Kahdesta kirjasta ja niiden kielestä

Tarkastelen kahta kiinnostavaa kirjaa, molemmissa on joiltain osin kielellistä haastetta ja molemmissa ihmiset elävät kovaa elämää.

Riko Saatsin romaanissa Yönistujat eletään 50-lukua. Suistamosta lähtenyt evakkoperhe joutuu häpeilemään kieltään ja tapojaan. Lapset kokevat väkivaltaa ja vanhempien väliä kiristää erilainen suhtautuminen kotoutumiseen. Loppua kohti juuri tämä ongelma nousee pääosaan.

Norjalaisen Oliver Lovrenskin kirja Silloin ennen tapahtuu nykyajassa. Se kertoo väkivallan, päihteiden ja rikosten maailmaan vajonneista neljästä teinipojasta, joille elämä tuntuu jo olevan ohi ja hyvää elämää oli kadotetussa lapsuudessa silloin ennen, jos silloinkaan. Moni kuitenkin selviää, jopa niin, että kirjoittaa kokemastaan ja näkemästään tällaisen kirjan. 

Sijoitin kuvaan kirjoja yhdistämään Suomen Mielenterveys ry:n mielinauhan, vaikka kummassakaan kirjassa ei puhuta mielenterveystermeillä, elämää on vain elettävä ja kuolema kuuluu siihen. Tänä aikana Saatsin pakolaisperheen jokaista jäsentä kuvattaisiin diagnoosien kautta: äiti Anastasia, Anni uudelta nimeltään, uupuu kuolemansairaan mummun hoidossa, isä Feodorilla eli Heikillä on vaikeuksia hillitä vihaansa ja lapset selviävät kukin tavallaan. Mummu selviää elämällä menneessä.
Lovrenskin Ivor, Marco, Jonas ja Arjan kaipaavat tukea ja hyviä aikuismalleja. He oireilevat eri tavoin. Onneksi heillä on toisensa.  
Tämän vuoden mielinauhan on suunnitellut vuoden nuori suunnittelija Arttu Åfeldt ja sen sanoma on toivo. Nauhan mukana tulleen pakkauksen teksti kuvaa hyvin sekä Saatsin että Lovrenskin kirjoja: "Liekki loistaa meissä kaikissa. Välillä kirkkaan valkoisena, välillä lepattavana ja hauraana."

Yönistujat ovat karjalaisen perinteen mukaan ruumiin vieressä valvovia perheenjäseniä, naapureita ja ystäviä. 
Kirjassa on entisajan maalaiselämää karjanhoitoineen ja pellonraivaamisineen, kaikessa mukana pakolaisina tulleiden omat tavat. 

Kirjan minä-kertoja on Anni-äiti. 

Juurakoita poltettaessa pienimmätkin lapset pääsivät mukaan hyvän tuulen suojiksi ja kalikanpoimijoiksi. Mummu katseli tulta kauempana, risti silmiään ja kumarteli eri suuntiin. Hän pyysi anteeksi korpimetsältä ja maalta niille osunutta kohtaloa. Hän kumarsi metsän reunassa makaaville tukkipuille, suojatta jääneen metsäpuron vesille, avatun aukean läpi pyyhkiville tuulille ja maan sisältä nostetulle mullalle. 

Monet näistä maalaiselämän kuvauksista tekevät minut nostalgiseksi. Oma isäni ja pappani raivasivat metsää pelloksi hevosen avulla ja omalla lihasvoimallaan, räjäyttivät kiviä ja polttivat juurakoita. Minä vein heille voileipiä ja kahvia pikkutyttönä aikuisten isolla pyörällä polkien. Myöhemmin isäni joutui tekemään päinvastaisen toimenpiteen ja  istuttamaan pelloille puuntaimia.

Saatsin Yönistujien kieli on selkeää hyvää peruskieltä, joukossa joitain karjalankielisiä sanoja erotettuna harvennetulla tekstillä. Joskus ne tuntuvat perustelemattomilta, esim kissasta käytetty "kaža" keskellä muutoin yleiskielistä tekstiä. Jotkut sanat ovat paljon erilaisissa yhteyksissä kuultuina tulleet tutuiksi, esim. "buabo", "käžpaikka" ja "pruažniekka". Yleensä vieraat termit ovat kiinnostavia ja tulevat selitetyiksi edellä tai jälkikäteen tai asiayhteyden perusteella, esim. "Nyt Tatjana oli vainaja. P o k o i n n i e k k a." Joskus termit jäävät selittämättä, esim. tilanteessa, jossa kuolleen mummun hengen kerrotaan kiertelevän neljäkymmentä päivää hyvästelemässä ennen tuonilmaisiin lähtöä ja kuvaus päättyy: "M u i s s i n s u a v a t t a n a hän palaa  ja kun on p a n a f i i d a. Ei mikään ole mitenkään lopullista." - Siis milloin? Olisin kaivannut sanaluetteloa.
Kirjan loppusanoissa viitataan Karjalan kielen nettisanakirjaan, mutta tämä on turhan työläs tie romaanin lukijalle. 
Kirjassa on myös neljä lähes kolmen sivun mittaista kokonaan karjalankielistä haastattelua hautajaisperinteistä.
Niitä lukiessa tuntuu, että aina kun on päässyt kärryille, niin tulee tekstiä, jonka ymmärtää vain osittain. Nämä taltioinnit tuntuvat romaanigenressä aivan turhilta  lisiltä, jotka voi tietenkin ohittaa, aluksi ohitinkin, mutta lopuksi yritin lukea.
 
