Mietin, millä sanoilla kuvaisin Claire Keeganin ja Golnaz Hashemzadeh Bonden täydellisyyttä romaanikirjailijoina.
Molemmat ovat kirjoittaneet toistaiseksi vähän ja molemmat kirjoittavat lyhyesti, mutta niin, että teksti tuntuu paljon määräänsä isommalta.
Keegan on sanonut, että hänestä on tärkeää ilmaista tarkasti ja juuri ja juuri sen verran kuin on tarpeen ja että hän todellakin luottaa lukijan kykyyn älytä vähästä.
Otan nämä kaksi kirjaa tarkasteluun yhdessä siksi, että kummassakin kuvataan lapsen tarvetta olla rakastettu ja ilman hoivaa jääneen selviytymistä.
Claire Keegan on irlantilainen päälle viisikymppinen kirjailija. Hän on julkaissut harvakseen muutaman novellikokoelman ja pienoisromaanin, jotka ovat kaikki saaneet palkintoja.
Esikoisteos, novellikokoelma Antarctica ilmestyi 1999. Keeganilta on suomennettu kaksi romaania, Nämä pienet asiat, 2023 (Small Things Like These, 2021) ja Kasvatti, 2024 (Foster, 2010 novellina ja 2022 romaanina).
Kasvatti-teoksen pohjalta on tehty myös elokuva Hiljainen tyttö (An Cailín Ciúin / The Quiet Girl), joka oli vuoden 2022 Irlannin Oscar-ehdokas kansainvälisten elokuvien sarjassa.
Kasvatti kertoo tytöstä, joka pääsee köyhästä ja ankeasta kodistaan paremmin toimeentulevaan perheeseen kesän ajaksi ja alkaa tajuta vähitellen hyvin pidettynä, mitä on jäänyt vaille ja miten muut näkevät hänen perheensä, jossa on liikaa lapsia, synnytyksistä uupunut äiti ja juopotteleva uhkapeluri-isä.
Iso kuu valaisee pihaa, näyttää tietä kujalle ja sieltä tielle. Kinsella ottaa minun käteni omaansa. Ja heti kun hän tekee niin, tajuan että oma isäni ei ole ikinä kävellyt kanssani käsi kädessä, ja jokin minussa toivoo, että Kinsella päästäisi irti, jotten tuntisi näin. Tuntuu pahalta, mutta kävellessämme eteenpäin alan tottua, enkä välitä tämän elämän ja kotielämän eroista.
"Jaaha , tuhlaajatyttö on palannut", isä sanoo. "Tulit sitten takaisin kotiin?"
Minä myönnän.
"Oliko hänestä harmia?"
"Harmia?" Kinsella sanoo. "Täyttä kultaa koko tyttö."
Kerronta ja dialogi ovat vähäeleisiä, kuten kuvattavat ihmisetkin. Tyttö, joka kotona on ollut yksi vaativa suu toisten ruokittavien joukossa tulee nähdyksi kokonaisena ihmisenä uudessa paikassa. Hän oppii lukemaankin sujuvasti, kun hänelle hankitaan kirjoja.
Miten hän pystyy taas elämään vanhoissa oloissaan? Riittääkö toivo ja pilkahdus mahdollisuudesta toisenlaiseen elämään?
Kirjan loppu jättää lukijan mietteliääksi.
"Isä", minä huudan varoittaakseni. "Isä." Kumpaa isää tyttö varoittaa, sitäkö joka lähestyy ryhmysauva kädessä vai sitä, joka piti häntä kädestä ja opetti juoksemaan?
Niukassa kerronnassa jokainen sana tuntuu sisältävän paljon merkityksiä. Pois juokseminen? Kohti juokseminen?
Foster julkaistiin ensin novellina ja myöhemmin romaanina, joka on noin 80-sivuinen. Tekstissä ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän vain se, mitä tämän tarinan kertomiseen tarvitaan. Tekstin rauhallisuus ja tyyneys antavat lukijalle harvinaisen kauniin lukukokemuksen.
Kristiina Rikmanin suomentajan työ on tarkkaa ja erinomaista.
Golnaz Hasehemzadeh Bonde on tullut pienenä lapsena Iranista perheensä kanssa pakolaisena Ruotsiin.
