sunnuntai 24. maaliskuuta 2024

Kielivarannosta


Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset.
Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani,
kunnes näen ne ihanat siniset kukat.


Tarkast ottae joka ainoal ihmisel o ikioma kiäles, semne, mitä idiolektiks sanota. Parisuhteis, perheis, naapuruston piiris o omi sanoi, sanonnoi, sisäpiirijutui, mitä ulkopualise ei ymmär. Näin päivin, ko asuinpaika vaihtuva, telkkar pauha ja ratio soi, ja kontaktei piretä yl muihinki ko oman kylän poikki, eivä murrealue ol selkkiöi ja tarkkarajassi. Ihmisen kiäl muarostu häne elämänkaares mukka. Jos viirel paikkakunnal o asunu, kantta kiäles mukan jälkki niist kaikist. Must villasukka o helppo laitta mustie villasukkie loota, harma mene harmaitte joukko. Mut mihe sää laita sen rairallisen? Essunkka roskiksehe. 

Tämä on Heli Laaksosen kirjasta Sekaherelmäpuu kirjoituksesta jonka otsikko on Mikä oikke o oikke?
Jos joku aprikoi tuon "essunkka" kanssa, niin siihen selvennys: et suinkaan, et kai vaan.

Opin jokin aika sitten kielistä kirjoittaessani termin "kielivaranto". Ihmisen kielivarantoon eli kielirepertuaariin kuuluu kotikieli tai kotikielet ja niiden murteet, opiskellut kielet ja eri tilanteissa eri ihmisten kanssa puhutut kielimuodot.
Murretta käyttävät ovat kuin kaksikielisiä. He puhuvat murrettaan tuttujen kesken ja yleiskieltä virallisemmissa tilanteissa. Itse asiassa me kaikki teemme niin, enemmän tai vähemmän, vaikka emme mitään erityisen vahvaa murretta käyttäisikään.

Suomen kielessä murre ei näy vain ääntämisessä vaan sanat todella ovat aivan erilaisia eri alueilla. Ajatellaan vaikka niin yksinkertaista sanaa kuin minä: mä, mää, mnää, mie, miä, meä. Yleiskielen puhuja viivyttelee "tuota tuota" tai "tota noin", kainuulainen "tuotapahan" ja porilainen "tua/tuaa". 

Tuntemattomassa sotilaassa nuoret sotamiehet kummastelivat toistensa puhumaa kieltä. Niin se on ollut todellisuudessakin. Isäni muisteli koko ikänsä, miten eri lailla ne "irän poijjat" puhuivat (eikä se d:n korvaava r ole är vaan jotain deen ja ärrän väliltä).


Minusta on tullut elämän mittaan erittäin raidallinen villasukka. Kun siirryin Länsi-Suomesta Helsingin kautta Itä-Suomeen ihmisten puhe kuulosti alkuun minun korvaani joltain taruhahmojen kieleltä. Ensimmäisellä automatkallamme katsomaan uusia kotikulmia Pohjois-Karjalassa pysähdyimme huoltoasemalla. Siellä pieni poika tuli juttelemaan kanssamme ja tarjoamaan miehelleni sisuja:"Syöpikö se mies karkkie?" Onhan tuo hän-muotoinen puhe nyt söpöä ja paljon kohteliampaa kuin minun siihen asti käyttämäni "Otaks sä karkkia?" Edelleen saatan henkilön läsnäollessa (kun seurassa on muita, en kahden kesken) käyttää hän-muotoa:"Entäs Unto, ottaako Untokin kahvia?"
Kuhmossa puhuin oppilaiden mukaan "kirjakieltä" (tarkoittivat yleiskieltä), vaikka mieheni mielestä minulla on aina ollut satakuntalainen nuotti puheessa. Täällä Kymenlaaksossa sama juttu. Siskoni kanssa puhun enemmän lapsuudenkielisesti. Yksi opettajakollegoistani on kotoisin Satakunnasta. Hänen kanssaan puhuminen tuntuu rentouttavalta muutoinkin, mutta myös tutun kielen puolesta. Mikään sävy ei mene hukkaan, kun me flikat vaihdetaan ajatuksia molempien entiskielellä.   

