Luin Sarah Andersenin sarjakuvakirjoja.
Luin? Miten sarjakuvakirjasta pitää sanoa, luinko vai katselin, kun se toiminta on molempia, jossain paljon tekstiä sisältävässä enemmän lukemista ja jossain kuviin perustuvassa lähes pelkkää katselua?
Jotkut sivut ovat oivaltavia ja pysäyttäviä, jotkut ei. Sarjakuvakirjoissa on usein sama kuin musiikkialbumeissa, tusinatavaran joukossa muutama helmi.
Yhden sivun sisältävissä tilanteissa on kuvattu ns Y-sukupolven nuoren naisen ahdistusta ulkonäöstään, epävarmuutta, sosiaalista kömpelyyttä, laiskuutta ja hidasta siirtymistä aikuisuuteen.
Pitkä lapsuus ja saamattomuus on usein liitetty Y-sukupolven, milleniaalien, nettisukupolven (ainakin näitä nimityksiä käytetään 1980-luvun alkuvuosien ja 1990-luvun puolivälin välillä syntyneistä ) heikompiin ominaisuuksiin. Hyviä puolia on auktoriteettivastaisuus, ja oman ajan arvostaminen, mutta Andersen keskittyy sarjakuvissaan huumorin kautta heikkouksiin.
Andersen on sanonut, että kirja on semi-omaelämäkerrallinen. Hän on Brooklynissä asuva 1993 syntynyt nainen, joka haaveili pianistin urasta, mutta löysi sitten itsestään sarjakuvapiirtäjän. Hän julkaisi kuviaan ensin netissä.
Minusta nämä pikkutarinat kuvaavat nuoren ihmisen tunnetiloja universaalisti, vaikka moni luuleekin olevansa ainoa huono, epävarma, ruma ja kärsivä. Nämä tuntemukset ovat ehkä pidentyneet kestoltaan, joskus aiemmin niitä pidettiin biologisen murrosiän piirteinä.
Pidän kirjan ulkoasusta ja piirtäjän selkeästä tyylistä.
Pidän itselleen nauramisesta, se on aina paljon miellyttävämpää kuin toisille nauraminen, olkoon kyse mistä tahansa sukupolvesta.
Tässä alla kirjan kansi suomeksi:
Mitäh? Elämänhallinta on illuusio. Näinkö on? Voi pirskatti, miten huono nimi! Tämähän on juuri se johtopäätös, mikä lukijan pitäisi saada tehdä.
Ihan sama kuin jos Johanna Laitilan romaanin Lilium Regale nimenä olisi On vaikeaa elää homoseksuaalina.
Englannin kielisen kirjan nimi Big Mushy Happy Lump tulee viimeiseltä sivulta, jossa kuvien nuori nainen kokee syksyisin ja talvisin paljon syöneenä ja paksujen talvivaatteiden suojaamana olevansa turvassa ulkonäkövaatimuksilta, iso pehmoinen, onnellinen möykky. Olishan tuo hyvä nimi suomeksikin.
Pidän kirjojen nimistä, jotka ovat arvoituksellisia. Siitäkin pidän, että nimi löytyy jostain kirjan sivulta. On aina hieno hetki, kun hoksaa 'ai tässä se on'.
Selittävä nimi on lukijaa aliarvioiva.
Pari kysymystä lukijoille.
- Oletko sarjakuvien ystävä?
- Onko kirjan nimi joskus herättänyt sinussa ärtymystä?
Minussa on monikin, mutta en nyt tähän hätään muista yhtään. Olisi pitänyt laittaa tägi 'huonot kirjojen nimet' aina kun olen ollut nimiarvostelupäällä. Nyt laitan.
Tageista puheen ollen, minua neuvottiin juuri äskettäin, että tunnisteisiin pitää laittaa sisäänheittäjiksi sanoja joilla useimmin hakeudutaan nettiin. Krrhm, hmm...
Kieltämättä hieman pöhkösti käännetty nimi, josta puuttuu alkuperäisen nimen “veitikkamaisuus” ja ilo. Suomennosnimi on tylsä ja vakava.
VastaaPoistaLuen aika vähän sarjakuvia ja graafisia novelleja, vaikka periaatteessa ne kiinnostavat. Erityisesti jos ovat hyvin taiteellisia, niin kiinnostus nousee roimasti. Sarjakuviaintoani laimentaa hahmotusongelmat, joiden takia minun on joskus vaikea erottaa esim. henkilöitä toisistaan elleivät erot ole todella selkeät ja johdonmukaiset. Minua myös helposti hermostuttaa, jos en heti hahmota mikä ruutu tai osa sivusta täytyy lukea missäkin järjestyksessä.
Olen joskus omassa blogissani marmattanut typeristä kirjojen nimistä etenkin muistelmien kohdalla. Täällä tuntui eräässä vaiheessa olevan yleistä, että oli kirjoja World According to se ja se tai Is It Just Me or plaa plaa plaa. Typeriä muistelmanimiä ovat myös ne jossa on vain Minä plus henkilön nimi. Voiko enää vähempää mielikuvitusta käyttää!
Itse käytän blogini tunnisteissa sanoja, jotka helpottavat jo blogissa vierailevaa ja mahdollisesti uteliasta lukijaa etsimään haluamaansa sisältöä. Hashtägit ja tägit toimivat paremmin jossain Twitterissä. Hakukoneet etsivät sanoja itse tekstistäkin eli tägien merkitys ei siinä mielessä ole niin suuri (erityisesti siis jos sama asia/sana ilmenee postauksessa).
Minäkin pidän selkeydestä. Mind map -tyyppiset sarjakuvat eivät ole makuuni ollenkaan. Kolmen peräkkäisen ruudun sarjakuva on hyvä ja sitten selkeät sarjakuvaromaanit, jotka etenevät kirjan tyyliin riveittäin vasemmalta oikealle. Siihen järjestykseen silmä on tottunut.
PoistaMinusta Pihkatappi (Antti Heikkisen esikoisromaani) on kauhean epämiellyttävä nimi romaanille. Joskus on harmittanut kun englantilaisen kirjan nimi on muutettu USA:ssa huonommaksi. Tätä ihmettelin, kun huomasin, että Chris Cleaven romaani The Other Hand onkin USA:ssa Little Bee ja Suomessa Little Been tarina. Toinen käsi on parempi, varsinkin kun kirja ei ole ollenkaan söpöilevä.
Minä laitoin tunnisteita (riittämättömästi ja huonosti valittuja!) vasta monta vuotta jälkikäteen, kun joku lukija niitä pyysi ja olin jo itsekin harmitellut, kun en pystynyt tarkistamaan, olinko kirjoittanut joltain kirjailijalta jo aiemmin vai en. Silloin minulla ei ollut tuota 'Hae tästä blogista' -laatikkoakaan, mikä sitten ilmestyi pyytämättä ilmeisesti jonkin päivityksen yhteydessä. Olen tosi huono näissä teknisissä jutuissa, en saa millään itseäni kiinnostumaan.
Tuo rauhoittaa minua, mitä sanot, ettei ne tägit niin olennaisia ole. Eiköhän se itse kirjoitus ole yleensäkin tärkein.