Roxane Gay, Hunger

Roxane Gay on nelikymppinen amerikkalainen yliopistonopettaja ja tuottelias kirjailija. Hän sanoo kaarrelleensa monissa fiktiivisissä kirjoituksissaan ja esseissään paino-ongelmansa ympärillä, mutta päätti lopulta kirjoittaa siitä suoraan. Näin syntyi kirja Hunger, A Memoir of (My) Body.

Gay on iso nainen, 6 jalkaa 3 tuumaa eli 191 cm pitkä ja ollut painavimmillaan 577 paunaa eli noin 260 kiloa painava. Häntä nolottaa kertoa nämä luvut, mutta hän haluaa tehdä sen. Häntä on luultu monesti mieheksi, varsinkin koska hän pukeutuu yleensä miesmäisesti, arkuuttaan. 

Gay tulkitsee syömisensä turvapanssarin hankkimiseksi, lohduksi ja lopulta myös itsensä rankaisemiseksi. Kuka käski ihastua 12-vuotiaana väärään poikaan, joka vei hänet kaveriporukkaansa raiskattavaksi, ja miksi hän kaiken lisäksi jatkoi tämänkin jälkeen pojan tapaamista itsetuntonsa menettäen ja tapahtuneen salaten.  
Gay laihduttaa välillä, mutta kauhistuu, kun vaatteet alkavat käydä väljiksi ja lankeaa taas vanhoihin syömätapoihin. Addiktiivinen syöminen näkyy, vaikeuttaa elämää ja lisää häpeää. 

Gayn kirja on tunnustuskirjallisuutta. Se on hyvin paljasta ja karua ja viestii, että kirjailija on väsynyt yksinäiseen taisteluunsa ja haluaa lopultakin kertoa kaiken, purkaa sydäntään ja uskoutua.   
Hän kuvaa konkreettisesti millaisia vaikeuksia kohtaa päivittäin. Hän potee kaiken aikaa kipuja ja hikoilee. Saadessaan kutsun luennoimaan hän joutuu miettimään, pääseekö nousemaan lavalle, onko tuolissa käsinojat ja jos on, niin mahtuuko hän niiden väliin vai joutuuko istumaan reisiensä varassa tuolin etureunalla, kestääkö tuoli. Gay kertoo kokemistaan noloista tilanteista, taistelustaan nälkäänsä vastaan, epätoivosta ja elämättömästä elämästä.
Ylipainoisuus on vaikuttanut hänellä jopa asuinpaikan valintaan. Syrjäisissä paikoissa on helpompaa kuin suurkaupungeissa. 

My body is a cage. My body is a cage of my own making. I am still trying to figure my way out of it. I have been trying to figure my way out of it for more than twenty years. (Kehoni on itse rakentamani häkki. Yritän yhä selvittää tieni ulos. Olen yrittänyt selvittää tieni ulos häkistä yli kaksikymmentä vuotta.)

Millaista on nälkä, joka ei vaimene syömällä? Se on vaihtuvia pakkomielteitä joihinkin ruokiin, se on sitä, että ei ole tajua annoskoosta ja sitä, että ruuan maku suussa ja itse syömistapahtuma tuovat niin paljon mielihyvää, että se voittaa liikasyömisen tuoman pahan olon. 
Sanotaan, että syömäongelmaisella nälkä on mielen asia, mutta Gay korjaa tämän sanomalla, että se on mielen ja kehon, sydämen ja sielun asia.

Nälkä on sana, jota Gay käyttää paljon. Hän tuntee paitsi ruuan nälkää myös nälkää hyviin ihmissuhteisiin, rakastetun löytämiseen ja kauniisiin vaatteisiin. Hänellä on kaksi vaatekaappia, se mistä hän pukee päivittäin päälleen tylsät turvalliset piiloutumisvaatteet ja toinen, paljon isompi, joka on täynnä kauniita värikkäitä, liehuvia ja näyttäviä vaatteita. Niihin hän ei uskalla pukeutua. 
Hän on tyytynyt myös ihmissuhteissaan vähään, niihin ihmisiin jotka viitsivät olla hänen kanssaan uskaltamatta olla itse se, joka valitsee.

