Leena Paasio, Melkein äiti

Nyt on pitkästä aikaa tässä blogissa vuorossa perinteinen kirja-arvostelu, ainakin jotain sen suuntaista.

Leena Paasion romaani Melkein äiti (2015) on kertomus Anu Lindforsista, joka rakastuu Jani Niemelään ja menee tämän kanssa naimisiin. Avioliiton mukana Anu saa myös miehensä lapsen, esikoululaisen Siirin. Anu rakastuu lapseen ensi tapaamisella, onhan hän ehtinyt jo odottaa omaa lasta ja kohdannut keskenmenon edellisessä parisuhteessaan. Lapsi on yhteishuollossa, jossa vanhemmuus jakautuu kahden perheen kesken. Lapsen biologinen äiti Mira ja tämän uusi aviomies ovat myös hyviä vanhempia.

Anun mielenrauhaa häiritsee se, että hän on vain puoliksi äiti Siirille, joka toisen viikon äiti, eikä osaa ottaa paikkaansa tasaveroisena vanhempana. 

Kerronta etenee kahdessa ajassa, siinä kun Siiri oli pieni ja suloinen esikoululainen ja nykyajassa, jolloin hän on mököttävä lyhytsanainen murrosikäinen. 

- Oliko teillä tänään ne hissan kokeet?
- Joo.
- Miten meni?
- Ihan okei.
- Mitä kysytttiin?
- No kaikenlaista.

Tyttöä kuskataan voimisteluharjoituksiin ja kilpailuihin, uusperhe viettää lomia purjehtien ja mökillä, perhejuhlia järjestetään. Pidän siitä, että tässä romaanissa kuvataan realistisesti nykyajan keskiluokkaista kaupunkilaisperheen elämää. Anu on matematiikanopettaja ja Jani diplomi-insinööri.

Välillä homma menee naisten kilpailuksi siitä, kenellä on tarjota Siirille parempaa. 
Anu lukee Miran täydellisen elämän blogia Rakkaudella, Mira ja kommentoi sinne peitenimellä ihaillen, oikeastaan piruillen. 
Itse hän kuvittelee kirjoittavansa miehensä kanssa lehtipalstaa tai kirjaa Vinkkejä uusperheen vanhemmille. Jokaisen jälkiviisaan ohjeen jälkeen seuraa esimerkki siitä, miten pieleen kaikki meni, kun oli toimittu väärin ilman ohjeita. Blogi ja kuvitellut konsulttimaiset ohjeet toimivat hyvin yhdessä ja saavat aikaan chicklit-hauskaa tunnelmaa. 

Tervetuloa Miran lifestyleblogiin nauttimaan elämästä, perheestä, tyylistä, naiseudesta, työstä, terveydestä ja kodista. Kirjoittaja on ikuinen optimisti, joka uskoo, että elämään mahtuvat niin haastava työ kuin kaunis koti, aktiiviset teinit ja onnellinen parisuhdekin. 

Tänä vuonna emme ehtineet valmistautua vappupiknikille sellaisella pieteetillä kuin yleensä. Ruokalistalla oli juustotäytteisiä taateleita, kinkku-meloniveneitä. hunajaisia broilerinuijia, friteerattuja jättikatkarapuja, sitruunamangoa, camembertiä ja viikunahilloa sekä pähkinäisiä vappumunkkeja.  .... Vappuiloa kaikille! Kultaa ja kuplia ystävät!

Iloista vappua Mira! Olet kultasi ja kuplasi ansainnut! - June

Alun ironisen ja koomisen tunnelman jälkeen teksti vakavoituu. Anu tuntee voimakasta pätemättömyyttä ja pettymyksiä.
Hän kokee keskenmenon toisensa jälkeen. Olo tuntuu tyhjältä ja perhe vajaalta. Toisessa kodissa Siiri on saanut äitinsä uuden liiton myötä myös veljen. 
Anu pohtii, saako koskaan omaa lasta? Hän ei saa puhutuksi asiasta muille kuin miehelleen ja anopilleen. Lukija harmittelee, miksi. Ehkä se on niin kipeä ja uhkaava asia ja monelle kerrottuna lopullisemmalta tuntuva. 

