Miksi luen ja miksi pidän blogia

 

Olen lukenut neljä - viisivuotiaasta ja lukeminen on edelleen yksi parhaita asioita elämässäni. Tämä on yksinkertainen asia eikä vaadi enempää pohdintaa. Jotkut kiinnittyvät lukemiseen, toiset johonkin muuhun.
Lähes yhtä intohimoisesti kuin kirjoja harrastin nuorempana neulomista, mikä minulle kyllä on nimeltään kutomista, siis puikoilla langasta. Kudoin vallapaitoja, liivejä, tunikoita, myssyjä ja huiveja, mutta en koskaan lapasia ja sukkia koska ne kuluvat.

Entä, miksi kirjoitan ja miksi julkaisen kirjoituksiani?
Kirjoittamalla selvittelen asioita itselleni. Se on jatkoa lukemiselle. Lukeminen sytyttää minussa kirjoittamisen halun ja olen kirjoittanut ajatuksiani kirjoista ja muusta päiväkirjanomaisesti jo paljon ennen kuin blogeja oli olemassakaan.

Miksi en sitten jatka kirjoittamalla vain itselleni, vaan pidän blogia (ja olen linkittänyt blogini Facebookiin ja Instagramiinkin)?
Kaksi syytä: 1) Toivon keskustelua, joka sekin on asioitten selvittelyä ja lisäksi sosiaalista somekanssakäymistä samanmielisten ja erimielisten ihmisten kanssa. Arvostan blogivierailijoitani paljon ja vastaan jokaiseen kommenttiin. 2) Se minulle mieluinen pysyvyys (sama kuin neuletöissä, niissä joita ei kuluteta nopeasti). Blogissa kirjoitukset säilyvät ja ovat löydettävissä tuota sivurullaa ja tunnisteita tutkimalla. Joskus väitän keskusteluissa, että en ole lukenut jotain kirjaa ja huomaan myöhemmin, että olen jopa kirjoittanut siitä, blogi tukee siis muistia. Kaikista lukemistani en kirjoita, mutta pyrin laittamaan nekin muistiin muualle.

Blogikommentoinnissa olen ihmetellyt sellaista asiaa, että on bloggareita, joilla on avoin kommenttilaatikko, mutta he eivät ikinä vastaa, jos kommentoit sinne. En tarkoita sitä, että vastaukset viipyvät, se on aivan luonnollista, tarkoitan ei koskaan. Vastaamattomuus on epäkohteliasta.

Sain joulutorilta ostamani muotilehteä lukevan pikkutontun kavereiksi Aarikan tontut Lukutoukan ja Viisaan. Tämä kolmikko kuvaa minua bloggarina erinomaisesti. Olen lukutoukka ja useimmat kirjoitukseni ovat kirjoista ja kirjallisuudesta, joskus kirjoitan välipalaksi kevyitä oman elämän juttuja ja joskus harvoin kirjoitan jotain viisaana pitämääni kokemuksen rintaäänellä. 

Viime vuonna kirjoitin 83 juttua blogiin. Se on keskimääräinen luku blogivuosinani. 
Viime vuoden aikana on käyty ylivoimaisesti eniten lukemassa Matilda Levorannan kirjasta tekemääni juttua Totuus nuoruudesta (klik), vaikka kirjoitin sen vasta heinäkuussa. Kirjalle on ollut näemmä tarvetta.
Koko kohta 11-vuotisen blogiaikani suosituin kirjakirjoitus on ollut Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta käsittelevä kirjoitukseni (klik) vuodelta 2014, jolloin Suomi täytti 100 vuotta ja sitä juhlittiin laajalti myös kirjallisuudessa. 
Muista aiheista eniten on kiinnostanut kirjoitukseni Vanhuus ei tule yksin (klik). Tämän asian pohtimiselle on siis myös ollut tarvetta. Voisin parin vuoden kuluttua  tehdä tähän juttuuni päivityksen, koska kuten siteeraamassani Anne-Mari Kaskisen runossa sanotaan 'Kuinka vähän me vanhuudesta tiedämme/kunnes se astuu/itse ovesta sisään/emmekä luule mitään'. 

Olen linkittänyt muutaman vuoden ajan kirjoituksiani Facebookiin, johon liityin sinnekin paljon myöhemmin kuin useimmat muut. 
Koska Kirjagramia on kehuttu ja bloggareita on siirtynyt sinne, niin päätin mennä tutkimaan Instagramiin, mikä siellä olisi paremmin kuin Bloggerissa. No, se ei ole vajaassa parissa kuukaudessa selvinnyt, mutta jatkan yhä selvittämistä.
Kokeilin saman tien X:ääkin - kirjoittajalle täysin turha.

Toistaiseksi näen kirjoittajana Instassa vain puutteita verrattuna blogialustoille kirjoittamiseen. Kirjoituksen on oltava lyhyt eikä siihen voi laittaa erilaisia fontteja tai kuvitusta alkukuvaa enempää. Siellä "tykätään kuvasta", jonka oheen siis sopii lyhyt teksti. Instagram onkin alunperin tarkoitettu kuvien julkaisemiseen. Valokuvaharrastajillehan tämä palvelu on hyvä. He voivat julkaista kuviaan ja saada palautetta toisiltaan.
Osa ahkerista kirjabloggaajista jaksaa kirjoittaa Instaan eri juttuja kuin blogiin. Minä kokeilin ikään kuin vinkkauksena laittaa osan blogitekstistäni; no siihen sopii ehkä neljännes, ei hyvä. Olen siis julkaissut kuvan ja pyytänyt mennä lukemaan tekstin blogista.

Rehellisesti sanottuna, blogi on minulle ruisleipää ja insta pikkuleipää.
Hei huhuu, tulkaa kirjagrammaajat takaisin bloggareiksi, täällä on kunnon meininki! Tai kertokaa minulle, mikä mauste minulla on jäänyt huomaamatta siitä pikkuleivästä. 

Vielä kirjavinkki, tällä kertaa lyhyt, sopisi Instaankin.
Irlantilaisen Claire Keeganin lämminhenkinen, hitaasti kulkeva pienoisromaani Nämä pienet asiat on syvästi koskettava kirja, kohottava ja merkityksellinen.
Hiiliä kotitalouksiin kuljettavan Bill Furlongin mieltä painaa asia, jonka ohi oma perhe, koko kaupunki ja kirkko, varsinkin kirkko, katsovat. 

... Furlong kysyi itseltään, oliko elämässä mitään mieltä, jollei auttanut kanssaihmistään? Olisiko mahdollista jatkaa elämistä vuosikymmenestä toiseen loppuun asti olematta kertaakaan niin rohkea, että uskaltaisi nousta yleistä mielipidettä vastaan ja kutsua silti itseään kristityksi ja katsoa itseään peilistä?

Rohkeus toimia oikein lisää onnellisuutta, jopa sellaisesta lukeminen kylmänä pakkaspäivänä tekee onnelliseksi. 
"Upea. Hiljaisen radikaali." Näillä sanoilla Ali Smith suosittelee kirjaa sen takakannella.