sunnuntai 30. elokuuta 2020

Näyttely pystytetty ja avattu, tervetuloa!


Kuva: Unto Mentula


Mieheni valokuvanäyttely Kun lehmillä oli nimet on nyt avattu Myllykosken kulttuuritalo Wanhassa Rautakaupassa. Näyttely kertoo isäni Frans Korpelan (1921- 2013) elämästä hänen hoitaessaan yksin maatilaansa. 

Isäni jäi leskeksi vuonna 1963, jonka jälkeen hän otti tehtäväkseen myös äitini hoitamat työt, kuten lehmien lypsyn, ja jatkoi maatilan hoitamista perinteisin menetelmin 80-luvun lopulle saakka. 
Unto-vävy kiinnostui 70-luvun lopulla kuvaamaan appeaan, joka oli hyvin luonteva kuvattava. Hän tuntui jopa olevan mielissään siitä, että oli kerrankin keskipisteenä ja että hänen työtään arvostettiin. Isä uurasti, raatoi jopa, missä muualla häneen olisi tutustunut kuin seuraamalla hänen päivittäisiä töitään.
Hän oli rankoista elämänvaiheistaan huolimatta hyväntuulinen. Hän oli myös poikkeuksellisen askeettinen ja vaatimaton persoona. Isähän menetti paitsi vaimonsa niin siitä tragediasta puolentoista vuoden kuluttua poikansa (minun isoveljeni, josta en muista mitään, psyyken antama suoja), eikä sodastakaan ollut kovin kauan. Siellä hän oli menettänyt veljensä. 

En muista isäni koskaan tehneen muuta kuin töitä. Myöhempinä vuosinaan hän alkoi toimia sotaveteraaniyhdistyksessä. 

Unto haluaa tällä näyttelyllä kunnioittaa Fransia ja sitä työtä, jota maatiloilla tehtiin sotien jälkeen. 

Kymmenkunta nyt näyttelyssä olevista paristakymmenestä kuvasta oli esillä isän hautajaisissa Pomarkussa keväällä 2013. Kirkkoherra ehdotti silloin Untolle näyttelyn kokoamista. Nyt se on valmis ja viedään myös Pomarkkuun marraskuussa. 



Kuva:Tarja Tornaeus




Näyttelyn pystytys sujui hyvin, kun pomoina olimme kirjakauppakissa Nappi ja minä. 

Näyttelyssä oli mukavasti väkeä, enempää ei olisi sopinutkaan, koska on noudatettava koronavälejä. Jännitin haastattelijana toimimista, mutta kun olin tarpeeksi monelle ihmiselle kertonut etukäteen, että saatan liikuttua tai muuten hyytyä, ja entä jos unohdan puhelimeni päälle ja sieltä alkaa kesken kaiken kuulua soittoääni 'Hijo de la luna' ja mitä jos kompastun jne, niin eipä enää pelottanutkaan. 


Kuva: Seppo Mentula


Kuva: Seppo Mentula


Kuva: Jyri Kaukiainen


Haastattelin Untoa kuvien syntyhistoriasta ja siitä, miten hän itsekin pientilan poikana koki isäni ja elämän "Korpelan museotilalla". 

Päivä jatkui kahden kirjan esittelyllä ja musiikilla isossa kirjahallissa. Me livahdimme takaisin galleriatilaan ja kotiin kahville muutamien rakkaiden ihmisten kanssa.  

Olen vielä mietiskellyt isäni elämää. Teinityttönä ärsytti, kun hän ei hankkinut mukavuuksia, kuten muilla tiloilla tehtiin,  kaadettiin metsää ja hankittiin kaikkea uutta. Ei, minun isäni sanoi, että puuhun koskee, sen pitää antaa kasvaa. 


