keskiviikko 1. helmikuuta 2023

Joonatan Tola, Hullut ihanat linnut

 



    Yhtenä aamuna äiti heilui pikkuhousuissa ja t-paidassa, ei nyt ilkialasti mutta budjetinlaskijasisko joutui muistuttelemaan, että äiti nyt pitää jo pukea päivävaatteet päälle.
    "Ime", sanoin, ja sytytin äidin tupakan. "Nyt on kedkipäivä", sanoin. "On kedkipäivän adkadeiden aika."
    Kun äiti meni kauppaan, varjostin koko matkan kolmenkymmenen metrin päässä, piilouduin puiden taakse. 
    "Mikä se on?" äiti kysyi myöhäisen lounaan jälkeen. "Se millä kirjoitetaan?"
    "Kidjoitudkone", ehdotin. 


Joonatan Tolan omakohtaisen romaanisarjan toinen osa Hullut ihanat linnut jatkuu siitä, mihin ensimmäisessä osassa Punainen planeetta päädyttiin.
Äidin elämän keskipiste, omalaatuinen taiteilijamies, on tehnyt itsemurhan ja äiti on jäänyt selviämään MS-tautia sairastavana kotiäitinä neljän lapsensa kanssa. Tarinan kertojana on kuusivuotias Jonttu. Isosisko, vasta kymmenvuotias, hoitaa kaikki asiat, huolehtii äidin terapia-ajat, siivoaa kodin, laskee rahat ja huolehtii pikkusisaruksista. Jonttu on itsekin melkoinen huolehtija. Nuoremman isosiskonsa ja pikkuveljen hän kuvaa vastuunpakoilijoina, mutta kaikki lapset ovat kyllä ikäänsä aikuisempia huolestuneisuudessa ja kodin askareiden hoitamisessa.
 
Vastuunpakoilijasisko toteaa jossain vaiheessa, kun lapset ovat jo laitoksessa, että kaikki on hyvin, kun ei enää tunne mitään. Hän on pitkään heijannut itseään ja nykinyt sängyssä. Isosisko alkaa posottaa Jeesuksesta, ja äidinpoika Jonttu riippuu äidissään imien tämän yöpaidan reunaa. Hän pitää tehtävänään pelleillä ja pitää äitiä hyvällä tuulella peläten kaiken aikaa tämän kuolevan. Iltaisin hän pyörii äidin vieressä sängyssä tätä kutitellen ja kissanpoikaa leikkien. Missähän pikkuveli on, ehkä isosisko laittaa hänet nukkumaan.

    "Me ollaan pedheen ildakukkujat", sanoin laskiessani sormella äidin luomia, "ja sä oot pahin iltakukkuja", äiti lisäsi.
    Kysyin, voisiko äiti mennä isona kanssani naimisiin, ja äiti vastasi että toki voisi, mutta ei voi koska muuten hän joutuu sukurutsauksesta vankilaan.
    Kysyin, onko oikea syy se, että äiti kuolee. 


Äidillä on sama periaate kuin isälläkin oli ollut, ei missään nimessä ketään ulkopuolisia sorkkimaan perheen asioita. Sosiaalitoimiston tätien tarkistuskäyntien alla siivotaan ja haetaan ruokaa muulloin aika tyhjänä olevaan jääkaappiin. 
Kun äidin tila pahenee ja perhettä uhkaa hajottaminen, niin äiti keksii, että on löydettävä mies sossunkarkottimeksi. No, sehän on selvä, ettei äidin tilanteessa oleva invalidi, vaikka kaunotar onkin, löydä elättäjää vaan tyhjäntoimittaja Markun. Isosisko talouspäällikkönä murehtii, miten he ruokkivat vielä Markunkin, mutta onneksi kihlaus purkautuu. Äiti pakenee tilannetta kirjoittamalla kirjaa, jonka nimen Joonatan Tola on antanut tälle äitiin keskittyvälle kirjalleen.  

Kun tilanne käy toivottomaksi, perhe siirretään ensin laitosmajoitukseen, nuorisokotiin. Elämä on levotonta ja väliaikaista. Tavarat äidin mekoista isän miekkoihin ja lasten leluihin odottavat varastokontissa laitoksen pihassa. Paikkahan ei ole lapsille suunniteltu, sekä asujat että työntekijät ovat omituisia tyyppejä ja äidin tila heikkenee yhä.
 
Juoksin nuoremman isosiskon perässä käytäville hillumaan, hyppelimme ja pomppelimme niin kuin lapset jotka eivät tajua että huonosti menee. Ihailimme laitoksen kattoa ja loisteputkia ja vitivalkoisia seiniä, kaikkialla oli valkoista kuin unessa, josta on poistettu värit, ja siskon silmissä tuikki vuorille paenneen zeniläisen munkin öljylamppu, ongelmat olivat aina tulleet ja menneet, ihmiset eläneet tai kuolleet, kaikki meni aina päin helvettiä, joten turha oli stressata mistään. Mutta molempien niskat olivat kierrekorkeilla siitä alituisesta ympäristön taka-ajatusten ja mielialojen kyttäämisestä, kasvin lailla piti taipua milloin minnekin, valoon päin.  