Muahpanendahuondes oli selgie da pilvetöin. Linnut pyärettih kohti toizie, hagiettih puarua da čiyčerrettih puulois kuin olis järgi kavotettu...

veli

heräsin viime yönä ku marco soitti, se itki ja sano et
se on kuollu, ivor se on kuollu eikä mun tarvinnu
kuulla et kuka, tiesin muutenkin ja painoin vaa
punasta, mut se soitti takas ja sano jonas, sen faija
löys sen ivor, jonas on kuollu

Kertoja on Ivor, kroatialaistaustainen kaveri, kuten kirjailija Lovrenski itsekin. Ivorin haaveena on tulla lakimieheksi, mutta hän on harhautunut vaarallisiin kuvioihin, joissa monet pääsevät hengestään tai joutuvat vankilaan. 
Nimi Silloin ennen viittaa myös tilanteeseen, jossa Ivor katselee porukan elämää jo hieman etäämpää, koska hän on päättänyt selvitä ja olla poikkeus.

Ivorin kaveriporukkaan kuuluvat somalitaustainen Marco ("ja todellisuudes marcon oikee nimi ei oo marco vaan liba, liban mohamed ali"), intialaistaustainen Arjan ja norjalainen Jonas. Kaikki pojat käyvät sossussa ja ennen pitkää myös huumeseulonnoissa. Vanhemmista ei kovin paljon puhuta, isät ovat joko poissaolevia tai väkivaltaisia ja äidit uupuneita, mutta kahdella pojista on hyvä suhde isovanhempaan, joka elää vielä yhteisöllisen ajan arvojen mukaan. Jonaksen mummi tarjoaa lettuja koko porukalle ja uskoo heistä hyvää niin kauan kuin voi. 
Pojat ovat toisilleen tärkeä perhe, mutta yhteiskunnan mielestä huonoa seuraa. 

el chapo

meist piti tulla 2pac ja zlatan ja jordan ja tyson ja
elden ja banksy ja yrittäjiä niinku muskista eli ei
meiltä unelmii puuttunu vaa toivoa ja siks meist on
nyt tulossa chapoja

Poikien tarina koostuu tuokiokuvista, jotka ovat kuin proosarunoa.
Kieli on nuorten maahanmuuttotaustaisten nuorten kieltä, johon on sekoittunut maahanmuuttajien omia kieliä ja englantia ja jossa käytetään erilaisia lyhenteitä ja viittauksia mm. räppisanoituksiin ja graffititaiteeseen ja niiden tekijöihin.
Pojat taitavat kyllä yleiskielen, Marco puhuu vihastuessaan kuin joku asiantuntija tv-haastattelussa. Heidän oma kielensä on bro-kieltä, veljien kieltä, heidän kesken.

Tätä kieltä ei ole ollenkaan vaikeaa lukea. Nautin näistä päiväkirjamaisista merkinnöistä kovasti. Niissä on kiva rytmi ja loppuyllätyksiä, haikeutta ja kauneutta.

Kirjan lopussa on suppea sanasto, jossa on esim useita termejä huumeille. Muutamia sanoja googletin ja joitain päättelin englannista (esim. aight bet = allright, you bet eli niin varmaan).
 
Suomentaja Onerva Kuusi on tehnyt loistavaa työtä etsiessään norjalaiselle nuorisoslangille suomalaisen muodon. 

Oliver Lovrenski julkaisi Da vi var yngre kirjansa 19-vuotiaana vuonna 2023.
Kirja lumosi niin lukijat kuin kriitikotkin. Se nostettiin palkintoehdokkaaksi kaikkiin tärkeisiin kirjallisuuspalkintoihin ja sen käännösoikeudet myytiin 15 maahan. Suomennos Silloin ennen ilmestyi tänä vuonna, minusta alkukielinen nimi on parempi, enemmän poikien suuhun sopiva. 
Lovrenski on kertonut kirjassa olevan paljon itse elettyä. Hän on myös sanonut olleensa aivan varma, että kirjasta tulee iso juttu, koska se on aito ja kertoo sellaisesta mistä ei ole ennen kerrottu. 

Yksi tämän kirjan ansio on se, että se kertoo tavallisista, haavoittuvista pojista, jotka ajautuvat harkitsemattomuuttaan tekemään pahoja tekoja.
Nuoret kaipaavat perhettä, vaikka suhtautuvat usein lähimpiinsä torjuvasti, ja kaikillahan perheestä ei ole kuin rippeitä. Ivor on herkkä ja jopa romanttinen nuori mies, teinipoika vasta, joka katuu tekojaan, koska menettää niiden vuoksi kunnollisen tyttöystävän ja saa varoituksia monelta taholta.

Ivor kuulee telkkarin iltauutisista, että häntä puukottanutta tyyppiä on puukotettu pahasti. Kukahan se kostaja oli?
no ok se oli marco, se soitti mulle ja oli vaa et mä
skänkkäsin sen wallah mä iskin puukolla sitä
kusipäätä, ne voi painuu vittuun, mä sanoin veli,
marco, hitto veli

Lovrenskin omistuskirjoitus on koko sivun mittainen ja omistettu ihmisille joita hän ei tule koskaan unohtamaan. Hän toivoo myös, että he pystyisivät jonain päivänä antamaan anteeksi itselleen. 

Kuva kirjan takakannen sisältä

Sydämeeni koskee tämä kirja, koska olen niin paljon seurannut nuorten poikien tekemisiä ja pärjäämistä niin äitinä kuin opettajanakin. 
Näin äitienpäivää lähestyttäessä vielä yksi Ivorin merkintä:

äiti

sanotaan mutsi ettei tarvii sanoo äiti, mutsi ragee, 
sen sijaan et äiti pelkää, äiti pelkää mun puolesta