Kuva: Unto Mentula


Kuva: Unto Mentula


Kuva: Unto Mentula



34 kommenttia:

  1. Kiitos Marjatta että pääsimme näin etänä mukaan Unton näyttelyn avajaisiin.
    Oli varmasti tunteuita herättävä tilaisuus sekä Sinulle että Untolle ja jälkipolville.
    Harmi ettemme päässeet paikan päälle, mutta olimme hengessä mukana.
    Ihanaa syksyä teille molemmille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, vastustin pitkään tätä näyttelyideaa, koska se tuntui niin intiimiltä, mutta kun ymmärsin, että sillä on laajempi merkitys kokonaisen ihmisryhmän elämän kunnioittamisena, niin myönnyin.
      Teille myös kaunista syksyä, terveyttä ja muuta hyvää!

      Poista
  2. Miten kaunis tarina. Ja tosi. Hienoa, että tallennettu kuviin. Isäsi on ollut hieno mies. ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Kyllä, hän eli tyytyen elämäänsä ja opetti esimerkillään jotain, mitä en osaa vieläkään oikein ymmärtää.

      Poista
  3. Minun appeni, Bruuno Virtanen, Lavian Riuttalan kylästä, oli myös syntynyt 1921 ja kuoli 2015. Hän oli sodassa Äyräpäässä ja Vuosalmella. Hän palveli tarkka-ampujana eli katseli vihollista kiikarin läpi. Se vaikutti Bruunoon siten, että omaiset sanoivat hänen muuttuneen sodassa täysin. Iloisesta veijarista tuli vakavamielinen ajoittain helposti suuttuva. OLen katsonut filmin sodan murtamat. Se avasi silmäni Bruunoon suhtautumisessa. Bruuno myös teki rankasti työtä pelloilla ja metsissä. Koko ajan hän salaa vaimoltaan osti lisää metsiä, jotta jäisi seitsemälle lapselle jotain perintöä. Otin Bruunosta paljon videoita jopa "kuolinvuoteella". Niin hän sanoi, kun vierailimme hänen sairasvuoteellaan kotonaan. -Minä kuolen nyt!, hän sanoi. Hän innostui kuitenkin kertomaan sotajuttua. Kuuntelin ja pidin kameraa siten, että hän ei tiennyt videon olevan päällä. Aavistin, että nyt tulee tietoa, jota en ole ennen kuullut. Hän kertoi traumasta, joka oli jäänyt sodasta. Kun katsoin videon kotona, totesin, että windows puhelimeni oli kuvannut mykkäfilmiä!! Onneksi olin välillä bootannut puhelimeni, joten jälkiosa oli tallentunut. Vähän helpotti. Seuraavana päivänä kuulin Bruunon taas ajelleen traktorilla. Oli piristynyt käynnistämme niin.:) Bruuno viljeli peltojaan pitkälle yli virallisen eläkeiän. Kun hän joskus joutui sairaalaan välillä, hän huikkasi vaimolleen ambulanssista: - MYY LEHMÄT! Jälkeenpäin harmitteli, kun ei vielä kuollutkaan. Osti sitten kanoja. Piti navetassa jotain olla huollettavana.
    "Kun Lehmillä on nimet":) Tosi hyvä nimi näyttelylle! Mutta eikö niillä ole nykyäänkin nimet? Tuossa heinäpeltokuvassa isäsi kävelee kuin Bruuno. Kissan alla olevassa kuvassa olet ihan vaimoni oloinen. Jos sulla on 1969 Spaes Patria, löydät vaimoni kuvan Lavian Yhteiskoulun kohdalta: Sisko Virtanen. Mun kuvaani siellä ei ole, koska käsitin, että kuva menee valokuvaamosta suoraan matrikkeliin. Antoivat mulle epäselvän ilmoituksen kuvauksen jälkeen. Harmitti.
    Parhain terveisin, koulukaverisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa Hautsu!