Hän on kirjoittanut kolme romaania: Hon är inte jag (2012), Det var vi (2018) ja Naturliga beteenden (2022). Taitavat suomennokset Olimme kerran ja Luontainen käytös on tehnyt Jaana Nikula.
Luontainen käytös kertoo kahdessa ajassa päähenkilönsä Lilyn elämästä. Kirja alkaa rajulla synnytystapahtuman kuvauksella. Lily tuntee olevansa synnyttäessään ulkopuolinen, kuten hän on tuntenut koko aikuiselämänsä ajan, mutta kun hän saa vauvan viereensä tilanne vie hänet oman lapsuutensa hyljätyksi tulemisen hetkiin, eikä hän halua päästää irti lapsestaan hetkeksikään.
"Äiti on tässä." Lily tuskin kuuli omia sanojaan, mutta poika kuunteli. "Sinun äitisi on tässä." Hänen äänensä murtui ja he katselivat toisiaan vaiti, kunnes poika nukahti uudelleen.
Lily kiskoi itsensä istumaan, ei välittänyt vatsaa viiltävästä kivusta vaan suoristi selkänsä ja istui paikallaan aamuun asti. Jack heräsi tuon tuostakin. Hänen silmäripsensä kohosivat, se oli vain pieni liike pimeässä, vain lehahdus, ja katuvalojen himmeä kajo heijastui hänen silmistään. Hän etsi Lilyn katsetta ja Lily nyökkäsi vastaukseksi.
"Äiti on tässä."
Lilyn äidin käytös on ollut arvaamatonta, pääasiassa lastaan välttelevää, joskus syyllistävää ja kiitollisuutta vaativaa ja joskus harvoin ylipursuavan omistavaa ja rakastavaa. Omatoimiseksi pakotettu Lily on pelännyt ja kaivannut äitiään, kunnes on lakannut odottamasta. Hän on pystynyt valitsemaan oman elämänsä vain lähtemällä lopullisesti ja päättämällä, että äiti on kuollut.
Lily pärjää opinnoissaan, kouluttautuu pitkälle ja viihtyy työssään. Hän tietää, miten koulussa ja työpaikalla toimitaan, mutta maailma niiden ulkopuolella on hänelle tuntematon. Äidillä näyttää olleen samanlaista. Hän rakasti olla töissä, mutta varjeli itseään elämältä työpaikan ulkopuolella ja vetäytyi jopa lapsensa luota.
Kun Lily sitten kohtaa Marcuksen, jolle kaikki on selvää, hän tuntee, että voisi Marcusta seuraamalla oppia elämään kuten muutkin. "Ehkä Lily voisi karata omalta polultaan ja siirtyä Marcuksen radalle." Marcuksen rataan kuuluu itsestäänselvästi omistuasunto ja lapsi. Lilylle mikään ei ole varmaa eikä helppoa.
Tämän kirjan tunnelma on intensiivinen ja painostava. Lukija on sydän syrjällään Lilyn vuoksi. Mielessä pyörii termejä raskausmasennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö (Lilyn äidin poukkoileva käytös) ja monisukupolvinen trauma.
Pieni Lily etsii äidin kylmyyden ajamana Gunillan, jolta saa läheisyyttä ja hoivaa. Hän on kuin kulkukissa, joka työntyy nälissään ovenraosta tuntemattomaan paikkaan lämmittelemään.
Aikuinen Lily on menettänyt luottamuksensa ihmisiin. Hän torjuu äitikaverit ja synnytyksen jälkeen apua tarjoavat. Hän haluaa vain käpertyä päivisin kotisohvalle pesään vauvansa kanssa ja öisin hän kiertyy tämän ympärille kuin juustosuikero. Hänellä on väsymystä ja kipuja selässä imetysasennosta ja kantoliinasta, jossa pitää Jackia, koska pelkää asettaa häntä vaunuihin, liian etäälle itsestään.
Eräänä päivänä sisään tunkeutuu kutsumaton vieras, joka pakottaa hänet suihkuun ja vakuuttaa, ettei ole mitään hätää. Ihana pitkä suihku ja luottamuksen itu saavat Lilyn tunnemyrskyn valtaan.
Vieläkö Lily pystyy ottamaan vastaan toisen naisen äidillisyyden ja hoivan?