Lasten elämän turvallisin vaihe alkaa, kun he pääsevät neuvottelujen jälkeen kaikki yhdessä sijoituslapsiksi perheeseen, jossa on kaikkea. On hyvää ruokaa, urheiluvälineitä, harrastusmahdollisuudet oman valinnan mukaan, isolle perheelle tuunattu farmariauto, retkiä, matkoja ja kivoja uusia sisaruksia ja muita sukulaisia. Jonttu on saanut kavereita, selättänyt puhevikansa ja saanut iloa elämäänsä.
Äitiä käydään
 katsomassa sairaalassa koko isona perheenä, mutta nykyhetkessä elävät lapset tuskin enää tuntevat häntä. Ja eräänä päivänä kuihtunut äiti nukkuu pois ja tuhkataan. Jontusta tulee täysorpo 11-vuotiaana.

Kirjan toinen aikataso kuvaa Jonttua nuorena aikuisena. Jokainen kirjan viidestä osasta alkaa tilanteella, jossa nuori isä odottaa hyvin ahdistuneena ja erilaisia pelkoja ja kauhua tuntien lapsensa syntymää.   
Tämä aikataso tuo tarinaan paljon lisää. Se kertoo sekä siitä, miten rikkonainen lapsuus näkyy myöhemmin että myös siitä, miten se ei estä elämästä hyvää aikuisen elämää. Tärkeintä on, että on saanut kokea rakkautta. Jonttu on saanut äidiltään emon ihon läheisyyttä ja sijoitusperheessä huolenpitoa ja välittämistä, mitkä myös kuuluvat rakkauteen. 

Joonatan Tolan proosan erityispiirre on sen huumori ja keveys. Traaginen kasvukertomus onkin paras kertoa huumoripitoisesti, koska silloin se on lukijalle helpompaa luettavaa.
Valittu tyyli on varmaan myös se millä kirjoittajan on luontevinta tarkastella kipeää aihetta, elämää joka on hänen omaansa, ja saada siihen järjestystä.   


Linkki kirjoitukseeni Tolan esikoisesta: (klik)


12 kommenttia:

  1. Minä en kyennyt lukemaan Punaista planeettaa muutamaa sivua enempää. Ymmärrän hyvin kirjailijan valinnan kirjoittaa tietynlaisella huumorilla, mutta minut se sai todella kauhistuneeseen tilaan. En vain kestänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinkö on? Minut taas tämä tyyli nappaa mukaansa.
      Olen pitänyt muistakin samantyylisistä lapsuudenkuvauksista, joissa lapset nähdään osaavina, ajattelevina ja toimivina ihmisinä. Nyt tulee mieleeni Pavel Sanajevin niinikään omasta elämästä ammentava "Haudatkaa minut jalkalistan taakse" ja jotkut Amélie Nothombin kirjat.

      "Punainen planeetta" on karnevalistisempi ja rehevämpi, se kaikkivoivan isoisän tarinahan on aivan hulvaton, ja perheessä enemmän menoa ja meininkiä isän aikana. Tämä "äidin kirja" on tyynempi. Tässä on ihanaa hellyyttä äidin ja pojan välillä. Pelkäsin, että taso laskisi, kuten kirjasarjoissa joskus käy, mutta ei suinkaan! Odotan jo malttamattomana kolmatta osaa.
      Anki, kokeile tätä!

      Poista
  2. Joonatan tolalla on upea tyyli kirjoittaa. Saapa nähdä, kuka hänen lähipiiristään on seuraavassa kirjassa tarkastelun alla. Punaisen planeetan päähenkilö oli isä ja tässä uusimmassa kirjassa äiti oli pääesiintyjä. Heidän perhe-elämänsä olisi muuten liian surullista luettavaa, mutta tragikoomisuus vahvisti ainakin minua lukijana. Uskon, että kirjailijakin saa itselleen voimia käydä läpi raskaita kokemuksia, kun niitä tarkastelee huumorin avulla. Paska haisee, mutta sen avulla kasvaa kukkaset <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perheen pikkuveli on jäänyt aika vähälle huomiolle. Tämän uusimman kirjan alussa, jossa kaikki sisarukset, sijaisvanhemmatkin uskollisesti, ovat muuttoapuna tälle nuorelle miehelle, hänet kuvataan aika boheemina (lievästi ilmaisten) ja Punaisessa planeetassa minua jäi askarruttamaan tämä lause "Uusi animesilmäinen pikkuveljeni ei selvinnyt pelkillä pintanaarmuilla. Mistään." Olen kiinnostunut hänen kohtalostaan.
      Voi olla, että kaikki perheenjäsenet eivät anna lupaa elämänkulkunsa tarkasteluun vaikka kuinka mielikuvituksella pehmentäen ja kaunokirjallisuuden keinoin etäännyttäen.
      Eläydyin vahvasti vakavan isonsiskon tunteisiin, ja hänenkin selviämisestään jäi huoli.