      Bruuno oli luultavasti samoissa porukoissa kuin isäni. Yllättäen kävi ilmi, että myös tänne Kymenlaaksoon siirtolaisena tullut nuorimman poikamme appiukon isä oli ollut samassa joukko-osastossa. Isä puhuikin, että sinne tuotiin heidän länsisuomalaisten lisäksi itäsuomalaisia poikia, jotka puhuivat lyhkäsesti ja sanoivat mie ja sie. Isä puhui Äyräpäästä ja Vuosalmesta pahoina paikkoina, oli todennut hänelle uhitelleilla ryöstäjillekin, että kyllä hän pelon tietää, kun on Vuosalmellakin ollut. Isä oli tuolloin jo muutamaa vuotta vaille 90, tämmöisessä tilanteessa muistui sota mieleen.
      Isä oli aluksi lähetti ja laitettiin veljensä kuoltua lääkintämieheksi, minkä tehtävän uskottiin olevan vähemmän vaarallinen.
      Isäni oli äidin eläessä nauravainen, hyvä parisuhde ja yhteiset suunnitelmat saivat varmaan unohtamaan koetut kauhut. Vasta äidin kuolema vakavoitti hänet.

      Maatalosta luopuminen ilman jatkajaa on ollut tilaa hoitaneille ja laajentaneille vaikeaa. Minun isäni ei halunnut muuttaa mitään. Ei vuokrannut kylvämättä jääneitä peltoja, vaikka sitä käytiin häneltä pyytämässä, eikä antanut vanhaa aittaa ja savusaunaa museoitavaksi. Ne olisi purettu ja rakennettu uudestaan. Isästä sellainen oli mahdotonta. Kuitenkin hän sopeutui hyvin elämänsä parina viimeisenä vuotena rivitaloasuntoon kirkonkylälle ja nautti saamistaan palveluista.

      Nykyään nimet ovat samana vuonna syntyneille vasikoille samalla kirjaimella alkavia ja on ne läpykät korvissa. Unton näyttelyn nimi on nostalginen ja romanttinen ja viittaa pienimuotoisuuteen ja ihmisen ja tuotantoeläinten läheisempäään suhteeseen.

      Minä en hankkinut tuota kirjaa. Siitä kuvan kirjaan laittamisesta olisi muistaakseni pitänyt maksaa ja itse kirjakin maksoi paljon. Pidin tuollaista kirjaa silloin teininä vanhojen ihmisten asiana, ehkä juuri vanhemmat hankkivat niitä, mutta ei suinkaan minun isäni. Hänen mielestään koko oppikoulu oli turhaa rahan kaivoon heittämistä. Hän ei tullut edes yo-juhliini koululle, vaan uurasti pellolla kylvöhommissa.

      Poista
  4. Kiehtova kunnianosoitus isällesi ja hänen tavalleen elää. Kuvat ovat vahvoja dokumentteja! Onneks olkoon miehellesi 👌🌹
    Ollapa lähempänä, niin kävisin tutustumassa näyttelyyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lissu, eikös Pomarkku ole sinua melko lähellä. Tarkoitus on, että näyttely on Pomarkun kirjastossa marraskuun ajan, ja eiköhän sielläkin ole jonkinlaiset avajaiset. Käyn blogijutussa sitten kertomassa taas etukäteistutinoistani. Tervetuloa sinne, jos pystyt järjestämään!

      Poista
    2. Pomarkkuun tosiaan painelen, kun tiedän, milloin sinne kannattaa suunnistaa. 👍😊

      Poista
  5. Valokuvissa on palanen mennyttä maailmaa- ja aikaa.
    Kuvien aiheet ovat tuttuja, olen kasvanut pienviljelystilalla.
    Valokuvanäyttely on huomionosoitus koko tuon ajan sukupolvelle, valokuvaaja on kuvannut sukupolvien työtä näkyväksi näyttelyksi. Olisinpa lähempänä niin kävisin katsomassa näyttelyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samat sanat kuin edellä Lissulle, jos Pomarkku on lähellä, niin näyttely siirtyy sinne syksympänä.