Myös tämä romaani on lyhyt, vain 157-sivuinen. Golnaz Hashemzadeh Bonden teksti on tiivistynyt ja tihentynyt hänen edellisestä, myös hyvin tasokkaasta ja tiheätunnelmaisesta romaanistaan.
Kuten Keeganin tarinassa niin tässäkin on juuri sen verran pituutta kuin tarvitaan.
Molempien teemana on osattomaksi jääneen mahdollisuus pelastua lämpimien ihmisten avulla.
Vielä mietin Hashemzadeh Bonden kirjan nimeä. Luontainen käytös? En oikein pidä siitä enkä pääse kiinni nimen merkitykseen. Ruotsiksi se on monikossa, luonnollisia käyttäytymisiä. Vaistonvaraista kiintymistä ja itseään suojelevaa vetäytymistä? Niinkö? Miksi ei jotain runollisempaa... tai jotain yksinkertaista!
Nämä pienet asiat oli ihana! T. Heidi
VastaaPoistaNiin minustakin. Tämä toinen on samalla tyylillä kirjoitettu ja yhtä hyvä.
PoistaThje Time -lehden arvostelussa sanotaan, että Keeganin tasoisia kirjoittajia ilmaantuu vain yksi sukupolvessa ja David Mitchell vertaa häntä kirjan takakannen mainoslauseissa Tsehoviin.
Molemmat vaikuttavat syvällisiltä ja aihepiiriltään hyvin tärkeiltä.
VastaaPoistaMolemmat ovat syvästi koskettavia, traagisia kuvauksia osattomuudesta.
PoistaBonden teoksen pieni Lily ei kehtaa sanoa kenellekään, että hän on aina kotona yksin, koska hän tajuaa, että niin ei pitäisi olla.
Muistan tuon elokuvan Hiljainen tyttö, se oli tyylikäs mutta ehkä vähän liian "hiljainen", semmoinen ahdistunut tunnelma vallitsi. Bondelta olen lukenut tuon keskimmäisen. Naturliga beteenden on tosiaan vaikea nimi suomennettavaksi, tosin se on kummallinen ruotsiksikin minusta. Olisiko Luonnollista käytöstä ..hmm.. luontevampi nimi.
VastaaPoistaOlisi kyllä minustakin.
PoistaKirja on minusta parempi kuin elokuva - taas kerran - vaikka pidin kyllä elokuvastakin. Oli kiinnostavaa kurkistaa irlantilaiseen elämään ja kuulla iirin kieltä. Elokuvassa oli tosiaan jotenkin pahaenteinen tunnelma, jollaista kirjassa ei ole ollenkaan.
Bonden Olimme kerran on myös vaikuttava teos, mutta tämä Lilyn tarina on vielä vahvempi tunnelmaltaan. Se vie syvälle maailmaansa ja järkyttää.
Minulla on parhaillaan luvussa Keeganin romaani Small Things Like These, jota tuskin olisin ottanut lukuun, ellen olisi lukenut siitä hehkutuksia suomenkielisistä kirjablogeista. Keegan on Briteissä(kin) hehkutettu, mutta en ollut ajatellut lukea häneltä mitään. Tartuin tuohon romaaniin kuitenkin lopulta siksi, että haluan tietää mistä on kyse ja muodostaa oman mielipiteen. Olen lukenut noin puolet kirjasta, vielä en ole varma mitä pidän. Sellainen tunne nyt kuitenkin minulla on, että kirjoituksesi takia saatan lukea Keeganilta myös tuon Kasvatin jossain vaiheessa. Kiitos siis lukupinoni kasvattamisesta :D :D
VastaaPoistaGolnazilta olen lukenut tuon “Det var vi ” (tosin enkuksi) ja se kolahti melko lailla. Luontaisesta käytöksestä ei tutkailuni mukaan ole enkkukäännöstä ainakaan toistaiseksi. Periaatteessa kirja kiinnostaa, mutta oikeastaan vain siksi että pidin niin paljon siitä aiemmasta Golnazin kirjasta. Luontaisen käytöksen kuvaamasi käytös “haluaa vain käpertyä päivisin kotisohvalle pesään vauvansa kanssa ja öisin hän kiertyy tämän ympärille kuin juustosuikero” kuulostaa minusta tosi epäluontaiselta ja jopa pelottavalta. Mutta niin alienilta kuin se minulle kuulostaakin, niin ehkä siksi osin myös kiinnostaa.
