Sanna Hukkanen, Juuri - ja jotain omista juuristani

 Joensuulainen kuvataiteilija Sanna Hukkanen työskenteli vuosia Tansaniassa, solmi parisuhteen siellä ja muutti miehensä kanssa Pohjois-Karjalaan. Muutto ei ollut kulttuurishokki vain afrikkalaiselle miehelle, vaan myös taiteilijalle itselleen. Sarjakuvateos Juuri (2015) sisältää tämän tilanteen kuvallista ja sanallista pohdintaa. 

Juuret sekä sitovat että kannattelevat. Juuria voi kasvattaa. Ihminen voi riuhtaista itsensä irti juuristaan ja juurtua uudelleen. On kiinnostavaa miettiä omia juuriaan. 

Kirjassa on viisi tarinaa. Tyyli vaihtelee perinteisestä ruutuihin piirretyistä kuvista koko sivun täyttäviksi mustavalkokuviksi, jotka muistuttavat julistetaidetta.

Ensimmäisessä tarinassa nimeltä Kotikaupunki vertaillaan nykyistä ja entistä elämää juuri Suomeen tultua joensuulaisesta kerrostalosta käsin.

Vaikka maahanmuuttajan osa oli painanut harteitani... Oli muistoissani nyt päällimmäisenä värit, lämpö ja nauru!
Mies joutuu kuulemaan Suomeen tultua rasistista huutelua, ja hiljaisuus oudoksuttaa molempia. Sitten muistuu mieleen Tansaniassa läpi yön pauhannut disko ja sen meluun sekoittuva aamuöinen rukouskutsu, epämukavuudet ja ihmisten uteliaisuus. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja oma kieli saavat olon tuntumaan kotoisalta. 
Vaikea sanoa kumpi on pahempaa... tai parempaa... Liiaksi menevä sosiaalisuus vaiko umpimielisyys... 

Toisessa tarinassa  Lumous ollaan mummon luona ja keskustellessa päädytään siihen, että vaikka Tansaniassa ei piirakoita olekaan, niin elämä on siellä melko samanlaista kuin mummolla oli nuoruutensa Suomessa, aineellisesti yhtä puutteellista.
Mummo puhuu murretta, joka sekin liittyy vahvasti juuriin. 
Vuan onko siellä turvallista, siellä Afrikassa? Äitis ku aina huolehttii... Mie ku kerran näin semmosen kiärmmeen telekkarissa nii heti mie teitä ajattelin. 

Kolmannessa osassa Metsän sydämeen ollaan metsäretkellä. Paluumuuttaja tuntee liittyvänsä metsän ja puun juurien kautta kotipaikkaansa.

Seuraavan kuvakertomuksen nimi on Sukujuuri. Ollaan taas mummon kanssa, tällä kertaa sienimetsässä. Mummo muistelee paikallisen kaivosonnettomuuden uhreja ja pohtii, että joka paikassa taitaa olla omat vaaransa. 
Eikö siellä Afrikassakkii oo sitä aidssii ja kaiken mualiman kulukutautiloita?
Mummo huolehtii, onko tyttärentytär paistanut hänen säilyttämästään leipäjuuresta "ruisleippee", ja sienestäjät ovat yhtä mieltä siitä, että leipäjuuri taitaakin olla se varsinainen sukujuuri. 

Viimeisessä kertomuksessa Jälkikasvu "kahden seuraan on liittynyt kolmas", kuten Nalle Puhissa kauniisti todetaan. Perheessä on pieni tytär. 

Ystävällinen naapuri ihailee tytön pitkiä ripsiä ja kysyy, mistä lapsi on adoptoitu. Äiti miettii, mitä hänen kahden kulttuurin välissä elävästä tytöstään mahtaa tulla aikuisena, millainen maailma on silloin... ja miten vähän hän siihen pystyy vaikuttamaan. 

Tämä saa miettimään keskustelua, johon hiljattain törmäsin. Siinä keskustelussa varoiteltiin kysymästä, mistä ihminen on kotoisin. Milloin tällaisessakin asiassa on alettu tarvita neuvoja?
Ihan kuin jotkut pitäisivät kanssaihmisiään robotteina, jotka eivät tajua nyansseja. Kaikkihan on tilannekohtaista. Aidosti monikulttuurisissa maissa juuria kysytään kaiken aikaa. Se on kiinnostuksen osoittamista, rupattelua, kohteliasta tutustumista toisen taustaan. On aivan eri asia kysyä loukatakseen ja hätistelläkseen pois. Eihän me nyt sen vuoksi lakata olemasta ystävällisiä, että jotkut törpöt kysyvät väärällä tavalla. 
Samassa keskustelussa oltiin myös sitä mieltä, ettei ihonväriä saa koskaan ilmoittaa tunnisteeksi, ei vaikka etsittäisiin kadonnutta. Höh, miksi? Miksi me hylkäisimme ilmeisimmän tunnusmerkin? Tulevaisuuden katoamisilmoitus: "Ihminen kadonnut." Ei ikää, ei sukupuolta, ei mitään. Löytyykö? Ihminen? 

No niin, tässä kirjassa näillä 'sormi pystyssä' -opettamisilla ei leikitä. Ollaan isommissa kuvioissa ja ihmisistä sekä olosuhteista löydetään samuutta enemmän kuin eroja. Koen kirjan mielenkiintoisena isoja teemoja avaavana kertomuksena eräästä vaiheesta taiteilijan omassa elämässä.
Luontoarvot ovat esillä monella tavalla. Hukkanen toivoo, että kaikkea metsää ei muutettaisi talousmetsäksi, vaan meillä säilyisi myös aarnimetsiä.