      Kuvissa näkyy karski elämä: yksinkertainen lounas (keittiöpuoli huonompaa kuin silloin, kun talossa oli sekä äitini että vanhaemäntä,mamma), uurteiset, ahavoituneet kasvot ja yksinäinen puurtaminen päivästä toiseen.

      Poista
  6. Onpa upea ja ihana tapa muistella, kiittää ja huomioida isäänsä ja hänen elämäntyötään. Näyttelyn työstäminen miehesi kanssa on varmaan ollut uskomaton ja arvokas kokemus.

    Minun 1980-luvun alussa alle 60-vuotiaana kuollut isäni oli innokas harrastevalokuvaaja, etenkin ulkomaan matkoillaan. Olen monesti jutellut siskoni kanssa, että olisi jännä projekti koota pienimuotoinen näyttely isäni kolmella Afrikan matkallaan 1970-luvulla ottamista diakuvista. Ajatus sai taas sinun ansiostasi tuulta purjeisiin.

    Onnea teille projektinne loppuunviemisestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se ollut iso kokemus ja tunnehyöky, joka jatkuu edelleen.

      Inna, kyllä teidän pitää tehdä tuo näyttely!
      Unto on skannannut valtavan mnäärän dioja digimuotoon. Se on iso työ, mutta kannattaa. Kuvat heräävät eloon, kun ne saa ulos sieltä dioilta paperikuviksi tai katsottaviksi ruuduilta tai jopa valkokankaalta.

      Poista
  7. Upea näyttely. Hieno tapa muistaa isää ja hänen sukupolveaan. Huomasin tuossa yhdessä kuvassa, että kuvan ottaja on Tarja Tornaeus. Onko tämä Reunan Tarja? Tutustuin Tarjaan useita vuosia sitten. Niin mukava ja positiivinen ihminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, Reunan Tarja. hän muutti Reuna-kustantamonsa Tuusulasta lapsuuden kotiseudulleen Myllykoskelle kolmisen vuotta sitten ja on pistänyt miehensä Göranin kanssa tuulemaan. Nyt he hoitavat muutaman palkatun työntekijän kanssa myös kivijalkakauppaa, kirjakahvilaa, galleriaa ja kesätapahtumiin sopivaa kirjahallia. Kokonaisuuden nimi on kulttuuritalo Wanha Rautakauppa. Tapahtumia on ollut konserteista toimittaja- ja kirjailijavierailuihin sekä taidenäyttelyihin. Meillä oli viime kesänä maailman kodikkaimmat Kymi-Libri -kirjamessutkin.
      Niin, unohdin kirjoittajakurssit, kirjapiirit ja kirjailijaresidenssin. Koko ajan tapahtuu jotain - hieno piristys meidän hiljenneelle tehdaspaikkakunnallemme.

      Samaa mieltä, Tarja Tornaeus on mutkaton ja kiva ihminen! Siksi tapahtumissakin on mutkaton ilmapiiri.

      Tarja on neljännessä kuvassani vasemmalla toivottamassa näyttelyvieraita tervetulleeksi.

      Poista
    2. Onpa kiva kuulla, että Tarja on saanut aikaiseksi paljon erilaisia kirjatapahtumia. En kyllä yhtään ihmettele, hän on niin aikaansaava ihminen. Tutustuin häneen aikoinaan Jyväskylän kirjamessuilla Kristan (siis kuollut tyttäreni) kautta.

      Poista
  8. MM
    'puuhun koskee, sen pitää antaa kasvaa'

    Koskettavaa.

    Sitten kun näyttelyt ovat ohi, niin ripustat valokuvat tänne blogiin, joohan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jaa, ehkä kuvaaja ei anna. Se on sinunkin hikkaj ajeltava tänne, näyttely on 25.9. saakka, tai sitten marraskuun aikana Pomarkkuun.
      Saatan käyttää joitain kuvia kuvituksena kirjoituksissani, jos on aiheeseen sopiva juttu.

