maanantai 17. heinäkuuta 2023

Matilda Levoranta, Totuus nuoruudesta

 



      Janeten tuhertaessa läksyjä aivoni päättivät keksiä taas tyhmyyksiä. Oli pakko koputtaa lattiaa 60 kertaa, tai jotain pahaa kävisi. En tiedä, mitä pahaa, mutta koputusten tekeminen oli pieni työ. Kyllä se varmuuden vuoksi kannatti tehdä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen...
     "Miksi sä koputat lattiaa?" Roosa nauroi.
     "Öööö, ai koputanko mä lattiaa", yritin miettiä tekosyytä. "Taidan koputtaa sitä vain musiikin tahtiin."
     "Luulin jo, että oot seonnut tai jotain", Roosa sanoi. 

Pakko-oireinen häiriö OCD (obsessive-compulsive  disorder) saa ihmisen ajattelemaan pakkoajatuksia ja tekemään pakkotoimintoja. Häiriö esiintyy eri asteisena, lievästä invalidisoivaan.
OCD on yksi niistä monista häiriöistä, jotka ovat yleisiä nuorilla.
Matilda Levorannan romaanin 13-vuotias päähenkilö Usva pohtii mielenterveyttä sekä oman että ystäviensä häiriöiden vuoksi.
Hän tekee myös kouluesitelmää aiheesta 'Mielenterveyshäiriöiden vähättely ja romantisointi', jossa hän käsittelee OCD:n lisäksi masennusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, anoreksiaa ja fobioita. Hän on huomannut, että näitä häiriöitä tarkastellaan usein hassuina luonteenpiirteinä tai jopa supervoimina, esimerkiksi pakonomaisesti oirehtiva saatetaan nähdä perfektionistina, jonka ympärillä kaikki on tiptop ja anorektikko turhamaisena unelmakropan tavoittelijana tai nirsoilijana, joka ei kunnioita hyvää ruokaa. 

Matilda Levoranta on 14-vuotias!
Sekä kirjan sisältö että tyyliseikat ovat kuin paljon vanhemman henkilön. Kerronta on hyvää yleissuomea, nuorten henkilöiden puhekieli nuorten kieltä, jossa jätetään päätteitä pois, esim ".... nii pliis, voinko?" 
Kirja on romaani, jonka päähenkilön taistelua seuraa sydän syrjällään. Samalla kaunokirjallisen tarinan ohessa saamme tietoa ja vetoomuksen kuunnella nuoria.

Aikuiset saattavat tehdä vahingossa loukkaavia asioita, joita nuoriso ei hyväksy. En halua olla vanhemman tai nuoremman sukupolven puolella. (- - -)
     Pidän näkökulmiani arvokkaina, mutta en minä niitä uskalla jakaa. Olenhan vain höpsö, avuton lapsi, joka ei ymmärrä mitään. Ei minua kuunneltaisi.
  
 
Olin katsellut paikallisen Reuna-kirjakaupan ikkunassa tätä kirjaa kävelylenkeilläni. Mielenkiintoinen kansi, Totuus nuoruudesta - ajattelin, että kyseessä on nuortenkirja. Yhtenä päivänä piipahdin kauppaan hankkimaan konserttilippuja, ja kuinka ollakaan siellä oli parhaillaan tämän kirjan kirjoittaja.
Tarja Tornaeus (Reunan monitoimihenkilö ja kulttuurivaikuttaja) esitteli Matildan minulle. Luin kirjan takakansitekstin, kiinnostuin kovasti ja ostin kirjan. Sain samalla omistuskirjoituksenkin.  

Totuus nuoruudesta ei ole todellakaan vain nuortenkirja, vaan kirja kaikille. Suosittelen sitä erityisesti nuorten kanssa työtä tekeville. Kirjan lopputekstissä toivotaan, että se herättää keskustelua ja madaltaa nuorten kynnystä hakeutua hoitoon. 

Usva on hyvin kunnianhimoinen niin koulussa kuin urheilussakin. Koulussa on liikaa kokeita, projekteja ja kirjoitelmia, ja tyttöjen välinen kateus lisää stressiä ja pahaa oloa.
Usva muistelee haikeana alakoulua, jolloin sai olla lapsi, läksyihin meni viisi minuuttia ja elämä oli rentoa. 


    Nyt aika oli erilaista. Läksyihin meni tunteja, matikka oli liian vaikeaa, aikuisvitsit sai häpeämään elämää, keinumisesta tuli huono olo ja muotitrendit muuttuivat jatkuvasti.