Tämä tuo mieleen oman puunhalaajaisäni, joka ei koskaan kaatanut puita metsästään, kävi vain hakemassa pois ns. tuulenkaatamia. Hän teki tätä vielä lähes yhdeksänkymppisenä, ajoi yksinään traktorilla metsään, aiheuttaen tyttärilleen suurta huolta, mikä oli tietenkin vain huolestujien ongelma. 

Omat sukujuureni ovat satakuntalaisessa talonpoikaisuudessa, mutta tunnen olevani yleissuomalainen. Olen asunut eri murrealueilla. Muutan puhettani vaistomaisesti eri alueilla ja eri henkilöiden kanssa keskustellessani. Olen elänyt 26-vuotiaasta viisikymppiseksi Kainuussa, lapset ovat varttuneet siellä, ja siellä olen tehnyt pisimpään ansiotyötäni. Ei ihme, että pidän Kainuuta kotiseutunani enemmän kuin Satakuntaa. 

Kävimme pystyttämässä Unton näyttelyn Pomarkun kirjastoon, (täällä samasta näyttelystä aiemmin Myllykoskella). Vietin aikaa pikkusiskoni kanssa ja sain kuulla häneltä muistoja, joita minullakin pitäisi olla.
En jostain syystä muista mitään isoveljestäni, joka kuoli 17-vuotiaana liikenneonnettomuudessa. Siskoni kertoi, että veli heitteli häntä, kymmenen vuotta nuorempaa, ilmaan ja oli iloinen ja leikkisä poika. Minä olin se, joka osuin sattumalta ensimmäisenä kolaripaikalle, jossa veljeni makasi ojassa. Mopolla ajaneeseen veljeeni törmänneen auton kuljettaja, tuttu mies, oli pyytänyt minua kääntymään takaisin ja viemään sanaa kotiin. Olin tehnyt niin, mutta isäni ei tahtonut uskoa minua. Tiedän tämän, en muista. Siskoni kertoi, että vielä samana päivänä moponraato tuotiin pihaan ja veljen kaverit seisoivat ympyrässä sen äärellä ja itkivät. Eräs sukulainen oli hakenut muutaman päivän kuluttua veljeni koiran hänen sänkynsä alta ynisemästä, koska sitä ei haluttu enää pitää meillä suremassa. Jaahas, vai niin, minulla ei ole siitä mitään muistikuvaa. Vielä vähemmän tosin muistaa toinen pikkusiskoni, jota kävimme katsomassa Huittisissa mielenterveyskuntoutujien ryhmäkodissa. Sinne pääsi sisään, maskeissa käsipesun kautta.
Porissa ihmiset käyttivät hyvin vähän maskeja missään, mutta tartuntatilanne onkin siellä tällä haavaa Suomen parhaita. Tuntui ihan, että oli lomalla.  
 
Mieheni totesi kotiin ajaessamme, että Satakunnassa koko elämänsä asuneen nuorimman siskoni muistikuvat kodistamme ovat tarkkoja ja valoisia toisin kuin minun. Siskoni oli leikki-ikäinen äidin ja veljen kuollessa vajaan kahden vuoden välein, minä murrosikäinen. Sisko suhtautui asioihin minua luontevammin, hyppäsi isoäitimme syliin, kun sai tietää äidin kuolleen ja ilmoitti:"Sä saat olla nyt mun äiti." Minä olin noiden tragedioiden aikaan iässä jossa kapinoidaan ja kyseenalaistetaan. Olin vihainen. Halusin unohtaa ja lähteä pois heti kun voin ja aloittaa jossain alusta, mieluiten kaukana ulkomailla. Eihän se tietenkään niin mennyt, koska juuret ja koska vastuu. 
Jokin aika sitten muistin, sisareni avustuksella senkin, miten me nauroimme isän Fonzie-kampaukselle. Oli meillä hauskaakin. Monet valokuvat vahvistavat sen.   

Unton näyttelykuvissa on lehmien lisäksi myös isäni työhevonen. Pomarkun kirjastoon tuli pystytyshomman aikana nelivuotiaiden päiväkotiryhmä. Tämä kuva oli heidän suosikkinsa, ja voi sitä kysymysten määrää. Ihania lapsia! 
Kirjaston työntekijät laittoivat lehmäkuvien alle pöydän, jossa oli rivi Mimmi Lehmä -kuvakirjoja. Kerrassaan hieno valinta! 

Taikinajuuri oli lapsuudenkodissani Korpelassa aina kuplimassa ison saavin pohjalla. Ruisleipiä tehtiin koko päivä ja ne ripustettiin orteen tuvan kattoon. Tyhjentäessämme taloa isän kuoleman jälkeen minä sain mukaani 1800-luvun alussa vuollun kaulimen. Siinä on merkkejä, joilla leivästä tuli siunattua. Taikinajuuri oli ajat sitten kadonnut. 

PS Tekstin hyppely tuolla alussa ei ole tarkoituksellista. Vaihtelin kuvia, mikä sekoitti tekstin, enkä jaksa enää korjata. 
Hyvää Pyhäinpäivää!

-------
Seuraavana aamuna 
Ai niin, piti kirjoittaa Juuri-kirjan innoittamana omiin muuuttoihini liittyvistä tunteista, mutta ajauduinkin kuolemiin, mikä tietty sopii ajankohtaan.
Muuton jälkeen seuraa usein vaihto-oppilas -syndrooma. Ensin muistelee kaihoten vanhaa taaksejättämäänsä, sitten kaikki näyttäytyy uudessa paikassa parempana, kunnes punnitseminen tasoittuu.