sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Joonatan Tola, Punainen planeetta

 
En tiedä mistä isäni alunperin keksi ryhtyä taidemaalariksi ja nälkätaiteilijaksi ja miksi hän uhkasi haastaa koko sukunsa oikeuteen, eikä isästä paljon enempää voikaan sanoa, ellei ensin puhu isoäidistäni jota isä kutsui Hurtaksi. Isoäidistäni taas ei voi sanoa mitään puhumatta ensin isoisästäni. 

Joonatan Tola on kirjoittanut oman elämänsä aineksista, niitä mielikuvituksensa läpi suodattaen, romaanin Punainen planeetta, jota takakannen tekstissä kuvataan kaunokirjallisena sähköiskuna suoraan aivoihin.
Kirjaa vähän matkaa luettuani saatoin jo todeta, että tällä kertaa mainoslause ei ole liioitteleva. 
Olin jo jonkin aikaa kaivannut kaunokirjallista kirjaa, joka tempaisisi kunnolla mukaansa ja josta olisi aivan pakko kirjoittaa tänne blogiinkin. Tässä se on! 

Punainen planeetta kertoo tuhoisista sukulaisuussuhteista karnevalistisella tavalla leiskuen. Kirjassa keskitytään isään Mikko J. Tolaan. Kaiken alta kuultaa lapsen suru ja pettymys omaan lapsuuden ympäristöönsä. Mielestäni Joonatan Tola on valinnut juuri oikean tavan lähestyä itse koettua pahaa. 

Joonatan saa puhelun kotiinsa Pohjois-Karjalaan. Isoäiti, Töölössä asuva hienostorouva, on vakavasti sairaana. Joonatan lähtee Helsinkiin saadakseen viimeinkin vastauksen kysymykseen isästään, millainen tämä oli pienenä ja miksi sairastui jo teini-iässä ja joutui mielisairaalaan. No, haudan partaalla oleva mummihan ei muista mitään, luulee pojanpoikaa pojakseen Mikoksi ja toteaa, ettei kannata puhua ikävistä asioista. 

Katsoin netistä Punaisen planeetan julkkaritilaisuuden, joka pidettiin pandemia-ajan tyyliin pienen yleisön läsnäollessa, mutta suurelle yleisölle välittäen. Kirjailija kertoi, että hänellä oli kolme Ikean kassillista isänsä lippuja ja lappuja käytössään ja että hän on pyöritellyt kirjansa teemoja 12 - 15 vuotta ja kirjoittanut niistä paljon, jopa yhden julkaisemattoman romaanin, mutta Punainen planeetta on kuitenkin aivan uusi teos. 
Haastattelija Tommi Tihtarisen kysyessä tyylistä Tola vastasi, että se on kehittynyt lukemalla paljon ja kirjoittamalla paljon. Hän on suomen kielen tohtoriopiskelija Helsingin yliopistossa. Loppukiitoksissa hän kiitti myös psykoterapeuttiaan.

Äärimmäiset lapsuuden kokemukset ovat jättäneet jälkensä. Ne ovat aiheuttaneet ahdistusta, mutta ne ovat myös tuottaneet tällaisen kirjan, joka jatko-osineen paitsi että antaa lukijalle suuren elämyksen ja ajateltavaa, niin varmaan osaltaan  rakentaa kirjailijalle itselleen jotain ehjää kaikesta siitä materiaalista, mitä isästä ja perheen elämästä on tallella niin muistoissa kuin lehtileikkeinä, erinäisinä kirjeinä, kirjoina ja tauluinakin. Perheestä oli myös tekeillä dokumenttielokuva, joka jäi isän mielialojen heilahtelun vuoksi kesken. 

