Mitä onni on, lastenkirjan äärellä pohdiskeltua

Camilla Mickwitz julkaisi lastenkirjasarjansa Jasonista ja toisen sarjan Emiliasta Ylelle tekemiensä animaatioiden jälkeen. Jasonit on meillä luettu aivan repaleiksi, mutta Emilia-kirjoista on vielä toisellekin sukupolvelle. Mickwitz on maalannut Emilia-kirjojen kuvat vesiväreillä. Pidän niiden heleistä väreistä ja selkeydestä.
Molemmissa sarjoissa näkyy aikakausi 70-luvun puoliväli - 80-luvun alku sekä värikylläisyydessä että aiheissa, joissa on arkea, yksinhuoltajaperheitä ja usein jotain opettavaista. 

Lapsenlapsi, meidän pienin, on kiintynyt kirjaan Emilia ja onni. Emilia ja isä Oskari kertovat toisilleen satua vuorotellen. Sadussa on tyttö nimeltä Emilia, joka asuu koiransa Oskarin, lehmän, lampaan ja muutaman kanan kanssa maalaistalossa. Näköalakiveltään he näkevät ystävien talot ja niiden kautta kiemurtelevan tien, joka johtaa kauas tuntemattomaan.  

Eräänä päivänä Emila ja Oskari näkevät taivaalla houkuttelevia, säkenöiviä valoja, ja kun Oskari päättelee, että noin hienolta näyttävän täytyy olla se, mitä sanotaan onneksi, niin kaverukset lähtevät tavoittelemaan onnea potkulaudalla. Ohitetuksi tulevat sekä satujen lukemista tarjoava Atte, sämpylöitä leipova Selma, marjapensaidensa keskeltä huuteleva Olli että savihahmojen muovailuun kutsuva Satu. Kun onni sitten osoittautuu uutta limsaa mainostavaksi kioskiksi, jossa joku ihminen heiluttelee maistiaispulloja ja huutaa ... tämä on hyvääkin parempaa, hyvääkin parempaa, niin Emilia päättelee, että jos tuo on onni, niin kaikkea mikä tuntuu hyvältä voidaan kutsua onneksi. Sitten tuleekin kiire tekemään kaikkea sitä, minkä ohi tuli potkituksi pysähtymättä, mutta voi, liian myöhäistä: savi on kuivunut, on menty nukkumaan jne. Kotona Oskari ja Emilia ilahtuvat eläintensä näkemisestä ja nämä ilahtuvat heistä. He kiipeävät kivelleen, kääntävät selkänsä mainosvaloille ja katsovat sen sijaan tähtiä.  

Minua aikuisena tarinan tendenssimäisyys huvittaa ja ärsyttää, mutta ei lasta. Onni on matka ei määränpää ja ihmiset sekä puuhastelut ovat tärkeämpiä kuin mainosten houkutukset, nämä kliseiset jutut. Lapsen mielestä tarinassa on monta hyvääkin parempaa, myös kioski on ihana. 
Parivuotiaana tämä pieni tytöntyllerö, jolle kirjaa nykyään luen (äitienpäivänäkin luin parvekkeella nautiskellen) mietti tuota selitystä onnesta 'kaikkea mikä tuntuu hyvältä' ja totesi: "Miä olen se onni." Niinpä! Hän oli, ja on vieläkin, ihanassa itsekeskeisessä iässä.

Mitä onni on? Olen yhä enemmän sitä mieltä, että siihen kuuluvat erittäin tärkeänä osana toiset ihmiset. Haluaisin juuri nyt kulkea kadulla iloisessa ihmisjoukossa ympärilläni puheensorinaa ja erilaisuutta tai istua elokuvateatterissa yhdessä toisten elokuvaharrastajien kanssa. Olen kyllästynyt patikoimaan autioilla poluilla ja katsomaan elokuvia televisiosta. 

Rikoin äitienpäivänä kahtakin riskiryhmään kuuluvalle yli seitsenkymppiselle suositeltua korona-ajan ohjetta: tapasin lapsenlasta sisätiloissa ja vieläpä halasin. Saahan näitä ohjeita tietysti tulkita ja käyttää järkeään. Kyseinen lapsi vanhempineen on ollut yhtälailla karanteeninomaisissa olosuhteissa kuin itsekin. Vielä ehdin tämän ennen kuin vanhemmat siirtyvät etätöistä työpaikalle ja lapsi menee kaipaamaansa päiväkotiin. Silti on jotenkin syyllinen olo. 
Tiedän myös, miten minulla ei ole syytä marista, koska helppoahan minulla on ollut verrattuna niihin jotka ovat tehneet etätöitä kotona lapsen kiipeillessä hartioilla kesken palaverin tai useamman lapsen huutaessa apua läksyihinsä omien koneittensa ääressä, eikä heilläkään ole ollut työpäivän päätteeksi yhtään enempää kodin ulkopuolisia virkistymismahdollisuuksia, paitsi luonto. 
Ihailen kaikkia, jotka jaksavat jatkaa eristäytymistä ilman alakuloa. Itse olen tässä hieman vajavainen, mutta sitkeä. 
Meidän kirjastokaan ei ole vielä harmikseni auennut. Pääkirjastoon on annettu aikoja, jolloin saa hakea varauksiaan, mutta minä olen varannut kirjani omaan sivukirjastoon, jonka pitäisi aueta myöhemmin toukokuussa. Se on sitten ilon päivä.