilevat, uupuvat ja vaihtavat alaa. 
 
Jätän tuon työotsikkoni vaihtamatta. Hei, älkää viitsikö! Tämä on niille, jotka itsetehostuksen vuoksi ryhtyvät ajamaan asioita, joista eivät edes tiedä mitään. 
Samoin niille, jotka liittyvät kuoroon, koska haluavat olla moderneja ja oikeassa kuplassa.
Entä jos kuuntelisi asiantuntijoita heidän väheksymisensä sijaan ja ajattelisi asioita omilla aivoillaan. Ei sillä väliä vaikka olisi yksin mielipiteineen tai vaikka tulkittaisiin väärin. Tärkeintä on, ettei kadota itseään.  

Kirjavuoteni - ja eteenpäin elävän mieli

Sipuleista kasvattamani amaryllikset eivät jaksaneet
kasvattaa vartta eivätkä avata nuppujaan, ennen kuin
katkaisin niiden minivarret ja laitoin leikkokukiksi
pikkumaljakoihin.

Taakse jäänyt vuosi on aiheuttanut huolta maailman tapahtumien vuoksi - vai mediako sen vain on saanut tuntumaan niin huonolta.
Toisaalta on todettu, että globaalisti tarkasteltuna väkivalta on vähentynyt ja hyvinvointi lisääntynyt. 
Vuosi on ollut minulle ahdistava myös mikrotasolla, tässä omassa pienessä elämässäni. Lähipiirissä on ollut sairautta ja muuta vaikeaa, nyt viimeisenä vielä siskolleni tehty elämänmuutos kaikessa tylyydessään, josta kerroin edellisessä kirjoituksessani.
Sisareni tilanne on aiheuttanut minulle apeutta, lamaantumista ja ylikierroksilla käymistä. Kysyn itseltäni, miten minä, joka yleensä olen löytänyt asioiden hyvät puolet, nyt reagoin näin voimakkaasti. Pahinta on epäoikeudenmukaisuuden kokemus ja epätietoisuus.
Mutta... ei auta, eteenpäin, toiveikasta talvimieltä tavoitellen.  

Katselin vuoden aikana lukemieni kirjojen listaa ja kirjoittamiani juttuja.
Päätin poimia joka kuukaudesta kaksi omasta mielestäni hyvää kirjoitusta, toinen kirjoista ja toinen jostain muusta, usein kirjallisuudesta tai muusta taiteesta sekin.
Pääset lukemaan jutun klikkaamalla sen nimeä.
Lisään jokaisen jutun nimen alle yhden lauseen, jolla perustelen valintaani. En käytä sanoja omaääninen, omalakinen tai vimmainen, koska ne ovat tätä nykyä kirjakritiikeissä loppuunkulutetuja ja usein väärin käytettyjä. Luin juuri Sanna Vainion esikoisromaanin Tyttö, josta pidin kovasti sen rauhallisesti pohdiskelevan tyylin vuoksi. Kirja oli takakannnessa määritelty vimmaiseksi eroromaaniksi.  

Tammikuu

Timo K. Mukka, Maa on syntinen laulu 
- Mukan kirjoissa on minuun vaikuttavaa runollisuutta.

Mikä liikuttaa?  
- Niin, mikä saa ihon kananlihalle tai kyynelet nousemaan silmiin.

Helmikuu

Kaksi kiinnostavaa sarjakuvaromaania sotaisista maista 
- Israel ja Venäjä!

Horinaton helmikuuko? 
- Pikkumainen ja moralistinen tuomitseminen ei kuulu taiteeseen, miksi se on kuitenkin niin hyväksyttyä nykyään?


Maaliskuu

Kaksi niin hyvää kirjailijaa, etten sanotuksi saa 
- Claire Keegan ja Golnaz Hashemzadeh Bonde. 

Onnea Suomi - Maailman Onnellisin Maa
- Onko mitään kiinnostavampaa kuin onnellisuus? 

Huhtikuu

Maija Laura Kauhanen, Ihmeköynnös 
- Raikas, teeskentelemätön, rehevä ja rehellinen kirja, kaiken uusmoralismin vastakohta.

Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta 
- Ajankohtainen aihe; koulut kuntoon ja pois kokeilut kokeilun vuoksi.  