Perheen sisäpiiripuhe syntyy muistoista. Joistain tilanteista, kömmähdyksistä ja lasten uussanoista on jäänyt sanontoja, joiden merkityksen tuntevat vain mukana olleet tai sisäpiiripuheeseen mukaaan liitetyt.
Työpaikan sisäpiirikielessä saattaa olla hirtehishuumoria, joka auttaa kestämään esim asiakaspalvelutyön paineita. Kun joukkoon tulee uusi idealistinen työntekijä, hän saattaa nyansseja ymmärtämättä kavahtaa ronskia puhetta ja ärhäkkänä somessa toimiessaan saada aikaan turhaa kohinaa.


Tuoreeks, terveeks...

Luen kielirepertuaariin kuuluvaksi myös genrejen ja tyylien tajuamisen, joka omassa äidinkielessä toimii aina paremmin kuin myöhemmin opitussa.

Mikä tosikkous sinne Aamulehteen on iskenyt, kun pitää poistaa verkkosivuiltaan palkitun ja lukijoiden rakastaman toimittajan Matti Kuuselan tarinallisen journalismin tyylillä kirjoittamat jutut, 551 juttua? Aamulehdelle on tullut päähänpinttymä "totuudesta" tai sitten siellä on loukkaannuttu Kuuselan juuri julkaisemasta kirjasta Journalisti - Toisenlainen toimittaja
Kuusela itse sanoo, ettei voi uskoa kenenkään yli 3-vuotiaan järkevän ihmisen pitävän hänen juttujensa fiktiivisiä osioita tosina.
Entinen päätoimittaja 
Matti Apunen, jonka aikana Kuusela on kirjoittanut kaksi kolmesta sepitteellisyydestä syytetystä artikkelistaan, puolustaa Kuuselaa ja journalismin monimuotoisuutta. Hän sanoo, että jollei enää ymmärretä eroa uutisjutun ja elämyksellisen feature-artikkelin välillä, niin miten olisi juttujen poistamisen sijasta fiktiovaroitus tai silmäniskuemoji jutun lopussa. "Niillä kai nykyään viestitään, kun lukutaito ohenee."
Jos kyseessä on halu mitätöidä Kuuselan kirja, niin luulenpa että kohu toimii toisin päin. Minä ainakin riensin varaamaaan kirjan.


Tallensin historiallisen hetken tänä aamuna 24.3.2024.
Tässä on meidän viimeiset sunnuntaiaamun sanomalehdet.
Kouvolan Sanomat lopettaa sunnuntain printtilehden eikä
Hesariakaan sitten jaeta yksinään, vaan saamme
sunnuntain HS:n maanantaiaamuna.
😢


PS - seuraavana aamuna, yhä ihmetellen: 
Mietin vielä tapausta Matti Kuusela. Olisinpa lukenut Aamulehteä, niin tietäisin miten itse olisin ymmärtänyt hänen tyylinsä. Luulen kyllä, että jos toimittajan tyylikeinoina ovat runous, liioittelu, leikittely ja sisäinen puhe, niin tajuaisin sen. 
Kuusela on saanut kaikki samat isot palkinnot kuin Helsingin Sanomien edesmennyt Ilkka Malmberg, jonka pitkiä, pohtivia feature-juttuja minulla on vieläkin tallella.
Ei kai tässä ole kyse 'setämiehet alas jalustalta' -joukkoilmiöstä, jolla on pyritty kaatamaan vanhempia kulttuuripersoonia tai 'ei kuulu joukkoomme' -ilmiöstä, jolla väheksyttiin Katariina Sourin valoteosta (kliseisenä, vaikka samaan aikaan kehuttiin kliseisempiä)?
Ei pitäisi reagoida johonkin viestitulvaan, vaan tutkia ensin. Miksi Aamulehti poisti Kuuselan jutut niin nopeasti, ja nyt ei ole edes mahdollisuutta lukea niitä ja katsoa mitä mieltä itse on? 