Kirjoittajan isoisä, Mikko J. Tolan isä, oli kuuluisa aivokirurgi, Suomen ensimmäinen TV-arvostelija, kääntäjä, Eeva-lehden lääkäripalstan pitäjä... yleisnero, joka hallitsi sairastuttuaan pyörätuolista ja hengityskoneesta käsin perhettään yksinvaltiaana.
Kun tällaisen kaikkivoipaisen, monesti kuoleman päihittäneen miehen poika osoittaa heikkoutta ja sairastuu skitsofreniaan, niin kyseessähän on vain käytännön asia, helposti hoidettava, kunhan oikeat keinot valitaan. Laajennettuissa perhekokouksissa kiistellään, mitä tehdä "kahjoksi heittäytyneen" lukiolaisen kanssa, mutta sairaus ei tottele rahaa eikä käskyjä, vaan kulkee omaa rataansa. Seuraa vainoharhoja, masennusta, maniaa, megalomaniaa, itsemurhayrityksiä ja taiteilijaelämän opettelua. Kun nuori mies löytää elämänsä rakkauden, Omenankukan, hänen järkkynyt mielensä tyyntyy joksikin aikaa. 

Morsian on lastensairaanhoitaja, jonkun sukulaisen mielestä "radikaali hippi" ja erikoinen, mutta silti on vaikea ymmärtää, miksi hän haluaa naimisiin itseään taiteilijaksi kutsuvan epävakaan tyhjäntoimittajan kanssa. 

Kai hän kaipasi elämäänsä vähän jännitystä - ja vauvaa. Ja tässä isäni oli oikea kultasuoni. Koko maailma ei ollut synnyttänyt isääni jännittävämpää miestä: hän oli tyylitietoinen ja hyvännäköinen, pirullisesti virnuileva puheripulikone, vangitseva tyyppi joka "osasi ottaa yleisönsä". Sitä paitsi isän järki leikkasi kuin aivokirurgin veitsi ja selvinpäin isä vaikutti tavallistakin kirkasjärkisemmältä. Lyhyesti: isä oli  - niin kuin sanotaan - valloittava persoonallisuus.  Kaiken kukkuraksi isä osasi imitoida Uuno Turhapuroa ja apinoida vaimonsa exän hassua puhetyyliä. Se oli jo liikaa. Äiti oli kuolla nauruun. Ja voittipa äiti koulussa ensimmäisen sijan raittiustietokilpailussa. Sekin ennusti menestystä taiteilijan omaishoitajana. 

Niin käy, että  Mikko J. Tola järjestää omaan kotiinsa samanlaisen tilanteen kuin hänellä oli lapsuudenkodissaan: isä keskipisteenä ja muut häärimässä ympärillä tämän tarpeita tyydyttämässä. Hän on isäänsä heikompi eikä tahdo löytää elämäntehtäväänsä, mutta hän on ehdottomasti perheen päähenkilö. Erona lapsuuden kotiin on myös se, että perhe on köyhä ja kaiken aikaa yhdessä, mitä nyt isä karkailee. Kumpikaan vanhemmista ei ole työssä kodin ulkopuolella eikä hulppean häämatkailun jälkeen käydä enää missään matkoilla. 
Muutetaan paikkakunnalta toiselle pitkin maaseutua, ja kun kylä saa tarpeekseen taiteilijastaan, tai tämä kyllästyy kyläläisiin, niin pakataan kimpsut ja muutetaan muualle. Lopuksi päädytään Joensuuhun kerrostaloon. Suhteet sukulaisiin on välillä poikki, välillä suhdetta isoäitiin, Hurttaan, yritetään korjata, ja avustukset kyllä kelpaavat. Välillä perhe näkee suoranaista nälkää.
Isä, jonka lapsuudenkodissa kaikki ruoka haettiin Stockmannin Herkusta, pitää ajoittaista nälkäkuuria taiteilijaelämään kuuluvana, mutta lapset kärsivät. Isä kasvattaa heitä anarkisteiksi ja pelottelee ulkopuolelta uhkaavilla vaaroilla. Hänellä on omien puheittensa mukaan itsemurhayritysten maailmanennätys. Omalta rullatuoli-isältä peritty suuruusharha näkyy eri tavoin. Rahaton freelance-kirjailija/taidemaalari Mikko saattaa allekirjoittaa uhkailukirjeensä ja rikossyytteensä sukulaisilleen nimikkeellä 'Tolan suvun johtaja'. 