Toukokuu

Kiitos kirjoistanne Tomi Norha, Amélie Nothomb ja Vigdis Hjorth! 
- Koskettavia kirjoja, Amélie Nothomb on yksi suosikkikirjailijoistani.

Mille Iiu Susiraja sanoo ei? 
- Tätä pohdin edelleen.


Kesäkuu

Kirjojen herättämiä ajatuksia - Matti Reinikka, Amélie Nothomb ja Paul Auster 
- Paul Austeria olen lukenut aika vähän, kiinnostuin. 

Kansalaisaktivismia Kouvolan yöpäivystyksen puolesta 
- Vuoden saavutus: me saimme pitää yöpäivystyksen, mikä pitää yllä myös päiväajan päivystyksen tasoa. 


Heinäkuu

Matti Kuusela, Journalisti - Toisenlainen toimittaja 
- Kuusela-jahdin epäoikeudenmukaisuus kauhistuttaa; se osoittaa, että nyt käydään läpi ammattiryhmä toisensa perään ja tuomitaan ihmisiä omituisesta näkökulmasta tarkastellen. 

Kiitos, että olet itsestäänselvyyteni ! - Ajatuksia parisuhteesta 
- Olen aina inhonnut sitä asennetta, että läheisissä ihmissuhteissa pitäisi toimia kuten liikekumppanuuksissa, kylmästi punniten!


Elokuu

Karin Fossum, Mielidekkaristini 
- Fossum kuvaa rikosten uhreja ja tekijöitä niin että molempien puolesta itkettää. 

Kotkaniemi-foorumi ke 7.8.2024 - Rajamaa uuden äärellä, keskusteluja turvallisuudesta 
- Tärkeä tapahtuma, jonne toivon pääseväni tulevana kesänäkin. 


Syyskuu

Karin Smirnoff, Sokerikäärme 
- Persoonallinen tyyli, smirnoffilainen maailma.

Joensuun kirjallisuustapahtumassa 2024, osa I: Hyvää makua ja ystävyyttä 
- Minun vuoteni tärkeimpiä tapahtumia, jo perinne. 


Lokakuu

Pajtim Statovci, Lehmä synnyttää yöllä 
- Statovci on harvinainen lahjakkuus.

Ajatuksia sunnuntaina 27.10.24 
- Istanbulin matka sai tarkastelemaan elintasoeroja. 

Marraskuu

Jon Fosse, Aamu ja ilta 
- Niin kaunista, Fossen tekstin kauneus on sen niukassa painavuudessa.

Nämä kirjat on hyvä lukea, koska... 
- Adania Shibli kertoo palestiinalaisten ja Anna Soudakova valkovenäläisten sorrosta ja sorron historiasta.   


Joulukuu

Opettajuudesta 
- Vierailin Sippolan koulukodissa ja mietin, miten paljon lasten vaikeuksien ymmärtämisessä on kehitytty ja miten lapsia pitäisi auttaa jo paljon aiemmin, jolloin heillä olisi paremmat eväät elämään.

Tuhat ja yksi blogitarinaa 
- Kirjablogit, se alkuperäinen (myös paras, eikö vain?) osa kirjasomea. 

Olen lukenut paljon hyviä kirjoja, joista en ole kirjoittanut blogissa. Viime aikoina tällaisia ovat olleet mm Sissi Kuntsin Klo 17.23, Helmi Kekkosen Liv!, Irene Zidan Isäni appelsiininkukkien maasta ja Markku Pääskysen Elektra.