26 kommenttia:

  1. Nämä murrejutut ovat kyllä mielenkiintoisia. Itse puhun Turun murretta joten tuo "essunkka" on minulle kyllä tuttu, vaikka en itse niin sanokaan. Asun Ahvenanmaalla ja tämähän on, kuten tiedetään, ruotsinkielinen maakunta. Lapsieni kanssa puhun suomea, mutta toinen tyttäristäni oli viisivuotias kun tänne muutimme, joten hänen vahvempi kielensä on ruotsi kun koulu ja kaveripiiri ovat ruotsinkielisiä. Hän on myös puhunut lapsiensa kanssa ruotsia, joten nuo lapsenlapset eivät osaa suomea. Mietimme heidän pieninä ollessaan josko puhuisimme heille suomea, mutta sitten olisi pitänyt olla heidän kanssaan tekemisissä lähes päivittäin että olisivat oppineet. Mietin myös miten se olisi vaikuttanut siihen miten me isovanhempina heille puhumme. Mehän luontaisesti olisimme kysyneet esim. "Onk teil paljo läksyi tänää". Varmaan olisi heillä sitten ollut ihmettelemistä siinä miten mummi ja vaari puhuvat niin eri tavalla kuin mitä koulussa suomen tunnilla opetetaan. Kirjakielellä puhuminen ei taas istuisi ja tuntuisi luontevalta läheisten kanssa puhuessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä siis käytät kaiken aikaa kahta kieltä. Minusta kuulostaa järkevältä, että puhutte lapsenlapsille heidän kieltään. Itse en ainakaan jaksaisi olla niin aktiivinen ja paljo läsnäoleva, että puhuisin lapsenlapselle kieltä, jota hän ei muiden kanssa käytä.

      Tiedän perheitä, joissa on kolmekin kieltä käytössä, toisen vanhemman kieli, toisen vanhemman ja ympäristön kieli ja vanhempien keskenään käyttämä molemmille vieras kieli.

      Poista
    2. Meidän toisen tyttären perheessä on käytössä neljä kieltä: äiti puhuu heille ruotsia, isä saksaa ja lapset ovat käyneet suomenkielisen koulun joten keskenään puhuvat aika paljon suomea. Lisänä vielä se että perheen isä ja äiti puhuvat keskenään englantia, aina. Lapset ovat todellisia kielitaitureita ja puhuvat sujuvasti neljää kieltä. Ei mitään ongelmia ole ollut, vaikka usein varoitetaan puhumasta montaa kieltä pienten lapsien kanssa.

      Poista
    3. Lapset oppivat mutkattomasti, ja vaikka jokin kieli jäisi lapsella myöhemmin pois tai vähälle käytölle, niin silläkin on osansa hänen kielten ja kulttuurien ymmärtämisessään.

      Joillakin kielten opettajillakin on sellainen väärä käsitys, että kahden kielen yhtäaikainen opiskelu "sekoittaa" kieliä oppilaan päässä. Kun kouluun tuli jaksoluku nämä opettajat olivat mielissään, että nytpä englanti ei pääse sotkemaan, kun sitä ei ole yhtä aikaa jonkin heidän opettamansa kielen kanssa. Kauhean mekaanista ajattelua. Minusta parasta kielen oppimiselle on juuri jatkuvuus, ja kyllä ihmisen päässä on eri "lokerot" kullekin asialle + sopivasti yhteyksiä näitten lokeroitten välillä, koska kielet tukevat toistensa oppimista.

