Hyvästä elämästä, Kalevalasta ja Jaakko Teposta

Kuvasin tämän ikkunan takaa, ikkunalasissa on heijastuksia kadusta
ja kuvaajasta. Toivottavasti tekstistä saa selvän. 

 

Kun näkee tällaisen ilmoituksen kävelylenkillään kirjakaupan ikkunassa, niin tulee mieleen, että tuonnehan minun on mentävä. Mikä upeinta, kävi ilmi, että näitä lauantaitilaisuuksia on pitkin kevättä eri aihein.
Hyvä elämä, onnentunteet ja yhteiskunta, jossa on hyvä elää?

Reuna-yhteisö, johon kuuluu sekä rautaisia ammattilaisia että ryhmä vapaaehtoisia ja satunnaisia talkoolaisia, on tuonut kylällemme uutta kulttuurielämää ja ideoinut kivoja tapahtumia.
Reunan tilat ovat kodikkaat ja tapahtumat aina mielenkiintoisia, tämä uusin kuin minulle tehty, vaikka en ole osannut sitä kaivata.  

Pehtoorin (GöranTornaeus) maukkaan keiton nautittuani huomasin pöydän välikössä pinon vanhoja lehtiä. Selailin 1952-vuoden Suomen Kuvalehtiä, joissa oli juttuja Helsingin olympialaisista ja ihania kuvia herttaisesta missistämme Armi Kuuselasta. Sitten tartuin Emäntä-lehteen vuodelta 1957 ja pysähdyin erään Liina Pulliaisen kirjoittamaan kolumniin Elämännäkemys ja sen pariin virkkeeseen.
"Katsellessamme aina vain omasta ahtaasta akkunastame, luulemme siihen sektoriin sisältyvän elämänkaikkeuden, itse jääden - keskiöön!
Elämänviisaus piileekin siinä, osaammeko oikein arvioida sijaintimme elämänkentässä." 
Kuinka sattuikaan, eikö tässä olekin vastaus hyvään elämään ja onnellisuuteen - oman sijainnin oikea arviointi elämänkentässä? Jätin lehden auki pöydälle ottaakseni tämän upean sitaatin esiin jossain vaiheessa keskustelua. 

Keskustelu oli antoisaa ja se kesti kolmisen tuntia, johdattelijana Reuna-kustantamon toimitusjohtaja Olli Sarpo. Myös kustantamon perustaja (ja paljon muuta) Tarja Tornaeus sekä filosofiaklubilaiset esittivät oivaltavia näkökulmia ja kysymyksiä. Meitä keskustelijoita oli juuri sopivan verran, kaikki halukkaat pääsivät ääneen. 
Kerrattiin taustaksi Aristoteleen ajatuksia ja Maslowin tarvepyramidia. Pohdittiin, että elämä on hyvää, kun se on ihmisen mittaista, vertailtiin elämää demokratiassa ja autoritatiivisissa oloissa ja pohdittiin, mikä on se paikka jossa kukin on onnellisimmillaan. 

Eräs tunisialaistaustainen henkilö, kokki ammatiltaan, kertoi ymmärtävänsä, miksi suomalaiset on arvioitu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Hän sanoi jopa, että monessa maassa työskennelleenä asia on hänelle päivänselvä: suomalaiset ovat vaatimattomia. Sveitsissä kokatessa hän oli saanut aina lisää vaatimuksia ja ottanut vastaan valituksia, Suomessa ei, koska ihmiset eivät odota mitään erityistä. Suomalaiset ovat jopa niin vaatimattomia, että eivät voi uskoa saamaansa onnellisuussijoitusta.

Minusta meidän onnellisuussijoituksemme johtuu eniten kaikista niistä hyvinvointivaltion luomista puitteista, joita meillä on onnellisina olemiseen. Onnellisuusmittareissa onnen edellytyksillä on iso osuus.
Yhteiskunta pitää huolta fysiologisista tarpeistamme ja turvallisuudesta ja pyrkii auttamaan myös sosiaalisten tarpeiden täyttämisessä, mutta elämisen tarkoitus ja mielekkyys jokaisen on löydettävä itse. 
Olemmeko me suomalaiset onnellisia? Tyytyväisiä ja elämänhaluisia?
Me emme kyllä näytä laumana kovin onnellisilta tuolla kadulla viimassa talsiessa. Mutta onko sekin sitten onnea, ettei tarvitse olla niin kohtelias, että hymyilisi vastaantulevalle ja pitäisi ovea auki perässään tulevalle? Ei, kyllä se on kohteliaisuuden puutetta. Eräs keskustelijoista sanoikin, että jos hänen lapsuudessaan nuori ei olisi avannut ovea vanhalle ihmiselle, niin siitä olisi ilmoitettu hänen vanhemmilleen. Nykyään ollaan vapaita säännöistä. Yksilöllisyys, oma rauha ja oma hyvinvointi ovat tärkeitä, huomaavaisuus ei niinkään.
Roman Schatz on lohkaissut, että suomalaiset arvostavat toisen yksityisyyttä niin paljon, että eivät halua häiritä hänen rauhaansa tervehtimällä.   