Tästä pidän kirjassa:
1. Ajankohtainen ja tärkeä aihe. Lisääntyneiden avioerojen myötä syntyy uusperheitä ja perhekuviot mutkistuvat. Luulen, että tämän kirjan tilanne ja Anun tunteet ovat tuttuja ja tarjoavat samaistumispintaa, jopa vertaistukea monelle. Fiktiota lapsettomuudesta löytyy ainakin Eve Hietamieheltä ja Anna-Leena Härköseltä. Uusperhekuvio sen sijaan on melko uusi kirjallisuudessa.
2. Todentuntuista ja nautittavaa dialogia.
3. Keskenmenokuvaukset vahvoja, jättävät surullisen olon.  
4. Päähenkilöstä syntyy kerronnan myötä elävä ja monitahoinen hahmo. Tuntuu aivan siltä,  että tunnen Anu Lindforsin. Pidän hänestä. Anulla on hyvä, kannustava anoppi, josta myös pidän. Mahtavia naisia.
5. Anun äidin hyvä elämänohje: Löydä onni aina ensin itsestäsi. Tämän Anu kirjoittaa myös pienen Siirin ystäväkirjaan, mistä Mira saa syyn raivota paremmintietävästi, ettei tuollaista itsetutkiskelupaskaa kirjoiteta lapsen kirjaan. Miksi ei? Tämä ohje sopii kaikille. 
6. Myös Miran hahmo kasvaa eikä jää stereotyyppiseksi. 

Tästä en pidä:
1. Kirjassa on minun makuuni hieman liikaa aineksia: syntymäpäiväkirjeitä ja kirjeitä syntymättömille ja vanhoja taruja. Ihmissuhdekuvaus, blogi ja uusperheohjeet olisivat riittäneet. 
2. Liian tarkkoja purjehtimisen kuvauksia. Jos lukija ei ole alan harrastaja, niin kiinnostus ei kestä. 
3. Miesten hahmot jäävät ohuiksi.

Kaiken kaikkiaan hyvä romaani, johon eläydyin lujasti, vaikka en ole kokenut avioeroa enkä keskenmenoja, mutta olen kokenut kolmesti  pakottavan halun saada lapsi. Neljäskin halu oli alullaan, mutta tukahdutin sen. Jotain rajaa. 
Lapsen haluaminen on kuin rakastumista, pakottavaa, vaistonvaraista tunnetta. Miehilläkin on vauvakuume. Olen nähnyt sen myös.
Kaikille naisille ja miehille ei tätä halua tule, eivätkä he ole sen huonompia ihmisiä.

Voi miten onnellinen olin syksyllä 1976. En välittänyt mistään, mitä maailmassa tapahtui. Minun maailmani oli minussa. Tämän kuvan otosta ei mennyt kuin pari viikkoa siihen, kun pieni nyytti oli sylissäni nuuhkittavana. Voin sanoa, että olen ollut onnellisimmillani silloin kun perheessä on ollut pieni vauva. 

Raskaana olemiseen ja lapsen saamiseen liittyy mielenkiintoisia asioita. Minä aloin järjestellä ja puuhata joka kerta ennen synnytystä, ikäänkuin valmistaa pesää. Kolmannella kerralla mieheni ihmetteli eräänä iltana puhjennutta touhukohtaustani, ei kai vain jo nyt. Synnytykseen piti olla vielä kaksi kuukautta, mutta niin vain taas ensin siivoiltiin kiihkeästi ja sitten lähdettiin.  

Paasion kirja sai minut muistelemaan ja kaivamaan esiin vanhoja valokuva-albumeita. Kun kuvittelen, että olisin eläytynyt odottamaan lasta ja sitten pettynyt kerta toisensa jälkeen, en voi kuin ihmetellä Anun jaksamista. Hän muistelee usein menetyksiään. Kesken tavallisen arkipäivän hän ottaa kaupan pihassa mainosilmapallojen jakajalta nipun käteensä, pallon jokaiselle syntymättömälle lapselleen ja ajaa niiden kanssa meren rantaan. 

Haistoin sen, kun avasin auton oven. Kipakka lounaistuuli pyyhki kasvojani noustessani kalliolle. Meri oli niin harmaa, että se limittyi miltei saumattomasti taivaaseen. Avasin toisen käteni ja päästin vihreän ilmapallon lentoon. Se rimpuili tuulessa ja karkasi kauas. Sinulle Elle-tyttö. Irrotin nahkahanskan puristuksesta seuraavat kaksi rimpuilevaa palloa. Teille Emiliina ja Eelis. Ja viimeinen oli sinulle pikku-Elina. 

---------------

Lisäys 3.9. aamulla

Muistelin kirjoittaneeni johonkin muistikirjaan Helena Anhavan mietteen, joka liittyy lasten haluamiseen. Kirjoitin tuolla edellä vaistonvaraisesta halusta, mutta sitten on myös tämä.

Teemmekö me lapsia
jotta olisi motiivi joka kiristää
meitä pysymään koossa?