      Poista
  2. Oi, sinä saat kohta nähdä sinivuokkoja! Se on jo kevättä se.
    Kielestä puheen ollen meidän pitäisi mielestäni paremmin vaalia kielivarantoamme. Nyt on lisääntyvästi suomenkielen sanoja vaihdettu englannin vastaaviin. Television realityohjelmissa varsinkin nuoremman osallistujaporukan puheessa noin joka toisena on "meidän yleisin täyttösana". Kuuluu vaan piip....piip.
    Aina julkisissakaan paikoin ei saa palvelua suomeksi. En pidä ajatuksesta. Kuitenkin hyvää kielitaitoa pidän rikkautena.
    Murteet on mahtava juttu. Oman itähämäläisen lapsuuden murteeni olen unohtanut. En osaa sitä ollenkaan. Sen sijaan opiskeluaikainen oululainen tarttui ja kuullosti myös korvissani hyvältä. Sittemmin liki Heli Laaksosen asuinseudulle muuttaessani sen puolen murre otti puuhessani niin vankan sijan 40 vuodessa, että täällä tiedetään heti puheestani, etten olen muuttaja pohjoispohjanmaalainen. Minulla taitaa olla vahvana kielen sekakäyttö.
    Koillismaalaisia kielikuvia rakastan ja sujuvasti osaan jo pitää luppoa.
    Hyvää malkamaanantaita sinulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olemme varmaan kielen sekakäyttäjiä, useimmat meistä vanhemmista ihmisistä, koska olemme liikkuneet ketterästi opiskelun ja työpaikkojen perässä. On hauska käyttää sekakielessään eri paikkakunnilla omaksumiaan sanontoja.
      Minä pidän kainuulaisesta Van! (= Kyllä vaan) ja tiettyjen Kymenlaason alueiden omistupronomineista min ja sin.

      Olen ajatellut samaa englannin käytöstä asiakaspalvelussa. Isommissa kaupungeissahan on paljon ravintoloita, joissa käytetään kielenä vain englantia. Nimet olisi myös kiva pitää suomenkielisinä. Jos ajatellaan, että englanninkieliset kaupat, kyltit jne auttavat turisteja, niin ehkä se on kuitenkin niin, että eksoottinen suomen kieli lisäisi turistille matkalla olon tuntua. Itse tykkään ulkomailla nähdä juuri paikallista kieltä. Ei ole kiva, jos kaikkialla on samanlaista.

      Poista
  3. Viikonloppuna satoi lunta, maisema on talvinen.
    Ikäni olen asunut Savossa, en puhu sitä levveetä Savon murretta
    mutta murresanat pysyvät puhekielessä. Savon murretta on monenlaista, riippuen alueellisista eroista.
    Tämä ns. yleiskieli on kärsimässä, puhutaan englanninkielestä käännetyillä ja väännetyillä sanoilla. Hävetäänkö sitä omaa murretta? Kyllä nuorena hävetti Savon murteen lottuuttaminen, niin kuin sitä sanotaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että murteisiin on liittynyt paljon häpeää.
      Mieheni on kertonut, miten heille kansakoulun tokaluokalle Kaitjärven kansakouluun Luumäelle tuli uusi oppilas, joka puhui eri tavalla ja miten he sitä kummastelivat. Opettaja oli tuonut syksyn lehtiä ja kysellyt minkä puun lehtiä ne olivat. Terttu oli innokkaana viitannut:"Huapa." Kaikki olivat pyrskähtäneet nauramaan, mutta opettaja oli ohjaillut heidät tajuamaan, että suomea puhutaan eri tavoin.
      Yleistä on sekin, että omaa murretta ei huomata murteeksi, muitten vain.