Ulkona on kaunista, pakkasta noin -5 astetta. Sanomalehtiä ei ilmestynyt tänään. Huomenna pitäisi siis tulla kolme Hesaria, myös sunnuntain ja eilisen, joita ei jaettu, koska Kosari (Kouvolan Sanomat) ei ilmestynyt paperisena noina päivinä. Ehkä alennun lukemaan lehtiä ruudulta.
Aamukahvi ilman sanomalehtiä ei ole oikea aamukahvi. Luin sitten Suomen Kuvalehden kulttuurijuttuja.
Pysähdyin miettimään Helmi Kekkosen 'Aiotko kirjailijaksi' -esseen kohdalla. Kekkonen kertoo, miten vähän ja yhä vähemmän kirjailija saa työstään ja miten kustantamoiden työntekijät sen sijaan ovat hyvin palkattuja. "Samaan aikaan kustantamoissa työskentelee brand managereja, assistentteja ja sosiaalisen media tuottajia monen tuhannen euron kuukausipalkalla, tekemässä työtä, jota ei olisi edes olemassa ilman kirjailijoita."
Kekkonen kysyy, eikö jotain ole vialla, kun kirjailija, alkutuotteen tekijä, on suurin häviäjä kirjan myyntiketjussa.
Mieleeni tuli kolme pointtia:
1. Miksi sitten kirjailijoiden odotetaan itse markkinoivan kirjojaan somepalveluissa, jos kustantamoilla on tähän tehtävään palkattuja henkilöitä?
2. Digiajan ilmainen kirjojen kuuntelu pitäisi lopettaa ja kuuntelustakin periä kunnon maksu.
3. Julkaistaanko meillä liikaa uusia suomenkielisiä kirjoja? Toivoisin huonojen esikoiskirjojen sijaan lisää hyviä käännöskirjoja. 

Kun vuosi vaihtuu...

Aamuiselta kävelylenkiltä Kymijoen rannalta
29.12. 2024

Kun vuosi vaihtuu, vaihtuu vain numero. Ihmisen haaveet, ilot ja murheet eivät nollaudu, muutokset tapahtuvat muussa kuin kalenterin ajassa. 

Minä olen viime aikoina hätäillyt lähes koko elämänsä laitoksissa eläneen siskoni vuoksi. Hänet siirrettiin joulun alla mielen sairauksia potevien yksityisestä kuntoutuslaitoksesta, viihtyisästä ja turvallisesta ryhmäkodista, kunnalliselle vanhuspuolelle ja minun mielestäni aivan liian vaativaan elämään. Taakse jäi yhteisöllisyys ja lämmin, kaikesta huolta pitävä omahoitaja, tilalle tuli oma yksiö, yksinäisyys ja vaihtuvat kodinhoitajat (Huom! Tämä väärä termi, kotihoidon hoitajat siis, selitän PS-osassa lopussa). Kun ennen huoneeseen leijaili läheisestä keittiöstä ruuan tuoksu Tarjan katsellessa telkkaristaan oopperoita, niin nyt hänen pitää seurata kellosta ruoka-aikoja ja mennä rollaattorin kanssa hissillä alempaan kerrokseen. Entisessä paikassa, Kotirannassa, tultiin koputtelemaan ovelle, jos sattui torkahtamaan ruoka-aikaan ja saateltiin hellästi yhteiseen pöytään. 
Nykyisen palvelutalon alakerrassa asuvat huonompikuntoiset, Tarja ei täyttänyt kriteereitä. Yläkerran "hyväkuntoisille" ei ole mitään yhteisöllistä toimintaa, ei ollut edes joulujuhlaa.
Tarjalle keittiönurkkaus ja makuuhuone ovat turhia. Hän halusi sänkynsä nojatuolin ja television lähelle, kaikki samaan huoneeseen, kuten hänellä on aina ennenkin ollut. Jos elämä olisi mennyt toisin... no turha ajatella. Näin se on mennyt.  
 
Aloin muistella siskoani ja itseäni ja kaikkea lapsuudessa tapahtunutta, enkä tiedä, onko se muisteleminen ollenkaan minulle hyväksi. 
Nykyään psykologisoituneessa maailmassa korostetaan sitä, miten kaikki elämässä pitää "käsitellä" - ei oteta huomioon sitä, että usein on vain parempi hyväksyä ja antaa olla. On asioita, jotka eivät millään määrällä käsittelyä muutu eivätkä korjaudu, vaan pitävät vatvojan onnettomana. Usein myös aika on paras korjaaja, koska se tekee kipeistä asioista siedettävämpiä. 
Paljon myös lokeroidaan ja määritellään itseä sekä muita, pseudopsykologiaa, jota mm. naistenlehdissä ja nykyään Hesarissakin paljon harrastetaan. Ei ihminen ole niin yksinkertainen.