    Olen ihminen ja nuori sellainen. En vielä kestä tätä. 

Pakkomielteet alkavat haitata Usvan elämää niin paljon, että hänen on vaikea salata niitä.
Jos juoksutossuja sitoessa huomaa, että nauhat ovat vahingossa laahanneet maata, ei startista tule mitään ennen kuin on käynyt vessassa hinkkaamassa käsiään muistaen laskea samalla, ja eikös saippuaa lisätessä käden jo pesty osa hipaisekin hanaa, jolloin se kohta pitää pestä kuusi tai kuusikymmentä kertaa uudelleen. Vessasta urheilukentälle astuessa pitää näyttää vahvalta, vaikka taskuihin työnnetyt kädet vuotavat verta. 
Työmatkalla olevalle äidille tapahtuu pahaa, jos Usva ei tee rituaalejaan. Hän ymmärtää, että ne ovat oire sairaudesta, mutta ei voi mitään... "varmuuden vuoksi". 

Mietin tätä kirjaa lukiessa, miten me usein ajattelemme, että lievä masennus kuuluu murrosikään, teiniangsti. Huomaammeko, milloin tilanne on vaarallinen?
Edesmennyt kirjailija Miki Liukkonen kertoi avoimesti vuosia omasta ahdistuksestaan. Ajattelivatko auttajat, että hänen masennuksensa oli kirjailijuuteen kuuluva normaali mielentila? Jos henkilö katsotaan liian sairaaksi terapiaan, niin eikö hänet pitäisi ottaa hoitoon lepäämään? Näinkö huonoa meidän nykyinen mielenterveyden hoitomme on!     


Aikuisvitsit saivat uuden sisällön mielessäni tämän kirjan luettuani, kun joidenkin äärioikeiston ministereiden "läppiä" nostettiin medioissa päivänvaloon. Aiemmin olisin ajatellut aikuisvitsillä tarkoitettavan vain huonolla maulla kerrottuja seksivitsejä.
Miten nuorille voi selittää koulussa sen, että meidän asioistamme on maan korkeimmassa johdossa päättämässä ihmisiä, joiden arvot ovat täysin niiden käyttäytymisohjeiden vastaisia, mitä koulussa opetetaan ja myös niiden mitä hallitus on omaan ohjelmaansa kirjannut? 

Matilda Levoranta on kirjoittanut tärkeän kirjan. 

Meillä on kulttuuripaikkakunta Myllykoskella Kymi Libri -kirjamessut tällä viikolla torstaista lauantaihin. 
Tästä (klik) voit klikata tietoa tapahtumasta ja avata käsiohjelman, jonka loppupuolella s 36 näet ilmoituksen Matilda Levorannan haastattelusta. Käsiohjelma myös tästä (klik).
Pääsen siis tapaamaan Matildan toisen kerran ja kiittämään häntä kirjasta nyt sen luettuani. 

Kirjan kannen kuva on Iiris Levorannan.

-------

Jatkoa. su 22.7. 
Kymi Libri on päätöksessään. Kävin joka päivä parissa tapahtumassa. 
Matilda Levorannan haastattelu oli hyvin rakennettu ja herätti keskustelua. En (taaskaan) onnistunut kovin hyvin kuvaamisessa, mutta liitän silti tänne loppuun otoksen haastattelusta.
Matilda kertoi kirjoittamisensa motiivin olleen halu vaikuttaa. Hyvä!  
Mieleeni jäi eräs kommentti, jossa kommentoija kertoi olleensa Pori Areenassa, jossa oli paljon alustuksia nuorten ongelmista, mutta nuorisoa edustavat olivat
kolmikymppisiä.


Matilda Levoranta vasemmalla,
oikealla haastattelija Viivi Mauno.


 

8 kommenttia:

  1. "Jos henkilö katsotaan liian sairaaksi terapiaan, niin eikö hänet pitäisi ottaa hoitoon lepäämään? Näinkö huonoa meidän nykyinen mielenterveyden hoitomme on!"

    On. Tiedät varmaan Marjatta senkin hyvin että jos lapsi tai nuori katsotaan liian vaikeasti hallittavaksi, vaaralliseksi tai sairaaksi psykiatriseen sairaanhoitoon, hänet palautetaan pääsääntöisesti kouluun oppivelvollisuuteen perustuen, ja koululla on velvollisuus tällaisessakin tilanteessa lapsi/nuori ottaa vastaan.
    Ei näitä asioita ole kuntoon laitettu.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on ollut pitkään, hoitoporras on vain teoreettinen malli. "Ope osaa", vaikka hänellä olisi kuinka suuri luokka ja siinä monta eri tavoin psyykeltään oirehtivaa lasta tai nuorta.
      Opettajat harjoittelevat, miten pitää riehuvaa ja toisia lapsia uhkailevaa oikeaoppisesti kiinni ambulanssia odotellessa. Tätä eivät kaikki tiedä.

