Ystävyydestä: lainaan Eeva Kilpeä ja Sara Ehnholm Hielmiä ja alan pohtia autofiktiota

Katselen viiden vuoden päiväkirjakalenteriani. Olen menossa alun neljättä vuotta tämän kirjan kanssa, vuosi 2022 vielä mahtuu. Mitähän olen puuhaillut ystävänpäivänä?

14.helmikuuta 2018
ke,
lämpötila 0
pilatekseen Mervin kanssa
Aapon perhe iltakylässä

14.helmikuuta 2019
to
+4
Tyttökullat lounas Lamykin's
illalla elokuvissa Unton kanssa, If Beale Street Could Talk

14.helmikuuta 2020 on jäänyt jostain syystä tyhjäksi, oli varmaan niin paljon menoa ja meininkiä, etten ehtinyt tehdä muistiinpanoja.

Olenpas minä ollut sosiaalinen ystävänpäivinä, ja nykyiseen verrattuna muinakin päivinä. Nyyh...
Vietin sunnuntaina ystävänpäivää kaksin mieheni kanssa. Hiihdimme, minä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Ladulla muutama rivakampi suksija ohitti minut ja muutama suoritukseensa keskittynyt vastaantulija suhahti ohi tervehtimättä, hitaammin hiihtelevien kanssa vaihdettiin hymyjä ja muutama ystävällinen lause. Itse otan kävellessä ja hiihtäessä katsekontaktia vastaantulijoihin, mutta ulkoiluasuissa ei aina tunnista tuttuja varsinkaan vauhdikkaampia, ja nykyään moni on myös omissa kuulokemaailmoissaan.

Koronalle kiitos olen tajunnut hyvin syvästi, miten tärkeitä ihmissuhteet ovat minulle. On ikävä sekä lähisukulaisia että ystäviä. En pidä etäyhteyksiä paljon minään. Haluaisin kovasti tavata ihmisiä ihan fyysisinä olentoina, nauraa yhdessä, halata ja katsoa silmiin. 
 
Ilman läheisiä ihmissuhteita ihminen lakkaa tuntemasta itseään, hän epämääräistyy ja hajoaa persoonattomuuteen. Siinä ehkä yksinäisyyden ahdistavuus. Koko ajan me kaipaamme tunnustamista kuin valtio. Kysymme toisilta itseämme. Läheisen seurassa persoonallisuus kiinteytyy ja eheytyy. 
- Eeva Kilpi, Naisen päiväkirja 

Eeva Kilpi kirjoittaa pahemmasta yksinäisyyden tilasta kuin mitä minulla koronavirusta välttelevänä on, enhän minä edes asu yksin, minulla on kotona hyvää seuraa. Tiedän kuitenkin, mistä hän puhuu ja koen siitä jotain nyt kun pandemia-ajassa aletaan mennä jo toista kevättä. 

On lohdullista, että tällainen olosuhteista johtuva yksinäisyys on ohimenevää ja  korjautuu aikanaan. Onhan myös sellaista emotionaalista yksinäisyyttä, johon ei auta, että ympärillä on elämää, koska yksinäisyyteen kivettynyt ei pysty menemään mukaan tai mikään seura ei poista häneltä yksinäisyyden tunnetta.    

Mutta siis, leuka pystyyn. Jaksaa, jaksaa...   
Tänään paistaa aurinko. Kohta ei aamulla tarvitse kirkasvalolamppua ja parvekkeen valoketjun voi laittaa pois päältä.
Aion vaihtaa kukille mullat.  

Olen lukemassa Sara Ehnholm Hielmin esseekirjaa Ja sydän oli minun. Kirjassa on mielenkiintoista pohdintaa mm autofiktiosta, jota olen itsekin paljon  miettinyt, ja yksinäisyyden teema on vahvasti mukana.
Loppujen lopuksi ihmiset kuitenkin aina kirjoittavat yksinäisyydestä. Norjalainen lastenkirjailija Stian Hole on ilmaissut asian osuvimmin:"Minä kirjoitan minusta. Sinä luet sinusta."

Kieli on läpinäkyvää kuin ikkunalasi. Sen sijaan että sanoisi "katso minua", hän sanoo "katso minun kanssani". 
Tämä sitaatti katsomisen suunnasta viittaa Karl Ove Knausgårdin tapaan kirjoittaa omasta elämästään tyylikkäästi. 

Palaan myöhemmin Ehnholm Hielmin kirjaan ja tarkastelemaan lisää kysymystä, mikä tekee autofiktiosta tasokasta.

Oivallan, miksi jotkut autofiktiotyylillä kirjoitetut teokset ovat ärsyttäneet minua suuresti ja miksi tämä tyyli joillakin kirjailijoilla toimii loistavasti. Kysymys on katseen suunnasta ja vähän muustakin.