Luin Hannu Väisäsen erinomaisesti kirjoitetun teoksen Viisikko, jossa hänen aiemmissa omaan elämään pohjautuvissa romaaneissaan esiintyvät sisaruksensa ovat jo vanhoja ihmisiä ja tapaavat säännöllisin väliajoin Anteron, Väisäsen alter egon, kodissa Ranskassa. 
Sähkökatkon aikana Antero viihdyttää "heimoaan" tarinoilla.
Eräässä niistä hän hahmottelee tilanteen, jossa vanhoista ihmisistä on tullut taakka yhteiskunnalle ja viisas virkamies Oikotie keksii ratkaisun, joka muistuttaa japanilaisen legendan käytäntöä kantaa oma vanhus selässä Obasute-vuorelle kuolemaan, jolloin seuraava sukupolvi saa yhden kulhollisen lisää riisiä ja yhden neliömetrin enemmän tilaa.
Kun vanhuus ei ole arvo, eikä vanhusta nähdä arvokkaana ihmisenä, häntä aletaan pitää vain ärsyttävänä kulueränä, joka ei millään halua siirtyä syrjään ja kaiken lisäksi hoidattaa ahkerasti terveyttään. Anteron tarinassa vanhukset huijataan linja-autoihin, jotka vievät heidät Vanhuskorpeen, mutta näillä konkareillahan on selviämistaitoja, joista nuoremmilla ei ole tietoakaan. 
Kun Oikotien suunnittelemassa modernissa maailmassa hallitukset ja trendit vaihtuvat, herää jossain vaiheessa myös tunne siitä, että jotakin puuttuu yhteiskunnasta, ne somat albumejaan selaavat vanhukset keinustooleissaan. Vanhuskorpeen lähetetään partiohelikoptereita etsimään vapaaehtoisia kunniavanhuksen virkaan. Mitä tekevät leirielämää viettävät vanhukset? He kieltäytyvät tarjotusta tittelistä, koska ymmärtävät, että on parempi pysytellä korvessa kuin mennä nuuskimaan uutta epäilyttävää humanismia. 

Omaa aikaa eläessä on vaikea hahmottaa ajan erityispiirteitä.
Kun katselen taaksepäin tiedän ainakin sen, että milloinkaan minun aikanani ihmiset eivät ole ollleet yhtä itsekeskeisiä kuin nykyään. Woody Allenin elokuvien omia neuroosejaan vatvova hahmo ei enää tunnu niin erikoiselta ja koomiselta, koska tällaisesta minäminä-käyttäytymisestä on tullut niin yleistä. 
Ruman puheen ja käyttäytymisen normalisoituminen marginaalista yleiseksi on myös aikamme piirteitä. Kaiken pilkkaamisen ja sättimisen keskellä toivotaan, että koulu pitäisi lapset hyväkäytöksisinä, mikä on mahdottomuus. Tietenkin toivotaan myös, että sanat eivät johtaisi tekoihin, mutta sekin on mahdottomuus.  

Vaihdoin vanhan Samsung-puhelimeni uuteen, jonka nimi on Honor Smart. Kunpa pystyisin puhelimeni nimen arvoiseen kunnialliseen ja fiksuun olemiseen.
Otankin nämä uljaat sanat vuoden 2025 motokseni. 

Miksi puhelimien pitää olla niin erilaisia? Kaikki toimii Honor Smartissa eri tavalla kuin Samsungissa, ja vaihto on vaatinut lukuisia uudelleen kirjautumisia eri palveluihin. Kiitos miehelleni asennustöistä. Vielä on keksimättä, miten kuvat saa yhdistetyksi suoraan läppärille. Toistaiseksi lähetän ne ensin sähköpostiin ja siirrän siitä omiin kuvakansioihini. Alkukuvan otin uudella puhelimellani. En tiedä, onko se yhtään vanhaa parempi, tänään oli kuvaamisen kannalta huono sää, todella hämärää. Tietenkin kuvan onnistuminen on eniten kiinni kuvaajasta, tiedän.

Siskollani ei ole puhelinta. Kotirannassa hoitajat toivat talon siirreltävän puhelimen hänelle ja laittoivat kaiuttimelle, koska korvalta puhelin siirtyi minne sattui. Nyt minä en saa häneen yhteyttä.
Tarjalla on ollut oma puhelin viimeksi lankapuhelinaikana. Se jouduttiin viemään pois, koska hän saattoi ahdistuneena soittaa poliisille, hätäkeskukseen ja minne sattui sekä tilata turhia tavaroita. Ehkä sellaista ei enää tapahtuisi, hänestä on tullut passiivinen, mutta löytyykö puhelinta, joka olisi tarpeeksi helppo. 
Toistaiseksi olen vain väännellyt käsiäni, pyhäpäivät ovat häirinneet asioiden hoitoa. Aion huomenna soittaa kodinhoitajien esihenkilölle ja kysyä, voivatko hoitajat käynneillään tarjota Tarjalle mahdollisuutta soittaa siskoilleen, avata puhelun omalla virkapuhelimellaan ja katsoa, että puhelin on kaiuttimella.

