Anne Vuori-Kemilä, Mustaa jäätä

 
Anne Vuori-Kemilän viime vuonna julkaistu teos Mustaa jäätä on hänen toinen romaaninsa. Ensimmäinen Taivas ilman reunoja ilmestyi kaksi vuotta sitten. 

Mustaa jäätä on monipuolinen ja onnistunut teos. 

Kirjassa on kolme teemaa: pojan kasvu mieheksi ahtaassa mielipideilmastossa, lesboparin vaikea elämä ennakkoluulojen keskellä ja nuoren ihmisen kirjailijaksi kasvaminen.

Kirjailija vie meidät aluksi tilanteeseen, jossa nuori mies, Antti, saapuu hieman vastahakoisesti kutsuttuna vieraana syntymäpäiville lapsuudestaan asti tuntemansa pariskunnan Elffin ja Gulffin luo. Hän löytää heidät elottomina ja kutsuu poliisin paikalle. Poliisi toteaa, että lienee näitä tavallisia tapauksia, rintarinnan on eletty ja yhdessä lähdetään. Toinen poliisi ilmeilee sanalle 'rintarinnan', mutta palauttaa ilmeensä neutraaliksi huomatessaan Antin huomaavan. 
Alun tilanteeseen palataan lopussa, kun välillä on käyty läpi lähes parikymmentä vuotta kolmen päähenkilön elämää. 

Luvut on nimetty Antti, Siiri ja Raili. On hyvä ratkaisu, että saamme tapahtumista kuvan kunkin henkilön silmin. Heidän kauttaan tulee mukaan myös muu maailma ja se, mitä he toisistaan ajattelevat. Antin perheen kuvaus on ajan, 60- ja 70-lukujen, kuvausta herkullisimmillaan. Ollaan jossain Pohjanmaalla, maalaisympäristössä. Isä lukee Tiedonantajaa ja ajaa Mossella. Naapurissa asuva naispari on kammotus, josta vihjaillaan liittäen heihin myös kaikki mahdollinen paha pedofiliaa myöten. Antti seuraa elämää ympärillään uteliaana kaverinsa kanssa ihmisiä vakoillen, kuten pikkupojilla on tapana. Hän ei kiinnitä huomiota mihinkään epäolennaisuuksiin, kuten sukupuoliin, vaan luulee pitkään että Raili (Gulffi) on mies. Minä lukijana näen asiat Antin silmin ja luulen samoin. Anttia kiinnostaa Gulffin Mersu-taksi ja Elffiksi kutsutun Siiri Elfgrenin tarjoamat pastillit ja "sätkiminen", epilepsia, ja hän hakeutuu heidän seuraansa kielloista huolimatta. 
Äidin huoli ilmenee vaikeroimisena: "Kosketteliko se... paikkoihin?"
Isä antaa selkään. 
Sysäsin keittolautasen keskelle pöytää, lientä loiskahti liinalle. Livahdin paikaltani ja ryntäsin yläkerran portaisiin. Kuulin miten isä harppoi perään. Ajattelin Gulffin sanoja. Huusin taakseni katsomatta: "Siiri ja Gulffi on tavallisia vaikka kuinka piiskaat ja revit tukasta. " 

Antin pikkupoikavaiheen jälkeen tapaamme kolmikon siinä vaiheessa, kun Antti on rippikouluikäinen ja käykin rippikoulun saadakseen lahjoina "sileitä seteleitä" mopokassaansa. Isä olisi lähettänyt hänet mieluummin pioneerileirille. Tässä vaiheessa myös eräs toinen pääsee ripille, ja Antti osallistuu Gulffin palkkaamana tärkeään tehtävään Siirin hyväksi. Mitä ei kovanyrkkinen Gulffi tekisi pienen keijunsa puolesta. 

Ilman huumoria Gulffin ja Siirin tarina olisi raskasta luettavaa. Vuori-Kemilä käyttää sekä ronskia että hellää huumoria taitavasti pehmentämään mustalla jäällä liikkumista, jollaista ympäristöstä poikkeavan pariskunnan elämä monesti on. Tapaaminen ja rakastumisen aika on ihanaa, mutta jo sitä ennen molempien elämässä on tapahtunut asioita, jotka vaikuttavat heikentävästi heidän suhteeseensa.
Pohjat eivät aina pidä, vaikka Siiri oli alussa näin vakuuttanut mustasta jäästä häntä varoittelevalle Railille. Rakkaus säilyy, ja on lopulta se, mikä antaa näiden hyljittyjen elämää seuranneelle Antille inspiraation kirjoittamiseen.
 
Vetovoima kahden ihmisen välillä on yksi aihe, minkä Gulffi ja Siiri lahjoittavat Antille, toinen on vanhemman rakkaus lapseensa. Kolmantena lause, jonka Gulffi sanoo Antille tämän ollessa vielä pikkupoika ja ihmetellessä mielisairaalan aulassa itsensä Tauno Palon morsiameksi esitellyttä naista: "Ihminen voi olla mitä vaan."

Myös Antin on taisteltava sovinnaisia käsityksiä vastaan. Sekä perhe että tarmokas tyttöystävä toivovat hänestä menestyvää ja hyvin tienaavaa miestä, mutta mitä tekee Antti, laiminlyö opintojaan, kirjoittaa ja hylkää kirjoittamansa, ottaa välivuoden ja ajelehtii, kunnes:"Istahdin koneen ääreen ja annoin tekstin tulla."

Hyvän kirjan merkki täyttyy, haluan lukea tämän kirjan heti kokonaan uudelleen. Huhuilin juuri miehelleni:"Sun on pakko lukea tämä." Hän uskoi ja on nyt syventyneenä lukemiseen. 

Mustaa jäätä oli kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana viime vuonna. Olen lukenut ehdokkaista Mustan jään lisäksi Tommi Kinnusen Ei sanonut katuvansa ja Ritva Hellstenin Raijan. Mustaa jäätä on näistä minun makuuni paras. Pidän kirjoista, joissa ollaan "pienten puolella". Tämä asetelma toteutuu sekä Vuori-Kemilän että Kinnusen romaaneissa, mutta Vuori-Kemilällä koskettavampana.