      Poista
  4. Hauskaa pohdintaa kielestä. Muutin Oulusta tänne Turkuun ja olin järkyttynyt paikallisesta kielestä, sillä minusta kuulosti, että täällä haukutaan koko ajan muita ihmisiä. Täällä siis on yleistä käyttää puheessa negaatioita. Viittaan ensimmäiseen kommentoijaan, Turussa kysyttäisiin lapsilta "Ei teil mittä läksyi ol". Mieheni on täältä kotoisin, joten tarkistin oikean kirjoitusasun.
    Minun oli vaikea ymmärtää, kun kysyttiin kyläreissulla, että "Es sää mittä kaffe jois?" Sanoin kyllä, että juon, mutta siihen olisi pitänyt vastata, että "Ei mun takia vaa mittä tartte laittaa". Pohjoisessa on tapana laittaa kahvit heti tulemaan ja laittaa pöytä koreaksi, jos vieraita tulee. Sanotaan vaan, että kahaville tai tulukaa pöytään.
    Oma murre on laulavaa pohjoisen murretta pitkine vokaaleineen ja konsonantteinneen, joita lisäillään ylimääräisiäkin. Juomme siis pohojosesa kahavia, kattellaan hanahia taivaalla ja pelätään polliisia mettäsä puijen takana piilosa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ookkonää tulukinnu nua puhehet nuin (koitin oululaisesti, mutta meni varmaan väärin)? Minusta tuo kiellon kautta kysyminen on lempeää hienotunteisuutta, siinä annetaan mahdollisuus kieltäytyä helposti. Et sä kävelemän lähtis? - Tuaa, en taira, on vähä muuta. (Tämä dialogi ois minun pohjoissatakuntalaista kieltäni, mitä siitä on jäljellä.)

      Onko varmasti pohjoisessa vieläkin tuo automaattinen kestitseminen, vai onko se muistojesi pohjoista? Nimittäin noin se oli minunkin lapsuuden ympyröissäni, mutta ei ole enää. Minua ärsytti lapsena, kun kuka tahansa tuli kotiini asiamielessä, esim. keinosiementäjä, niin johan oli Mamma (isoäitini) käskemässä:"Marjatta, keitäs kaffeet viaraalle." Koitin ehdottaa, että "vieras" on varmaan jatkamassa seuraavaan paikkaan ja väitin, että ihmisillä on omat valitsemansa ruoka- ja kahviajat, mutta ei auttanut. Äidilläni oli ainainen leipominen käynnissä, kun piti olla vierasvarana pullaa, kääretorttua, kuivakakkua ja muutamaa lajia pikkuleipiä, ja jos tuli oikeita kutsuttuja vieraita niin lisäksi täytekakku.
      Meidän talossa nykyään vain alakerran romanirouvat kestitsivät putkiremonttia tekeviä nuoria. He olivat myös todella kiinnostuneita näistä remontoijista, tutustuivat heihin ja kehuivat, miten hyvin käyttäytyviä olivat - kuten olivatkin.

      Poista
    2. Niin minä tulkitsin ja katselin varmana pölijän näkösenä, että mitä nuo oikein puhhuu. En siis ymmärtänyt mitään. Mies ymmärsi ostaa minulle Heli Laaksosen runokirjoja, joista opettelin ymmärtämään, mutta en vieläkään ymmärrä. Minusta oli myös kamalaa, kun vastapuoli sanoi "ketä" ja koko lause meni sekaisin. Nykyisin ketä tulee itselläkin puheessa, enkä vieläkään tiedä mitä se tarkoittaa missäkin.
      Kun menen käymään pohjoisessa, pääsen aina kestipöytiin. Vien kyllä tuliaisiakin ja vien täälläkin. Tykkään itsekin leipomisesta. Kaupasta saa kyllä puolivalmiitakin leivonnaisia, suolaisia ja makeita. Lemppariohjelmani on Koko Suomi leipoo. Katson myös englantilaisen ja joskus amerikkalaisen leivontaohjelman.
      Hyvää pääsiäisen aikaa.

      Poista
    3. Tuo ketä kuka-sanan tilla on ilmeisesti levinnyt jonkin verran Turun alueelta muuallekin.

      Joo, kyllähän sitä kestitään ja tullaan kestitityiksi, mutta nykyään toisen kotiin ei tupsahdeta herkuttelemaan sopimatta etukäteen.
      Leipominen on kivaa, silloin tällöin. En ole katsonut yhtään noita leipomisohjelmia, sen sijaan olen joskus katsonut vaatesuunittelukilpailuja. Katsoin muutama päivä sitten viimeksi tulleen osan suomalaista Muodin huipulle -ohjelmaa - oi mitä kykyjä.