      Vielä 70 ja 80 -luvuilla sairasta ihmistä hoidettiin pitkään ja kunnolla. Tilanne oli niin päin, että potilas, olkoon hoidossa keuhkokuumeesta tai mielenterveyden oireilusta, ehti pitkään kysellä kotiin pääsyä ennen kuin se hänelle myönnettiin. Muistan, miten makasin 70-luvun alussa kolme viikkoa keuhkokuumeesta Meilahdessa ja ylilääkäri kehui kierrollaan, miten virkeältä jo näytän, mutta ei vielä minnekään, tarkkaillaan, ja kehotti pitämään taukoa kutomisesta, etten rasitu. Tunsin oloni turvalliseksi. Nykyään lähetetään lääkkeitten kanssa kotiin ja kehotetaan tulemaan takaisin, jos olo huononee.

      Poista
  2. Hyvä nosto!
    Nuoret koettavat parhaansa mukaan kertoa ongelmistaan ja huolistaan, mutta Suomessa ei ilmeisesti ole tapana ottaa nuoria ihmisiä kovinkaan todesta. Ainakaan oikealla päättäjätasolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhempana unohdetaan, miten viisaita ajatuksia nuorilla (ja myös lapsilla) on. Heihin suhtaudutaan usein eri tavoin oudosti: ohittaen, peläten, tätimäisesti/setämäisesti päähän taputellen oikeasti kuuntelematta, kaikkea heissä liioitellusti ihaillen. Ainoa oikea suhtautumistapa olisi mainitsemasi todesta ottaminen

      Matilda Levorannan kirja on painava puheenvuoro.
      Se perustuu hänen omiin kokemuksiinsa ja havaintoihinsa ja sisältää myös ehdotuksia siitä, miten nuorten mielenterveyttä voitaisiin tarkkailla paremmin.

      Poista
  3. Surettaa pakko-oireisen ihmisen hukkaan menevä elämä. 🙁 Vuorokaudesta menee iso osa siihen että on pakko tehdä tuottamattomia asioita ja se aika on poissa "normaalista" elämästä.

    Tällä hetkellä mielenterveyden hoito on vaikeuksissa, hirveät jonot hoitoon pääsyssä. Ongelma tiedostetaan, mutta mistä ratkaisu?

    'Mielenterveyshäiriöiden vähättely ja romantisointi' - No toden totta, tuotahan esiintyy valtavasti! Onpa valaiseva teos, ja sinulta hieno postaus. 🌹 Mukava lisästoori miten tulit löytäneeksi tuon kirjan ja tavanneeksi tekijän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yleensä minun kirjojen hankkimiseni on sitä, että polkaisen lähikirjastoon ison kassin kanssa ja otan varaushyllystä oman rivini kirjoja ensin palautettuani saman verran.
      Kun olin lukenut tämän kirjan takakannesta, että se kertoo nuorten mielenterveysongelmista, vakavasta aiheesta josta puhutaan aivan liian vähän ja kirjan nuori kirjoittaja oli siinä, niin minusta tuntui, että tämähän minun on pakko saada omaksi.
      Kirjan luettuani aloin toivoa, ettei urheilu-ura veisi Matildaa kokonaan ja että hänellä olisi edelleen aikaa ja intoa kirjoittaa. Jatko-osa kirjalle onkin kai tulossa. Usvan ystävinä on kaksi tyttöä, joilla on omia ongelmiaan. Ehkä saamme lukea lisää heidän selviämisestään.

      Mielenterveyden ongelmia todellakin romantisoidaan ja vähätellään. Niille myös nauretaan, tosin se nauru on usein hämmennystä. Ei tajuta, että ääniä kuuleva kärsii eikä kuuntele mitään kuunnelmaa ja itsekseen höpöttävä kokee sekavuutensa tuskallisena.
      Tieto lisää ymmärrystä.
      Toivottavasti myös apua lisättäisiin, vaikka ei kyllä oikein siltä näytä.

      Poista

Mikä on se kirja, jota me kutsumme Raamatuksi?

Maailman luetuin ja siteeratuin kirja, ilman silminnäkijälausuntoja sukupolvilta toisille siirretyistä tarinoista muistiin merkitty ja useaa...