Matti Kuusela, Journalisti - Toisenlainen toimittaja

 

Onpa mielenkiintoiset kannet tässä Matti Kuuselan muistelmateoksessa.
Kirjan nimi Journalisti jatkuu etukannen taitteessa, jossa on myös juttureissulla 2015 Ukrainan Nikopolissa otettu kuva, jossa Kuusela kävelee ohi sinikeltaiseksi maalatun Leninin patsaan.
Kustantajan saatesanoissa 4.2.2024 kustannustoimittaja Marko Vesterbacka kehottaa kurkistamaan myös suojapaperin sisäpuolelle, jossa on lisää kuvia, mutta minä en voi sitä tehdä, koska kirjaston kirjassa suojapaperi on kestävyyssyistä teipattu kiinni. Haluan vielä nähdä nuo kuvat!
Kirja on Warelia-kustantamon julkaisema, kannen on suunnitellut Markku Yli-Erkkilä ja taitavan, ilmavaksi suunnitellun taiton on tehnyt Mikko Ylinen.

Takaliepeessä on kirjailijan esittely:

Matti Kuuselan tyyli on tiivistä ja napakkaa. Kustannustoimittaja kertookin pyytäneensä lisää ja vakuuttaneensa, että kyllä mahtuu, nyt ei tarvitse laskea merkkimääriä. 
Kuusela on pitänyt kuvaajia erittäin tärkeinä työkavereinaan ja olisi halunnut kuvia ripoteltavan sinne tänne kuten lehtijutuissakin, mutta ne koottiin kuitenkin etupäässä pariin kuvaliitteeseen, niin että sanojen voima korostuu. 
Kuusela kiittää erityisesti kahta kuvaajaa, Raine Lehtorantaa ja edesmennyttä Carina Appelinia.

Olin lukenut hänen juttujaan yhtä kauan kuin hän oli niitä Aamulehteen kirjoittanut. Ensin urheilujuttuja, sitten kulttuurijuttuja ja mihinkään luokituksiin mahtumattomia mattijuttuja, toisaalta aina yllätyksellisiä, toisaalta tutun toisteisia. Ajan mittaan hänestä oli tullut lehden levikkialueella se toimittaja, jonka takia koko lehteä tilataan. 
(ote Kustantajan saatesanoista)

Kun luen ensimmäisen luvun otsikkotiivistelmän, olen ihastuksissani ja tiedän, että pääsen mukaan seikkailuihin, kuten takakannessa luvataan.
Pojan elämää - näin menetin sylin ja Jumalan ja melkein kuolin, mutta urheilu, nyrkit tai mielikuvitus pelastivat oikealle tielle. 

Nuoruuden perhekuvissa näkyy onnellinen lapsiperhe ja lopuksi kuviin ilmestyy lapsenlapsi Vilma Vadelma, joka on papalle kaikki kaikessa.
Hetkistä tytön kanssa syntyi juttusarja Papan elämää. Kuusela on muutoinkin taitava kirjoittamaan lapsista. Hän kirjoitti mm. laajan juttusarjan päiväkodeista viettäen jokaisessa kohteessa kaksi päivää aamusta iltaan.

MILLOIN OLEN OLLUT TYÖSSÄNI onnellisimmillani?
    Helppo vastata: istuessani päiväkodin leikkihuoneen sopuisassa nurkassa odottamassa, että kello tulisi vihdoin kahdeksan ja aamupiiri alkaisi.

Kuusela on opiskellut humanistisia aineita sosiologiaa, kasvatustiedettä ja kirjallisuutta keskittyen afrikkalaiseen romaanikirjallisuuteen. Kesken jääneessä gradussaan hän perehtyi erityisesti nigerialaiseen Wole Soyinkaan, mikä johti hänet urheilutoimituksesta kulttuurin puolelle ja erikoisiin matkakohteisiin. 