The story of my life is wanting, hungering, for what I cannot have or, perhaps, wanting what I dare not allow myself to have. (Elämäni tarina on haluamista, nälkää siihen mitä en voi saada tai ehkä sellaisen haluamista mitä en uskalla sallia itselleni.)

The older I get, the more I understand that life is generally the pursuit of desires. We want and want and oh how we want. We hunger. (Mitä vanhemmaksi tulen sitä paremmin ymmärrän, että elämä on yleensäkin halujen perässä kulkemista. Me haluamme ja haluamme ja voi miten me haluamme. Me koemme nälkää.)

Anoreksiasta on paljon kirjoja, mutta ylipainoisuudesta ei. Tässä Hunger tulee tarpeeseen. 

Kirjan miinuspuolena on viimeistelemätön rakenne. Samat asiat toistuvat, ja tuntuu siltä, että lukujen yhteensovittaminen on jäänyt kesken. Toisaalta tämän ymmärtää juuri tässä kirjassa. Kirjoittaminen on varmaan toiminut myös itsetuntemuksen ja kadotetun itsekunnioituksen löytämisen välineenä, joten ehkä nämä asiat piti sanoa monesti. Ehkä Roxane Gayllä oli tunne, että häntä ei kerrasta kuulla.

Alaotsikon omistuspronomini sulkeissa on mielenkiintoinen, kehoni muistelmat ja kehon muistelmat. Gay tietää, että kertomalla oman tarinansa hän tuo julki myös monen muun ihmisen tarinan. Yhteiskuntamme pitää yllä ulkonäkökeskeisyyttä, mikä lisää stressiä keskimääräisestä poikkeavalle henkilölle - ja kenelle tahansa. Hienotunteisuus ei ole nykyään arvossa, suoraan töräytteleminen on. Gayn esimerkit ihmisten käyttäytymisestä vahvistavat tämän.  

Gayn pohdiskeluista tuli mieleeni eräs Matti Nykäseltä tallennettu lause "Kyllä ne minun juomiseni näkevät, mutta eivät janoani". Näinhän se on. Me annamme helposti toisille helppoja ohjeita heidän ongelmiinsa tajuamatta mitään itse ongelmasta.

Minulle jäi luettuani sellainen tunne, että pidän Roxane Gaystä ja toivon sydämestäni hänelle kaikkea hyvää. Näen edessäni kunnianhimoisen naisen, jonka tiellä on este. Onneksi hän on alkanut koetella sitä yhä voimallisemmin ja jos sen ylittäminen on mahdotonta, niin ainakin - nyt tulee mieleen englanninkielinen ilmaisu 'make the most of it', tehdä parhaansa, tehdä kaiken mitä siinä tilanteessa voi. On kiinnostavaa seurata, mitä salailun lopettaminen saa aikaan. 

Hunger pääsee hyllyyni Portia de Rossin elämäkerrallisen anoreksiakirjan Unbearable Lightness viereen. Näissä kirjoissa on sama ydin. Jokin trauma tai muu liian vaikea asia, varsinkin varhain koettuna, saa ihmisen rakentamaan itselleen häkin. Häkki voi olla itsensä paisuttamista tai kuihduttamista ja paljon muuta. 

Katselin Roxane Gayn kuvia. Yleensä hänet on kuvattu voimakkaana ja uhmakkaana, amatsonimaisena. Tämän kirjan kansilehden kuvassa hän on kuin kujeileva pikkutyttö. Hyvä!

Gayn kirjoista on suomennettu esseekokoelma Bad Feminist, jonka nimi on pidetty alkuperäisenä. Kysyn, miksi. En toivo tämän käytännön yleistyvän. Kyllähän nimi on tärkeä osa suomentamista. Aivan käytännön syistäkin on hyvä tietää, millä kielellä kirja on, esim. kirjastovarauksissa.