      Isä haki vain tuulen kaatamat puut pois, muuten puut saivat kasvaa. Joillekin pelloille hän istutti kuusen taimia. Siellä ne kasvavat uuden omistajan hallussa.

      Poista
    2. no tippuuhanan niitä. :)
      Mahtavia, tutuntuntuisia mummola-ajoilta, ja mikä parasta: mustavalkoisia.

      Kootkaa kirjaksi!

      Poista
    3. Henkilökohtaisten kuvien nettiin laittaminen nolottaa, varsinkaan kasvokuvia en halunnut julkistaa, vaikka ovathan ne julkisia siellä näyttelyssäkin.
      Nyt tuli mieleen, että olisin voinut laittaa tuonne loppuun isän kuvien sijasta kuvan meistä "nuorista" hangot ja haravat heilumassa siellä heinäpellolla. Ei Untokaan koko ajan kuvannut, vaan oli mukana töissä, yritti tehdä itseään tykö vävynä. :)
      Kirja on hyvä idea. Meillä on kuvakirjoja, yksi isän elämästä enimmäkseen värikuvina, mutta semmoinen tyylikäs, jossa olisi vain mustavalkokuvia ja paljon tekstiä kiinnostaisi kyllä.

      Poista
  9. Isäsi on ollut aikaansa edellä metsänsuojeluajatuksineen, nostan hattua! Ehkä hän näki tarpeeksi tuhoa sodassa eikä halunnut sitä missään muodossa jatkaa?

    Onnea miehellesi näyttelystä, hienoja kuvia mitä tässä ruudulta näkee :) Kenties näistä syntyy vielä kirja, miehesi kuvat ja sinun pohdintasi isästäsi ja hänen työstään? Lukisin mielelläni!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Hän näki myös ympärillä toisenlaista tyyliä. Minusta hän olisi voinut edes vähän kaataa ja hankkia metsärahoilla mukavuuksia. Hänellä oli pihassakin sellaisia puita, joihin hänellä oli erityinen suhde. Hän seurasi niitä tunteellisesti.

      Oi joi, mikä hieno kirjaidea. Kiitos! Tämän voisi toteuttaa.

      Poista
  10. Miten mahtava juttu tämä näyttely! Upeaa, onnittelut!

    Arjen dokumentoiminen on palvelus arjen sankareille ja jälkipolville. Tällaisista näyttelyistä pidän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Minäkin pidän dokumentaarisista valokuvista ja tarinan sisältävistä kuvasarjoista. Valokuvataiteen Museossa Kaapelitehtaalla on usein upeita teemanäyttelyitä.

      Poista
  11. Hieno näyttely ihan tekstisi ja kuviesi perusteella, onneksi olkoon!

    Tuo haravamies heinäpellolla -kuva sinun blogissasi on ollutkin jo aiemmin esillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voi himskatti, siltä vähän tuntuikin. Vaihdan jotain tilalle. Jospa laittaisin alkuunkin näyttelykuvan. Lähden tutkailemaan.

      Poista
  12. Hieno näyttely, tunnelmalliset avajaiset, kaiken kaikkiaan upea kunnioitus menneelle polvelle, hänen uurastukselleen ja ajatusmaailmalleen. Arvosta suuresti. Minusta kuvat, paitsi että ovat kauniita, tuntuvat niin läheisiltä, kun itse olen maatalon plikkoja, ollut navettatöissä ja pelloilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en tehnyt koskaan navettatöitä. Talossahan oli ensin alkuun neljä aikuista, myös reippaat isovanhemmat, eikä meille lapsille tultu opettaneeksi moniakaan töitä. Kävin vain hellimässä lampaita. Veljeni muistan joutuneen kerran apuun vaikeassa synnytyksessä, jossa vasikkaa vedettiin voimalla lehmän sisältä. Kauhea kokemus nuorelle pojalle. Senkin tiedän, että hän itki jälkeenpäin, mutta en muista häntä, vain niin kuin tämä olisi minulle kerrottu.
      Peltotöissä olin ihan pienestä pitäen, perunanistutuksessa, heinä- ja elopellolla. Kasvimaan laittaminen keväällä oli kivaa, pienempää puuhaa kuin peltotyöt, samoin kukkapenkit... ne äidin ruusut.