      Poista
  5. Lisään jatkoksi paljasjalkaisen turkulaisen muistoja Hämeestä, jossa enimmän osan työvuosista uurastin. Joskus joku keksi pyytää näytettä Turun murteesta, mutta minusta ei irronnut ennen kuin eräs Sirkka osui paikalle, hänkin lähtöisin syntymäkaupungistani. Yhdessä tarjosimme kelpo ilotulituksen työkaverien korville.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noin se sujuu, ei yksin.
      Minulle tuli hurjasti yllätyksiä Pohjois-Karjalassa, jossa viivähdimme pari vuotta, auskultoimassa ja töissä. Ihmettelin, kun niin monella oppilaalla oli jäänyt kirja "pihhaan". Miten se nyt sinne, jos vaikka sataa? Se tarkoitti kotiin.
      Joka alueella on omia sanontojaan. Täällä Kymenlaaksossa eräs kehitysvammainen mies tervehti minua pysäkillä aina: "Mitäs siä?" Ihmettelin sitä, kunnes tajusin, että se on kui englannin "How are you?" eikä siihen tarvitse vastata millään selonteolla. Muita paikallisia sanontoja: mikäs siin sit, eihän siin sit mitää, silviisii.

      Poista
  6. Oma murre on aina oma murre. On hyvin rentouttavaa puhua sitä. Rakastan omaa murrettani, mutta toisaalta olen sitä mieltä, etteivät itämurteet ole kaikista "uskottavimman" kuuloisia. Vrt. etelän tapa uhata "mä tapan sut" vs. karjalaistyylinen "mie tapan siut". :D Jälkimmäinen tuo mieleeni pienen ihmisen, joka hyppii kiukusta tasajalkaa. Toiselta puolen "mie rakastan sinnuu" on hyvin kaunis ja herkkä ilmaisu, "mä rakastan sua" jotenkin kulmikkaampi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just noin. Mie on kauniimpi kuin mä.
      Tästä tuli mieleen eräs juttu USA:sta suuren siirtolaisuuden ajoilta, jolloin Suomestakin mentiin sinne isoin joukoin paremman toimeentulon toivossa. Suomalainen ja italialainen kaivostyöläinen tappelivat. Italilainen huusi "I kill you, I kill you!", johon suomalainen "Kilju sinä poika vaan, minä tapan."

      Poista
    2. Pieni tyypi, joka hyppii kiukkuisena tasajalkaa - Pikku Myy.

      Poista
    3. Kerron vielä, että sinun "mie tapan siut" ja juuri lukemani Pentti Saarikosken 'Ihmisen ääni' on saanut minut kävelylenkeilläni pohtimaan, miten Saarikosken rakkausruno "Minä rakastan sinua niin kuin vierasta maata... " kääntyisi eri murteille.

      Poista
  7. marjatta

    kuuselan juttujen poistoa verkosta on vaikea nähdä rauhallisesti harkittuna toimenpiteenä, sen verran rivakasti peruuttaminen ja mitätöiminen tapahtui.

    ymmärrän että tapauksessa on journalismin etiikkaan liittyviä vakavia pulmia, mutta tätä moraalitanttamaista tuohtumusta en ymmärrä. siinä on suorastataan noitavainomaisia piirteitä.

    luin toimittaja sanna ukkolan hyperventiloivan jutun ja ajattelin että jos häntä pyydettäisiin nimeämään pahin ihmisyyttä vastaan kohdistunut rikos, kärkipaikkaa pitäisi todennäköisesti kuusela.

    ps. olen faktapohjaisen journalismin harras ystävä, mutta tunnen ymmärrystä kuuselan metodia kohtaan. kyllä journalisti voi rakentaa mielleyhtymiä monenlaisin sanoin, joista ei pidä lukea vain päällimmäistä kerrosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin Ukkolan ryöpyn, aikamoista tykitystä. Selailin myös jotain keskusteluja, joissa näyttää siltä, että näitten kaunokirjalliseen tyyliin kirjoitettujen kohtien, "sepitettyjen" osien, luullaan olleen uutisjutuissa.

