Pekka Saurin ja Hannu Mäkelän seurassa

Luin peräkkäin mökillä Pekka Saurin muistelmakirjan Huominen, eilisen sanelema ja Hannu Mäkelän itselleen, ja samalla lukijalle, laatiman ohjenuoran Suunnitelma loppuelämän varalle. Ihan kuin kaksi viisasta, lempeää miestä olisi vaihtanut ajatuksia onnen tavoittelusta, ajasta, kuolemasta, luonnosta ja muista tärkeistä asioista. 

Ja kuinka suhteellista aika on, ja kuinka humahtaen se meitä vie: jos vuodesta 1954 Lauttasaaren Isollakaarella on nyt syksyllä 2020 kuusikymmentäkuusi vuotta, samat kuusikymmentäkuusi vuotta siitä vuodesta taaksepäin oli vuosi 1888, jolloin Vincent van Gogh leikkasi irti osan vasemmasta korvastaan riideltyään Paul Gauguinin kanssa eteläranskalaisessa bordellissa. Jack The Ripper puukotti Lontoossa hengiltä ainakin viisi naista ja Tshaikovski johti viidennen sinfoniansa ensiesityksen Pietarissa. Koomikko Harpo Marx ja nobel-kirjailijat T.S. Eliot  ja F.E. Sillanpää syntyivät, eikä kukaan vielä voinut aavistaa, että he tulisivat tekemään omanlaistansa historiaa jälkipolvien hyödyksi tai iloksi. 

Näin Pekka Sauri havainnollistaa ajan kulun. Huikeaa! 
Hän ideoi myös, että taas kuusikymmentäkuusi vuotta eteenpäin vuonna 2086 pääsemme yöjunalla Suomenlahden alitse kaikkialle Eurooppaan, monista kriiseistä on selvitty ja kansoista on tullut pakon edessä ystävällisiä toisilleen. 

Sekä Sauri että Mäkelä ovat melankolisia optimisteja. Molemmilla on lapsuuden muistoja, jotka ovat vaikuttaneet siihen, miten he ajattelevat tänäkin päivänä. Molempien kirjoituksista tihkuu myötätunto, huoli ja aito ystävällisyys. 

Kulje ajan kanssa. Niin tutustut siihen. 
Näin kuuluu Mäkelän laatiman Huoneentaulun kohta 18. Hän kirjoittaa teesinsä ensin muotoon "Kulje ajan kanssa niin tutustut siihen", mutta huomaa sitten, miten voimakas merkitysero syntyy pisteen avulla. 
Muistaminen kiepauttaa ajan pyörää taaksepäin, armahtaa ihmisen ja kertoo, miten tämä on elänyt. Mutta vähitellen muistikin rapautuu, muuntuu, muuttuu. Lopulta mennyt vähitellen unohtuu, kun olemme oikein vanhoja. Vain lapsuus palaa ehkä vielä silloin. Se ilmestyy kuin uni, jonka kokee todeksi, vaikka tietää uneksi. 

Mäkelän kirjassa on kritiikkiä maailman sähköistymisestä ja työn muuttumisesta robottien rakentamiseksi ja huoltamiseksi. Kun yhä suurempi osa elämäämme on sähköstä riippuvaista, se tekee meistä myös yhä haavoittuvampia. 
Paperisiin kirjoihin minä yhä luotan, ne asettuvat aina lukijan armoille, kellahtavat kyljelleen kuin kesyt koirat. Niiden sisällä on tämä maailma ja muutama muukin. Hauraudestaan huolimatta ne ovat ihmeen hyvin kestäneet aikaa. 

Ei, kyllä minun on kirjoitettava näistä kirjoista vielä erikseen. Molemmissa on niin paljon sellaista, mitä haluan pysähtyä mietiskelemään: Saurin häpeä, nöyryytys, erillisyyden synty ja Mäkelän robotit, pelko, sairaus ja kärsimys. Mäkelä kirjoittaa ihailemastaan Samuli Parosesta niin että menin heti kirjaston sivuille varaamaan Paroselta pari romaania. Olen lukenut vain hänen mietelausekokoelmansa Maailma on sana.  

Tällä erää Sauri saa lopettaa mietteeseensä onnen tavoittelusta.
Onnea, onnellisuuden tunnetta ei kannata tavoitella. Se tulee jos on tullakseen ja menee kun on mennäkseen. Siinä sitten harot onnesi perään. Merkityksen tavoittelu on otollisempaa. Onni voi sitten yllättää siinä samalla. Jos sattuu hyvä onni. 

Minulta unohtui tuosta kattauksestani aiheeseen sopiva lautasliina, jonka olin ottanut mukaan jostain kahvilasta. Se tänne loppuun.
Jos en palaa ennen juhannusta, niin toivotan jo nyt kaikille lukijoilleni iloista keskikesän juhlaa.