Pekkalan sillalle oli matkaa ainakin kilometri joten isä oli tullut sinne taksilla ja seisoi nyt pilkkopimeässä yössä keskellä siltaa jäisen kaiteen päällä, hiljaa, musta tukka tuulessa viuhuen, taistelusaappaiden metalliosat katuvalojen loisteessa kimaltaen, kasvoilla omituinen hymy, hän näytti täysin rauhalliselta.
"Isä!" näkijäsiskoni huusi. "Älä hyppää, jooko?" Älä hyppää!"
"Varo ettet tipu jokeen!" eriparisilmäinen siskonikin huusi.
"Häh?" isä murjaisi. Pitkän suostuttelun jälkeen hänet saatiin kaiteelta alas ja taksiin ja kotiin nukkumaan itsensä selväksi. 

Lapset hakevat isäänsä milloin sillankaiteelta milloin kapakasta. Väärin muotoiltu lause lapsen suusta saattaa saada elämänsoturiksi itseään kutsuvan taiteilijan tekemään tenän ja oikaisemaan autotielle makaamaan. 
Äiti yrittää parhaansa, mutta hänellä on alkaneet jalat luhistua alta MS-taudin oireena ja onhan hänellä myös taas uusi vauva, "animesilmäinen pikkuveli" hoidettavana. 

Psykiatriassa tällaista perhetilannetta kuvataan usein niin, että lapsista on tullut perheen aikuisia. He kasvattavat tuntosarvet ja ovat joka hetki valppaina toimimaan.
Pienellä Joonatanilla on paperista rakentamiaan pistimiä patjan alla.
Kirjailija  kutsuu vakavaksi käynyttä perheen esikoista isän aseenkantajaksi ja näkijäsiskokseen, koska tämä osallistui isän noitasessioihin. Kun lapset kyytivät toisiaan äidille tuodulla pyörätuolilla, tämä vielä alle kouluikäinen tyttö komentaa ja huolehtii, ettei kärryä rikota, koska heillä ei ole rahaa hankkia uutta. Toinen isosisko kehittää omat keinonsa selvitä sairaassa ilmapiirissä.
Jos minä aloin elää huonekalujen kaltaisesti, niin siskoni valitsi päinvastaisen katoamistempun: hänestä tuli näyttelijä. 
Entä pienin?
Uusi animesilmäinen pikkuveljeni ei selvinnyt pelkillä pintanaarmuilla.
Mistään.

Olen iloinen, että Johannes Tola ei jäänyt vaikean lapsuutensa vangiksi vaan nousi esiin ja kirjoitti näin puhuttelevan kirjan. 
Odotan trilogian kakkososaa, jossa on ilmeisesti äidin tarina. Joonatan oli "äidin poika", ja Punaisessa planeetassa äiti jää paljolti vaativan isän varjoon. Perhettä koossa pitänyt äiti kuoli muutama vuosi miehensä kuoleman jälkeen ja lapset kasvoivat sen jälkeen lastenkodissa ja perhekodissa.
Olisiko kolmannessa osassa sitten Johanneksen oma tarina?

Vaikka kirjassa on paljon ahdistavaa, niin valittu tyyli keventää. Tola ei myöskään jätä kuvaamatta hyviä hetkiä ja rakkautta, jota omituisesti elävässä perheessä kaikesta huolimatta on. 

Isä, joka uskoi olevansa punaiselta planeetalta, olisi varmaan kehittynyt niin kirjailijana kuin taidemaalarinakin, ellei hänellä olisi ollut esteenä liian suuri ahdistuksensa. Elämänsoturi kärsi koko ikänsä - hän oli kuollessaan 35-vuotias.
Toisille meistä käy näin. 