Luulen, että pitäisit Kasvatista. Siinä on varmaan myös alkukielellä luettuna yhteiskuntaluokkiin kuuluvia kielellisiä nyansseja. Suomennoksessa tytön "joo" muuttuu paremmassa perheessä muotoon "kyllä", mikä taas omasta äidistä tuntuu petturuudelta tytön palattua kotiin.
PoistaSinulta onkin hyvä kysyä, onko irlantilaisten imago siellä teillä sellainen, että he ovat vaiteliaampia ja jörömpiä kuin britit.
Minä kun ajattelen, että suomalaiset tuntevat sukulaisuutta näihin Keeganin ihmisiin, koska näkevät heissä samaa vähäeleisyyttä kuin itsessään.
Olen myös lukenut tuon kuolevan ihmisen kuvauksen Olimme kerran ja se oli vaikuttava.
Luontaisen käytöksen Lilyn käytös on todella pelottavaa. Pelkäsin lukiessa koko ajan, että hän putoaa raskauspsykoosiin. Myös hänen tahdoton elämänsä ja ajautuminen avioliittoon ja kaikkeen mitä mies valitsee sai pelkäämään, että jonain hetkenä hän ratkeaa.
Äidin tausta jää selvittämättä, mutta varmaan hänkin on kokenut osattomuutta, mikä näkyy pelkona sitoutua pitämään huolta omasta tyttärestään, joka koettaa kerta toisensa jälkeen saada äitinsä hyväksynnän.
Täytyy tuo Kasvatti jossain vaiheessa sitten lukea. Small Things Like These sisältää myös muutaman (irlantilaisen) sanan, joita en tiennyt (mm. leanbh, jota käytetään puhutellessa lasta). Lisäksi Keegan käyttää jonkin verran “vanhentunutta” eli kirjan aikaan sopivaa kieltä ja slangia (olen oppinut muutaman uuden sanan).
PoistaEipä ole tullut puheenaiheeksi irlantilaiset. Oma tuntuma on, etteivät englantilaiset juuri ajattele irkkuja eikä edes Pohjois-Irlannin asiat ole pahemmin uutislehdissä läsnä (poikkeuksena Irlannin raja, josta jauhettiin loputtomasti Brexitin aikana).
Jännitteitä on myös Skotlannin ja Englannin välillä, samoin Walesin ja Englannin. SNP (Scottish National party) ajaa sitkeästi Skotlannin itsenäistymistä ja siitä on ollut jo yksi kansanäänestys, puolue vaatii toista (koska tulos ei miellyttänyt). Mutta meni aika kauas aiheesta. :D Sanoisin niin päin, että irkuilla ei välttämättä ole kovin maireita mielipiteitä englantilaisista.
Itse näen "englantilaisissa mielenmaisemassa" paljon samaa kuin suomalaisessa – se vain näkyy ulospäin eri tavalla. Siinä missä suomalainen ehkä usein vaikenisi, englantilainen yrittää kiusaantumisen välttämiseksi puhua. Sinua voisi kiinnostaa Rob Templen kirjat Very British Problems. Se on kärjistettyä huumoria, mutta kyllä siinä totuudensiememiä on (tunnistan itseni monista kohdin).
Joo, kyllä kiinnostaa. Googlailin, että tämän kirjan ympärille on syntynyt kaikenlaista, mm askartelukirjoja. :)
PoistaSuomalainen vastine Very British Problems -kirjoille lienee Karoliina Korhosen Suomalaisten painajaisia/Finnish Nightmares -sarjakuvakirjat.
Taitaa olla niin, että monissa maissa pidetään omia kansalaisia sosiaalisesti kömpelöinä.
Meillä oli viime kesänä vieraana sekä eräs brittiystävä että aussipariskunta. Otos oli niukka ja tarkkailuaika lyhyt, mutta täytyy sanoa, että aurinkoisen maan asukkaat puhuivat kilpaa ja pulppusivat energiaa kuten ei kukaan kohtaamani ihminen pitkiin aikoihin ja britti oli yhtä hiljainen kuin mekin.
Kiitos myös tuosta poliittisesta infosta. Irlanti on pyörinyt mielessäni paljon sen jälkeen kun näin elokuvan The Banshees of Inisherin,.