      Tragikoomisuus on todellakin yksi Tolan tekstin hurmaavia piirteitä ja toinen on lämmin, rento itseironia, joka kohdistuu niin pieneen Jonttu-pönttöön, joka hymyili "yksinkertaisen paimenpojan onnellista hymyä" kuunnellessaan äitinsä tulevaisuuden kuvia, kuin myös aikuiseen mieheen, joka pelkää tehdä päätöksiä. Viehättävä, kypsä näkökulma, josta puuttuu täysin katkeruus.

      Poista
  3. Onpa vetovoimaista tarinaa. Pidän tuosta miten lapset hilluivat ja pomppivat ilman huolen häivää. Lapset olkoot lapsia. ♥

    "Mies sossunkarkottimeksi" - niinpä, ihminen on neuvokas kiertämään sääntöjä ja ansoja, mutta se on eri asia mihin se tie vie.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapset elävät omassa lapsuuskuplassaan. Tola kuvaa sen hyvin. Pidän siitä, miten hän katselee pikku Jonttua höpöttelemässä kissanpoikaleikkien ohessa hymyilevän äidin kanssa ja uskomassa tämän vakuutuksiin, ettei ikinä joutuisi äidin tavoin pyörätuoliin vaan saisi ihanan elämän, "... et tietenkään joudu, Jonttu-pönttö, rakas ihana pullero, söpö läskipallero...(--) ei järki riittänyt ymmärtämään, mitä oli edessä."

      Samanlaista lasten maailman ymmärtämistä olen kokenut katsoessani monella Venla-palkinnolla palkittua sarjaa Munkkivuori. Jani Volasella on herkkyyttä muistaa, millaista on olla lapsi.

      Poista
  4. Ensimmäinen osa oli aika maanista tekstiä, taisi korostua äänikirjana kuunnellessa. Hyvä että tämä on rauhallisempaa, sillä haluaisin kyllä jatkaa vielä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensimmäisessä osassa oli niiin paljon kaikkea, kun oli myös isovanhempien tarina isän taustana ja osittain selittämässä hänen käyttäytymistään.
      Toinen osa on äidin tarina ja kuvattu aika vain muutaman vuoden, plus se toinen aikataso, jossa Joonatan on tulossa isäksi. Siirtymät ovat selkeitä.

      Minusta tämä kakkoskirja on myös surullisempi kuin riehakas Punainen planeetta.
      Suosittelen!

      Poista
  5. Punainen planeetta oli todella hieno teos! Siinä näkyy selvästi eletty elämä takana. Tuli monesti mieleen, että näin uskottavasti olisi vaikea keksiä uskomattomilta kuulostavia kohtauksia pelkästään mielikuvituksen voimalla. Ehkä hurjimpia sukuromaaneita, joita olen lukenut. Pitääpä ottaa tämä toinen luettavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totuus on monesti niin uskomatonta, että puhtaana fiktiona kerrottuna sitä pidettäisiin epäuskottavana. Tara Wetsoverin oman elämän kuvausta Opintiellä on monesti väitetty feikkitarinaksi juuri sen uskomattaoman selviytymisnäkökulman vuoksi.
      Hurja on hyvä sana kuvaamaan Punaista planeettaa. Iloinen myös. Koin tämän toisen osan surullisempana, koska siinä näkyy trauman jättämiä haavoja, kuten kiintymyksen pelko ja pahimpien vaihtoehtojen kuvitteleminen.

      Poista
  6. Punainen planeetta sai minussa aikaan sellaisen vautsiefektin, jota ei tämä toinen enää tuonutkaan (eihän sellaista voi saada aikaan kahta kertaa). Minusta kirjan loppu oli jotenkin tosi ihana, kun sijoituskoti löytyi ja Jonttu kävi jatkuvasti ihmettelemässä jääkaapin sisältöä. Saa nähdä miten kirjailija jatkaa kunhan oma menneisyys on käyty läpi. Nythän on kyllä vielä paljon kirjoitettavaa siitäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Punainen planeetta on kuin ilotulitus.
      Minä olen otettu tämän toisen kirjan äidin ja pojan välisestä rakkaudesta. Sekin loppupuolen luku, jossa poika tuo äidille koulussa tekemänsä kortin.
      Juu, saapa nähdä, tuleeko trilogia vai vieläkin enemmän. Arvaan, etä kolmannen kirjan päähenkilö on Joonatan.

      Poista

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja  vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...