On huolestuttavaa asua kaukana ja murehtia läheisestä. Tunnen painavaa syyllisyyttä siitä, että en ole pystynyt auttamaan siskoani enemmän.  Kulkuyhteydet poikki Suomen ovat erittäin hankalat. En pääse käymään hänen luonaan niin usein kuin haluaisin.
Tarjalla on edunvalvoja, mutta mitä hän valvoo, sitäkö, että Tarjan hoito ei tule liian kalliiksi vai Tarjan etua? Ymmärrän kyllä, että kuntouttavaan laitokseen on jonoa ja nuoremmissa mieleltään järkkyneissä ehkä sellaisia, jotka ovat paremmin kuntoutettavissa.  
Minusta tuntuu, että Tarja on viety Vanhuskorpeen, jossa hän ei selviä, koska ei ole nuorenakaan käynyt vaellusretkillä ja oppinut korvessa tarvittavia taitoja. 

Siskoni kanssa lapsuudenkodissa jouluna 1973, toinen lomalla
kielten opiskelusta ja toinen mielisairaalasta. 

Joulun alla 1975 omassa kodissa aviovaimona ja
opetusharjoittelijana, pian myös raskaana. Tarja tällöin
sairaalassa kroonistumassa ja välillä lapsuudenkodissa,
jossa hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta parantua. 

Ihmisen historiassa on ala- ja ylämäkiä kuten ihmiskunnankin historiassa. 
Toivottavasti tulehtuneet tilanteet laukeavat ja maailman diktaattorit huomaavat  muiden ohella, että tämä on vain yksi hauras pallo, jossa me voisimme oppia toinen toiseltamme sen sijaan, että kiellämme kaiken meille vieraan.

Honor Smart!

PS
31.12.
Korjaan yhden asian. Olen käyttänyt vanhaa termiä kodinhoitaja. Ei sellaisia ole nykyään, palvelun nimi on kotihoito, ja siihen kuuluu eri alojen ihmisten palveluja tilatun paketin mukaan: perushoitajat hoitavat mm. lääkkeet ja hygienian, siistijät asunnon siisteyden, pesula vie pyykit jne. Kotihoito lupasi pyynnöstäni toimittaa fysioterapeutin katsomaan, onko siskollani liian raskas rollaattori ja onko suihkutilassa tarvittavat välineet, kuten pesutuoli. Huoh!
Perushoitaja käy (hoitajat käyvät) hänellä neljästi päivässä. Ensin oli laitettu vain lääkkeet kaapin hyllylle, mutta onneksi muutossa mukana ollut entisen hoivapaikan hoitaja ja toinen siskoni vaativat, että ne eivät saa jäädä Tarjan vastuulle ja että aluksi pitää seurata myös, että Tarja osaa mennä alakerran ruokalaan (sillä raskaalla rollaattorillaan).  

Joulua, ystävät!

 

Toivotan kaikille joulun aikaa sellaisena kuin se itselle parhaiten sopii. 
Pois viha ja vainoamiset uskonnon, uskonnottomuuden, ihonvärin tai minkään muunkaan toissijaisen asian  vuoksi.  💗

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja 
vierailulla kirjastosta hyllyssäni

Katselin blogini tilastoja ja huomasin, että merkkipäivähän tässä on: tämä on 1001. blogijuttuni!
Tuhat ja yksi yötä -kokoelman kehyskertomuksessa prinsessa Šeherazade kertoo kuningas Šahryārille jännittäviä tarinoita joka yö tuhannen ja yhden yön ajan välttyäkseen teloitukselta. Aiemmat vaimonsa kuningas on surmannut heti hääyön jälkeen. Prinsessa jättää viisaasti illan tarinansa jännittävään kohtaan, joten kuninkaalla on mitä odottaa, ja jospa hän sillä välin myös kiintyy viihdyttäjäänsä.  Tämä kirja kertoo kirjallisuuden voimasta. 
Minua ei ole kuolema uhannut. En ole kirjoittanut henkeni edestä vaan kirjoittamisen ilosta ja kiinnostavien keskustelujen toivossa. Niitä olen saanutkin ja olen siitä kiitollinen. 
Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin muutaman kerran tuntenut turhautumista ja miettinyt, jatkanko blogia vai en. 