13 kommenttia:

  1. Varaus on vetämässä kirjastoon. Kuulostaa kiehtovalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä tämä on!
      Minä paranin tällä kirjalla lukuapeudesta, johon olin viime aikoina ajautunut. En löytänyt mitään, mikä olisi sytyttänyt. Ajattelin jo, että olen masentunut, kun ei edes lukeminen maistu. Bloggarit puhuvat joskus lukujumista. En ole kokenut koskaan sellaista. Uskonkin, että kaikki kirjat joita luin (päätyen selailemaan) vain yksinkertaisesti olivat niin laimeita. Olen siis hyvin kiitollinen tästä romaanista.

      Poista
  2. MM

    kehno kun en vielä uskalla lukea arviotasi kirjasta, jotten sitten sekottiaisi ajatuksiasi omiin, koska/sillä/kun velvollisuus ja kunnia on antaa loppulausunto kirjasta Kirjavinkkeihin. (olin muuten tietoinen kirjan putkahtamisesta hyvissä ajoin: oma tytär oli yhtenä neljästä esilukijasta)
    Palailenpa sitten aikanaan takaisin tänne kurkulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teepäs niin! Ja kerro tyttärelle, että hyvin on esilukijan työ tehty.
      Kiinnostaa kovasti kuulla, miten sinä koet tämän kirjan ja vertailla lukukokemusta.

      Poista
  3. Tästähän tulee oitis mieleen, että tämä sukutarina alkaa olla suomalainen Schulmanin vastine. Ehkä siksi että lähiaikoina luin tuon Unohda minut -romaanin. No kaikista suvuista löytyisi varmaan materiaalia, mutta ei noin lahjakkaita kirjailijoita sittenkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on nyt 'Unohda minut' varauksessa.

      Perheen ongelmissa on aina syytä katsoa vähintään kaksi sukupolvea taaksepäin. Kun oikein katsoo, niin huomaa, että paljon suhtautumistapoja ja elämäntyylejä juontuu sieltä, silloinkin kun halutaan elää aivan päinvastoin.

      Aloin miettiä kriittisesti niitä tapauksia, joissa rikkaan perheen aikuinen lapsi valitsee harkitusti köyhäilevän hippielämän ja vie lapsensa siihen elämänmuotoon. Valinnan tehneelle kyseessä on seikkailu ja oletettu boheemielämän vapaus, mutta lapsille samainen elämäntapa merkitsee häpeää tuottavaa erilaisuutta. Silloin aikanaan taistolaisissa oli porvarisperheiden nuoria, jotka selittivät työläisperheistä tuleville, millainen työläisen kuuluu olla ja kuinka elää. Huvittavaa, koska oikeat työläiset ovat aina pyrkineet parempaan elintasoon eivätkä ole poseerailleet köyhyyden tunnusmerkeillä.
      Tolan perheessä isän rikkonaisuus (johon hän olisi tarvinnut apua, muutakin kuin päihteitä) ja siitä johtuva päätös ryhtyä taiteilijaksi ns taiteilijaelämän kautta vei koko perheen omituiseen asemaan.

      Leena, ei varmaan kaikissa perheissä. Heh, meillä on oltu isän sekä äidin puolelta juurevia maanviljelijöitä, aluksi torppareita, mutta kuitenkin kiinni maassa. Minulla on kuvia 1800-luvulla parhaat vuotensa eläneistä isovanhempieni vanhemmista. Siinä he seisovat tutussa pihapiirissä, esi-isät, totisina ja vakaina kuin toteemipaalut.

      Poista
    2. No niin, piipahdin kirjaston sivuilla: Schulmanin uusin oli jo merkinnällä "matkalla noutopaikkaan". Samalla varasin häneltä maaliskuussa ilmestyvän Eloonjääneet, jonka huomasin Me Naiset -lehden kirjasivulla.