Koska kyseessä on journalistinen omaelämäkerta saamme lukea Kuuselan pohdintoja omista journalistisista periaatteistaan.
Kirjailija Tahar Ben Jellounin romaani Seitsemäs portti sai hänet luopumaan selkeästi ja lopullisesti kaikesta ilkeilevästä kritiikistä, jota hän oli aiemmin ihaillut joittenkin toimittajien tyylikeinona. 
Aids-potilaiden keskellä Etiopiassa hän omaksuu valokuvaajansa Raine Lehtorannan kanssa sellaisen periaatteen, että he kunnioittavat ihmisten surua, eivät kuvaa kuolevia ja kerjäläisiä vaan suhtautuvat kaikkiin kuvattaviinsa arvokkaasti ja kysyvät aina kuvausluvan ja henkilöiden nimen. 

Media oli aina näyttänyt, kuinka Afrikassa kuollaan. Me näyttäisimme kuinka siellä eletään.

Jos jahtaat eroja, jäät kiinni kliseeseen, jos löydät yhtäläisyyksiä, pääset kiinni ihmiseen.

Kuusela näkee journalismin kulta-ajan jääneen taakse, kun lehdissä alettiin karsia kulttuuriosastoja. Aamulehdessäkin lakkautettiin omat elokuva- ja näyttelyarviot sekä tietokirjallisuuden kritiikki ja kaunokirjallisuuden arvosteluja vähennettiin murto-osaan, kaikki tämä kuuden vuoden sisällä 2017 - 2023. Katsottiin, että ne eivät saaneet klikkauksia, mutta Kuusela selittää sen niin, että kulttuurin ystävät lukivat paperilehteä ja laskuri laski vai digilukijat.
Surressaan kulttuurin likvidointia Aamulehdessä Kuusela luettelee pitkän listan toimittajia, jotka tekivät lehdestä Hesariakin suuremman. Hän kertoo myös kenen päätoimittajan toimesta lehden taso heikkeni ja toivoo nykyiseltä päätoimittajalta uudenlaista otetta. 

   Elääkseen sanomalehden pitää opettaa, ilahduttaa ja liikuttaa. Ja juuri näissä tehtävissä monipuolinen, sivistynyt ja rohkea kulttuuriosasto on aina ollut Aamulehden valtti.
   Tai siis oli. 

Juuri nyt omaperäinen ja pitkä kirjoittaminen olisi ehdottomasti paras konsti pitää lukijat kiinni sanomalehdessä.
   Tekoäly hoitaa kyllä klikkijutut ja koeotsikot julki varmasti pätevästi ja verrattoman halvalla mutta sellaisella kliinisyydellä ja kyynisyydellä, ettei lukijan sielussa tapahdu mitään. 

Onko Kuusela tinkimättömyydessään liian rehellinen? Siksikö hänen kirjansa sai aikaan mitätöintikampanjan, jossa hänen juttujaan alettiin tarkastaa "sepitteiden" osoittamiseksi?

Hän on joutunut puhutteluun rehellisyytensä vuoksi myös työaikanaan.
Räväkkä juttu Attendosta sai päätoimittajan estämään sen julkaisun paperilehdessä. Nyt se on printattuna tässä kirjassa. 
Yksi Kuuselan jutuista sai langettavan tuomion JSN:ssä otsikon sanavalintojen vuoksi. Hän meni ottamaan selvää, millaisia ovat Sortavalan maksulliset naiset ja näytti jutussaan miten sanavalinnoilla luodaan stereotypioita ja vihaa. Hän myös osoitti, miten Marina halusi säilyttää arvokkuutensa eikä kertonut tarinaansa mistään hinnasta. Tuomiossa tuijotettiin sanoja, joilla jutun teho luotiin. 

Kuuselan toinen kritiikin kohde, Helsinki-kupla, on myös saattanut ärsyttää joitain herkkähipiäisiä tahoja. Kuusela on huomannut, että Ylen keskusteluohjelmissa kuvitellaan, että vain Helsingissä asuvilla on jotain tärkeää sanottavaa ja vain Helsingissä tapahtuu mitään tärkeää.
Tästä kirjoittaessa Kuusela jopa rikkoo periaatettaan ironian välttämisestä. 

    Ja arvaatteko mitä: myös maakunnan toimittajat uskaltavat kirjoittautua hotelliin ja nukkua siellä yönsä  ja kiiruhtaa ihan itse Pasilaan meikattaviksi. 
    Aika velikultia!