Missä olen onnellinen?
Minä tunnen oloni merkitykselliseksi lukiessa ja kirjoittaessa, saan syviä onnen tunteita kahlatessani lämpimässä meressä (silloin kun pääsen Välimerelle) ja rakastan olla kotona. Kuvastavatko nämä vaatimattomuutta ja vähään tyytymistä? Ehkä, en ainakaan osaa toivoa mitään luksusta, enkä nauttisi sellaisesta. Voin kyllä haaveilla lottovoitosta, jolla kustantaisin koko Mentula-klaanin Välimerelle yhteiselle lomalle, mutta tiedän, että se on epätodennnäköistä ja olen tyytyväinen tähän mitä minulla on. 
   

Tänään on Kalevalan päivä. Olen päivän kunniaksi lukenut osia eepoksestamme. Kirjan loppuhan on huikea. Marjatta-neito (neitsyt Maria-myytti) tulee raskaaksi puolukasta ja synnyttää pojan, josta tulee suuren Väinämöisen haastaja ja syrjäyttäjä.

"En mä portto ollekana, 
Tulen lautta lienekänä.
Olen miehen suuren saava,
Jalon synnyn synnyttävä,
Joll' on valta vallanlenki, 
Väki Väinämöisellenki."

Väinämöinen luovuttaa ja häipyy veneellään"yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin", mutta soitto jää.

Jätti kantelon jälille,
Soiton Suomelle sorean, 
Kansalle ilon ikuisen,
Laulut suuret lapsillensa. 

Jaakko Teppo, trubaduuri ja viihdetaiteilija kuoli toissapäivänä 26.2.
Muistan kun kuulin ensimmäisen kerran laulun Hilma ja Onni ja olin pakahtua laulun surullisuudesta. Onni on jäänyt yksin pientilalleen, kun häneltä vei Hilman parempi mies, Onni Laukkanen, "se kylän ravattisonni". 
Ajelimme tänään mieheni kanssa uimaan Valkealaan, vähän kauemmas vaihteeksi, ja kuuntelimme koko automatkan Jaakko Tepon lauluja, joista monet ovat hyvin yhteiskunnallisia ja vähäosaisten puolella. Pilkillä-biisissä Ryynäs-Topi on jäänyt työttömäksi, kone on korvannut miehen ja Topi pilkkii elääkseen, kun taas jotkut vain päivettyäkseen.  

Ja viereisellä reiällä ongittaa
Kylän pohatta laiska ja kiero
Onko ihme jos se enemmän kaloja saa
Siiman molemmissa päissä on liero 

Juuri ennen kuin muutimme Kuhmosta vuonna 2000 kävin Kuhmo-talolla konsertissa, jossa esitettiin Jaakko Tepon lauluja. Laulaja itse kävi myös tervehtimässä yleisöä lavalla, mutta ei esiintynyt, koska oli huonossa kunnossa sairastettuaan aivoinfarktin.
Eiköhän yleisössä istunut myös Toivo Ryynänen, Tepon laulujen samannimisen antisankarin esikuva, kuhmolainen koneenkuljettaja. Miehet olivat tavanneet armeijassa ja olivat pitkäaikaisia ystäviä.
Topin vaimo oli perhepäivähoitaja ja nuorin poikamme oli jonkin aikaa päivähoidossakin Ryynäsillä silloisen rivitalokotimme lähellä. 
Toivo kuoli koronapandemian alkuaikoina sairauskohtaukseen ja rouva Ryynänen (etunimeä en muista) pian hänen jälkeensä koronaan. 

Jaakko Tepon kuplettilauluissa on tallella paljon historiaa ja maalaiskulttuuria, joka on nykyään kadonnut. 
Ajat muuttuvat ja suomalainen kulttuuri muuttuu. 
Minusta on tärkeää muistella sen alkuaikoja ja vaiheita joista on tultu nykyisiin kulttuurin muotoihin. 

Elias Lönnrot kokosi Kalevalan suullisesti säilyneistä kansanrunoista kahdessa osassa nimellä Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista 1835–1836. Hän lopettaa eepoksensa juhlavasti jättäen jälkeensä tuleville tehtävän:

Oksat karsin, tien osoitin.
Siitäpä nyt tie menevi,
Ura uusi urkenevi 
Laajemmille laulajoille, 
Runsahammille runoille
Nuorisossa nousevassa,
Kansassa kasuavassa. 

Kuvasin Kalevalani HS:n Jaakko Teppo-sivun päällä.
Kirja on petroskoilaisen Karjala-kustantamon  julkaisema vuonna 1979.
Olen ostanut sen Kuhmon kalevalaisen kulttuurin keskuksesta Juminkeosta,
joka taisi olla silloin vielä nimeltään Kulttuurikornitsa.