      Poista
  13. marjatta

    voi sinun lempeä ja viisas isäsi! näissä unton kuvissa on hirveän paljon sellaista, jota ei ikinä pysty selittämään sanoilla. samaan aikaan niissä on kuvan ja sanan välistä outoa sidettä. unton voisi hyvin lukea kansankuvaajien ryhmään.

    minulle tuli mieleen oma isäni, joka syntyi 1930 ja kuoli joitakin vuosia sitten. hän oli todella kiltti ja sävyisä, mutta silti halusin joskus viisitoistavuotiaana ärsyttää häntä siteeraamalla sitä kahil gibranin kohtaa,jossa sanotaan, että sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. isä vitsaili naureskellen takaisin ja sanoi että kuule, eivät sinunkaan vanhempasi ole sinun vanhempiasi.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unto kuvaa paljon ihmisiä työssään, mutta tekee myös kasvokuvia ja abstrakteja töitä. Parhaillaan hän tekee kuvia aiheesta Voima. Nuorena hän ihaili juuri kansankuvaajia, ja se oli yksi syy siihen, että lähdimme Helsingistä ensin Pohjois-Karjalaan ja sieltä Kainuuseen. Toinen oli halvemmat asunnot.

      Jos viisitoistavuotias ei halua ärsyttää vanhempiaan, niin miten hän edes pystyy itsenäistymään heistä eroon.
      Kerran kun olin teinivuosina lähdössä pyörällä ystäväni luo paikkaamissani farkuissa (siis turhat paikat ehjissä housuissa), niin isäni piti tarakasta kiinni ja mäkätti, että "meirän talosta ei risahousuissa kuljeta". Minusta tuntui hyvältä, koska se oli niitä harvinaisia hetkiä, että hän osoitti huomaavansa minut ja välittävänsä.
      Untolle hän oli sanonut kahden kesken, ettei ole oikein osannut noita likkoja kasvattaa, luuli varmaan, että minusta tulee huono vaimo ja varoitteli.

      Poista
  14. Voi miten upeita kuvia menneestä elämästä! Onnea miehellesi näyttelyyn, hieno kunnianosoitus isällesi. Kuvia katsellessa tuli oma lapsuus mieleen: heinäseipäät, lehmät ja niitten yhteislaitumet. Aurinko paistoi aina, minunkin isäni puski töitä, se oli elämäntapa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Riitta! Kävimme katsomassa, miten kuvat ovat pysyneet ja huomasimme vieraskirjasta, että porukkaa oli käynyt aika paljon katsomassa kuvia ja joku oli käynyt jo toiseen kertaan. Onneksi meillä on Kouvolan seudulla hyvä tilanne koronan suhteen, ei todettuja tartuntoja 2,5 kuukauteen.

      Ennen tehtiin pitkiä päiviä muuallakin kuin maatöissä, ja kaikissa töissä oli vain yksi vapaapäivä. Nykyään vapaa-aikaa on enemmän, joskaan ei kaikilla. On töitä, joissa ei ole selkeää työ- ja vapaa-aikaa, ja jotenkin ihmiset rasittuvat myös vapaa-ajalle asettamistaan tavoitteista.

      Ai yhteislaitumet, meillä päin ei ollut. Heinänteossa huutokaupattiin jokirannasta "lotteja", joilla oltiin yhtä aikaa töissä. Se oli kivaa, kun lapsena saattoi samoilla naapurien palstoilla ja pääsi lounasvieraaksi syömään erilaisia eväitä, mitä omalla väellä oli. Se oli niin kausityötä, että meilläkin oli jopa apuväkeä töissä. Välillä pulahdettiin jokiveteen uimaan.

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...