Aloitin blogini maaliskuussa 2013. Olin käynyt lukemassa poikani esikoisteoksesta Musta timantti kirjoitettuja kivoja blogiarvosteluja ja ryhtynyt miettimään, että jotain sellaista voisin itsekin kirjoittaa, olinhan jo vuosia kirjoittanut lukupäiväkirjoja vihkoihin.
Aluksi luulin kirjoittavani vain kirjoista ja muusta kirjallisuuteen liittyvästä, mutta koskaan en ole tehnyt mitään selkeää linjausta. Olen blogini nimen mukaisesti keskittynyt joskus enemmän kirjoihin joskus mietteisiin. Ajankohtaisissa ilmiöissä on usein sellaista, josta on aivan pakko kirjoittaa. 
   
Blogiperiaatteitani on ollut epäkaupallisuus ja pakottomuus.
En mitenkään pystyisi kirjoittamaan kaikista kirjoista mitä luen. Kaikistahan ei ole mitään kirjoitettavaa, ja mistä aika kaikkeen. Jotkut blogikaverini kirjoittavat kuun loppuun koosteen sen kuukauden aikana lukemistaan kirjoista, oli niistä sitten ehtinyt kirjoittaa tai ei. Sitä en ole itse hoksannut, olen kyllä kirjoittanut itselleni muistiin bloggaamattomien kirjojen nimiä, jos olen muistanut. 
En ole kokenut blogiani henkilökohtaiseksi lukupäiväkirjaksi, vaan pikemminkin osaksi bloggareitten ja muitten blogijuttuja lukevien lukupiiriä, jossa aika ajoin herää kiinnostavia keskustelun aiheita, kirjallisuudesta ja muusta.
Pidän kommenteista (ihmettelen, että ne eivät kaikille ole tärkeitä) ja käyn itsekin siellä täällä kommentoimassa.
Olen nauttinut keskusteluista monissa fantastisen upeissa, persoonallisissa blogeissa ja joistakin olen oppinut paljon kirjoittamisesta. Kiitän!

Osa kirjaston kirjanmerkki&infolipuketta. 
Kiitos kirjastolleni upeasta tarjonnasta ja omatoimiajoista,
jotka mahdollistavat käynnit iltaisin ja viikonloppuisinkin. 

Mitä tarkoitan epäkaupallisuudella? En ota blogiini mainoksia enkä ota vastaan juurikaan ilmaisia kirjoja. Pieni varaus tässä siksi, että tein viime syksynä kokeilun. Pyysin kymmenkunta kirjaa eri kustantamojen tarjouksista. Siinä kävi juuri kuten olin epäillyt: kirjoitin ehkä kahdesta.
Jos sitoutuisin kirjoittamaan kirjoista, joita en ole lukenut, niin minähän olisin töissä! Enhän voi tietää, sytyttääkö kirja kirjoittamisen tarvetta.
Kirjoja saan enemmän kuin tarpeeksi kirjastosta. Kun teen kirjastovaraukset ajoissa, saan aivan uutuuksiakin heti niiden ilmestyttyä.
Arvostan kirjoja, enkä halua niiden kasautuvan kotiini. Olenkin ajatellut, että ostaisin itselleni enää vain sellaisia kirjoja, jotka olen lukenut ja kokenut huikean hyviksi. Sellaisia saattaa olla blogivuoden aikana pari kolme. Englanninkielisiä ei aina kirjastosta saa, niitä ostan useammin.
Pienkustantamoissa kirjojaan julkaisseiden ja omakustannekirjailijoiden kohdalla olen tehnyt muutaman kerran blogivuosieni aikana sen ratkaisun, että otan vastaan arvostelukappaleen, mutta kun tarkemmin ajattelen niin juuri heidän kirjansahan minun pitäisi ostaa, koska he tarvitsevat tukea. 
Kuka niitä kirjoja ostaa, jos me kirjaharrastajatkaan emme?
Ja mistä ihmeestä on tullut se käsitys, että lukemisen pitäisi olla ilmaista? Ei mikään muukaan harrastus ole!