PoistaRob Templen Very British Problem sai käsittääkseni alkunsa nimenomaan netistä ja kirjat tulivat sitten myöhemmin, kun sometilit tulivat niin suosituiksi. Minusta on hauskaa, että on olemassa myös Very Finnish Problems ja se taas on Suomeen muuttaneen britin (Joel Willians) ylläpitämä sivusto. :D
PoistaNuo Korhosen sarjakuvat on myös minulle tuttuja. Olen lukenut hänen sarjakuvakirjansa Suomalaisia painajaisia, mutta en siitä koskaan blogannut. Netissä olen hänen strippejään myös nähnyt.
Mietin, että ihmiset eivät välttämättä ole lopulta kovin erilaisia, mutta kulttuuri määrittelee paljolti sitä, mitä ja miten on sopivaa “näkyä” ja käyttäytyä ja mitä ja miten sanoa. Olemme lopulta "kulttuuriemme tuotteita", jos näin kärjistetysti sanoo.
Joel Willansiin en ole tutustunut, mutta yhteen aikaan seurasin Suomeen muuttaneen amerikkalaisen Tim Walkerin blogia Taught by Finland. Hänellä on myös nykyään paljon kaikenlaista somessa ja ainakin yksi kirja Lost in Suomi, jonka olen lukenut.
PoistaTiivis ilmaisu on miellyttävää ja oikeastaan aika harvinainen taito. Suomalaisista tulee lähinnä mieleen Petri Tamminen, jolta kiteyttäminen sujuu.
VastaaPoistaOli kiva lukea näitä lyhyitä proosatekstejä Oatesin runsauden jälkeen.
PoistaPetri Tammisen lisäksi mieleeni tulee Rosa Liksomin lyhytproosatekstit ja Hanna Haurun tuotanto.
(Mietin kauan ennen kuin sain päähäni Hanna Haurun. Muistin vain kirjailijan ulkonäön ja hänen varhaisen kuolemansa, en hänen nimeään enkä kirjojen nimiä. Etsin lopuksi omista postausten otsikoista ja sieltä löysin. Haurun Viimeinen vuosi ja Jääkansi ovat upeita teoksia.)
Nämä pienet asiat tuli luettua, kirja tämän lukijan makuun.
VastaaPoistaKäyn aika-ajoin täällä katsomassa mitä olet lukenut, joskus löytyy kirja joka kiinnostaa.
On aikoja kun ei tahdo löytää mitään luettavaa, ehkä on tullut luettua paljon. Kun ei lueta niin neulotaan.
Kevät on pian täällä.
Kiva jos välillä löydät jotain.
PoistaLukijallekin voi tulla yliannostus välillä ja paljon lukenut tulee myös krantuksi.
Siirsin juuri lainaamiani kirjoja pienen selaamisen jälkeen palautettavaksi. Matti Röngän Eino alkoi luistaa.
Sotaveteraani palaa muistoissaan pahoihin paikkoihin. Takakansiteksti lupaa myös jotain yllättävää ja perheeltä salattua.
Jotenkin näistä mielleyhtymä erääseen todella elämänmakuiseen kirjaan jossa lapsuus ja tyttö-isä -asetelma esillä hyvin vahvasti:
VastaaPoistahttps://like.fi/kirjat/minua-ei-omista-kukaan/
Åsa Linderborgin mahtava kirja. Ehkä saattaisit pitää. Itselleni ko. teos ihan täsmälleen minun makuuni. Tyyliltään tämä kylläkään ei välttämättä "esteettis-kirjallinen" mutta sisältö koskettava. Ollaan kuin Schulmanin kirjojen yhteiskunnallisella kääntöpuolella, ja samalla tapaa perhetasolla.
Ja tästähän on tehty hyvin vahva leffakin:
https://www.youtube.com/watch?v=j9HCYaAy3r0
jope
Kirjassa myös kuvitelmia ja fantasioita paremmasta maailmasta ja upeaa 70-lukua. Ja hyvä tuo kansikuvaus: kertoo onnellisesta (!) lapsuudesta alkoholisti-isän kanssa. Joskus niinkin.
Poistajope
Jope, olen lukenut kirjan. Olen samaa mieltä - koskettava, valtavirrasta poikkeava ihmissuhdekuvaus. Elokuvaa en ole nähnyt. Trailerissa näkyy hurjia kohtauksia.
Poista