Äskeisessä sitaatissa on myös esimerkki siitä, mistä Kuuselaa "sepitteiden" lisäksi on moitittu. Hän on siteerannut jutuissaan tunnettuja teoksia mainitsematta lähdettä. - Siis, Tuntematon sotilashan loppuu siihen, kun sota on ohi, miehet nukkuvat metsässä auringon katsellessa heitä hyväntahtoisesti, aika velikultia. Eikö tällaisia "kulttuurisia silmäniskuja" sitten  käytä muutkin? Joku hoksaa joku ei.
Tyyli kärsii, jos kaikki selitetään.  

Eräs lukijoiden ikisuosikki Kuuselan jutuista, kertomus hänen pienen koiransa Armin viimeisestä päivästä, sekin kokonaan tässä kirjassa, johtaa hänet kirjoittamaan jutun pohjalta näytelmän Koira tahtoo taivaalle. 

Äitienpäiväjutussa 2014 Kuusela haastatteli kahta runoilijaa

Kirjan lopussa Kuusela kertoo kahdestatoista hulluimmasta jutustaan, joissa mahdollisuudentaju syrjäyttää todellisuudentajun. Hän oli lukenut kaiken edellä kirjoittamansa ja ahdistunut, koska huomasi että jotain tärkeää puuttuu: ovelaa leikinlaskua, lempeää hymyilyä, itseironiaa,  riehakasta epäonnistumisissa piehtarointia...  "Tulin viime tingassa tyhmyyksiini."
  

Kuuselan kirjan julkaisun jälkeen, jotkut tahot vetosivat nykyiseen päätoimittajaan Sanna Keskiseen, koska olivat huomanneet Kuuselan "tunnustavan" kirjassa, että oli keksinyt "sepitettä" ainakin kolmeen juttuunsa. 

Aamulehti tilasi selvityksen mediatutkija Maria Lassila-Merisalolta, joka luki 607 Kuuselan lehtijuttua ja tuli siihen tulokseen, että noin viidessä prosentissa jutuista on huomautettavaa. Nyt ne jutut on kai palautettu Aamulehden sivuille selityksin varustettuna. 
Niissä jutuissa, mitä tässä kirjassa on ei minun mielestäni ole mitään epäselvyyttä siitä, mikä on totta ja mikä ei. Aion kyllä vielä kirjautua Aamulehteen ja käydä lukemassa lisää. 
Kohtaaminen ja keskustelu Eeva-Liisa Mannerin kanssa on fantasiaa, jonka ujo ihailija kuvittelee. Olen lukenut tämän jutun kokonaan jo aiemmin ja hämmästellyt valehtelusyytöstä. Tyyli muuttuu asiaproosasta runokieleen niin selvästi, että ei voi erehtyä, jos on vähänkään lukutaitoa. 
Kun Taškentissa ei enää juoksentele hevosia, niin toimittaja kuuntelee mitä autot kertovat omistajistaan. Kuuntelee - autoja. 

Kolmatta kyseenalaistettua tarinaa en nyt muista. Sekö jossa soutukaverin käsi liukenee ja muuttuu airoksi? Sepitettä! No, tottakai, ei tällaista ole mainittu koskaan lääketieteen historiassa.  
Kuusela matkustaa myös Plutoon ja pyytää kuollutta runoilijaa Juhani Peltosta lähettämään hänelle matkakirjeen Taivaasta.    

Helsingin Sanomien jutussa 19.6. toimittaja Sara Harju kirjoittaa seuraavasti:"Selvityksen tehnyt tutkija Maria Lassila-Merisalo toteaa, ettei löytänyt merkkejä siitä, että Kuusela olisi tahallaan valehdellut jutuissaan. Sen sijaan Kuusela on kokenut juttujen sepitteelliset sisällöt leikiksi lukijan kanssa."

Tahallaan valehdellut - tämähän on aivan huippulapsellista! 

Jään miettimään, miten pysäyttää lukutaidon heikentyminen.
Tämä "totuuden" tinkaaminen on merkki jostain vakavasta puutteesta tekstilajien ymmärtämisessä.
Ellei se sitten tosiaan ole vain tekosyy ja muiden lyttäämissyiden peittelyä. 

Onko kirjan otsikon "toisenlainen" liian provosoiva termi? Eikö nykyään saa olla toisenlainen, esim. parempi kuin muut, ettei kenellekään tule paha mieli?