      Poista
  4. Tämä näkyy olevan äänikirjanakin saatavissa, kirjastovarauksia on Helmetissä noin 1000. Juuri tässä äänikirjapalvelu on hyödyllinen! Ehkä uskallan kokeilla, vaikka tarina tuntuu rankalta. Skitsofrenia on hirveää henkilölle itselleen, mutta raskasta myös omaisille. Nuorin poikani sairastui parikymppisenä ja itsekin olin nääntynyt vuosikausia, kunnes pikkuhiljaa opin hyväksymään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh huh, onpas teillä pitkät jonot. Meidän alueen kirjastopalvelusta saa kirjat aika nopeaan, kunhan tekee varauksen varhaisessa vaiheessa. Tämäkin oli minulla jonossa, mutta innostuin ostamaan, kun sain kirjakaupalta bonusta vanhoista ostoista.

      Läheisen sairastuminen painaa ihmistä, koska se aiheuttaa niin paljon syyllisyyttä. Minulla sairastui pari vuotta nuorempi sisko teini-iässä psykoosiin ja sairaus kroonistui skitsofreniaksi. En osannut auttaa häntä oikein, tiedän sen, mutta kesti kauan ennen kuin ymmärsin, että hänen kohtalonsa ei ole silti minun syyni eikä ehkä mikään minun asiaan paneutumiseni olisi auttanut häntä. Silti mielessä on yhä tunne, että minun olisi pitänyt osata pitää hänet terveenä. Meillä oli äiti ja isoveli kuollut ja minä vanhimpana lapsena tunsin valtavaa vastuuta ja huolta kotiväestä; hyvä, että uskalsin opiskelemaan lähteä.
      Äidit ovat niitä, joita on aina pidetty syypäinä lastensa ongelmiin. Se tulee tässä kirjassa esiin osuvasti, joten uskon, että kirjan lukeminen voisi jopa tuntua sinusta vapauttavalta.
      Suhtautuminen sairastuneeseen muuttuu pikkuhiljaa tosiaan. Nykyään suhtaudun jopa huumorilla siskoni harhaisiin puheisiin. Aika ei paranna mutta totuttaa.

      Poista
  5. Tämä planeetta oli Tolalta rohkeaa ja vakuuttavaa, verbaliikaltaan rikasta jälkeä! Odotankin suurella mielenkiinnolla, kuinka kirjailijanura tästä jatkuu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin. Tuskin maltan odottaa.

      Jo alun luku Lasipalatsi hurmasi minut, isoäidin asunnon ja isoäidin itsensä kuvaus on niin kiehtova. Ja lopussahan Lasipalatsi toistuu taas, hyvä rakenteellinen ratkaisu. Siinä välillä monta täräyttävää lukua: Rautakeuhko, Kotiterapeutit, Tunnustus tekee taiteilijan, Murskattujen komitea, Ghetto, Äiti... Lukijalla nauru ja liikutus vaihtelevat ja empatian tunne kasvaa. Lopun luvut Intiaani ja Lumienkeli ovat koomisista elementeistään huolimatta hyvin paljon surua sisältäviä. Siellä on eräs lause, jota palaan lukemaan yhä uudelleen "Kun ovikello soi, isä sai paniikkikohtauksen ja pakeni makuuhuoneeseen, solahti täkkien alle kuin riekko kieppiin."

      Poista
  6. Kiinnostukseni heräsi tätä kirjaa kohtaan, eikä vähiten juuri hienon kuvauksesi johdosta.
    Saattaa mennä kauan, ennen kuin kirjastosta saan. Ehkei vielä edes ole kirjastossa. Pitää tutustua asiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laita varaukseen, kyllä se sieltä sitten aikanaan tulee. Minä käväisin juuri varaamassa pari maaliskuussa ilmestyvää kirjaa. Niissä oli jo nyt pitkä jono, mutta kirjojakin oli hankittu kaikkiin alueen kirjastoihin.
      Minua kiinnostavat kaikki ihmisen psyyken syvyyksiä ja elämässä selviytymistä käsittelevät kirjat, silloin kun ne on tehty hyvällä tyylillä. Tämä Tolan kirja on juuri sopiva.

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...