Toinen uusi asia ilmaiskirjakokeiluni lisäksi on se, että liityin Instagramiin ja olen vienyt linkkejä kirjoituksiini sinne. 
Pidin siitä ajasta, jolloin kaikki kirjojen ystävät, jotka halusivat kirjoittaa ja keskustella kirjoista yhteisöllisesti, pitivät kirjablogia. Se on mennyttä, nyt puhutaan kirjasomesta ja julkaistaan sama tai eri juttu kirjablogissa, facebookissa, kirjagramissa, kirjatokissa ja jopa youtubessa. 
En ole oikein jaksanut perehtyä kirjagramiin, vaikka siellä olenkin haahuillut. Olen vain lukenut joitain kirjoituksia ja klikannut niitä sydämiä, joilla siellä kerrotaan, että kävin täällä. Nopeus näyttää olevan siellä valttia. 
Olen myös ajatellut, että liika on liikaa, kaikki pursuilevuus, kirjapinojen esittely yms. vain häiritsee minua.
Mieluummin luen kirjoja kuin kirjasomea. 

Blogi on mielestäni kirjoitusalustana ylivertainen noihin muihin somealustoihin verrattuna, koska blogissa voi käyttää kirjoittamisen tehosteita, tummennoksia, kursiivia jne ja kuvittaa kirjoitustaan. 
Tietenkin on hyvä, että kirjoista puhutaan ja niitä pidetään esillä monella tapaa kirjallisesta blogiesseestä Tiktok-videoon, jossa kirja nostetaan esiin ja näytetään peukkua. 

Kirjaesittelijöissä ei tietääkseni ole ammatti-influenssereita, jotka saaavat palkkaa siitä, että esittelevät tuotteita. Kustantamot eivät tarvitse tällaista ammattikuntaa, koska kirjailijat mainostavat itse omia kirjojaan somekanavillaan ja kirjasomen ihmiset tekevät sen rakkaudesta kirjoihin. 

On ymmärrettävää, että joillain nuoremmilla bloggareilla tai muualla kirjasomessa näkyvillä ihmisillä on haaveena, että heidät löydettäisiin sieltä kirjalliselle uralle. Näin on tapahtunutkin muutaman kerran, kustantamo on napannut kiinnostavaa somekanavaa ylläpitäneen ja hän on saanut kustannussopimuksen.
 
Minusta kirjabloggarina parasta on ollut juuri tämän aktiviteetin vapaus ja "hyödyttömyys", rahallamittaamattomuus.

Jossain vaiheessa muutaman vuoden bloganneena mietin, että blogikirjoitteluhan on hyvää harjoitusta oman muistelmateoksen kirjoittamiseen. Vieläkin on mielessä kirjoittaa lapsilleni kirja, joka koostuisi tuokioista elämässäni. En vain tiedä, olenko saanut tarpeeksi harjoitusta. Riittääkö tuhat ja yksi kirjoitusta ja 70 vuoden aikana lukemani kirjat? Riittääkö puhti? Uskallanko?
Ehkä alan harventaa näitä kirjoituksiani ja jättää sille muulle kirjoittelulle (jollekin) tilaa, ehkä alan kirjoittaa toisenlaisia päivityksiä elämästäni, ehkä... saa nähdä, mihin blogitieni vie. 

Pari mietelausetta lienee hyvä lopetus tämänkertaiselle 

Mitä tulee hyviin kirjoihin, niin merkittävää ei ole se, kuinka monta niistä voit käydä läpi, vaan se, kuinka moni niistä käy lävitsesi.
(filosofi, kirjailija Mortimer J. Adler)

En kykene nukkumaan, jollen ole ympäröity kirjoilla.
(argentiinalainen kirjailija Jorge luis Borges) 

Tämän kirjoitukseni kuvat ovat joskus aiemmin käyttämiäni. Kävin nostalgisesti läpi blogijuttujeni kuvia, ihan kuin olisi vanhoja perhekuvia katsellut.

Minulla on useampia lukevia pikkutonttuja.
Nyt niitä on taas aika nostaa esiin.