      Sen verran on kerrottu, että kaksi näistä kolmesta epäilyttävästä kohdasta, jotka on olleet esillä, on julkaistu Valo-liitteessä, jonka tekstit kuuluvat viihdejournalismiin, luulisi siihen pätevän eri säännöt kuin uutisjournalismiin.

      On myös todettu, että kyseessä on aikakausierot.
      Aiemmin oli värikästä journalismia, ja nyt kun on nämä valevideot ja muut, niin säikytään välistä turhan kiivaasti.
      Jos pitkästä artikkelista julkaistaan osia, niin eihän ne toimi ilman alkuperäistä ympäristöään. Eikö jakseta lukea pitempiä juttuja ja eikö tosiaan osata lukea vähän persoonallisempaa tekstiä?

      En pidä tästä taannehtivasta tuomitsemisesta.
      Tämäkin keissi vain lisää varovaisuutta ja tuottaa tylsiä
      juttuja.

      Aamulehden lukijat ovat kuulemma usein pyytäneet Kuuselaa julkaisemaan kirjoituksensa kirjana.
      Mietin, ketä nämä valittajat oikein ovat, heitä kun on ollut uuden päätoimittajan mukaan valtava määrä. Ovatko he edes lukeneet Kuuselan juttuja vai toimivatko vain laumana?


      Poista
    2. marjatta

      oletko huomannut että viime aikoina lehtijuttuihin on tullut todenperäisyyteen liittyviä varmenteita. tänään ylen sivuilla oli juttu tytöstä, joka kertoi elämästään ja vanhemmistaan. artikkelissa oli maininta, että "yle on ollut yhteydessä tytön vanhempiin. he suhtautuvat artikkeliin myönteisesti. tytön lapsuuden tapahtumia on varmistettu myös heiltä."

      tämä eleen tarkoitus on kasvattaa lukijan luottamusta siihen, että asioista raportoidaan totuudenmukaisesti eikä niitä ole lavastettu. journalismin juju on siis siinä, että tiedot pitävät paikkansa. tämä on ymmärrettävää nykyisen disinformaation ja fakenewsin aikakaudella.

      jokin tässä varmentamisessa ja varmentamisen varmentamisessa kuitenkin tökkii minua. meneekö tämä siihen, että lukija arvioi uutisen todenperäisyyden sen muodollisen kaavamaisuuden perusteella....

      Poista
    3. Olen huomannut ja ärsyyntynyt.
      Luotettavuuden epäilemisen epäileminen vain lisää epävarmuutta ja saa ajattelemaan, että ne jutut missä todenperäisyyttä ja korkeaa moraalia ei jankuteta ovat jotain B-laatua.
      Myös kirja-arvostelujen varoittelut juonipaljastuksista ja tv-ohjelmien varoittelut mahdollisesta väkivalta- tai seksisisällöstä tuntuvat minusta holhoamiselta, samalta kuin lämpötilavaroitus kuuman juoman ohessa tai neulapakettiin liitetty "varo, tuote pistää" (tämä on keksimäni, mutta voisi olla totta - näin niitä sepitteitä syntyy!)

      Poista
  8. Uutisiin ei fiktio edes tyylikeinona kuulu. Katoaa koko pohja uutisilta, jos kirjoitetaan mitä sattuu ja oletetaan, että lukija jotenkin arvaa, mikä on totta, mikä ei ja mikä on heitetty hatusta. Kolumnit ja reportaasit ovat sitten eri asioita. Olen itse toimittajana työskennellyt enkä yhtään ihmettele Aamulehden linjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, siis tarkoitatko sitä linjaa mikä on ollut vai nyt tätä uutta tilannetta, jossa Kuuselan verkkojutut on poistettu?

      Kuusela ei ole ollut koskaan uutistoimittaja.
      Hän on kirjoittanut urheilu- ja kulttuurisivuille sekä sunnuntaisivuille ja Valo-liitteeseen, jonka juttuja on käytetty myös muiden maakuntalehtien viihdesivuilla. Jutut on olleet juuri reportaaseja, pitkiä matkajuttuja, kolumneja ja henkilöhaastatteluja.
      Yhdessä suon pelastamisesta kertovassa jutussa esim. kihokki lähettää terveisiään, mikä kuulostaa kaunokirjalliselta tyyliltä ja on varmaan kivampi lukea kuin hyvin asiapitoinen artikkeli ko aiheesta. Oliko tarkoitus kirjoittaa tunteisiin vetoavasti - ei pysty tarkistamaan, kun juttuja ei ole enää luettavana.

      Mietin noita matkajuttuja ja niihin keksittyjä tilanteita ja vertaan juuri lukemiini Guy Delislen sarjakuvamuotoisiin matkakertomuksiin. Olen aivan varma, että Delisle on hieman tiivistänyt ja elävöittänyt tilanteita, koska täysin todenmukainen tapahtumien kulku voisi olla hidasta ja haukotuttavaa.

      Toivottavasti ulkopuolinen selvittäjä nyt katsoo myös, milloin kiistanalaiset jutut on kirjoitettu eikä vain 2020-luvun silmälasein.
      Mietin, onko Aamulehden toimitus klikkiytynyt ja sieltäkö tämä ristiinnaulitseminen ( hah, ajankohtainen metafora) on lähtöisin.
      Tuntuu kyllä pahalta, että toimittajan 40-vuotinen ura saa tällaisen päätöksen.

      Poista
  9. marjatta, elegia

    maailma on täynnä valeuutisia ja disinformaation kaapuun puettua propagandaa. sen takia olisi hyvä, jos kansalainen saisi lukemastaan tekstistä mahdollisimman paikkansapitävän ja totuudenmukaisen käsityksen.

    samaan aikaan ajattelen, että meillä ihmisillä on hiukan harhainen käsitys totuudenmukaisesta journalismista. totuuteen vaikuttaa vaikkapa se, mitä jutuissa korostetaan ja mitä jätetään kertomatta. tietojen olennaisuuksissa ja monipuolisuuksissa on aina puutteita.

    kyösti kiteyttää asian näin: "miksi vakavat journalistit helsingissä näyttävät menettävän hermonsa, kun tamperelainen toimittaja näyttää pettäneen heidän luottamuksensa siihen, että arkipäivän journalismi olisi pelkästään totuuden häikäisemää eikä lainkaan piilotettujen naamioiden leikkiä."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin.
      Kyösti, sekä myös sinä, Meri, sanotte sen kauniisti (sinä puhuessasi korostamisesta ja pois jättämisestä ja tuolla aiemmassa kommentissasi "kyllä journalisti voi rakentaa mielleyhtymiä monenlaisin sanoin, joista ei pidä lukea vain päällimmäistä kerrosta". Minä sanon vain proosallisesti, että ei pidä olla tosikko ja pitää olla lukutaitoa.

      Lehdessä olisi voitu ihan hyvin ohittaa Kuuselaan kohdistunut valituskampanja, kunnioittaa vanhan moneen kertaan palkitun toimittajan elämäntyötä ja päättää sisäisessä palaverissa, että mehän kirjoitetaan eri säännöin ja mehän näytetään mitä on "hyvä journalismi".

      Kevennykseksi eräs oikea toimittajan moka.
      Olipa kerran toimittaja, joka kirjoitti pätevänoloisen ja hienosti maalailevan jutun tilaisuudesta, joka - yllätys - olikin peruttu. Onko tämä totta, en tiedä. Nykyään ehkä ei voisi olla, koska kaikki menee tuottajan tarkastamisen kautta ja on some, josta voi tarkistaa asioita. Toisaalta päivittäin ilmestyvän lehden teko on niin hektistä, että kaikenlaista voi tapahtua.

      Poista

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja  vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...